Jouni Teittinen: Sydäntasku

Joitain vuosia sitten oli selfhelpiä löytää itsestään sisäinen lapsi. Moinen trendi ei ole onnistunut kuluttamaan totuutta, mikä siinä piilee. Jossain jokaisessa elää lapsi, joka jää ajatuksissaan ihmettelemään uutta esinettä tai odottamaan hiekkalaatikolla kutsua syömään.

”Lapsuutesi ei ole sinun mutta vielä jotain siitä
kiertää sinussa kuin ukkonen syreenimajaa, – -”

Jouni Teittisen runokokoelmassa Sydäntasku (Poesia 2019) lapsuus palailee ja katoilee runon puhujan muistoista. Runoissa yhdistyvät unen tuntu ja konkreettiset paikat ja tavarat, ja se yhdistelmä toimii: runon mielikuvissa on yksityisinäkin yhteistä jaettavaa. Mennyt pulpahtaa mielen pohjilta ja luo tunnelman, jossa on sumua ja sumusta kirkastuvia kohtia.

”Luulit tajunneesi jotain mutta seisotkin sen tiellä,
ja lopulta se työntää sinut sivuun. Niin kuin ahtaassa
käytävässä. Mutta se ei mahdu ohitsesi, jatkaa vain
työntämistä.”

Ajan ja muistojen teemat ovat minulle läheisiä, ja Teittisen tapa käsitellä niitä osuu. Aikaa ja muistoja ei voi mitata, kutsua tai ohjata. Kiinnostavasti runot tavoittavat muistojen konditionaaliluonteen: olisivatko ne oikeita, olisivatko ne minun, mitä niihin sekoittuisi?

”Takaisinkutsuttu päivä.
Painauma
niin kuin joku olisi maannut tässä,
herännyt, sanonut jotain tässä.”

Teittisen runoissa puhuu runojen minä, niissä sinutellaan ja nähdään asioita myös yleisellä tasolla. Ehkä puhuja sinuttelee itseään, mennyttä lasta ja nykyisyyttään itsessään, mutta kyllä se käy myös lukijan puhuttelusta – tai ainakin runot puhuttelevat.

Runojen rakenne vaihtelee. Välillä edellisen sivun runon säe tai ajatus jatkuu seuraavalla tai siitä kuitataan jotain seuraavalla sivulla. Välillä runoissa on tehoava kahden rivin jaksotuksen rytmi. Poimin säkeistä aforistisia oivalluksia sekä omia mieli- ja muistikuvia herättäviä kuvia. Kokoelmassa annetaan rauha harkitusti asetelluille sanoille, jotka asettuvat lukijassa asentoon, jota ei halua vaihtaa.

Sydäntasku voitti Helsingin Sanomien vuoden 2019 esikoiskirjapalkinnon. On mahdotonta asettua raadin vaikeaan asemaan, jossa pitää valita eri genrejen kirjoista. Sydäntasku siis voitti, ja toivottavasti se antaa kimmokkeen mahdollisimman monille ihastella Teittisen kielen ja mielen luontevaa yhdistelyä. Ja teille, jotka ajattelette, ettei nykyrunoja ymmärrä: antakaa mahdollisuus.

”Niin kuin jokin kaartuisi yllesi veden läpi
lepattava varjo, ojentaisi kätensä.”

– –
Jouni Teittinen
Sydäntasku
Poesia 2019
runoja
93 sivua.
Luin PDF-kirjana.

Muita lukijoita, muun muassa Kirja vieköön!, Reader, why did I marry him? ja Lukulaiffii.