Köyhiä sukulaisia -kokoelman (Siltala 2019) novellit ovat alun perin ilmestyneet 1990-luvulla, vaan ei ajankulku vaikuta näihin teksteihin. Ludmila Ulitskaja jatkaa venäläistä kerrontaperinnettä rehevästi ja tehokkaasti.
Kirjan alkuosan novellit vievät ahtaasti asuttuihin neukkukortteleihin, joissa kirjavat elämänkohtalot kukoistavat. Yhteiskunnallinen tillanne humisee taustalla, se on tosiasia, jota ei tarvitse alleviivata. Moni henkilöistä on juutalainen, eikä sitäkään alleviivata. Pääosassa ovat eri-ikäiset naiset, pääosin hieman syrjään sysätyt. Yhteistä taitaa olla tämä:
”Kaikilla ihmisillä, Zina, on jotain paljon ja jotain vähän: kauneutta, älyä tai kaikenmaailman tavaraa.”
Ulitskaja kuvailee taitavasti henkilöitä ja heidän aivoituksiaan. Aistin tunnelmasta myötäeloa ja huvittuneisuutta. Suomentaja Arja Pikkupeura on tehnyt hyvää työtä siirtäessään verevästi vuolaat kuvailut kielellemme. Pysyn hyvin kärryillä, vaikka Ulitskajakin viljelee venäläistä tapaa käyttää samasta henkilöstä ainakin kahta-kolmea nimeä.
Ihastun kokelman päättävään pienoisromaaniin ”Sonetška”, joka kertoo lukemista rakastavan nuoren naisen elämänvaiheet, sen, miten hän liukuu tilanteesta toiseen taiteilijan puolisona ja levottomanlepattavan tyttären äitinä. Sonjan mukautuvaisuus on novellin hyvin pohjustettu tausta, jolle muut henkilöt roimivat väriläiskiään.
”Junassa Sonja ei saanut unta vaan ajatteli koko ajan sitä, miten ihanaa sekä tyttären että aviomiehen elämä oli, miten nuoruus kukoisti hänen ympärillään, ja miten sääli oli, että hänen omalla kohdallaan kaikki oli takanapäin – mutta miten suuri onni että se kaikki sentään oli tapahtunut. Pää tutisi vaunun kevyen tärinän tahdissa saaden hänet näyttämään vanhukselta, kuin etiäisenä hänelle kahden vuosikymmenen kuluttua puhkeavasta vapinaoireesta.”
Teksti hivelee kuvailevan kerronnan ystävää, etenkin tunnevaihtelut välittyvät, huippuna eroottiset kohtaukset, joissa kaarrellen tavoitetaan henkilöiden tunnelma ja toiminta. Tämä on täyteläistä proosaa.
– –
Ludmila Ulitskaja
Köyhiä sukulaisia
suomentanut Arja Pikkupeura
Siltala 2019
187 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Olen yhden Ulitskajan kirjan lukenut eikä se ollut yhtään hullumpi lukukokemus.Tätäkin voisi harkita.
Tämä taisi olla kolmas kokemus, ja kyllä kannattaa lukea. Novellit ovat myös siksi välillä mukavia, että voi lukea yhden silloin tällöin.
Venäläinen nykykirjallisuus on itsellä jäänyt vähälle huomiolle. Kiitos vinkistä!
Kiitos kommentistasi!
Minäkin luin tämän juuri. Ja mielistyin enemmän alkuosan novelleihin kuin lopun pienoisromaaniin. Hienoja kuitenkin kaikki.
Niin ne maut vaihtelevat – paitsi että kumpikin tykkää.
Luin tämän ja ihastuin minäkin. Hauskaa, että olet noukkinut päätöskertomuksesta saman katkelman blogiisi kuin minäkin (https://leevilevitoi.blogspot.com/). Olen lukenut Ulitskajalta kaiken suomeksi ja saksaksi loput. Ihana kirjailija, teksteissä on lämpöä, rehevyyttä, myötäeloa ja – hyvin ilmastu – myös huvittuneisuutta!
Sitaattisamikset! Juha, just noin: rehevyyttä. Olen myös lukenut monta Ulitskaja-suomennosta, ilmeisesti kaikki yhtä lukuunottamatta. Hänen tekstissään viehättää myös yllätyksellisyys, sillä etukäteen ei voi arvata, mitä tuleman pitää.