Paula Havaste: Pronssitähti

Ilmar Taskan romaani Popeda 1946 sysää pohtimaan virolaisten kohtaloa toisen maailmansodan jälkeen. Itsenäisyyden ja saksalaismiehityksen perään kansan tuli taipua Neuvosto-valtaan. Paljosta piti vaieta, paljon salata ja paljon esittää hengenpitimiksi. Taska välittää kokemuksia paljolti tallinnalaisesta näkökulmasta, joten on kiinnostavaa saada rinnakkainen kokemus maaseudulta, Saarenmaalta.

Paula Havasteen romaani Pronssitähti (Gummerus 2018) kertoo uuden vallan alla tavallisten ihmisten arjesta. Maaseudulle on perustettu kolhooseja ja sovhooseja, ja ihmisillä on työvelvoitteita yhteisten tulostavoitteiden saavuttamiseksi. Isä Aurinkoisen varjo lankeaa kaiken ylle: kansalainen on joko kukkona Neuvosto-vallan tunkiolla tai tunkion ahkera työmuurahainen, muttei missään nimessä sen kuonan pöyhijä, sillä kaiken, mitä tuotetaan, on oltava valtaapitävien silmissä kultaa.

Se yleisestä ilmapiiristä, sillä yksilöiden todellisuus mittaa elämän laadun. Havasteen romaani onnistuneesti kuvaa parin alkukesän päivän tapahtumiin keskittyen yhteen perheeseen. Päähenkilö, nuori vaimo ja äiti Vilja, pyörittää pientä saarenmaalaistilaa, joka on menettänyt muinaisen loistonsa. Mies Villem on lapsekas runoilija, ja aristokraattinen anoppi dementoituu vauhdilla. Arki sisältää silkkaa raadantaa ja pelkoa siitä, ettei kukaan mielivaltainen puolueaktiivi keksi kiusata menneillä.

Päätapahtuma on se, että Villem käy esittämässä Tallinnassa juhlarunon. Tämän matkan myötä kirja avartaa lukijan ymmärtämään kaupungin ja maaseudun eroja sekä puolue-eliitin moraalitonta juhlahumua. Viljan tallinnalaisen Anna-tädin välityksellä ne selviävät.

Kirjan kaupunkilaiset näyttäytyvät korruptoituneina hyväksikäyttäjinä, maalaiset hieman yksinkertaisina. Maalla lasketaan kananmunia ja mietitään elikoiden sisäsiittoisuuden torjuntaa. Mutta kyräilyä maallakin riittää, sillä mitenkään ei saisi erottua joukosta, muuten Siperia odottaa. Kirja välittää hyvin pelon ja epävarmuuden ilmapiirin, mutta maaseutu-kaupunki-erottelu tuntuu kärjistetyltä.

20180812_113827.jpg

Vierastan jatkuvaa laulunluritusta, mutta ymmärrän sen tarkoituksen: laulut säilyttävät alkuperäistä, virolaisille omaa, joka on uhattuna. Havaste kuvaa taitavasti ja uskottavasti työntekoa, se taito on erottunut hyvin esimerkiksi myös Vihat-sarjassa. Pidän myös siitä, miten Viljan henkilökuva hahmottuu, ja hänen kauttaan koko yhteisön pelkokulttuuri. Millaista on elää, jos muutama munatiu tai paljastus menneestä voi koitua kohtaloksi?

”Patotien tuo auto hurauttaisi hetkessä, ja yhtä nopeasti se palaisi, jos jokin olisi jäänyt miehiä askarruttamaan. Vilja lähetti kiihkeän toiveen kohti takapenkille jäänyttä naista. Älä kerro, älä sano, älä edes mainitse. anna minun elää kuten tähänkin saakka, pidetään molemmat salaisuutemme.
Vasta silloin Muri ilmestyi metsän piilosta, tuli häntä koipien välissä liehitellen Viljan jalkoihin. Kesti kauan ennen kuin Vilja pystyi kuulemaan lintujen laulun ympärillään. Hän nojasi yhä vanhaan tammaan, joka torkkui tyytyväisenä tauostaan. Ei vanhaa viisasta hevosta huolettanut mikään, sen alahuuli lerpatti, korvat olivat painuneet sivuille, ja yksi jaloista lepäsi kavion kärjen varassa. Niin vain ne linnut laulavat, Vilja vakuutti itselleen. Ei ole huolta: kesä on jo tuloillaan, ja joka siivekkäällä on pian pesässä poikaset ahnaasti ruokaa odottamassa.”

Näin käy: Pronssitähti viehättää ja kylmää ajan- ja kulttuurikuvauksellaan. Ymmärrän hyvin kirjan kuvaaman maalaiselämän yksinkertaisuuden, halun elää vain omaa pientä elämää. Ymmärrän takertumisen lähelle, sillä muu ympäröivä on vastoin ymmärrystä hyvästä elämästä.

”Mutta hän itse oli tässä näin, katseli maata jalkojensa alla ja tiesi, että tämä oli hänen oma paikkansa. Oli turha palata liikaa menneisiin tai odottaa liikaa tulevia. Kauas hän ei koskaan lähtisi vaan pysyisi tämän pienen pihan ja puutarhan luona, sylissään tämä tai joku tuleva lapsi.”

Teksti elävöittää ympäristöä. Näen heräävän kesän niityt, peltotilkkuja erottavat sammaloituneet muurikivet, kuulen mehiläisten hyrinän ja kukon kiekaisun Talvikien talolla, ja tuvan peilissä saattaa joskus vilahtaa kuva kukkahuivisesta Viljasta häivähdys hemiäispunaa huulilla.

Paula Havaste
Pronssitähti
Gummerus 2018
romaani
129 sivua eKirjana.
Luin BookBeatin kautta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

4 responses to “Paula Havaste: Pronssitähti

  1. riitta k

    Tämä kiinnostaa minuakin. Taskan jälkeen mukava lukea toinenkin näkemys.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s