Anna Elina Isoaro: Tämänilmaiset

Autofiktio on ollut jonkin aikaa erityisen paljon pinnalla. Tuntuu, että se on nykyisin myös merkittävä markkinointivaltti: teksti on omakohtaista. Tuntuu myös, että myös kirjailijat tuovat entistä herkemmin tosipohjan esille.

Eikö kirjailijan teksti ole aina omakohtaista, vaikka eivät kaikki tekstin tapahtumat olisi oikeasti elettyä? Ja eikö aina elettyyn sotkeudu koettu, ajateltu, kuultu, nähty, kuviteltu ja tunnettu? Jotkut tekstit tietysti ovat suoremmin kirjoittajan elämästä kuin toiset. Lukijana olen vain sitä mieltä, että kirjailija ja kirjan tausta tai tosipohjaisuus ei niinkään vaikuta lukukokemukseeni, vaan ilmaisun ja kerronnan totuudellisuus. Se, että saan fiktiosta tarttumapinnan ja vakuutun tekstistä kaunokirjallisuutena.



Autorunoutta – näin voisi varmaan sanoa Anna Elina Isoaron kokoelmasta Tämänilmaiset (Aviador 2019). Runoudessa tunnetaan keskeislyriikka, runouden minämuotoinen subjektiivisuus, joka pukee sanoiksi runoilijan kokemaa. Isoaron runokirja vaikuttaa omakohtaiselta: kirja kuvaa vastasyntyneen kuoleman vaikutuksia runojen puhujaan ja hänen perheeseensä. Kokoelma on vaikuttava – siinä on nimenomaan kaunokirjallista totuudellisuutta, sanankäytön vaikuttavuutta.

wp-1582360837954.jpg

Kokoelman runoissa on suoruutta. Ei jää fragmentaarisen epäselväksi, mistä on kyse. Vastasyntynyt on kuollut, suremaan jäävät äiti, isä ja isoveli. Perheenjäsenet surevat kukin tavallaan, ja kuoleman lopullisuus vaikuttaa kaikkeen, vaikka elämä jatkuu ympärillä. Äiti sanottaa tilan runoihin. Teemaa ei hiivistellä, jolloin ilmaisu vapautuu ja välittää sellaista, jolle on vaikea löytää sanoja. On kyse niin suurista asioista:

”niin poistut
poistumatta

niin toistun
toistumatta”

Runojen rytmi ja tyyli vaihtelee kokoelman osasta toiseen. Hienoja osioita ovat ne, joihin runon puhuja hakee mallin ikiaikaisesta, lauluista ja saduista. Esimerkiksi Isoaro tekee keskenmenoista runon, joka puetaan Lumikki-sadun asuun. Laulujen ja satujen tausta ikään kuin auttaa ilmaisemaan sen, mikä täytyy. Ne kirpaisevat ja kouraisevat minua, niihin runoilija loihtii puhuttelevia säkeitä, käsittelee teemoja taidolla.

Surussa on lohdun mahdollisuus. Se välittyy myös Isoaron kokoelmasta. Otan sen vastaan lämmön leviten. Kirjan loppua kohti suru raottuu.

”- –
Kirjoitan ne tyyntymään. Painan pari lumpeenlehteä
veden pintaan kuin laastareita laittaisin.
Vähän ne jäävät repsottamaan, nyt kirjoitankin
kuritonta liplatusta, ilonpuuskia, isä opettaa isoveljeä uimaan.

Kaiken olen saanut, on taas kesä.
Ei koskaan enää se kesä.”

– –
Anna Elina Isoaro
Tämänilmaiset
Aviador 2019
runoja
83 sivua.
Sain kirjan kustantajalta Turun kirjamessuilla.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Runot

2 responses to “Anna Elina Isoaro: Tämänilmaiset

  1. Tämä oli tavattoman koskettava. Pidin kovasti minäkin niistä kalevalaisista tuutulauluperinteistä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s