Päivittäinen arkisto: 9 marraskuun, 2019

Antti Tuuri: Levoton mieli

Antti Tuuri kirjoittaa taas niin, että toimiaan ja ympäristöä paikkoineen ja ihmisineen kuvaileva minäkertoja raportoi. Selostus sujuu, dialogia ei tarvita. Näin on ollut aina 1970-luvulta. Veikeintä on se, että tyyli pysyy, kertoja vaihtuu. Eikä tällä kertaa kyllästytä, sillä lause hyrrää kuin huolella hellityn moottorin hurina.

Uusimman Tuurin romaanin minäkertoja on kuvataiteilija Arvid Broms. Kannattaa googlettaa taiteilijan teoksia, ihan on tosimies kyseessä (1910 – 1968). Levoton mieli (Otava 2019) keskittyy taiteilijan viidenteen avioliittoon ja viimeisiin luovuuden vuosiin Lappajärvellä. Ihailtavasti Tuuri saa sävytettyä tilityksen surkuhupaiseksi. Tarkoitan, että kerronnan hurttius lävistää tragikoomisen elämänkohtalon.

20191109_071821_resize_81.jpg

Broms-kuvaus muistuttaa minua muinoisesta Tuuri-hurahduksestani, veijarityyliin ihastumisesta. Siihen ilokseni törmäsin 1980-luvulla esimerkiksi romaanissa Viisitoista metriä vasempaan. Kestän siis aika hyvin äijäilyä.

Taiteilija-Broms on veijareiden veijari, hän on taiteilijan ja huijarin hurmaavanhirveä prototyyppi – ja silti inhimillisen liikuttava. Taiteilija turisee nykyistä, muistelee menneitä, muuntelee totuutta ja paljastelee seikkailujaan.

”Aivan liikutun kun muistan, kuinka kovia minulle olivat kolmekymmentäluvun vuodet ja varsinkin sota-aika; minä en ole ihminen, jolle sopivat sota ja veriset vaatteet: minä olen ihminen, joka näkee näkyjä tyhjän kankaan edessä.”

Ilmeikkäästi tekstistä piirtyy kertojahenkilö, joka huijaa liukkailla jutuillaan ympäristöään ja itseään – aina jutut kääntyvät omaksi eduksi, vankilareissut huonoksi tuuriksi, väärinymmärryksiksi ja naisjutut vääjäämättömän eroksen viaksi – ei kertojan vastuuksi. Ja kuningas alkoholi, sillehän taiteilija kumartaa. Riepovaa on paljon kuten Bromsin yliolkainen suhtautuminen naisiinsa ja lapsiinsa – paitsi Jussi Jurkkaan. Hupaisa on kuvaus Jussin ja julkkiskavereiden pistäytymisestä Lappajärvellä.

Tarina alkaa viidennen avioliiton alusta nuoruudenrakastetun Helvi Inkerin kanssa. Koska kaikki suodattuu kertojan kautta, rouvan persoona jää herra taiteilijan katveeseen. Silti se kiinnittää huomion. Vaimo selvästi rakastaa hulttiotaan, kestää senkin, että oma taide vaikuttaa tuhertelulta koulutetun, värioppeja ja muita tekniikoita toitottavan miesmestarin varjossa. Välillä sairaanhoitajataustaisen vaimon on tienattava hoitajana ja tuikattava rauhoittavia ruiskeita ylikierroksilla käyvän miehen lihaksiin. Ihmeesti vaimolta irtoaa ymmärrystä ja myös pisteliästä huumoria.

”Maalaan tauluja näyttelyyn koko kevään ja kesän. Syksyllä naapurin lapset tuovat minulle koulusta tullessaan kirjeen, Helvi Inkeri ottaa sen ja kääntelee molemmilta puolin. Se sanoo kirjeen olevan Kantaravintolat Osakeyhtiöltä, jonka tietää olevan Alkon omistuksessa. Helvi Inkeri epäilee, että minulle on Alkossa päätetty myöntää korkea kunniamerkki, Suurkuluttajien risti tammenlehvien kera. Helvi Inkeri ei kuitenkaan avaa kirjettä, minä haen veitsen ja leikkaan kirjeen auki.”

Taiteilijuuden tuulella käyminen humisee Tuurin tekstistä. Väriopit ja suuren surrealistin Otto Mäkilän vaikutukset tuntuvat. Minua kiehtovat jo Tuurin alkutuotannosta tutut teosofian, steinerilaisuuden ja biodynaamisuuden teemat taiteilijakuvauksen rinnalla. Vaikuttaa viehättävältä, että Tuurin maanmittari-isä näyttäytyy näine ideologioineen kirjan sivuilla, ja toisaalta terävästi nähdään hänestä toinen puoli: vaimoaan komenteleva isäntämies. Levottoman mielen henkimaailmahörhöily ekonomisen verbaalitaltioinnin rinnalla säväyttää, ja tässä Tuurin romaanissa on myös poikkeuksellisen hienoja maisemaelämyksiä. Esimerkiksi soutelu sumuisella Lappajärvellä jää mieleen.

Se täytyy myöntää, että taksiajelut, nöyryyttävät taidekauppakiertueet ja ryyppyreissut alkavat loppua kohti puuduttaa. Silti Bromsin harharetket ja hetkelliset todellisuuskirpaisut vakuuttavat. Poikkeushenkilö puuteroituine naamoineen ja suurine puheineen tallentuu taitavasti, jopa koskettaa lopun ihmetys, miten ilman kertojaa voi elämä jatkaa kulkuaan. On se vain kova taltioija, tämä Tuuri.

– –

Antti Tuuri
Levoton mieli
Otava 2019
romaani
241 sivua eKirjana.
Luin BookBeatsissa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani