Minulla ei ole ollut erityistä käsitystä Kimi Räikkösestä. Enkä ole koskaan katsonut formulakisaa alusta loppuun. Ilmeisesti aika samalla lailla puhtaalta pöydältä lähti Kari Hotakainen, kun hän alkoi koota materiaalia kirjaan Tuntematon Kimi Räikkönen (Siltala 2018).
Formuloista minulla on mielipide: pidän ympyrän ajamista hengenvaarallisella vauhdilla ego- ja ekologisesti arveluttavana. Kun luen Hotakaisen latelemia lajin lukuja, menee tunteen puolelle.
”Euroopassa kuljetaan 30 rekan voimin. Muualle lennetään vuodessa 300 000 kilometriä. Jokaisen kisan jälkeen 44 000 kilon sirkus on pakattu ja kasattu seitsemässä tunnissa. Kahvia kuluu 70 000 annosta vuodessa. Tänä vuonna Barcelonassa uuden auton testeissä oli mukana 170 Ferrarin työntekijää. Tämä kaikki nostaa vuosittaisen budjetin reilusti yli 400 miljoonan euron. Järjellä jos ajattelee, menee tunteen puolelle.”
Ymmärrän, että teksti luistaa, jos rakastaa aihettaan. Heti alkuunsa huokuu kirjailijan vilpitön innostus. Hotakaisen tuttu lakoninen tyyli kohtaa samanhenkisen kertomuskohteen. Kirjassa on monia hienoja hetkiä, joissa parilla sanalla yhdistyy asia ja tunne. Selittelemättä. Rakenne raikastaa lajityyppiä: kronologia rikkoutuu ja eri haastattelurupeamat sulautuvat toisiinsa.
Käynnistyn hyvin, mutta vähitellen moottorini nykii. Minusta kirjassa on toistoa ja tiivistämisen varaan. Tämä on outoa ottaen huomioon Hotakaisen päälausevoittoisen nakutustyylin, joka sinänsä viehättää minua.
”Luottamus ja perhe. Tietyt sanat toistuvat, betonoivat tämän kirjan. Paperilla ei ole mitään, päässä kaikki.”
Lähes ryysyistä rikkauksiin -tyyppinen selviytymistarina sisältää arkkityyppisiä asetelmia. Ja jopa kliseitä. Raskas työ ja raskaat huvit. En tarkoita, että Räikkösestä olisi pitänyt rakentaa kirkasotsaista esikuvaa, sillä juhlinta on ollut osa ajurin hurjaa nuoruutta. Silti ryyppyrellestämisen glorianostot riepovat. Hulivili hummailee ja seuraavana päivänä kisailee krapulassa aika-ajojen kunkkuna. Tässä on jotain tympeää suomalaisuusäijäilyä. Kirjan reilujätkäjutut ovat kuin talvisodan veteraanin tapakulttuurioppaasta: lojaali loppuun asti, kova kädenpuristus riittää sitovaksi sopimukseksi. Sama pätee Kimin tuotemerkkiin, vähäsanaisuuteen. Sekin glorifioituu kuin se olisi suomalaiskansallinen arvotavara.
”Kimi tunnetaan vähäpuheisuudestaan. Suomalaiset eivät keksineet hiljaisuutta, mutta ovat jalostaneet siitä useita menestystuotteita: vähäsanaisuutta, taukoja, kolmen sanan lauseita ja puolen minuutin hiljaisuuksia, eräänlaisia monttuja, joihin ulkopuolinen tippuu ja ihmettelee, että mitä tapahtuu nyt, kun ei mitään tapahdu. Ja sitten suomalainen jatkaa siitä mistä aloitti, ikään kuin hiljaisuutta ei koskaan olisi ollutkaan.”
En tunnustaudu tosikoksi, vaikka sanailin äsken happamahkoja. Kirjan totuus Räikkösestä nähdään Kimi-aurinkolasien läpi. Ymmärrän sen. Jos yhdellä sanalla yrittäisin kuvata kirjan kuvaustapaa, valitsisin kuitenkin: teeskentelemättömyys.
Kokemaani kuuluu myös tällaista: kirjan kasvutarina hellyttää. Oppimisvaikeuksinen koulupudokas kehittyy lajissaan maailman parhaaksi ja yksityiselämässään villistä rilluttelijasta laajasydämiseksi familymaniksi. Taitaa ristiriitainen kirjatuntemukseni olla linjassa kirjan kohteen ristiriitaisuuden kanssa. Kylmän ja lämpimän vaihtelua riittää. Itse asiassa se tekee Räikkös-kirjan lukemisesta herättävän.
– –
Kari Hotakainen
Tuntematon Kimi Räikkönen
Siltala 2018
tietokirja
269 sivua.
Lainasin kirjan bloggaajaystävältä.
Muita bloggaajia ainakin Jokke, Kirsi, Kirsi & co ja Arja.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Mielenkiintoista. Hain kirjan tänään kirjastosta. Saa nähdä, mitä tykkään. jotenkin odotan paljon, mutta pelkään pahinta. 🙂
Jaa-a! Avoimin mielin vain tekstin sekaan. Odotan mielenkiinnolla!
Olen just lopettelemassa, muutama kymmenen sivua vielä. Loistoteos melestäni, todellinen lukunautinto minulle.
Kiva kuulla! Eduksi fanikirjalle/elämäkerralle, että sitä voi lukea kiinnittäen huomiota monenlaisiin asioihin.
Kyllä pidin, ja formuloita olen seurannut vuosia antaumuksella joskus: kuten mikä laji tahansa, siihen on keskityttävä, että se vetää – jääkiekkoakaan ei kannata katsoa sivusilmällä. Ja mikä urheilu olisi ekologista tai taloudellista, kun kisoja maailmalla ajatellaan ja niissä reissaamista kymmenien osallistujien voimin… Itse en ole koskaan innostunut muutaman millin pituus- tai korkeuserosta yleisurheilussa. Miettikööt he shortseissaan lihasvammojaan ja nuhatilanteitaan – jokin tässä pärinässä ja maailmassa kiehtoo, vaikken edes itse autoile! Kirjana kelpo fanikirja, kun nyt tähän uuteen kirjallisuuden lajiin on viime vuosina joutunut tutustumaan. Aidompaa kuin elämäkerta? Väläys jostain muualta? Jokin näissä kiehtoo, vaikkeivat ne kirjallisesti välttämättä ole perinteisen ”hyvän” mukaisia.
Fanikirja, kyllä! Sekin on jotenkin hellyttävää, miten kirjailija selvästi imeytyy aiheeseen ja kohteeseen.
Haa! Hauskaa, miten erilaisia penkkiurheilukokemuksia on. Minä olen kapaloista asti tuijottanut yleisurheilua ja hiihtoa. Selittäviä tekijöitä. Mutta ei sillä ole merkitystä, koska Hotakainen saa välistä Kohteensa ponnistelun urheiluhenkiseksi. Kirjan pointsi on kuitenkin kehityskertomus, yhden alan (moottorivaistovauhdin) taiturista yksityiseksi perhemieheksi, joka on alansa ammattimies. Mies.
Paluuviite: Teemu Keskisarja: Saapasnahka-torni | Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Paluuviite: Selkotekijä Hanna Männikkölahti | Tuijata. Kulttuuripohdintoja