Sally Rooneyn romaani Normaaleja ihmisiä (Otava 2020) on siinä mielessä normaali (nuorten aikuisten) romaani, että siinä kaksi nuorta löytävät toisensa ja seksin. Se on aika tavallista romaaneissa, elämässä myös. Normaalia on sekin, ettei kaikki voi mennä putkeen. Eihän siitä syntyisi romaania tai draamaa.
Olen hieman pettynyt romaaniin. Sen askelmerkit on tarkkaan asetellut. Nuoret ovat kyllä seurattavaksi luotuja: rikas, surullinen tyttö Marianne ja köyhä, kunnollinen poika Connell lukiossa ja yliopistossa. Kumpaakin vaivaa trauma jos toinenkin. Tärkeitä aineksia ovat sosiaaliset paineet ja yhteiskuntaluokkaerot, jotka iskevät kiilaa parin väliin. Liian asetelmalliseksi menee tämä: rikkaalla tytöllä on ankea perhe ja kivalla, köyhällä pojalla ihana äiti.
Romaanissa on kuitenkin kohtia, jotka kohottavat. Nuorten suoruus toisilleen lähitilanteissa (etenkin jaksoina, jolloin heillä ei ole seksisuhdetta) ja pidättyväisyys muiden seurassa kuvataan koskettavasti vääntelemättä rautalankaa. Samoin välittyy, miten kumpaankin sattuu, ja miltä masennus tuntuu. Ja sitten tämä:
”Connell pitelee Mariannen kättä hetken, hänen peukalonsa liikkuu Mariannen rystysillä. Sitten hän nostaa käden huulilleen ja suutelee sitä. Marianne tuntee musertuvansa ihanasti Connellin valtaan, hänet täyttää valtava ekstaattinen syvä miellyttämishalu.”
Romaani panttaa onnistuneesti Mariannen ongelmallista suhdetta itseensä ja seksuaalisuuteensa, ja toisaalta se perustelee psykologisesti pikkuhiljaa, miksi Connell toistuvasti vetäytyy pelästyneenä. Lisäksi jää väreilemään, mitä mahdollista peruuttamatonta vahinkoa Mariannen isä, veli ja äiti ovat tehneet Mariannelle. Ainakin arvottomuuden tunteen, jota ei suhteen alku Connellin kanssa ainakaan paranna.
Ja Connell, täydellinen – erheineen, epävarmuuksineen. Mitä muuta voin sanoa nuoresta miehestä, joka jää tunneiksi tuijottamaan Vermeerin maalausta ”Maalaustaide”!
Ja sitten käy niin, että varautuneisuuteni kirjan suhteen rapisee tv-draaman (Elment Pictures, BBC, Hulu 2020) katsojana. Se mikä romaanissa tökkii, soljuu televisiossa vaikuttuneisuuslokerooni. Nuorten herkkyys ja hauraus välittyvät niin, että täti-ihminen täällä ihmettelee. Intiimi ja intensiivinen kuvaustapa jopa tuntuu tirkistelyltä, samalla etuoikeudelta: saan olla tässä kasvussa mukana.
Mariannen (Daisy Edgar-Jones) ja Connellin (Paul Mescal) näyttelijät tekevät kaikesta totta. Naamat punottavat, hiki helmeilee, katseet kohtaavat, ilmeet ja asennot kertovat. Nyt ei esitetä – paitsi siis silloin, kun nuoruuden epävarmuudessa pitää toiselle esittää, että ei tässä nyt mitään, vaikka sisuskalut rusentuvat pettymyksestä, pelosta ja siitä, ettei sanotuksi saa sitä, mitä ajattelee ja toivoo. Haavoittuvuus riipaisee, niin myös rakkaus, jota ei saa sanotuksi. Ja sitten, kun sen saa sanotuksi – tässähän pakahtuu.
Jaksossa, jossa Connell potee masennusta, on kohtia, jotka läpäisevät kaikki suojukset. Surua, ja samalla hyvyyttä ja kauneutta. Kun Marianne Lundista Skypen kautta auttaa ystäväänsä nukkumaan, se on hyvää ja kaunista.
En ehkä ihan kaikkia rakastelukohtauksia olisi kaivannut, mutta tulihan todistettua, että nämä kaksi sopivat fyysisesti toisilleen. Ja ainahan kuuluu nuorten keksiä seksi niin kuin eivät muut tietäisi siitä mitään. Mutta entä miten he sopivat psyykkisesti, miten riittää uskallusta siihen, että yksi ihminen voi ja saa olla kuin koti, hyvä koti?
Rooney on ollut käsikirjoittamassa romaania 12-osaiseksi sarjaksi, joka seuraa uskollisesti kirjan juonta ja tarinaa. Ja draamaksi kirja erittäin hyvin sopii jo episodimaisen rakenteensa vuoksi – ja siksi, että henkilöhahmot syvenevät. Nuoren parin on-off-suhde ja siihen vaikuttavat asiat asettuvat koskettavaksi draamaksi, ja se vetoaa toivomaan heteronormatiivista päätöstä: voi kunpa he saisivat toisensa. Lähikuvat, valaistuksen kauneus ja melankolinen indiepoppi lisäävät tehoja.
Sally Rooney
Normaaleja ihmisiä
suomentanut Kaijamari Sivill
Otava 2020
romaani
258 sivua.
Blogeissa mm. Kirsin Book Club ja Helmi Kekkonen.
Normaaleja ihmisiä
Elment Pictures, BBC, Hulu 2020
tv-sarja
Yle Areenassa: tässä.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Hieno analyysi kirjasta ja tv-sarjasta! Olin jo aiemmin vakuuttunut toisesta blogista, että filmaus on kirjaa onnistuneempi, joten romaani taitaa jäädä. Loistavat näyttelijät, jokaista katsetta ja pienen pientä ilmeen muutosta jää katsojana ihailemaan ja ihmettelemään, niin tarkkaa.
Kiitos kommentostasi! Leena, taitaa järjestys tässä teoksessa on, että ensin kirja ja sitten sarja. Jos toisinpäin – sarja on jo tyhjentänyt pankin. Ja todellakin: sarjan nuoret ovat aivan ilmiömäisen tosia rooleissaan.
Katsoin eilen puolet sarjasta, kuusi osaa. Tarkoitus oli vain alustavasti kurkata ja katsoa kenties myöhemmin, mutta en pystynyt lopettamaan ennen kuin yö oli jo liian pitkällä. Tänään varmasti katson loput osat.
Harvoin hyväksyn näin täysin, miten ja mitä lukemastani kirjasta on elokuvaan tai TV-sarjaan siirtynyt. Pidin kirjastakin, mutta sarja pystyy syventämään lukukokemusta, ja se on harvinaista.
Miten hienosti kuvin, katsein ja ilmein oli saatu esiin kipeät tunteet, myös hellyys ja rakkaus.
Airi, juuri se hienovireinen tunteiden tavoittaminen koskettaa! Lukukokemuksestani on lyhyt aika, muttei se lainkaan haitannut katsomiskokemusta, koska näyttelijät tekivät tarinasta tuoreen, elävän ja toden. Lisäksi toteutuksessa oli käytetty hyvin elokuvallisia kenoja juonenkuljetuksessa. Sävykästä draamaa, sanoisin.
Hieno arvio!
Kirjaa en ole lukenut. Sarjan olin rastittanut suosikiksi YLE Areenassa, mutta katsoin sen vasta eilen nimenomaan hienon ja pohdiskelevan kritiikkisi innoittamana.
Yhdyn arvioosi ylenmääräisestä seksin kuvauksesta. Sitä oli paljon, sadistisen seksin määrä Lundissa alkoi olla jo liikaa – mutta kaikki toimi henkilöiden kuvaamisessa hyvin.
Kiitos jälkeen kerran Tui!
Ritva, kiitos kommentistasi! Sarja seisoo näyttelijöiden varassa ja vakuuttavassa asennossa. (Enkä tässä ajatellut sanavalintojeni kaksimielisyyttä.)
Paluuviite: Naoise Dolan: Jänniä aikoja | Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Paluuviite: Sally Rooney: Kaunis maailma, missä olet | Tuijata. Kulttuuripohdintoja