Kuukausittainen arkisto:syyskuu 2018

Heli Slunga: Kehtolauluja kuoleville

Heli Slungan runokokoelmassa Kehtolauluja kuoleville (WSOY 2018) kirjoitetaan syntymästä, kehtolauluista ja iltasaduista. Pehmoista naisten kotipuuhastelua vai? Revi tästä:

– –
ja vauvat tulevat tänne tähtilapset/
toimitusjohtajiksi ja yöntimoiksi, ostamaan/
ruokaa sosiaalitoimiston maksusitoumuksilla,
– –

Runojen vauvat osallistuvat ydinsotaan tai tukehtuvat hedelmien kiviin naamat mädäntyen. Slungan runokuvien raju voima värisyttää. Kielikuvat, assosiaatiot ja vastakohtaisuudet täräyttävät. Nämä runot eivät ole puolitien helskyttelyä tai eteeristä aatoshumua vaan kaihtelematonta vimmaa.

20180925_114251.jpg

Heti perään on todistettava huimasta kauneudesta karuuden kintereillä. Yhdessä runossa vastakohtaisuudesta pistetään pistämättömästi: ”kirous ja rukous pantiin samaan suuhun”. Otan lisäksi esimerkin sitaatti samasta runosta kuin on aiempi – eli kaiken arkikauhun keskelle laskeutuu elinvoimaa:

– –
eikä vauvoille ole luvattu maata, edes hengenvetoa/

ja silti ne tuhisevat tahtonsa läpi/
nukahtavat vaunuihin/
vantaalaiselle parvekkeelle/
moottoritien kupeeseen/

lumisateen taakse,/

silmäripsien takaiseen huoneeseen

Poimimani runo on aivan kokoelman alusta. Vastakohtaisten voimakuvien vyöry jatkuu läpi kokoelman. Voisin kiteyttää tunnelman runosäkeeseen ”kukin oman pimeytensä reunalla”. Olen otettu runojen väkevyydestä, puhujan terävyydestä ja sävyjen tajusta.

Kun lapsi syntyy, syntyy myös äiti. Luen runoista äitiyden matalapainetta siinä kuin viemäriin valuneita rakkauksia, intohimon hulluutta ja muutenkin elämän kiertokulkua, jossa ”voit luottaa lakastumisen koreografiaan”. Runoissa on myös kyse muustakin kuin kuolemaan johtavan elämän synnyttämisestä. Runosikermässä ”Runoilija” runon puhuja avaa tekstin synnyttämistä ja intentioitaan:

– –
Minun työni 
on hehkua
räikeää taivaanvaloa
puuhastelujenne piinaan

ja ravistaa teitä niin
että kädet irtoavat pöydät kaatuvat ikkunalasit särkyvät

ja kohtalot astuvat voimaan

Kyllä ravistat! Kehtolauluja kuoleville ei hyssytä hellään uneen vaan herättää. Kokoelma on siten erityisen hieno osoitus sanavoimasta. Nautin kokoelman lukemisesta, tunnen elävästi kuolevaisuuteni unohtamatta tätä:

– –
varo vaan ettet joku päivä/
rysähdä kukkimaan

– –

Heli Slunga
Kehtolauluja kuoleville
WSOY 2018
runoja
84 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muualla: Rakkaudesta kirjoihin.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Etkot – Turun kirjamessut 2018

Kirjasyksy on pyrähtänyt reippaasti käyntiin ja kirjamessut lisäävät sen kierteitä. Turun kirjamessujen (5. – 7.10.2018) ohjelmaa olen selaillut jo useasti. Poimin sieltä minua koskettavat esiintymiset – eli järjestän etkot. (Varaan oikeudun muutoksiin, jos mielenkiinto vaihtuu messupäivien aikana johonkin rinnakkaiseen kirjakivaan.)

Turun kirjamessut

Paljastan vasta jutun päätteeksi, mistä aloitan ja mihin lopetan kaksipäiväsisen messureissuni. Mutta tässä aluksi muut poimintani perjantain ja lauantain runsaasta tarjonnasta.

Perjantai

Emilia Kent – Runotytön tarina jatkuu (Ilonin ihmemaa B-halli klo 11.30 – 12.10)

Iloisesti yllätyin Vilja-Tuulia Huotarisen ja satu Koskimiehen fanifiktiohenkisestä jatko-osasta Runotyttö-sarjaan. Sen tunnelma vetosi ja kokonaisuuden kruunasi hieno kerronta. Olen kuulolla, mitä tekijät kertovat jatko-osa- ja yhteistyöstään.

Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta (Jukola klo 12.15 – 12.35)

Pulkkisen kirjojen kirjavuuden vuoksi tämä uutuus houkuttaa: kolahtaako tämä minuun? Muutaman haastattelun olen kirjailijasta tämän kirjan tiimoilta lukenut, mutta kuulostelen messuilla livenä kirjan lähtökohtia.

Seksiä röh (Fiore klo 14.10 – 14.30)

Nuortenkirjailijat Siiri Enoranta, Magdalena Hai ja Siri Kolu pureutuvat nuortenkirjojen kuvaamaan seksuaalisuuteen. Nuoria kiinnostava teema ja sopii #lukuliike -henkeeseen.

Saila Susiluoto: Metropolis, Satu Manninen: Camouflage, Kaisa Ijäs: Aurinkokello (Kallas klo 15.00 – 15.40)

Ohjelmassa on luvassa runonlausuntaa. Hyvä, että messuilla voi pysähtyä lyriikkaan kuunnellen sitä runoilijoiden omin äänin.

Heli Laaksonen, Anne Vasko: Ykköne (Kuisti klo 17.00 – 17.25)

Lisää runoja, nyt lapsille. Ykkösellä ei tosin ole ikärajaa vaan se riemastuttaa ketä vain.

Lauantai

Romaani ja rakkaus (Fiore klo 10.20 – 11.00)

Jos herään ajoissa, ilman muuta kampean itseni kuuntelemaan keskustelua, jossa on monipuolinen nelikko: Kari Mäkinen, Sirpa Kähkönen, Li Andersson ja Kari J. Kettunen.

Olli Jalonen: Taivaanpallo (Agricola klo 11.40 – 12.00)

Tätä en halua ohittaa, sillä kyseessä on komeetan lailla kevääni kirkastanut teos.

Mitä Minna tekisi? (Auditorio klo 13.00 – 14.00)

Minna Canth on aina ajankohtainen. Keskustelijajoukko tuo varmasti säpinää aiheeseen, sillä Elina Knihtilä, Jouko Jokinen ja Minna Rytisalo ottanevat esille erilaisia näkökulmia. Lisäksi haluan selvittää, mitä tarkoittaa tässä yhteydessä moderointi – sitä on tekemässä Jenni Haukio. (Voi ei, Aki Ollikaista haastatellaan Pastoraalista samaan aikaan, Kuisti klo 13.00 – 13.30. Tällaisia nämä messut ovat: vaikeita valintoja.)

Metsän seinä on vihreä ovi (Auditorio klo 14.00 – 14.30)

Jatkan ehkä auditoriossa istumista, sillä luonto ja lyriikka -teemainen runotuokio tuntuu läheiseltä. Runojaan lukevat Pauliina Haasjoki, Jenni Haukio, Risto Rasa, Sauli Sarkkinen ja Tuija Välipakka. (Ja eikös samaan aikaan Juha Hurme sanaile Onerva-salissa Sally Salmisen Katrinasta.)

Alku ja loppu – meitsi messulavailee

Jäikö jotakuta kutkuttamaan arvoitus, miten aloitan ja lopetan messuvierailuni?

Aloitan messut esiintymällä perjantain Selkokirjapaneelissa (Fiore klo 10.20 – 11.00). Teema on selkokirjailijana ja kouluttajana lähellä sydäntäni: Selkokirjoista ratkaisu lukutaidon ja innostuksen puutteeseen? Minun rinnallani asiasta keskustelevat selkokirjailijat Tuija Hannula, Sanna-Leena Knuuttila ja Jasu Rinneoja, keskustelua vetää Eliisa Uotila.

Lisäksi perjantaina pääsen haastateltavaksi Turun seudun äidinkielenopettajien pisteelle (klo 13.30 – 13.45). Odotan täpinöissäni, mitä nuori opiskelija-lukija-haastattelija nostaa keskusteluun selkoromaanistani Lauralle oikea.

Päätän messut lauantaina kirjabloggaajakeskustelussa Rakkautta kirjoihin vai maksettua markkinointia? (Onerva klo 14.45. – 15.30). Kerallani paneelissa jutustelevat bloggaajat Tekstiluola, Kirsin kirjanurkka, Kulttuuri kukoistaa ja Sivumennen-podcastpuolikas sekä kirjailija Pajtim Statovic. Keskustelua vetää Kirsin Book Clubin Airi Vilhunen. Luvassa ajatuksia blogeista, podcasteista, kirjoista ja lukurakkaudesta. Näenhän sinut siellä?

Tavataan Turussa!

turunkirjamessut2018_www

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjamessut, Tapahtuma

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Yönaiset ovat naisia, jotka ovat toimineet poikkeuksellisesti verrattuna aikansa naiskäsityksiin. He ovat naisia, jotka innoittavat määrätietoisuudellaan ja aikaansaannoksillaan ja ehkä siksi valvottavat tai pelastavat yön tunteina, kun nykynainen pyöriskelee valveilla miettien omia elämänehtojaan. Mia Kankimäki on tuon omaperäisen käsitteen takana kuin myös omia yönaisiaan esittelevän kirjan kirjoittaja: Naiset joita ajattelen öisin (Otava 2018).

”Tunnustan: Öisin ajateltavia naisia on liikaa.”

Kankimäki esittelee kirjassaan kymmenkunta yönaistaan. Yleisesti tunnetuimpia oletan olevan kirjailija Karen Blixenin ja kuvataiteilija Yayoi Kusaman. Taidehistoriasta kiinnostuneet saattavat etukäteen tietää renessanssin (Savonisba Anguissola, vau) ja barokin muutamasta naistaiteilijasta – lukuisissa taidedokkareissa olen joihinkin ilokseni törmännyt. Ovatpa kirjan yönaiset tuttuja tai ei, Kankimäki kuljettaa tarkastelemaan heitä omalla tavallaan, virkistävästä vinkkelistä.

20180926_113139.jpg

Herättäviä yönaishetkiä vietän 1800-luvun tutkimusmatkailijanaisten seurassa. Kiitän ja kumarran, että Kankimäki on kaivellut arkistoja esitellääkseen määrätietoiset reissunaiset, jotka kiersivät maailmaa ympäri alkeellisissa olosuhteissa tai tekivät Afrikassa uraauurtavaa tiedetallennusta. Jokaisen näistä naisista soisin näkeväni BBC:n epookkisarjan päätähtenä – ei ainakaan ainutlaatuisia käänteitä tulisi puuttumaan. Suosikkini on Isabella Bird, jämäkkä vanhapiika, jonka sydän taitaa hetkeksi sulaa silmäpuolen taparikollisen seurassa. Täydellistä tv-draama-ainesta, joskin romanssiosuus olkoon vain vaatimaton sivujuonne muuten omaehtoisessa elämäntarinassa.

Ei, yönaisia ei ole liikaa, vaikka heitä on kymmenkunta. Ehkä Karen Blixen -osuutta voisi hieman karsia, mutta kyllä näiden naisten kanssa sietää viipyä ja viihtyä pitkään. Eikä siinä vielä kaikki.

”Kirjoitan post it -lappuihin kannustussanoja itselleni, sellaisia kuten luonnollinen evoluutio, löytöretki, jazz-rakenne, poetic licence, kepeys, leikki, ilo.”

Noin kirjailija itse avaa kerrontatavoitteitaan. Irrotteleva sävykkyys viehättää kirjassa. Vaikka kertoja ottaa tosissaan nelikymppiskriisinsä ja kerrontakohteidensa faktat, kuvaus ei ole tosikkomaista vaan oivaltavan suhteellisuudentajuista, itseironista ja tilanteiden koomisia puolia poimivaa sen ohella, ettei kertoja kierrä kipupisteitä.

Ilahdun ajatuksesta, että kertoja ajattelee rakenteen jazzin kaltaiseksi. Tosiaan tekstistä toisinaan törähtää totuuden torvi, rymisee ravisteleva rumpu tai soi sopusointuinen sävel. Kirjassa on omakohtaista elämäntilannepohdintaa ja painostavia kirjankirjoitustuskan vuodatuksia. On matkakuvauksia safareilta tadegallerioihin, taideresidensseistä Atlantin rannoille. Luen maisemista, ruuista, ruumiintuntemuksista, elämyksistä, ystävistä, tuttavuuksista. Kertojan soolo-osuudet siirtyvät välillä yönaisten elämäkerroiksi, joita kertoja vapaasti kommentoi. Hän eläytyy ja tekee tulkintoja. Tekstin äänimassasta erottaa riitasointuja: ei kaikki naisfiilistely ole vain hymistelyä. Paljon on nautinnollista eri instrumenttien yhteissoittoa, jossa sulautuvat vuosisadat, kulttuurit ja kertojan tulkinnat.

Kirjan lajityyppi voi olla jotain tieto- ja matkakirjan sekä omaelämäkertaesseistiikan ja kaunokirjallisuuden väliltä. Naiset joita ajattelen öisin jatkaa hienon esikoiskirjan Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin näyttävästi viitoittamalla tiellä. Ja miten luistavasti Kankimäki kirjoittaakaan! Teksti soljuu. Yhdessä lyhyessä kappaleessa voi sukeltaa tietoon, taiteeseen, taitoon, tulkintaan ja tunteeseen.

”Viimeisinä päivinä iskee [Firenzessä] paniikki: missä kaikkialla ehtisin vielä käydä? Menen vielä kerran Santa Trinitan kirkkoon, pudotan kolikon metallilippaaseen ja freskot valaiseva lamppu syttyy. Siinä on taas koko Sassettin perhe: pankkiiri itse, hänen vaimonsa, tyttärensä, poikansa ja vävynsä, sekä valikoima Firenzen kermaa alkaen Fracesco Sassettin työnantajasta Lorenzo de´Medicistä päätyen taitelijaan itseensä, Domenico Chirlandaioon, kaupungin maineikkaampaan freskontekijään. Mutta minun silmäni ovat nauliintuneet Sassettin tyttäriin, en voi lakata katsomasta heitä. Yksi heistä, nuorin, katsoo suoraan minuun. Minä olen seuraava, hän sanoo. Olen siitosvalmis. Voit naida minut. Vatsani on hieman pyöreä, näethän kuukautiseni ovat alkaneet, voin synnyttää sinulle jälkeläisiä. Kiinnostaako?
Tai ehkä hän sanoo: Pelasta minut.”

”Tarvitsen yönaista enemmän kuin koskaan.”

Kirjan kuluessa tunnen ovelasti osallistuvani kirjan luomisposessiin. Loppuvaiheessa kirjaa kertoja ilmoittaa olevan noin 50 tekstitiedostoa, josta pitäisi synnyttää aikataulusta viivästynyt, yhtenäinen kirja. Ja siinähän se on koko ajan kulkenut lukumatkassani.

”Haluan ajatella, että tässä on nainen, joka osaa kirjoittaa tämän kirjan. Haluan ajatella kuuluvani siihen matkustavien ja kirjoittavien naisten joukkoon, Karenin, Isabellan, Idan ja Maryn – ja myös niiden, joiden työskentelyväline oli sivellin.”

Ja Mia Kankimäki osaa, ja hän kuuluu niiden joukkoon, joita hän ajattelee öisin ja jotka hän tuo minulle päivänvaloon. Ihailen kirjan aineksien yhteensulatumista, näiden naisten eloisaa ohikulkua. Minuun jää heistä jälkiä.

Naisia joita ajattelen öisin ehkä jatkuu lukijoissaan ja saa aikaan hankkeita, joissa somessa kerätään yönaislistoja, jaetaan niitä, pykätään yönaistapahtumia ja… Ehkä niissä jatketaan kirjan yönaisten neuvontalistoja, Kankimäen vertaistukimottoja tyyliin ”Älä syytä lapsuuttasi tai äitiäsi. Lähde. [Mary Kingsley]” tai ”Älä märehdi, mene [Alexandra David-Néel]” tai ”Bondaa naisten kanssa, mutta tienaa kuin mies [Lavinia Fontana]”. Ja ehkä naisverkostot ruotivat sitä, mitä on olla ”aivan saamarin reipas”.

Kankimäen tulee varautua siihen, että kahden kirjansa myötä hän muuttuu monien yönaiseksi.

– –

Mia Kankimäki
Naiset joita ajattelen öisin
Otava 2018
henkilö-, matka- ja tilannekuvia
371 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissä.

P.S. Kirjassa on hieno kansi, mutta miksi siinä on tiikeri (kai) eikä leijona? Ja kirjassa vilahtaa kirjoittajan ystävä Buz, joka kirjoittaa viime kevääni yönaiskirjaa. Selvitäpä kuka ja mikä kirja.

12 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Esseet, Kirjallisuus, Taide, Taiteilijaromaani, Tietokirja

Vilja-Tuulia Huotarinen: Niin kuin minä heidät näin

”Kaikkia kiinnostaa mitä teinit tekee.
Teinit on uusi kolmekymppiset.”

Näin lausutaan Vilja-Tuulia Huotarisen uutuusromaanissa Niin kuin minä heidät näin (Siltala 2018). Ja monenlaista muuta kirjan sivuille mahtuu, sillä runoilijan romaani vilisee ajatustiivistyksiä, runonkaltaisia lauseyhdistelmiä, jotka kiteyttävät ihmisiä, tapaa ajatella, elää elämää. Runsaudensarvi romaaniksi, sanon.

Palaan aloitussitaattiini. Huotarisen kirjoissa usein revitään rajapinnasta kuten teiniydestä, jolloin eletään vereslihalla, tunnetaan voimakeinoin. Valoa valoa valoa kuvaa kasvukipuja ja Kimmel arjen ylittäviä selviytymiskeinoja. Tässä romaanissa toimii Kuusikko (kuusi 15-vuotiasta tyttöä) ja vakoillaan yläkoulun opettainhuoneessa, jossa kolmekymmppisistä keski-ikäisiin venyvä väki ei tunne-elämältään paljoin teineistä erotu. Näkyviksi ja kuuluviksi kaikki kaipaavat. Ja rakkautta.

”Kenties kuka tahansa voi saada onnellisen lapsuuden, mutta onnellisesta aikuisuudesta saattoi kyllä myöhästyä.”

On Huotarisen romaanista poimittavissa juoni: minuutti minuutilta seurataan tilannetta, jossa eräänä aamuna Kaukolahden koulun liikuntasaliin lukittautuu yksi vloggaava teinityttö pistoolin kanssa ja lähettää tilanteesta viestin. Se saavuttaa opettajainhuoneen – ja mitä sitten tapahtuukaan. Mutta ei siinä kaikki, sillä romaanin lukuisilla henkilöillä on nykyhetken lisäksi menneisyys, jopa tulevaisuus.

”Kirjoitan näitä runoja, yritän saada asioita paikalleen./
Minun täytyy käyttää kaikki sanat, jotka ovat jäljellä.”

Niin kuin minä heidät näin -kirjan nimi on päävihje. Ei oleelliseksi osoittaudu juoni, ei ehkä tarinakaan vaan kerronta ja tyyli. Aistin vakavaa leikkiä, terävää hykertelyä, monikerroksellista tyylittelyä.

Kertoja kätkeytyy aluksi, paljastuu vähitellen, ja loppukolmanneksen hän on tietoisesti läsnä eri tasoin. Romaanin alkupuoli pelaa kolmen tekstilajin vuorottelulla: vloggaaja C:n sanomia lainataan, sitten eri fontin keinoin erottuu leskikertoja tulevaisuudesta, ja pääjuoni upottaa mukaansa opettajien toimia ja tajunnanvirtaa. Lisäksi joku (kertoja) näki tai tallensi, mitä opettajainhuoneessa yhtenä aamuna tapahtui, ja välittää sen. Joissain luvuissa on kertojan novelleja, ja paljastan romaanin päättyvän runoihin. Ei ihan helppoa.

20180921_143855.jpg

Oleellisimmat henkilöt haluan luetteloida, ehkä myötäilen siten romaanin tietynlaista tyylittelevyyttä – tosin romaanissa monin väläyksin hahmoja syvennetään:

– C vloggaa paperipussi päässä 100 000 seuraajalle ja pysyy poikkeuksellisesti yleisölle tuntemattomana, mutta koulu tietää 15-vuotiaan tytön harrasteesta.
– Nora on C:n ystävä.
– Rehtori Selena fanittaa Guns N’ Rosesia, harrastaa yhden yön juttuja, mutta mieltä jyskyttää kadonnut ensirakkaus.
– Mii-sijaisopettaja haahuilee ja mieltä painaa ainakin kammottava äiti.
– Kenneth opettaa äidinkieltä ja julkaisee haikurunokirjoja.
– Opettajainhuonetta täyttävät Jonninjoutava, Ewerything will be fine, Painija ja Helvetin Esikartano. (Eli joku näkee opettajat tällaisina karikatyyreina. Se joku on kertoja.)

”Nyt: uusi nyt.”

Romaanista on paljouden joukosta luettavissa myös ajankuvaa ja sukupolvikuilua. Kun opettajat takautuvat nuoruuteensa, soi aina lankapuhelin, ja: ”Opettajat on opetettu hallitsemaan tietoa.” Nykyteinit elävät käden jatkeena kulkevien älylaitteiden oneline-viestintäyhteyksissä eivätkä hae tiedon hallintaa vaan jakamista.

”Roskapostit, valeuutiset, mainokset. He ottavat mitä tahansa vastaan, kielioppivirheineen, ja jakavat sen eteenpäin. Totuus ja valhe vaihtavat omistajaa heidän käsissään nopeammin kuin opettajat ennättävät lukea oppikirjastaan luvun ensimmäisen kappaleen. – -. He kurkistelevat oppitunneilla sisään puhelimien pienistä ikkunoista. He kuvaavat opettajia ja nappaavat heistä talteen tietoja. Minne tahansa he menevät, heidän korvillaan on kuulokkeet. Kuulokkeet tekevät paikoista heidän paikkojaan. He valitsevat mitä ja ketä niissä paikoissa kuunnellaan. Vain pelokkaat aikuiset kuvittelevat, että verkko on suljettu tietokoneen sisään. Joihinkin sivustoihin he eivät kuitenkaan koske. Sellaisiin kuin Facebook. He eivät tahdo jättää henkilökohtaisia jälkiä. Facebookiin liittyy liikaa lähisiteitä. Kuusikko haluaa hukkua verkkoon. He haluavat, että verkko suojaa heitä kuin aluskasvillisuus, rentona ja rehevänä ja ennen kaikkea rajattomana. Heillä ei ole mitään tarvetta ottaa sitä kokonaan haltuun.”

”Hän elää vain paperillani.”

Ei hyvänen aika, ei tästä tule tämän kummempaa. Ja tarkoitan omaa juttuani, sillä olen häkellyksissäni Huotarisen haaroittuvasta romaanista. Kirja täyttyy taiturimaisesta kuvauksesta aina, kun se kääntyy henkilöiden sisälle. Kerronnan ajanhallinta ihastuttaa, monikerroksellisuus hykerryttää, ja tunnelma- ja tyylivaihdokset yllättävät. Välillä olen hermostua hämäryyteen, sitten kirkastun, kun hoksaan vihjeitä, ja suvantoina toistuvat selkeät tarinakohdat helpottavat.

Tämä on tietoista fiktiota, sillä pelataan. Ja huvitun esimerkiksi rehtorin jumittumisesta nuoruutensa rokkiääniraitaan tai siitä, että äidinkielenopettaja-haikurunoilija olisi suosittu julkisuushenkilö (on hän toisaalta m i e s toisin kuin ammattiopiston opettajavaimonsa, jonka runoja ei julkaista). Monesti huvitun siitä huolimatta, että romaani pääosin rakentuu raskaista aiheista, elämän peruskysymyksistä.

Tunnelma muistuttaa Monica Fagerholmin romaaneita, sillä myös Fagerholm on monesti pureutunut teinityttöjen ystävyyteen ja kuorrutettuun elämäntunnerunsauteen, jossa lymyää paljon synkkää – aikuisuuden himmeydestä puhumattakaan. Häkeltyneenä totean, että Huotarisen romaani on elämys, mutta voi olla, ettei se päivien päästä putkahtele mieleeni, sillä ehkä taiteellinen vaikutelma voittaa muut vetovoimatekijät. Aika näyttää.

_ _

Vilja-Tulia Huotarinen
Niin kuin minä heidät näin (koulu / dream baby dream)
Siltala 2018
romaani
eKirjana 134 sivua.
Luin BookBeatista.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Tapani Bagge: Polttava rakkaus

Kaikki tutkimukset todistavat,
että nuoret lukevat vähän kirjoja.
Pojat lukevat vielä vähemmän kuin tytöt.
Moni lukee netistä lyhyitä tekstejä,
mutta romaanit, novellit tai runot eivät innosta.
Ne kuitenkin kehittävät mielikuvitusta
ja saavat eläytymään tarinaan ja henkilöihin.
Sillä tavalla kirjat lisäävät tunnetaitoja.
Tietysti kirjojen lukeminen vaikuttaa myös siihen,
että taito lukea ja kirjoittaa paranee.

Kannattaa siis lukea kirjoja.
Viime viikolla käynnistyi myös #lukuliike,
jossa kannustetaan lukemiseen.
Mistä sitten voi aloittaa,
jos lukeminen tuntuu vaikealta?
Mitkä ovat helppoja kirjoja,
joissa on kuitenkin hyvä juoni
ja mielenkiintoisia henkilöitä?

Aina voi aloittaa selkokirjoista.
Selkokirjat ovat lyhyitä
ja niiden teksti on helppoa lukea.
Niissä on silti henkilöitä,
joiden elämää haluaa seurata.
Lisäksi ne kertovat nuorille tärkeistä asioista.
Sellainen kirja on esimerkiksi Polttava rakkaus.
Kirjan on kirjoittanut Tapani Bagge.

20180909_105701.jpg

Kirja kertoo 15-vuotiaasta Elviksestä.
Elvis on suomalainen poika,
jolla on bändi.
Bändiin tulee mukaan Maritta.
En kerro enempää,
vaan annan Elviksen itse kuvailla:

”Me käytiin läpi bändin ohjelmisto
ja kokeiltiin, kumman ääni sopi mihinkin biisiin.
Pari me vedettiin duettona.
Treenien jälkeen vedin töpselin irti seinästä.
Kuului iso räsähdys, ja kattovalo sammui.
Katsoin Marittaa auringonlaskun kajossa.
– Tais sulake palaa, sanoin.
– Onneksi ei muuta, Maritta sanoi.
Kävin vaihtamassa sulakkeen.
Mitään muuta ei tosiaan ollut palanut.
Ei vielä.”

Sen vielä paljastan,
että Elviksen kesäsuunnitelmat muuttuvat.
Bändin harjoituksien ja keikkojen tilalle tulee muuta.

Kirjassa kerrotaan tavallisesta elämästä.
Siitä löytyy huvittavia puolia
mutta myös muita tunteita.
Kirja sopii erittäin hyvin yläkoulun pojille.
Sen lisäksi se varmasti kiinnostaa tyttöjä.
Kirjan avulla voi kurkistaa,
mitä poikien päässä liikkuu.

Välillä kirjan tapahtumissa on vauhtia,
välillä niissä rauhoitutaan.
Lisäksi kirjassa on paljon
musiikkiin liittyviä juttuja.
Kirjan kieli ei ole helpointa selkokieltä.
Siksi kirjan lukijoiksi sopivat nuoret,
jotka tuntevat suomen kielen aika hyvin
mutta eivät lue paljon.

Ehkä he lukevat tämän kirjan jälkeen lisää?

– –

Tapani Bagge
Polttava rakkaus
Avain 2018
selkokielinen nuortenkirja
64 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

(Baggelta on ilmestynyt myös selkokielinen veijaritarina Alligaattori.)

Kirjoitin juttuni selkokielellä.



Muita tänä syksynä ilmestyneitä,
nuorille sopivia selkokirjoja:

Satu Leisko: Unohtunut kansa (fantasiatomaani varhaisnuorille)
Tuija Takala: Hyvä päivä (novelleja nuorille ja aikuisille)
Tuija Takala: Lauralle oikea (kehityskertomus nuorille ja nuorille aikuisillej
Marja-Leena Tiainen: Hiekalle jätetyt muistot (romaani nuorille surun voittamisesta)

Ks. myös Kirsin kirjanurkan syksyn selkonuortenkirjojen esittely.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Selkokirja

Kansallisteatteri: Musta Saara

Kansallisteatterin Musta Saara mellastaa kirjavana kokoelmana kulttuuris-poliittisia huomioita ja hurlumhei-hetkiä. Näyttävä aistivyöry pökerryttää, ja siksi minun on pitänyt muutama päivä sulatella ensi-illassa kokemaani.

Pirkko Saision draamassa on kaksi pääpolkua: 1) romaniseurue pyrkii Transilvaniasta Ranskan rannikolle kohtaamaan pyhimyksensä Mustan Saaran ja 2) oikeistopopulistinen isä-Teräväkynä (lue: Le Pen) kisailee Ranskanmaalla puoluepomopaikasta tyttärensä kanssa. Näistä haarautuu lukuisia sivupolkuja, joissa temmeltävät sika, tanssiva karhu, kolme ikääntynyttä tanssityttöä, Dracula, rouva Ceausescu jne. Karnevaalissa ei vedetä rajaa eikä lasketa määrää – niin kuin emme tiedä Välimereen hukkuneiden pakolaisten määrää.

En ole nähnyt Homoa enkä Slavaa, sen verran kuitenkin Saisiota, että osaan odottaa moninaisuutta. Sitä saan ja hurjaa mielikuvituksen lentoa, jossa yhdistellään mitä vain – ja katsoja saa iloita yllätyksistä, arvaamattomista asetelmista.

Puoliajan jälkeen odotan innostuneesti toista näytöstä, eikä hirvitä kolmituntinen kokonaispituus, vaikka kipurajani on usein runsas kaksi tuntia. En ole vieläkään varma, johtuuko väsähtämiseni minusta vai esityksen yltäkylläisyyden kuormasta. Joka tapauksessa sian (kyllä: sian) poliittinen kiito paljoine puheineen jumittaa keskittymiseni. Mieleeni kyllä jää lentävä lause: ”Ihminen on ihmiselle ihminen.” Pystymme kaikenlaiseen hyvässä ja pahassa, ja valitettavasti paljolti pahassa.

20180914_063007.jpg

Jussi Tuurnan musiikin merkitys korostuu, ja miksipä ei, sillä ensemblen laulu- ja soitantotaito kuulostaa musikaalimaisen komealta. Kaikki lavalla esiintyvät heittäytyvät – sekin on komeaa. Haltioiduin lavastuksesta, jossa valo ja liike tukevat sakeaa toimintaa. Erilaiset pyörivät ratkaisut hallitsevat: Dracula liukuu hameenhelman alle kätketyillä pyörillä, Mad Max -tyylinen sähköprätkä leideineen pyörii, kuumailmapallo pyörii, iki-ihanat, ikääntyneet tanssitytöt liukuvat potkulaudoilla ja pyörivät… Puvustus ja maskeeraus sopivat hienosti rappion ajan tunnelmaan – ja taas tulee Mad Max mieleen. Kirpeää silmä- ja korvakarkkiahan tämä.

Eurooppa on pyörityksessä, eikä tämä teatteridraamakaan oikeastaan ala mistään, eikä tavallaan lopukaan. Se vaeltaa kuten vaeltamaan luodut romanit. Musta Saara on tietoinen esitys, jossa paljastetaan näyttelijä roolin takaa ja palataan oitis rooliin, puhutellaan yleisöä ja esitellään kukin kohtaus (juu, tiedetään: Brecht), nauratetaan, julistetaan ja välillä rauhoitetaan koskettavaksi tarkoitettuihin tunnelmiin.

Nautin esityksestä. Ehjä kokemus? Ei. Eikä sen todellakaan ole tarkoitus olla sellainen. Kokemus. Kyllä.

– –
Musta Saara
Kansallisteatteri, ensi-ilta 12.9.2018
Pirkko Saisio (draama), Laura Jäntti (ohjaus), Jussi Tuurna (musiikki)
esityksen toimijat, ks. esityksen esittely teatterin kotisivuilla.

Sain lipun Bloggariklubilta – kiitän.

Blogeissa mm. Sateenkaarenmaalari, Reader why did I marry you?

2 kommenttia

Kategoria(t): Draama, teatteri

Minna Rytisalo: Rouva C.

Monen mielikuva Minna Canthista on pitkälti peräisin valokuvasta 50-vuotiaasta, pönäkästä mahtinaisesta. Valokuvasta on myös muokattu miesmäinen postimerkki. Mutta Minna Canth oli joskus myös raikas nuori, hento nainen, jonka muotoja muokkasi korsetti ja mielipiteitä vahva tahto.

Fiktion voimin pääsen tutustumaan nuoreen Minnaan juuri 175-juhlavuoden kynnyksellä. Sen mahdollistaa kirjailija, joka on saanut etunimensä Canthin mukaan: Minna Rytisalo. Hänen romaaninsa Rouva C. (Gummerus 2018) kuvaa Minnaa järvikaupungissa seminaariopiskelusta avioliittovuosiin lehtori Ferdinand Canthin puolisona. Minna Maijalan Canth-elämäkerran faktat heijastuvat sivuilta, mutta ne kirkastuvat romaaniksi Rytisalon kerrontakeinoin.

”Kun kaksi muodostaa yksikön, kummankin on annettava tilaa toiselle.”

Voisin ruotia Minna Canthin lapsuuden kodin oloja ja suhteita tai kansakoulun isän Cygnaeuksen #metoo-aineksista toimintaa. Tai pikkukaupungin säätyrajoja tai yleensä yhteiskunnallisia oloja 1860-70 -luvuilla tai sitä, miten Canthin pari ehti hoitaa virka-asiat, oppikirja- ja lehtikirjoitustyöt, yhdistykset ja kuusilapsisen perheen. Ei tällä kertaa, valintani on kokemus avioliitosta, jossa kumpikin saa kehittyä itsekseen. Modernia, silti uskottavaa.

Romaani kuvaa Minna Canthin kirjallisen uran alkusoittoa ja muodostuu tulevan kirjailijan persoonan kehityksen fanfaariksi. Tekstin mittaan luonnollisesti selviävät tutut jutut Canthin taisteluhengestä huono-osaisten, tyttöjen koulutuksen ja tasa-arvon puolesta, mutta julistushenkisyys erottuu yhtenä osana päähenkilön elämänkokonaisuutta. Rouva C. on rakkaus- ja avioliittoromaani siinä kuin kehitysromaani.

”Empimättä ja seurauksia miettimättä hän lähti mukaan leikkiin ja sanoi kiitos neiti Johnson, ja niin kaikkeen tuli yhtäkkiä hauska, kielletty sävy, huuliin jotka osuivat kahvikupin kultaiseen reunaan, sormiin joissa oli voin liukkautta ja varpaisiin jotka hipaisivat toisen nilkkaa pöydän alla, eikä enempää tarvittu, sillä kyllä he muistivat ja kyllä he oppivat ja tämä oli heidän tunnuksensa, leikin alku, jatkossakin, kaikkina tulevina vuosina, kun heidän kamarinsa ikkuna katselisi harjulle päin ja luonnollinen perhesuunnittelu todettaisiin toimimattomaksi ja kasvimaan penkissä rehevöisivät kilpaa papu ja herne, porkkana ja lanttu.”

Minnan rinnalla melko tasaväkinen kirjan hahmo on Ferdinand. Rouva C. -romaanin kertoja kaikkitietävästi katsoo sekä sisältä että matkan päästä kumpaakin puolisoa. Kumpikin antaa toisilleen tilaa, luonnonlakien mukaista vetovoimaa vaalitaan ja sitoutuminen yhteiseen hyvään korostuu. Konkreettinen merkki ja samalla symboli on pariskunnan talo, jonka rouva suunnittelee. Siihen viittaaminen toistuu usein, esimerkiksi näin kirjan alussa, virittäen tulevaan:

”Tämä tapahtui vain kerran.
Monet asiat sattuvat niin useasti ettei niitä enää erota, ei muista ensimmäistä eikä huomaa viimeisen menneen jo, kaikki toistuu ja palaa samaan pisteeseen samanlaisena kuin vuosia sitten, mutta tätä:
Piirrä meille talo, mies sanoi.
Mäntyjen oranssit rungot kurkottivat taivasta kohti ja toiveet alkoivat toteutua, sanat liikutella ihmisiä oikeille paikoilleen.”

”Ensimmäistä kertaa elämässään hän tunsi, että toisessa ihmisessä voi olla turva.”

Miksi toistuvat samat asiat hieman eri ilmaisuin esimerkiksi pariskunnan harmoniasta, persoonaeroista tai vaimon maanis-depressiivisyys-kausista ja aviomiehen kärsivällisyydestä? Missä draama? Ei ole tavallista, että romaani rakentuu onnellisen avioliiton varaan. Eivät silti pariutumisen alun tuntemukset ole yksiselitteisiä eikä onni ilmeistä. Psykologinen pureutuminen persooniin vakuuttaa, ja niin vältetään suhteen kuvauksen sokerisuus tai toiston häiritsevyys. Ihailen intensiteettiä, joka perustuu henkilökuvaukseen. Se käy draamasta ja pitää virettä yllä.

20180916_090010.jpg

Tärkeä juoniaines avioliiton ohella on Minnan ystävyys Floraan, ja ystävyydessä riittää jännitettä toisin kuin avioliitossa, jossa on päätetty pysyä samalla puolella. Floran hahmo jää aika yksiulotteiseksi, ja pidänkin sitä enemmän edustajana aikansa vallitsevasta säätyläisnaiskuvasta. On romaanissa muutakin väkeä: lapsia, palvelijoita, sukua ja tuttavia. Silti kokonaisuus on kahden kauppa, Minnan ja Ferdinandin.

”Voisit kirjoittaa nuo tarinasi. Niitä lukisi mielikseen.”

Kerronnassa on tihentymiä ja viivyttelyjä, joissa ulkoiset tapahtumat samalla valaisevat sisäistä. Esimerkiksi mieleeni jäävät monitasoiset kuvaukset pääparin häistä, vaimon lapsivuodeajasta tai Minnan isän hautajaisista. Kuvaus on tarkkanäköistä. Kerronta on lisäksi usein kovin kaunista muttei onneksi kallistu kielikeikaroinnin puolelle. Tilanne ja tunnelma, sisäinen ja ulkoinen välittyvät. Kielen rytmi myötäilee ajatusta, välillä pysähtynyttä välillä kuumeisen kiihkeää.

”Tämän osa haluan olla, tähän halua kuulua, niin hän ajatteli, niistä ihmisistä ja heidän elämästään tietää, olla osa tätä kaikkea. Osa maailmaa, elävä ja aktiivinen, ei kamarin nurkista katseleva ulkopuolinen joka ei tohdi sanoa mitään ellei häneltä erikseen kysytä. Päässä oli monta uutta ajatusta, idea jota hän alkoi helliä ja joka kasvoi öisin, hänessä oli jo kaikki mitä sen toteuttaminen vaati, ja harju talon takana kyyristeli paikoillaan kuin susi. Sen ympärillä väreili liike vaikka se ei vielä hievahtanutkaan.”

Rouva C. vetoaa minuun sisällön, kerronnan ja kielen keinoin. Teksti tehoaa heti alkuunsa, kun haparoiva pari löytää toisistaan vastakappaleensa – ja tiedän liiton päättyvän varhain aviomiehen kuolemaan; tiedän Minnan leskeksi, joka synnyttää seitsemännen lapsen miehen kuoleman jälkeen. Tietoisuus avio-onnen rajallisuudesta virittää oitis tunnetaajuudet. Ja vielä tämä: Että kirja voi päättyä siihen, kun kaikki kirjallisuushistoriaan präntätty vasta alkaa. Mikä oivallus! Taitavaa. Tehokasta. Olen vaikuttunut.

– –
Minna Rytisalo
Rouva C.
Gummerus 2018
romaani
202 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muita kirjan lukeneita: Baba Lybeck ja Kulttuuri kukoistaa.

Minna Rytisalon esikoisromaanista Lempi olen kirjoittanut näin.

Teatterissa juuri nyt Canthin Papin perhe.

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Team Lab: Massless

Kirjoitan tähän Amos Rex -reseptin.

1. Ota yksi rasittava päivä.

2. Tallustele uuteen Amos Rexiin (ehkä päivänä, jona on kohtuullinen jono lippuluukulle).

3. Astu ensimmäiseen Massless-huoneeseen. Elämän alkumeri läikehtii sinivalkoisena mustan huoneen seinillä – näyttää animaatiolta, mutta tuntuu ajanpysäyttäjältä. Katsele rauhassa ja kuuntele samalla mediatatiivista äänitaustaa. Rasittava päivä hajoaa jo aaltoihin, etkä arvaakaan, mitä muuta arkea torjuvaa on vielä tulossa.

4. Siirry peilisaliin, jossa riemunkirjavat kuviot leikittelevät katsojien kasvoilla ja kuvastimet heijastavat ne monikertaisesti muuttaen tilantunnun. Näet jaloissasi vilistäviä värikkäitä eläinhahmoja, ja kun sipaiset seiniä, puhkeavat eriväriset kukat kukkimaan. Seinillä lentävät perhoset ja kiipeilevät lämpimien maiden elukat. Herkistyt kaikenikäisten kanssakulkijoittesi eläytyvästä ilosta.

5. Etsi aukko, josta siirryt avaruuteen. Tunnet, että vältät mustan aukon, vaikka kaikki valojuovat vetävät sinua sinne. Pysähdy mahdollisuuteen, että se on sittenkin menoa, muttei tunnu pahalta vaan päinvastoin. Lillu avaruusnäkyjen ja huminamusiikin hämyssä.

6. Etsi taas aukko, nyt se vie kaikkein salaisimpaan. Voi se olla myös kaikkein pyhin. Siellä ehkä jonotat hetken installaatioon, jossa olet neljä minuuttia tilassa, jolle ei oikeastaan ole sanoja. Ehkä olet toisessa olomuodossa. Sinua saattaa aasialaispopilta kuulostava äänimassa, ja sen koventuessa ja modulaation noustessa tunnet lentäväsi näkemiesi lintujen kanssa. Voi olla, että silmiisi nousevat kyyneleet, joita et osaa selittää. Installaation loppupuolella tunnet leijuvasi miellyttävään tyhjyyteen kuin puhalluskukkien höytyvät. Saatat olla hetken massaton.

7. Nauti kokemus sellaisenaan. Ihmettele, että taiteilijaryhmä Team Lab on keksinyt jotain sellaista, mitä et tiennyt voivan olla: Massless. Jatka elämää riemastuneena elämysmahdollisuudesta, jonka sait.

– –

Amos Rex: kotisivut https://amosrex.fi/

Team Lab: Massless 30.8 – 6.1.2019

Jätä kommentti

Kategoria(t): Taide

Avoimet ovet: Papin perhe

Minna Canthin (1844 – 1897) 175-juhlavuosi pohjustuu onnistuneesti Avoimissa ovissa. Pääsin näkemään Papin perheen kenraaliharjoitukset. Jäntevä ja sävykäs esitys valloitti puolelleen.

Sysään tämän heti alta pois: Canthin näytelmässä (1891) riittää ajattomuutta ja ajankohtaisuutta. Perheensisäiset aatekonfliktit tai yhden vanhemman sananvalta muiden yli ei ole nykyisinkään harvinaista. Ei meillä eikä muualla. Canthin tasa-arvojulistus ei ole aikansa elänyt, eivätkä johtoajatukset: jokaisella tulisi olla perheessä ja yhteiskunnassa avoin mahdollisuus itsenäiseen ajatteluun; jokainen ansaitsee hyväksyvän rakkauden.

20180909_091631.jpg

Heini Tola on onnistuneesti tiivistänyt Canthin näytelmää. Lisäksi siihen on liitetty maukas haukkapala kirjailijan pamflettijulistuksesta ja yksi liikuttava onnitteluvärssy. Esitys yhdistää tyylikkäästi perhetragediaan eri aineksia niin, ettei sanoma vesity tai painotu opettavaisena eikä draaman kokonaisjännite laukea.

Mietin esityksen aikana, miksi oikeastaan välillä naureskelen näytelmän pappi-isälle, joka on yksisilmäisen vakuuttunut vain oman näkemyksensä oikeellisuudesta. Voin katsoa häntä ulkopuolisena ja takertua naurettavuuksiin, vaikka papin kotiväki kärvistelee despootin ahdistusilmapiirissä. Samalla hahmon traaginen yksinäisyys ja kyvyttömyys nähdä itsensä ulkopuolelle paistaa läpi. Nauruni kirvelee, kun käännän katseeni perheenjäsenten ahdistukseen, tukahdutukseen, pelkoon ja rakkauteen. Tunnelmaani vapauttavat hymähdyttävät hetket, joissa nuoruuden vilpittömyys viihdyttää.

Tämä kaikki on mahdollista toteutuksessa, jossa jokainen rooli loksahtaa paikoilleen, paljastaa hahmoista persoonat. Nuori Maiju hehkuu raikkautta ja tunneherkkyyttä, Hanna-sisko on hukkua alistuvaan sovittelevuuteen ja Jussi-veljessä heijastuu isänsä vastakuva, jossa on kuitenkin paljon samaa kuin isässään. Jussin valoisa ystävä Rastas viehättää. Usein olen lukenut luonnehdinnan siitä, miten silmälasien takana katse välähtää, ja Papin perheen hallitun äidin tehokeinona tuo todentuu. Papista lyhyesti: perheenisä vetää vaikean roolinsa vallan vakuuttavasti. Ja kaiken kruunaava Canthin kieli kuulostaa kaikkien suussa luontevalta.

Niukka lavastus toimii. Varsin tiheään tuoleja kanniskellaan, aina en oivalla, miksi. Kekseliäs ratkaisu on ruokapöydän rakentaminen viikatun pöytäliinan avulla. Musiikki muokkaa tunnelmavaihdoksia, mutta vierastan monia musiikkivalintoja, sillä vanhat latinomelodiat eivät avaudu minulle suhteessa Canthin näytelmän teemoihin. Mutta Canth! Kyllä nyt kelpaa Avoimissa ovissa juhlia kotimaisen draaman uranuurtajaa ja tasa-arvon asiaa.

– –

Papin perhe (ensiesitys 1891)
Teatteri Avoimet ovet (6.9.2018, ensi-ilta 11.9.2018; lisää kotisivuilla)
Teksti Minna Canth
Ohjaus ja sovitus Heini Tola
Kokonaisskenografia Raisa Kilpeläinen, Veera-Maija Murtola
äänisuunnittelu Juuso Voltti
Rooleissa Mirjami Heikkinen, Seppo Mervilä, Tatu Mönttinen, Jukka Pitkänen, Ella Pyhältö, Outi Vuoriranta

1 kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, teatteri

Aki Ollikainen: Pastoraali

Aki Ollikaisen esikoisromaani Nälkävuosi järisytti, toinen romaani Musta satu hämmensi, joten jännittyneenä, toisaalta mieli avoinna tartun uutuuteen Pastoraali (Siltala 2018). Se vie yhden kesäpäivän kulkuun itäisen Suomen metsämailla. Se ihastuttaa, ihmetyttää, myllertää. Jo on romaaniksi tiivistä runsautta!

 ”Hiljaisuus kulki yli ruovikon, ohi rantakoivujen, läpi kaislikon ja levittäytyi tyynen järven ylle. Ja kuinka monta ääntä tuo hiljaisuus kätki sisäänsä? Koko aamuöisen maanpiirin kakofonian – suuren hauen molskahduksen kaislikossa, tuulenväreen haapapuun lehdissä. Se oli äänistä kudottua hiljaisuutta. Linnut lauloivat läpi yön tuntien, myös tämän pienen sinisen hämärän hetken ajan, yrittäen etsiä itselleen kumppania, jonka kanssa lisääntyä. Ja toisaalla, jossain tämän laajan järven rannalla, sisäistä valoaan etsivät ihmiset olivat kokoontuneet hiljaisuuden retriittiin kuuntelemaan, kuinka monella tavalla Jumala osaa olla vaiti.” 

Pastoraali tarkoittaa paimenrunoa tai -idylliä, joka ihannoi paimenten yksinkertaista elämää maalaismaisemassa. Pastoraali voi olla myös paimenrunosävellys, mutta Ollikaisen luomus lähenee sinfoniaa, sillä kirjassa soi äänien ja sävyjen paljous. Lyhyesti: tarina punoutuu metsäisen järvimaiseman luontokappaleiden ohella kymmenkuntaan henkilöön. Romaanissa katsotaan sutta silmiin, varjellaan lammaskatrasta, kuullaan Odinin korppeja ja paljastetaan epäluotettava kertoja. Idylliksi en varsinaista sisältöä juurikaan tunnista, ja se lienee tarkoituskin. On siinä silti monia lämpimiä arjen hetkiä, jollaisia jokainen elämäänsä kaipaa. Tai elämän ihmeitä:

Kimalainen kierteli kukka-amppelia. Reino seurasi sen lentoa.
”Oliko se niin, ettei tuonkaan kimalaisen pitäisi fysiikan lakien mukaan lentää alkuunkaan?”
”Niin kai ne ovat tiedemiehet räknänneet”, Vilho vastasi. ”Jos Jumalasta jonkin todisteen tästä maailmasta löytää, niin se on minusta kimalainen.”
”Taitaa sen Jumalan kaikki aika mennä kimalaisen kannattelemiseen”, Reino pohdiskeli.

Ensinnäkin erotan Ollikaisen romaanista leikittelyä, mikä ainakin minusta tuntuu odottamattomalta. Hyvä niin. Toisekseen siinä lyhyesti ja ytimekkäästi kuvataan arkisia toimia niitä taitavasti kiteyttäen. Kolmanneksi: kuvaus huikaisee kauniilla luontopysäytyksillä. Neljäntenä kirjan kärkenä mainitsen ehkä edelliseen viitaten perinnetietouden, joka sulautetaan kerrontaan ja tarinaan. Mielessäni ailahtaa sillanpääläinen luontoluonnehdinta tyylin Ihmisiä kesäyössä. Välistä vilahtavat kansanuskomukset tai antiikin hahmot, vaikkapa Kronos-niminen hauki tai karitsa nimeltä Pan – tai jumalille (karhu) uhrattu lammas, mikä menee lähes raamatullisuuden piikkiin. Jumalan läsnäolo ja läsnäolottomuus, sekin. Eihän tästä tule loppua. Sakeanaan on sisältöä.

20180907_173023.jpg

Vielä yksi puoli romaanista: henkilögalleria, kolme polvea sukulaisia ja naapurustoa. Heistä irtoaa tarinaan elämän käymisvoimaa ja lopun lähestymistä, seksiä ja kuolemaa. Ja niiden välissä on monenmoista elämää. Vaikka alussa olin seota, kuka on kuka, lopussa totean kaiken hahmohamuilun olleen tarpeen. Käsissä on elämän koko kuva ensimmäisenä kesän kuumana päivänä ja yönä säävaihteluineen. Joukkoon mahtuu sydämeen käyviä kohtaamisia ja kylmääviä kokemuksia – paljon avaruutta ja salaisuutta, jota ihmisten välillä aina on.

Ja koska en malta lopettaa, vielä tämänkin tuikkaan mukaan. Luen romaanista kommenttia susihysteriaan ja mitä siitä seuraa. Jokin siinä sekä huvittaa (tästä tunnustuksestani saattaa seurata nuijintaa) että hirvittää.

Saatan usein todeta kirjasta, että siinä on liikaa aineksia. Niin on nytkin. Silti olen oudon täpinöissäni Pastoraalista, sen kirjallisesta leikistä, jossa on totuuden siemeniä elämänkaaren kesantopellolta. Teksti ja sen vihjeet ovat tiheänhiottuja, joten luen Pastoraalin heti toistamiseen. Jokin siinä iskee järjen taa: taivalluksessamme idylliä ikävämmässä maailmassa meitä piirittävät luonnonlait, sukupolvet, kulttuurikerrokset, myytit ja uinuvat vaistot.

– –

Aki Ollikainen
Pastoraali
Siltala 2018
romaani
160 sivua (eKirjana 62 sivua).
Luin BookBeatissa.

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Sisko Savonlahden esikoisromaani Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (Gummerus 2018) kertoo 30 vuotta ylittäneen helsinkiläisnaisen elämänetsinnästä. Romaani hienosti luovii erilaisten genrejen rajapinnalla. Se ehkä on melkein chick litiä, ehkä melkein kehitysromaania, ehkä jotain muuta. Ainakin älykästä viihdettä. Kuuntelin keväällä, kun kirjailija kertoi kirjastaan ja tavoitteistaan kirjoittaa sellaista.

Romaanin oivalluksiin kuuluu se, että siinä kerrotaan asioita, joita ei yleensä kerrota. Romaani antaa tilaa niille hetkille, jolloin ei tapahdu mitään tai ei mitään merkillistä tai ainakaan muiden kuin kertojan mielestä merkittävää. Minäkertoja nakuttavan konstailemattomasti latelee arkisia toimia ja toilailuita. Dialogi ei elämää suurempia välitä. Siinäpä se, yksinkertaiset tokaisut tai arkipäiväiset jaarittelut ovat elämää, sitä on myös toimettomuus, epävarmuus ja epätietoisuus.

20180721_185740.jpg

Juonen tiivistän siten, että kertoja ihastuu, seurustelee muutaman kuukauden eikä pääse pettymyksen yli, eikä asiaa auta se, etteivät työt vapaana toimittajan luista eivätkä rahat riitä. Ystävien ja perheen tapaamisten lisäksi vierivät omalla painollaan päivät, joiden kulminaatioksi yleensä muodostuvat sipsit ja ainoa oikea dippi.

Vuoden ensimmäisenä päivänä kävin ostamassa kaupasta sipsejä ja sekoitin niille dipin jo kahden aikaan. Loppupäivän olin kotona pukeutuneena vaivattomasti mutta harkitusti: ylläni oli harmaa, pellavainen aamutakki, jonka olin ostanut inspiroituneena eräästä artikkelista, jossa haastateltiin menestynyttä kirjailijaa.
”Tahdoin näyttää hyvältä silloinkin, kun kukaan ei näe minua”, nainen sanoi. ”Miksi töhnöttäisin kotonani virttyneissä verkkareissa?”

Hirtehistä henkeä kirjasta haistan, ja luen sitä myös niin, ettei tylsistä asioista kertomisen tarvitse olla tylsää. Elämä ja ihmisten toimet lähtökohtaisesti näyttävät ja tuntuvat kummallisilta, mutta enimmäkseen kirjan huumori humisee ahdistuksen astevaihteluita.

Ehkä komiikka ei aina avaudu, mutta muikistelen suutani monesti hymynkareeseen, vaikka samalla kertojan hapuilu kouraisee. Vanhempiensa varoja kuppaava ja etenkin äidilleen kiukutteleva kertoja naurattaa minua perhetapaamisissa, samoin huvittavat mummin pistämättömät tokaisut. Kirjan lukujen otsikot hymähdyttävät, niissä ei todellakaan asioita mutkisteta: ”Tapasin terapeuttini”, ”Tuhlasin rahaa”, ”Pelkäsin veritulppaa” jne. Yksi suosikkiluvuistani on ”Tapasin Billyn”, joka kertoo newyorkilaisesta baari-illasta ja sen jatkoista. Lakoninen tilannekomiikka kukoistaa.

”Ahaa”, sanoin, ja aloin pelätä, etten välttämättä ollut ihan kaikkea sitä, mitä Billy naiselta toivoi.

Siinäpä se. Romaani kertoo paljon peloista ja toiveista. Mitä olisi voinut olla ja mitä tulisi olla? Mitä on olla epävarma teini naisen hahmossa? Millaista on surra sellaista, mitä ei ehkä pitäisi, mutta kun vain suree? Millaista on elää pätkähommien varassa työläs työnhaku mielessä? Jne. Pidän paljon kirjan nimestä Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuuEhkä hallitsee sitä. Ehkä vain pitää hyväksyä se, että loppuiän kaikki on ehkää.

Keskustelin kirjasta kuusikymppisen miehen kanssa, joka luonnehti romaania hauskaksi ja jopa koskettavaksi. Hän myös seuraa kirjailijaa Twitterissä ja siksi tunnisti romaanista Savonlahden twiiteistä tuttuja juttuja, mikä ei kirjan kiinnostavuutta vähennä. Eli kaiken perusteella Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu sopii monenlaisille lukijoille, joita kiinnostavat elämän ikuinen keskeneräisyys sekä sen alakuloiset ja huvittavat puolet.

– –

Sisko Savonlahti
Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu
Gummerus 2018
esikoisromaani
304 sivua.
Sain kustantajalta oikolukemattoman ennakkokappaleen; julkaisupäivä 6.9.2018.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Satu Leisko: Unohtunut kansa

Satu Leiskon selkofantasiatrilogia on valmis. Sarjassa on ilmestynyt aiemmin Unohtunut maa ja Unohtunut poika. Kolmannen osan Unohtunut kansa (Opike 2018) päähenkilö on Matilda, joka on aiempien osien päähenkilöiden Susannan ja Veetin kaveri. Näin henkilöt ja heidän kokemansa Harsomaassa kytkeytyvät toisiinsa, ja se tuntuu oikein linjakkaalta ratkaisulta.

Aiemmissa osissa Harsomaassa käynti ratkaisi Susannan ja Veetin arkielämän ongelmia. Sama merkitys fantasiaympäristöllä on Matildalle. Matildan elämää vaikeuttavat rohkeuden puute, sillä hän ei uskalla sanoa omia tunteitaan ääneen, vaikka sisällä kuohuu epäoikeudenmukainen ja kiittämätön kohtelu. Matilda auttaa koulussa ja kotona, mutta aina hänet ohitetaan. Vain yksi ottaa hänet aina huomioon: Veeti taitaa haluta olla muutakin kuin hyvä ystävä.

20180831_125813.jpg

Osa osalta Leisko saa fantasiaosuuden tuntumaan luontevalta. Nyt Harsomaan ilkeiden ja alistuvien olentojen asetelma on selkeästi rajattu muutamaan outoon otusheimoon, ja se palvelee kirjan teemoja. Tärkeitä asioita ovat oman arvon ymmärtäminen, itseensä uskominen ja uskaltaminen.

”Liekon ilme muuttui epävarmaksi.

– Miksi haluat taistella?
Ei pahaa voi voittaa,
Se palaa aina takaisin.
Mitä hyötyä on taistella?
liekko kysyi.

– Yhteistyöllä sen voi kyllä voittaa.
Mitään ei saa,
jos ei uskalla yrittää,
vastasin liekolle rauhallisesti.”

Fantasia on oiva keino käsitellä arkoja tunneasioita. Sadunomaisuus auttaa etäännyttämään mutta samalla samastumaan. Leiskon fantasiakirjat ovat lempeitä ja  kilttejä, mutta mukana on myös vähän terävöittävää jännitystä.

Sarjan kirjat sopivat mainiosti varhaisteineille, vaikka tässä kirjassa Matilda ei koe enää olevansa lapsi. Sarja on tavallaan vanhentunut henkilöiden mukana. Selkokielinen teksti etenee sulavasti, ja muutama Marjo Nygårdin kuvituskuva tukee tapahtumia. Yhden ykstyiskohdan haluan vielä Unohtuneesta kansasta todeta: siipien kantavuuden symboliikka välittyy kirjasta kauniisti. Toivottavasti nuori lukijakunta löytää Leiskon viehättävät fantasiaselkokirjat.

– –

Satu Leisko
Unohtunut kansa
Opike 2018
kuvitus Marjo Nygård
varhaisnuorten fantasiasarjan kolmas osa
91 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Selkokirja

Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen

Minulla ei ole ollut erityistä käsitystä Kimi Räikkösestä. Enkä ole koskaan katsonut formulakisaa alusta loppuun. Ilmeisesti aika samalla lailla puhtaalta pöydältä lähti Kari Hotakainen, kun hän alkoi koota materiaalia kirjaan Tuntematon Kimi Räikkönen (Siltala 2018).

20180902_183509.jpg

Formuloista minulla on mielipide: pidän ympyrän ajamista hengenvaarallisella vauhdilla ego- ja ekologisesti arveluttavana. Kun luen Hotakaisen latelemia lajin lukuja, menee tunteen puolelle.

”Euroopassa kuljetaan 30 rekan voimin. Muualle lennetään vuodessa 300 000 kilometriä. Jokaisen kisan jälkeen 44 000 kilon sirkus on pakattu ja kasattu seitsemässä tunnissa. Kahvia kuluu 70 000 annosta vuodessa. Tänä vuonna Barcelonassa uuden auton testeissä oli mukana 170 Ferrarin työntekijää. Tämä kaikki nostaa vuosittaisen budjetin reilusti yli 400 miljoonan euron. Järjellä jos ajattelee, menee tunteen puolelle.”

Ymmärrän, että teksti luistaa, jos rakastaa aihettaan. Heti alkuunsa huokuu kirjailijan vilpitön innostus. Hotakaisen tuttu lakoninen tyyli kohtaa samanhenkisen kertomuskohteen. Kirjassa on monia hienoja hetkiä, joissa parilla sanalla yhdistyy asia ja tunne. Selittelemättä. Rakenne raikastaa lajityyppiä: kronologia rikkoutuu ja eri haastattelurupeamat sulautuvat toisiinsa.

Käynnistyn hyvin, mutta vähitellen moottorini nykii. Minusta kirjassa on toistoa ja tiivistämisen varaan. Tämä on outoa ottaen huomioon Hotakaisen päälausevoittoisen nakutustyylin, joka sinänsä viehättää minua.

”Luottamus ja perhe. Tietyt sanat toistuvat, betonoivat tämän kirjan. Paperilla ei ole mitään, päässä kaikki.”

Lähes ryysyistä rikkauksiin -tyyppinen selviytymistarina sisältää arkkityyppisiä asetelmia. Ja jopa kliseitä. Raskas työ ja raskaat huvit. En tarkoita, että Räikkösestä olisi pitänyt rakentaa kirkasotsaista esikuvaa, sillä juhlinta on ollut osa ajurin hurjaa nuoruutta. Silti ryyppyrellestämisen glorianostot riepovat. Hulivili hummailee ja seuraavana päivänä kisailee krapulassa aika-ajojen kunkkuna. Tässä on jotain tympeää suomalaisuusäijäilyä. Kirjan reilujätkäjutut ovat kuin talvisodan veteraanin tapakulttuurioppaasta: lojaali loppuun asti, kova kädenpuristus riittää sitovaksi sopimukseksi. Sama pätee Kimin tuotemerkkiin, vähäsanaisuuteen. Sekin glorifioituu kuin se olisi suomalaiskansallinen arvotavara.

”Kimi tunnetaan vähäpuheisuudestaan. Suomalaiset eivät keksineet hiljaisuutta, mutta ovat jalostaneet siitä useita menestystuotteita: vähäsanaisuutta, taukoja, kolmen sanan lauseita ja puolen minuutin hiljaisuuksia, eräänlaisia monttuja, joihin ulkopuolinen tippuu ja ihmettelee, että mitä tapahtuu nyt, kun ei mitään tapahdu. Ja sitten suomalainen jatkaa siitä mistä aloitti, ikään kuin hiljaisuutta ei koskaan olisi ollutkaan.”

En tunnustaudu tosikoksi, vaikka sanailin äsken happamahkoja. Kirjan totuus Räikkösestä nähdään Kimi-aurinkolasien läpi. Ymmärrän sen. Jos yhdellä sanalla yrittäisin kuvata kirjan kuvaustapaa, valitsisin kuitenkin: teeskentelemättömyys.

Kokemaani kuuluu myös tällaista: kirjan kasvutarina hellyttää. Oppimisvaikeuksinen koulupudokas kehittyy lajissaan maailman parhaaksi ja yksityiselämässään villistä rilluttelijasta laajasydämiseksi familymaniksi. Taitaa ristiriitainen kirjatuntemukseni olla linjassa kirjan kohteen ristiriitaisuuden kanssa. Kylmän ja lämpimän vaihtelua riittää. Itse asiassa se tekee Räikkös-kirjan lukemisesta herättävän.

– –

Kari Hotakainen
Tuntematon Kimi Räikkönen
Siltala 2018
tietokirja
269 sivua.
Lainasin kirjan bloggaajaystävältä.

Muita bloggaajia ainakin Jokke, Kirsi, Kirsi & co ja Arja.

6 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, Kirjallisuus, Tietokirja

Juhani Ahvenjärvi: Maitovalas vatsa täynnä mandariineja

Jos minä saisin päättää, tämän kokoelman nimi olisi ”Järviveden tuoksu autossa”. Joku muu on päättänyt otsikon Juhani Ahvenjärven kokoelmaan Maitovalas täynnä mandariineja (Teos 2018). Tarkoitan sitä, että kokoelma pääosin asettuu lähinnä kotoiseen, ei eksoottisiin hedelmämeriin. En juutu tähän, matkaan itse runoihin.

20180901_224733.jpg

Kaikki kunnia runoille, joiden sisäinen maailma avautuu vain harvoille, kokoelmille, jotka uudistavat kieltä niin, että tulkintaväljyyden mitta on avaruus tai runon puhujan sisäisen maailman aukeamaton arvoitus. Sellaista tarvitaan, lisäksi tarvitaan Ahvenjärven runoutta, joka karsittu sanonta tarjoaa elämyksiä: runo linkittyy tuttuuteen uudella tavalla, ja sitten se laajentaa ymmärrykseni.

Miellyn kokoelmaan, jonka runot ovat lyhyitä, niissä on suora sanajärjestys ja pelkistyksen tuntu, joka ei rajaudu yksiselitteisyyteen. Poimin kolme esimerkkiä.

  1. Havainto voi olla paikallinen, kokemus on universaali, tunne on jaettavissa.

Aurinko kapuaa tahmeitten lehmusten taa. /
Tihkusateet poimuilevat pitkin Pispalaa. /
Punaisten kattojen seassa vihreät katot”

  1. Kun runossa on leikkiä, jota ei ehkä tajua, mutta huvittaahan se, kun hyvin kielellä pelataan.

CORTINA

”Hiihtohissin moottori surisee hillitysti. /
Kuusien takaa kuuluu muminaa /
ja retoromaanista rupattelua. /

Cortina on kohtelias sana, /
kiuas on kissojen aurinko.”

  1. Kun runo välittää mahdottoman, ihmeen, jonka vain luonto voi synnyttää.

”Harso harjulla enteilee aikaista kesää. /
Olenko muistanut istuttaa kanelitangot?”

Olen heikkona luontorunoihin, ja Ahvenjärven kokoelmassa on kiitettävästi etenkin kevään heräämisen runoja, jotka tuntuvat ajankohtaisilta, vaikka luen niitä syksyn alkaessa. Sellaista on kiinnostava runous, häivyttää todellisen ajan ja paikan. Ja vielä: runokielen ja -kuvien napakkuus vetoaa minuun.


En malta olla mainitsematta tätä. Tein kirjastovarauksen Maitovalas vatsa täynnä mandariineja -kokoelmasta Helsingin Sanomien kirja-arvioinnin vuoksi. Silmäilin sen ja kiinnostus heräsi. En ehkä ilman valtalehtijuttua tietäisi Ahvenjärven runojen olemassaolosta. (Kyllä: myös kirjablogivirran voimin tuntematonta nousee lukupintaan, mutta se on toinen tarina.)

Suren kirjakritiikkien vähyyttä valtamediassa. Jos esimerkiksi HS-kulttuurisivujen yhden nelisivuisen iskelmätähtijutun (vaikkapa HS 1.9.2018) pituus olisi neljän sivun (minulla ei ole mitään iskelmäjuttua vastaan) sijasta kaksi, niille kahdelle sivulle mahtuisi jopa kahdeksan uutuuskirjajuttua proosasta, esseistä, runoista ja selkokirjoista. Se poikisi kiinnostuneita lukijoita kirjoille, jotka ovat olemassa ja jotka ovat monelle lukijalle olemassa vain, jos ne näkyvät valtamediassa. Ei mulla muuta. Paitsi tämä Ahvenjärven runon pätkä:

– –
”Marginaalit pysyvät ennallaan, /
laajoina, jos niihin ei kirjoiteta.”
– –

– –
Juhani Ahvenjärvi
Maitovalas vatsa täynnä mandariineja
Teos 2018
runoja
46 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Runot

Jussi Adler-Olsen: Selfiet

Kööpenhaminassa kirjakavereinani liikkuivat poliisilaitoksen rikostutkija Carl Mørk ja hänen johtamansa Osasto Q:n apurit. Jussi Adler-Olsen on ehtinyt sarjassaan jo seitsemänteen osaan, Selfiet (Gummerus 2018), ja minä ehdin lukea kirjan reissuni aikana.

Henkilövetoinen jännitys saa uteliaisuuden heräämään. Minun pitää tietää, miten keskeisten henkilöiden elämä etenee, josten seuraan sarjaa osa osalta. Nyt mieltäni liikuttaa Mørkin riutuva rakkaus vanhaan heilaan ja se, miten mies näkee ja katsoo ex-rakastettuaan.

”Carlin oma Mona oli ikääntynyt. Hänen Monansa, joka oli elänyt vuosia ilman häntä. Mitä se oli tehnyt Monalle?
Carl takertui siihen lyhyeen mutta silti valloittavaan hymyyn, jonka Mona heille soi, ja henkäisi. Se oli kuin isku koko vartaloon ja teki melkein kipeää.”

Adler-Olsen maustaa kirjojaan huumorilla, joka nousee dialogeista, nimenomaan osasto Q:n henkilöistä ja heidän suhteistaan. Hivenen poliittisen epäkorrektisti naureskellaan Assadin kielikömmähdyksille, mutta tässä osassa hymy pitkälti hyytyy, sillä osaston omalaatuisen Rosen psykoosi ei ole leikin asia.

Yleensä kipuilen sattumusten kanssa, ja nytkin tekee tiukkaa, sillä jännärijuoneen ympätään osastolainen. Ei siitä sen enempää, ja huomaankin kirjan aikana hyväksyväni sen(kin) juonenkäänteen, koska se lisää kädet hikoiluttavaa jännitystä. Tapahtumat sinänsä etenevät julmuudesta toiseen. Pääjuonesta sen verran, että kirjassa yksi sossuvirkailija saa tarpeekseen tukia marisevista pissisasiakkaista ja päättää ratkaista tukiaistarpeet lopullisesti. Aika ennenkuulumaton juoniaines, tietynlainen kannanotto hyvinvointivaltion vastikeettomien rahoitusten varjopuoliin.

Rikosviihteeksi Selfiet rakentuu näppärästi ja teksti luistaa, mutta vähä väliä mietin, miksi viihdyn, sillä monet teot ja tapahtumat tuntuvat karmeilta. Huomaan ohittavani ne ja keskittyväni siihen, miten taidokkaasti Adler-Olsen luonnehtii henkilöt, pienin keinoin heistä saa elävän mielikuvan. Melkein kaikista, ei Rosen isästä, joka vain käsittämättömänä iljettää.

Selfiet-dekkarissa on uutta se, että Mørk kumppaneineen sotkeutuu akuuttiin rikostutkintaan, ei vain menneiden pöyhimiseen. Kaikki tapaukset kietoutuvat toisiinsa, mutta oleellisimmaksi teemaksi kohoaa lasten kasvuympäristöjen vaikutus aikuisuuteen. Rosen epäinhimillisistä lähtökohdista saan lisätietoja, ja selfietä napsivien bimbojen taustalla tuntuu olevan vanhempia, jotka eivät tue lapsiaan tolkulliseen toimintaan. Natsikorttiakin vilautellaan, ja tosi-tv:n mädättävään vaikutukseen viitataan.

20180727_173515.jpg

Kööpenhaminalaisen puiston varjoisalla penkillä istuen luin hirvityksistä, jotka tapahtuvat siinä lähikadulla. Tai voisivat tapahtua. No, hotellini vieressä oli poliisiasema, ehkä Mørk ja kumppanit puuhailivat sen kellarissa ja varmistivat, että ei hätää: pääsen lukemaan ensi vuonna kahdeksannen osan.

– –

Jussi Adler-Olsen
Selfiet
suomentanut Katriina Huttunen
Gummerus 2018
dekkari, Osasto Q -sarjan 7. osa,
535 sivua.
Ostin kirjan.

Juttujani muista Osasto Q -osista: tässä.

Muita Selfiet-lukijoita: Hemulin kirjahylly, Rakkaudesta kirjoihin, Luetut.net, Kirjarouvan elämää ja Kirjojen kuisketta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani