Kuukausittainen arkisto:lokakuu 2018

Katja Kettu: Rose on poissa

Lapin tai Siperian maisemista siirtymä intiaanimaille on lyhyempi kuin voisi luulla. Katja Ketun omaleimainen kerronta sopii sinne, missä asustaa alkuperäiskansoja. Rose on poissa (WSOY 2018) ratkoo perhesalaisuuksia pohjoisamerikkalaisessa intiaanireservaatissa nyt ja viitisenkymmentä vuotta sitten.

Väkevä ote kielestä saa minusta niskalenkin. Virkerytmi ja kuvaileva sanasto loihtivat kaihtelemattoman tunnelman, ja kerronnan keinoin kuoritaan henkilöistä lihaa –  ruumiillisuutta ja aistillisuutta kaikessa kauneudessa ja kauheudessa. Kirjassa lepattaa pesästään seksuaalisuuden lintu ja kumpuilee syöpäkasvainpaukamin kraateroitu iho. Ihmissuhteissa tallataan samaa polkua yhtenä ja välillä erkaannutaan tai tuhotaan toisia.

Hylkään äänikirjan ja digiversion. Luen Rose on poissa -romaania kirjana hitaasti kielikiemuroiden vuoksi, uppoan niihin. Juoni on toisaalta kaiken kerronnan kirjon alla aika yksinkertainen. Pelkistetysti se menee näin: Lempi-tytär palaa reservaattiin 45 vuotta äiti-Rosen katoamisen jälkeen. Isä-Ettu on muistamaton, sairas vanhus, jota syytetään nuoren tytön katoamisesta. Katoamistapauksia on enemmänkin, joten rikoksia selvitetään, ja lisäksi Lempi kohtaa lapsuudenrakkaansa Jim Harmaaturkin, mikä osaltaan käynnistää Lempin koko elämänkulun arviointiprosessin.

20181026_103125.jpg

Romaanin kerronnan intensiivisyys syntyy kirjemuodosta, kirjeiden minäkerronnasta ja kirjepuheesta puhutetuille. Rosen kirjeet vuodelta 1973 on osoitettu Lempi-tyttärelle ja Lempin osuudet Jim Harmaaturkille. Lempin tekstiosuudet vievät nykyjuonta eteenpäin, Rosen kirjeet vuorottelevat ja avaavat menneisyyden saloja hitaasti hivuttaen. Jännite siis pysyy yllä läpi kirjan. Mutta kaikki tähänastinen on pintaa, sen alla kihelmöi kulttuurinen myyttimaailma.

”Lempi lemmonlapseni, sinulle tahtoisin kertoa kuinka ajan virtaa voi myös kulkea taaksepäin, mielessään. Muistathan kuinka olen kertonut sinulle, että elämä on kimppu haarautuvia polkuja? Kuinka kutakin polkua on seitsemän ja jos eksyy liian pitkälle tiellään, tuhoutuu. Siksi suuntaa on muutettava seitsemän kertaa, seitsemän kertaa kulkija hairahtaa ja seitsemän kertaa meillä on tilaisuus palata nimen ja unien viitoittamalle tielle.”

Puoliverinen Lempi on äidin puolelta parantajien sukua, jonka intiaaniperinne vaikuttaa kaikkeen. Suomalaissukuisen isän puolelta tunkevat jäyhät tavat, Sisu-puukot ja Peikkoäidin tuutulaulu.

”Muista Lempi tämä: Valkoinen tekee suuren nuotion ja istuu kaukana kaikesta. Intiaani tekee pienen nuotion ja istuu lähellä toista, opetti matriarkka ja lipaisi suuhunsa läskisuikaleen.”

Mutta ehkä kulttuurieroja kaventavat tarinat (kuten Kallaksen Sudenmorsian, jolla on yhteys Ketun romaanissa tapahtuvaan muodonmuutokseen). Yhtä kaikki: riipaisevasti kirjassa kuvataan kahden kulttuurin välissä ja suuren valkoisen Amerikan puristuksissa väistämättä murenevat Lempin kaltaiset.

Fintiaanien mailla romaanissa eletään täysillä kaikkine kokemustasoineen, ristiriitoineen ja lieveilmiöineen. Rose on poissa sisältää paljon yleistä: rasismia, intiaanien alistettu asemaa, kansalaisoikeustaisteluja 1970-luvulla, suomalaistyöläisten asemaa siirtolaisina, intiaanikulttuureja, uskomusperinteitä, käytösmalleja sekä tyttöjen ja naisten hyväksikäyttöä laitosmaisissa tai eristetyissä yhteisöissä. Ne sulautuvat yksityiseen eli Lempin ja hänen perheensä kohtaloon. Mukana on matka tytöstä naiseksi, Lempistä Pikku Käpäläksi, jossa elää kahden kulttuurin lapsi ja nainen.

Oleellista tematiikkaa ovat unohtaminen, muistaminen sekä oman alkuperän tunnustaminen ja hyväksyminen. Romaanissa on myös hyväksyttävä fantasiakertos, maaginen realismi, joka on silkkaa realismia alkuperäiskulttuureissa: ”Ja siinä samassa hetkessä olen näkevinäni ajan lävitse.”

Lopputulemani on kaksijakoinen. Juonessa ja loppuratkaisuissa minua kaihertavat sekä ennalta arvattavat että arvoitukselliset asiat. Aihelmarunsaudessa minulta joko jää jotain ymmärtämättä tai kadotan lankoja ja siksi ihmettelen epäloogisuuksia. Etenkin henkilöiden ikärakenne hämmentää minua. Päättelen Lempin syntyneen 1961, ja kirjan miehet ovat reippaasti vanhempia tai jo edellistä sukupolvea mutta moni porskuttaa verevänä, puhumattakaan Lempin äidinpuoleisesta isoäidistä, jonka täytyy olla iältään jo… Mutta palaan romaanin kieleen ja maagiseen realismiin sekä koskettavaan Lempin kohtaloon. Ne vievät, ei kannata vikistä.
– –

Katja Kettu
Rose on poissa
WSOY 2018
romaani
284 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Blogeissa mm. Kirjaluotsi ja Kirjasta kirjaan.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Jatkot – Helsingin kirjamessut 2018

Helsingin kirjamessut 2018 ovat osaltani ohi. Eksyin uudesti nimettyjen lavojen välillä, enkä erityisen paljon havainnut muutosta messuilmassa, jossa sataa kirjoja, kirjoja, kirjoja.

Koin lukuisia hienoja kohtaamisia, esimerkiksi tällaisia: iloitsin jutusteluista kirjabloggaajien ja muiden kirjaystävien kanssa, sain suhista suoraan kiitokset syksyn kirjoista Aki Ollikaiselle, Vilja-Tuulia Huotariselle ja Mia Kankimäelle, ihailin yleisötungosta Minna Rytisalon Rouva C -keskustelussa, kohotuin Kaarina Hazardin Minna Canth -palkinnon juhlapuheen sanoista, Antti Heikkinen nauratti imitoimalla Vennamoa ja Virolaista ja nautin keskustelijoiden vuorovaikutuksesta Suomen kirjailijaliiton ohjelmassa, jonka aiheen oli ”Kirjailija salakuuntelijana”.

Poimin lisäksi muutamia tunnelmaväläyksiä messupäivistäni. Kirjoista luen maailmoja, messuilta vaikutelmia.

Torstai

Jelena Tšižova: Naisten aika

– Olen iloinen, että voin suomeksi käännetyn kirjani kautta puhua suomalaisten lukijoiden kanssa. Kirjoitan Pietari-Leningradista, koska neljässä polvessa perheeni on kokenut kaikki 1900-luvun historian tragediat. Siksi kirjoitan proosaa.

20181025_120721.jpg

Vila-Tuulia Huotarinen: Niin kuin minä heidät näin

– Nuortenkirjani lukijasta tämä lähti, koska hän sanoi: ”Mä olen kasvanut jo aikuiseksi. Mitä sä nyt kirjoitat mulle?”

20181025_141805.jpg

Noora Vallinkoski: Perno Mega City

– Purin ahdistuksen aineksia kuten köyhyyttä kirjoittaen niistä, ja lapsen näkökulmasta absurdiuden ja huumorin kautta pääsin murtautumaan niihin.

20181025_130106.jpg

Perjantai

Aki Ollikainen: Pastoraali

– Teki mieli kirjoittaa paimenlaulu, kun niitä on viime aikoina vähän tullut, päivittää genre – eikä pelkästään ironisesti. Lähtökohtana oli minulle läheinen maisema ja luontotunnelma, esikuvana Shakespearen Kesäyön unelma.

20181026_120102.jpg

Anneli Kanto: Ihan pähkinöinä

– Se on huutava vääryys, että kun ikä alkaa vitosella, naisia ei huomioida, sille on tehtävä jotain.

20181026_131923.jpg

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

– Mun kirjat sopii määrittelyyn ”narrative nonfiction”, pääasiassa on nonfiction mutta toisaalta kallistun fictionin puolelle, kustantamossa valitsin kirjani kuuluvan tietokirjoihin.

20181027_163850.jpg

Lauantai

Veera Nieminen: Ei millään pahalla

– ”Jos jätät mut, räjäytän sun postilaatikon” -lause oli rakkaudentunnustus nykyiselle miehelleni – siitä lauseesta lähti romaanin idea.

20181027_093511.jpg

Satu Vasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen

– Lähdin seikkailemaan tekstin kanssa, en suunnitellut etukäteen, miten kuvaan muutosta elämässä ja Suomessa.

20181027_100254.jpg

Antti Heikkinen : Kehveli

– Kehveli on tyyppi, joka tahtomattaan joutuu tilanteisiin, jotka muuttavat maan ja maailman kulkua – veijaritarina Paasilinnaa, Huovista ja Haanpäätä kunnioittaen, etenkin silmänisku Paasilinnan Jäniksen vuoden suuntaan. Mutta oma tyyli täytyy löytää, koska toisen perseellä ei voi mäkkee laskea.

20181027_102149.jpg

Kirjailija salakuuntelijana (Anna-Leena Härkönen, Essi Kummu, Pasi Lönn ja Jarkko Tontti)

– Älä ikinä näytä käsikirjoitusta läheisillesi.

20181027_164153.jpg

Helsingin kirjamessut 2

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjamessut, Tapahtuma

Selkoa: päiväkirjaromaani ja pakinoita

Syksyn kirjasatoon kuuluvat selkokirjat. Viimeisimpiä ovat Reuna Kustannuksen julkaisemat Sanna-Leena Knuuttilan romaani Minä odotan sinua ja Tuija Hannulan pakinakokoelma Toppatakin alla on sydän.

20181024_181058.jpg

Sanna-Leena Knuuttila: Minä odotan sinua

Sanna-Leena Knuuttilalta ilmestyi vuosi sitten selkoromaani Ne lensivät tästä yli, joka kertoo talvisodasta nuoren Hilkan päiväkirjamerkintöinä. Minä odotan sinua on sille suoraa jatkoa. Kirjassa eletään ankaria jatkosodan vuosia.

Kirjan alussa Hilkka avioituu Veikon kanssa, mutta yhteiselo katkeaa jatkosotaan. Veikko on rintamalla, Hilkka puurtaa kotona ja perhe kasvaa. Hilkka pelkää aviomiehensä puolesta, vain miehen lyhyet lomat katkaisevat sota-ajan ikävää ja huolta.

Romaani avaa hienosti maaseudun kotirintamaelämää. Siinä kuvataan vuoden kiertoon liittyviä töitä, samoin aikakauden asioita kuten elintarvikepulaa, talkootöitä ja neuvostoliitolaisten sotavankien työvoimana toimimista. Pidän erittäin arvokkaana arjen välittämistä lukijoille, jotka voivat olla esimerkiksi historiasta kiinnostuneita nuoria, Suomen sotavuosiin tutustuvia maahanmuuttajia tai sota-aikoja muistelevia vanhuksia.

Knuuttilan selkokieli on sujuvoittunut entisestään, ja kirjasta kehkeytyy ehjä kokonaisuus. Kirjan alun sanasto on varmasti tarpeen mutta on kovin suppea. Sota-aikaan ja 1940-luvun maalaiselämään liittyy paljon vierasta käsitteistöä. Onneksi moni asia selvinnee kirjassa kuvatuista asiayhteyksistä. Ajan henki näkyy, esimerkiksi ”ryssä”-sanaa viljellään – sanastossa se selitetään korrektisti.

Vaikka Hilkan päiväkirja selostaa tapahtumia, on siinä myös yleistä ilmapiirin kuvausta ja tunnesyvyyttä, joten nuoren vaimon tunneskaalan vaihtelut välittyvät hyvin. Romaanissa on koskettavia kohtia. Päätän kirjan esittelyn Hilkan sotatilanteen virittämiin ajatuksiin:

”Muistelin Veikon lämpimiä käsiä.
Niillä käsillä Veikko on puristanut metsämaata,
kun hän on maannut ryssän tulituksessa.
Niillä käsillä hän on pitänyt asetta
ja ampunut käskystä.
Ja niillä käsillä hän on koskettanut kasvojani.”

Tuija Hannula: Toppatakin alla on sydän

Pakinan voi määritellä lyhyeksi, humoristissävyiseksi jutuksi. Sellaisia ei paljon selkokieleksi ole kirjoitettu. Tuija Hannulan esikoiskirjassa on 30 lyhyttä, hyväntuulista juttua. Niissä on väläyksiä vuodenajoista, suomalaisuudesta ja arkielämästä. Osassa kertojana on tunnistamaton yleispuhuja, monissa maahanmuuttajataustainen minäkertoja. Hannulan selkojutut on suunnattu nuorille ja aikuisille suomen kielen opiskelijoille, ja kirjan loppuosassa on pakinoihin tehtäviä.

Minua miellyttää kokoelman nimi: Toppatakin alla on sydän. Se sytyttää lämpimän tunnelman. Pääosin kokoelman pakinat ovat sopivan lyhyitä, ja joukossa on eritasoisia juttuja, joten ne soveltuvat eri vaiheen kielenoppijoille – esimerkiksi pakina Suomi-neidosta on pitkä ja polveileva, kun taas kirjan nimipakina on napakka. Kuten todetaan pakinassa ”Suomen kieli on pyramidi”, kieli rakentuu osa kerrallaan.

”Pyramidissa on leveä pohja.
Pohjan rakentamisen kestää,
koska aluksi sinun täytyy
oppia paljon asioita.
On hyvä,
että pohjasta tulee kestävä.

Myöhemmin pyramidi kapenee,
ja sinä kiipeät nopeammin.”

Selkokieltä rivitetään tietyllä tavalla: yksi ajatus yhdellä rivillä, mieluusti vain kahden rivin virkkeitä. Välillä pakinoiden virkkeet venyvät neljälle, viidelle riville. Kirjan loppuosan tehtävien toivoisin olevan myös selkokielisesti rivitetty. Kirjan alussa voisi olla sisällysluettelo, sillä se aina selkeyttää kokonaisuutta, kun on kyse kokoelmasta.

Huomaan suosikikseni nousevan nimipakinan lisäksi jutun ”Huono aamu”, jossa on hauska loppukoukku. Pakinoissa on paljon suomalaisuusilmiöihin ja kieleen liittyviä aiheita, joten uskon niistä riittävän keskusteltavaa suomen kielen kanssa tutuiksi tulevien kesken ja heidän kanssaan. Tämäntapaisilla lyhyillä jutuilla on monenlaista käyttöä etenkin osana opetusta.


Sanna-Leena Knuuttila
Minä odotan sinua
113 sivua.

Tuija Hannula
Toppatakin alla on sydän
tehtävineen 149 sivua.

Sain selkokirjat Reuna-kustannukselta Turun kirjamessuilla lokakuussa 2018.

20181005_120602.jpg

Selkokirjailijat Turun kirjamessuilla: vasemmalla Sanna-Leena Knuuttila, oikealla Tuija Hannula. Pisteet Turun kirjamessuille siitä, että selkokirjat olivat jonkin verran esillä. Nyt alkavilla Helsingin kirjamessuilla ei selko ole mahtunut ohjelmaan (tietääkseni).

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Selkokirja

Jelena Tšižova: Naisten aika

Venäläistä nykykirjallisuutta tulee luettua kovin vähän. Ludmila Ulitskajan tuotantoon olen hieman tutustunut, nyt on Jelena Tšižovan vuoro. Inspiraatio heräsi Turun kirjamessuilla, jonka ”Rakkaus romaaneissa” -keskustelussa osallistujat suosittelivat teemaan sopivia kirjoja. Sirpa Kähkönen vinkkasi Tšižovan romaania naiskuvauksen ja ikäpolvia ylittävän rakkauden vuoksi.

Naisten aika kertoo 1960-luvun leningradilaisesta tehdasyhteisöstä. Ajan tapaan työläiset asuvat asuntoloissa tai muunlaisissa yhteisasumuksissa. Kovasti väki jonottaa, jotta saisivat hankittua huoneiston, television tai muun hyödykkeen. Monenlaiset työläislautakunnat vaikuttavat asemaan jonossa – tai ylipäätään yhteisössä. Neuvostoyhteiskunta näyttäytyy kovin pikkusieluisena. Ymmärrys yhdenvertaisuudesta on kyseenalainen niin ihmisten aseman kuin rodunkin puolesta.

Romaanin sydän sykkii pienessä huoneistossa, jossa asuu kolme mummoa, nainen ja tytär. Mummot eivät ole sukua keskenään eivätkä Antoninalle ja Suzanne-tyttärelle, mutta se ei estä kiintymystä tai yhteisvastuuta. Ja nyt päästään rakkauteen.

20181023_190014.jpg

Antonina-äiti käy töissä eikä oikein voi hyvin. Suzanne-tytär ei voi olla lastentarhassa, sillä äiti haluaa suojella aviotonta lastaan kaikilta mahdollisilta huoltotoimilta. Tyttö on kohta kouluikäinen, mutta ei puhu mitään vaan ilmaisee itseään piirtäen. Yhteisasunnon mummot pitävät huolta tytöstä kukin persoonallisella tavallaan, esimerkiksi lapsi oppii jo varhain lukemaan niin venäjää kuin ranskaakin. Kun äidin mahdollisuudet huolenpitoon kutistuvat, mummot punovat juonen, miten he voivat jatkaa lapsen huoltajina.

Muorit taas ajattelevat omalla tavallaan: ”Mimmoiseksi syntyi, semmoiseksi kasvaa. Joskus voi kuuseenkin kasvaa omena, mutta joskus kasvaa omenapuuhun käpy.”
”Mitäpä tointaa yrittääkään tai pitää lasta silmällä: jos se kuitenkin on esimerkiks käpy, niin eihän siitä omenaa saa”, minä [äiti] sanoin.
Myöntelivät: ”Ei saakaan. Mutta jos on omena, niin se on sitten ihmisistä kiinni, jääkö se happamaksi villiomenaksi vai kasvaako mehukas puutarhaomena…”

Romaanin kerronta poukkoilee vaivattomasti, välillä näkökulma on laaja, historiaa mikrotasolla haarukoiva, ja toisaalla eri henkilöiden minämuotoiset huomiot vaihtuvat suusta suuhun ja ajasta aikaan. Tarkkana pitää olla. Kerrontatapa viehättää, sillä mainittu poukkoilu ja puhunnan virtaavuus luovat Naisten aikaan aivan omanlaisen rytmin. Henkilökuvauksen sävyt kirkastuvat rivien välistä, ounasteluista, juoruista, väärinymmärryksistä, muisteluista, puhumattomuudesta ja palveluksista. Teemoina tärkeimpiä ovat nämä ikuiset: rakkaus ja kuolema.


Jelena Tšižovan voi kohdata Helsingin kirjamessuilla 25.10.2018.

– –

Jelena Tšižova
Naisten aika
suomentanut Kirsti Era
Into 2018
romaani
261 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Kustantajan kirjavideo.

Muita bloggaajia: Annelin kirjoissa

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Esikoisehdokkaani 2018

Vasta olemme päässeet lokakuuhun, mutta väkerrän jo listoja. HS julkaisee omat esikoiskirjaehdokkaansa viikon päästä, mutta minä otan varaslähdön. Luonnollisesti minulla on listausrajauksia: olen lukenut esikoisia rajallisesti. Niistä seulon viisi romaaniehdokasta ja järjestän ne esittelyyn tekijänmukaisin aakkosin.



Tapani Tolonen: Sokeisto

SokeistoHelsingissä valmistellaan suurlakkoa 1905. Jännitteitä on yhteiskuntaluokkien välillä, ja politiikkaan vaikuttavat myös itsenäistymispyrkimykset. Historiallinen todellisuus ei tunnu kirjassa vain kulissilta. Ja kun on ihmisistä kyse, mukana on monenlaisia jännitteitä. Niitä Tolonen kuvaa väreilevästi. Kiinnostavasti kirjan henkilöt eivät asetu tiettyyn lokeroon, ja romaanin rakkaustarina on sävykkäästi kuvattu.

Noora Vallinkoski: Perno Mega City

20181024_182812.jpgEi tarvitse olla taustaltaan lähioasukki, kun itsensä sellaiseksi tuntee Vallinkosken romaanin Pernossa. Tai se voisi toisaalta olla lähiö missä lie. Romaanin kasvukertomus sijoittuu oleellisesti ympäristöön, jossa elämisen ehdot pysyvät perheen ja ympäristön rajatuissa rajoissa. Niukkuutta jaetaan monin tavoin, ja silti romaani on kuvaukseltaan rikas. Syrjäytymisvaaratarinoinnin tyylin taituruus voittaa rankkuuden.

Satu Vasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen

En palaa taksisin koskaan, luulenVasantolan romaanin rakenne palastelee lähihistoriaa ja poukkaa lopussa vielä tulevaisuuteen. Se pitää jännitettä hyvin yllä sukuromaanissa, jossa on paljon vanhaa, sinistä jne. Pohjalaisen suvun sisäiset kapelut kohtaavat yhteiskunnan muutokset. Yksi pysyy pohjalaisproosassa: vanhat naiset hallitsevat mikrohistoriaa. Ja hyvä niin.

Anne Vuori-Kemilä: Taivas ilman reunoja

20180722_192841.jpgKaikki vaaran paikat ovat olemassa: sossu- ja päihdeperhe, koulukiusaaminen, mielenterveysongelmat jne. Ei kai! Kyllä, Kai! Kai on romaanin päähenkilö, tapahtumat alkavat sillalta tai mielisairaalasta ja tuloksena on valloittavaa proosaa, jossa raskaita asioita kuvataan niin raikkaasti, että toisessa suupielessä hymy karehtii, toinen on aueta hämmästyksestä. Kasvu- ja perhekertomukseen lisäjännitettä tuo dekkarimainen juonne.

Elin Willows: Sisämaa

20180805_093836.jpg

Mitä tapahtuu silloin, kun romaanissa ei tapahdu mitään? Nuori nainen jumittaa vuosia Lapissa, eikä hän enkä minä tiedä, miksi. Niinpä vain minäkertoja selostaa mitättömiä, minä seuraan. Kyllä, Sisämaa on outo ja oudon kiehtova. Tavallaan kerronta paljastaa kertojan sisäistä ja tavallaan kerronta pitäytyy pinnalla – ja tarina pysyy pinnalla kerronnan vuoksi.

Lisäys klo 19.06

Veikkaan, että HS-kisassa mukana on Sisko Savonlahden Ehkä ensi kesänä kaikki muuttuu. Miksi unohdin sen? En tiedä. Kirja miellytti lukuhetkenä, mutta ehkä se olikin minulle hetken kirja. Uskon sen resonoivan kuitenkin monien keski-iän kynnyksen elämänpohdintoihin.




Valikoimassani korostuvat kehityskertomukset. Se ei ole esikoisille tavatonta, mutta tavattoman omaäänisiä ja varmoja nämä romaaniehdokkaani ovat. Lukija huomannee, että listassa ei ole yhtään novelli- eikä runokokoelmaa. Se on sääli, ja se johtuu vain ja ainoastaan siitä, että olen vuoden varrella sattumalta lukenut jo julkaisseiden kirjailijoiden runoja. Novellien suhteen huono omatunto kolkuttaa: lukematta ovat jääneet.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Listaus, Romaani

Noora Vallinkoski: Perno Mega City

Ilo lukea näitä omaäänisiä ja varmoja esikoisromaaneita. Nyt on Noora Vallinkosken kirjan lukuvuoro. Siinä on joitain Anne Vuori-Kemilän ja Satu Vasantolan esikoiskirjan kaltaisia syrjäytymisriskin teemoja, mutta kaikkien näiden kirjailijoiden tekstien rytmi, tapa kertoa ja näkökulmat erottuvat omanlaisinaan.

Kasvukertomuksia ilmestyy yllin kyllin, mutta hyvin joukkoon asettuu Perno Mega City (Atena 2018). Otsikosta saa lukea suoraan, että lähiöromaanista on kyse. Pääosassa on Turun Perno, sen ympäristö 1980 – 90 -luvuilla on tunnistettavissa. Sattumoisin asuin Turussa 1980-luvulla, ja pääsen siten fiilistelemään ajalla ja paikoilla.

Toisaalta lähiöelämä tai yhteiskunnalliset nousu- ja laskukausiasiat istuisivat vaikka Varissuolle, Hervantaan, Kontulaan tai muuhun työläisvaltaiseen lähiöön, jossa ensimmäiseksi korjataan porhojen keinottelupelien tuloksia. Lähiö on aivan oma maailmansa. Kun kasvat lapsena lähiössä, se on Mega City X, kaiken keskus, josta on vaikea päästä pois. Perno Mega City on yhteiskunnallinen romaani.

20181024_182812.jpg

Romaani kertoo Hannasta äidin raskaudesta tytön murrosikään. Perheessä ilmenee mielen ja ruumiin sairauksia, riippuvuuksia ja riitaisuutta. Erikoisen taitavasti Vallinkoski hyppii sudenkuoppien yli. Romaanissa ei ryvetä, siinä todetaan ja jatketaan eteenpäin. Lapsen silmin elämä etenee, vaikka vanhemmat vuoronperään pistäytyvät sairaalahoidossa, naapurissa biletetään, lastenkutsuilla käydään ihmiskauppaa, sekakäyttäjät vilistävät vierellä ja kiiluvasilmäiset sedät vaanivat kaduilla. Lepään hienoissa hetkissä, joissa lämpö leviää esimerkiksi tuokioista isovanhempien luona tai kultahippuisilmäisten veljien kanssa.

Hannan vanhempien suhde ja Hannan suhde vanhempiin kuvataan niin monisärmäisesti, että juuri kun saamani viillot ovat ruvella, vihlaisee uudelleen. Tiivistän kuitenkin yhden kipeän aiheen vain näin:

”Äiti lipsui meiltä kuin vääränkokoinen tossu kantapäästä.”

Voi olla, että kirjailijan kuvaama ympäristö on tunnistettava. Voi olla, että joku tunnistaa romaanista itsensä. Minäkin tunnistan, vaikka se on mahdotonta. Tunnistan itseäni hetkittäin äidissä, isässä, naapurissa, kummitädissä, isovanhemmissa, tyttärissä ja kavereissa. Romaani on romaani. Siinä on valintoja, tyylittelyä ja nostoja. Siinä on vuorenkokoisia aiheita symboloituina kuten kirpputorit, mökki ja Toikan linnut. Ja se on hienosti kirjoitettu.

”Sellaisen kielen minä haluaisin. Joka antaisi meille maailman.”



Ihailen, miten tämän romaanin Hanna asettuu kirjallisuutemme Hanna-ketjuun. Sen ensimmäinen lenkki on Runebergin romantiikan ajan ansarikukka-Hanna, jonka suojeltu tyttöys pysyy tahrattomana. Minna Canthin Hanna elää suojeltuna muttei säästy oikean elämän raadollisuudelta, ja hän kulkee pitkälti tuntosarvet pystyssä kodin jännitteitä aistien. Lisäksi hän saa toistamiseen kuulla, ettei hänestä ole mihinkään. Suojattoman työtön murtavat monenlaiset elämänpettymykset.

Minna Canthin Hanna on ketjun osa ihan Vallinkosken Hannan lähellä. Vallinkosken romaanin Hannan äiti lukee sairaalassa Canthia, ja sieltä vauva saa nimensä. Enne. Vallinkosken Hannaa ei pystytä lähiössä suojelemaan ympäröivältä maailmalta. Tämä Hanna on canthilaisen esikuvansa tapaan omassa perheessä valmiustilassa ja saa kuulla toistuvasti huonoutensa, mutta kaikki merkit viittaavat siihen, että tölväisyistä huolimatta hän pysyy kasassa. Siihen voisi vielä Saara Turusen Hanna-novellissa olla lisää sanottavaa.

Tervetuloa kotimaisen kirjallisuuden Hanna-porukkaan Perno Mega City!

20181005_223704.jpg

– –

Noora Vallinkoski
Perno Mega City
Atena 2018
romaani
359 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muualla mm. Kirjasähkökäyrä, Kulttuuri kukoistaa, Lempilauseita, Reader why did i marry you,

9 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta

Riikka Pulkkisen kirjoihin olen suhtautunut kaksijakoisesti. Esikoisromaani ihastutti varman kerronnan vuoksi, sen jälkeen varmuus on minun makuuni liukunut enemmän osaamisen osoittamisen puolelle. Sitten: Iiris Lempivaaran rentous riemastutti, ja uutuus Lasten planeetta (Otava 2018) yllättää iloisesti vaikeista aiheista huolimatta.

Turun kirjamessuilla kuuntelin Pulkkisen puhetta romaanistaan, ja mieleeni jäi etenkin se, että romaanin taustalla välkkyy kirjailijan ihailema Don deLillon Valkoinen kohina.
– Siinä on hieno kaiken kertomisen teema. Halusin käsitellä sitä, mitä se on rakkaudessa, onko se illuusio. Vai liittyyko se enemmän ystävyyteen, jossa kerromme minuuksistamme? Romanttisen rakkauden paljaus on se, johon meidän on pakko suostua rakkaudessa. Toisaalta, onko psyykosi se, missä ollaan paljaana ja suolletaan kaikki?


”Onko rakastaminen kaiken kertomista, kysyn, vai sittenkin sitä, että riisuutuu kertomisen pakosta?”

Romaani kuvaa eron ensimmäistä vuotta. Frederika kertoo hänen ja Henrikin seurustelusta, avoliitosta, yhteisestä vanhemmuudesta ja eroon johtaneista asioista.  Hän kertoo paljon kaikkea. Kaiken? Hän ei säästele itseään ekä muita. Pulkkinen roiskaisee suhteen kaikenkirjavan kokemuksen. Merkittävän sävykkäästi minäkertoja avaa sitä, miten kahden itsellisen ihmisen yhteys katoaa ja miten mahdollisuus, että puoliso voi hyväksyä itsensä ja toisensa kaikkineen, hukkuu oletusten ja odotusten kohinaan.

Rakkautta romaani ruotii raikkaasti. Sitä on myös eronneiden puolisoiden välillä, päättymättömästi: kiistaton rakkaus yhteiseen lapseen. Etenkin rakkaus lapseen ja muut vanhemmuuden tunnot avautuvat apposelleen. Rakkaus polttaa myös ystäviin ja sisariin. Yksi totuus on myös romaanin nimessä. Lasten planeettahan tämä Tellus on, sillä jokainen on jonkun lapsi – vanhemmuus, sukupolvien suhde ja niiden vaikutukset toisiinsa kulkevat myös romaanin tarinassa.

20181013_101253.jpg

Jo tähän mennessä jutustani selviää, että Pulkkisen romaanissa on julmetusti isoja aiheita. Olen poiminut postaukseeni vain yhden sitaatin, mutta itselleni merkitsin ainakin kolmisenkymmentä osuvaa kohtaa, jotka voisin napata juttuuni. Eli kirjan tekstissä on loistavia, sattuvasti sanottuja kohtia ihmiselon tärkeistä asioista. Ihailen fiksua ulosantia.

Mutta. Välillä eronjälkeisen vuoden dokumentoinnissa on kohtia, joita voisi tiivistää ja karsia, ja välillä vanhaan tapaan tekstitaituroidaan ja jälkiviisaillaan olan takaa. Pulkkinen kertoi kirjamessuhaastattelussa, että ihan kirjan painatuksen viime metreille kustannustoimittaja kannusti jättämään ponisatukohdat pois. Siellä ne ovat, lisäävät symbolista loppuun kaluamisen tunnetta, samalla ne irtoavat juonipinnalta, mikä virkistää.



Pinnistelen osassa tekstiä ja kiellän itseäni harppomasta. Houkutus on suuri, sillä erotarinaa halkovat tehokkaat takautumajaksot Frederikan siskon Julian psykoosista. Se kerrotaan kakkitietävän kertojan keinoin – nähdää vuosien päästä etääntyen. Näissä ”Pelon historia” -osuuksissa tallentuvat sekä siskon säröilevä psyyke että läheisten hätä. Vaikka välillä lääketieteen aivokemiafaktoja luennoidaan, ”Pelon historia” tempoo minut väkevästi mukaansa. Pulkkinen avasi kerrontatapaa haastattelussaan:

– Maniapsykoosissa ihminen näkee toisin kuin normaalisti. Kun kuvaa maniaa, täytyy ehkä keksiä ihan oma kieli, koska puhenopeus lisääntyy ja rakkaus maailmaan voimistuu. Psykoosissa ei ole mitään hauskaa, koska psykoosissa romahdetaan. Silti halusin kirjoittaa hauskan romaanin. Halusin kirjoittaa pulppuilevan romaanin, sen juttelussa on haluamaani kaiken kertomisen teemaa.


Puolet romaanista kuuntelin äänikirjana, ja luulen tavoittaneeni pulppuilevuuden siten, etenkin poukkoilevassa psykoosipuheessa. Ei eKirjana lukeminen kokemusta laimentanut, mutta huomaan juuri tämän kirjan sopivan äänikirjaksi – kaikki eivät nimittäin niin toimi. Ja huomaan saaneeni mielenkiintoisen kirjakokemuksen, sillä se pyörii mielessä, haarautuu yhä vain eri teemoihin.

– –

Riikka Pulkkinen
Lasten planeetta
Otava 2018
romaani
äänikirjana 11 t 20 sek, lukijana Elina Ylisuvanto
231 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muualla mm. Lumiomena, Helmi Kekkonen ja Baba Lybeck.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Anna Kortelainen: Hyvä Sara!

Elämäkertoja kirjoitetaan poikkeushenkilöistä, jotka ovat tehneet jotakin aikaansa mullistavaa, yhteiskunnallisesti tai kulttuurihistoriallisesti merkittävää tai jälkipolville säilyvää. Tai urheilijoista. Miehet ovat lajityypissä yliedustettuina, joten tervetuloa kirjoihin ja kansiin liike-elämän ja taidemesenoinnin voimahahmo Sara Hildén (1905 – 1993).

Poikkeusnaisen elämänkulun tiivistää hyvin nimimuutos. Maatiasmutoisesta Saara Hildenistä muotoutui vähitellen salonkikelpoinen: etnimi lyhentyi ja sukunimeen ilmestyi aksenttimerkki. Vaiheet on tallentanut Anna Kortelainen kirjaan Hyvä Sara!(Gummerus 2018).

Ryysyistä rikkauksiin -elämäntarinat ovat siinä mielessä kohottavia, sillä ne osoittavat, että menestys ei aina vaadi arvostettua sukutaustaa tai perittyä varallisuutta. Sara-kirjassa korostuu nimihenkilön hillitön työteliäisyys. Hildén syntyi 1905 Tampereella aviottomana lapsena, jäi kansalaissodan jälkeen orvoksi Lempäälässä, muutti piikomaan Tampereelle ja nousi pukuliikkeen myyjättärestä vaateliikkeiden johtajaksi ja omistajaksi. Itseoppineena kulttuuriharrastajana ja rakkaudesta taiteeseen hän alkoi kerätä nykytaidetta niin, että kokoelma sai omistajansa nimen mukaan perustetun nykytaidemuseon Tampereelle.

20180928_100457.jpg

Perinteisen elämäkerran tapaan Hildénin elämän esittely etenee kronologisesti. Kortelainen hyödyntää Hildénin arkistoja ja muuta historiamateriaalia, jonka monipuolisuus vakuuttaa. Valokuvat paikoista ja taideteoksista sopivat hyvin mukaan. Kun tietoja Hildénin vaiheista ei juuri ennen sotia ole, Kortelainen linkittää yleisiä historiatietoja päähenkilön asuinseuduilta. Sitä on hitusen liikaa. Saran saamat kirjeet ja sittemmin hänen tunteneiden tallennetut haastattelut elävöittävät esittelyä.

On makuasia, miten suhtautua elämäkerturin tapaan jossitella.

”Saara saattoi myös osallistua lottien liikuntaharrastuksiin.”

”Ehkä Saara sai Puku-Aitan paikanvaihdoksen yhteydessä ylennyksen tehtävissään ja palkankorotuksen?”

”Tai kenties Sara syvällä sisimmässään arveli, että ajoittain juopottelevan miehen rinnalla hän saattaisi saavuttaa sen yksinäisyyden, johon hän oli vuosikymmeniä tottunut.”

Huomaan suhtautuvani varauksellisesti moiseen ounasteluun. Vielä tuotakin rajummin riskirajoilla liikkuu Kortelaisen tyylikeino lisätä lukujen alkuihin fiktiivisiä tilanteita, joissa Sara ja konservaattori vaihtavat ajatuksia Hildénin taidekokoelman merkittävien teosten äärellä. En vakuutu niistä, mutta ymmärrän Kortelaisen perustelun: Hildén piti yksityiset ajatukset itsellään, joten kirjailija hakee yhteyttä aiheeseensa fiktiokeinoin.



Minua kiinnostaa Hyvä Sara! -kirjassa moni asia. Olen Tampereen seudulta kotoisin ja ensimmäiset kuvataide-elämykseni olen kokenut Sara Hildénin museossa. Kirja kuvaa elävästi kehittyvää kaupunkia ja naisten roolia siinä. Ja kyllä Hildénin eteneminen urallaan, kohuliitto kuvataiteilija Erik Enrothin kanssa, piinkova liikejohtajuus ja taidehankintareissut Euroopassa välittyvät hyvin. Olen nähnyt Pia Andellin dokumenttielokuvan Mesenaatti ja lukenut lehtijuttuja Hildénistä, joten tutuhkoa sisältö on, mutta jos ei olisi, hämmästelisin, miksei tästä naisesta ole pidetty meteliä.

Hildén siis piti etäisyyttä ihmisiin, ja se tuntuu elämäkertakirjassa. Aviomiehen alkoholismin käsittely etenee luennoinnilla yleisellä tasolla alkoholismin vaikutuksista parisuhteeseen, ja välirikko adoptiopojan kanssa jää maininnan varaan. Vaikka Kortelainen tulkitsee ja jossittelee monin kohdin, hän jättää aika vähälle privaatin. Kirje-esimerkein tulee esille se, että Hildénillä oli ilmeisen villi eroottinen puoli. Kirjassa viitataan moniin Hildén-anekdootteihin, muttei niitä juuri kerrota. Yksityinen Saara jää arvoitukseksi, jäljelle jää Sara, mikä sekin sellaisenaan riittää kirjan arvoiseksi: julkikuva tamperelaisesta tahtonaisesta.

– –

Anna Kortelainen
Hyvä Sara! Sara Hildénin kolme elämää
Gummerus 2018
elämäkerta
277 sivua eKirjana.
Luin bookBeatista.

3 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, Kirjallisuus, Tietokirja

Etkot – Helsingin kirjamessut 2018

Arvon yhden päivän messulipun Helsingin kirjamessuille (25.  – 28.10.2018). Lipun ansaitaksesi sinun tulee kahlata läpi tärppini ja kertoa kommentissa, mitä sinä odotat vuoden 2018 messuilta.

Helsingin kirjamessut


Torstai

Kissani Jugoslavia: klo 11.00 Töölö

Lomalaisena voi haahuilla messuilla myös arkipäivinä. Torstain aloitan kuuntelemalla, miten Pajtim Statovicin Kissani Jugoslavia muuttuu Kansallisteatterin näytelmäksi.

Perno Mega City: klo 13.00 Hakaniemi

Aloitin juuri Noora Vallinkosken esikoisromaanin Perno Mega City. Lähiöromaani kiinnostaa kuten myös se, mitä kirjailija siitä itse sanoo.

Kyllä nuoret lukevat! Klo 13.30 Töölö

Koska toisin oletetaan, käyn tarkistamassa lukemisasiat Mun tarina -hankkeen tuloksista. Lavalla nähdään Aura Nurmi ja nuoria.

Perjantai

Pastoraali: klo 12.00 Töölö

Lähtisikö jo näin varhain messuilemaan? Hinku on kova, koska yksi syksyn kovimmista lukukokemuksista on Aki Ollikaisen Pastoraali.

Runous vuonna 2018: klo 13.30 Töölö

Puoli tuntia keskustelua ajankohtaisesta runoudesta.

Kesyt kaipaavat, villit lentävät: klo 14.30 Esplanadi

Anneli Kanto haastattelee Terhi Rannelaa kirjasta, jossa on matkamuistoja. Jo alkoi matkakuume!

Johan on piru: klo 15.00 Punavuori

Päivi Alasalmi on kirjoittanut romaanin poltergaist-ilmiöstä. Nyt on niin häröä aihetta, että pakko on kuulla lisää.

Sivuhenkilö: klo 16.00 Senaatintori

Modernin taiteilijaromaanin kirjoittaja Saara Turunen raottaa kirjoittamistaan.

Naiset joita ajattelen öisin: klo 16.30 Esplanadi

Syksyni lukuhuippuihin kuuluu Mia Kankimäen kirja. Yönaiset loistavat, ja niiden kirjoittamisesta haluan kuulla yksityiskohtia.

Lauantai

Onko fiktio totta? Klo 12.00 Töölö

Jo on mojova kysymys! Siihen vastaamassa ovat Olli Jalonen, Jaana Seppänen ja Marjo Niemi.

Kuinka kirjoittaisin sen nyt? Klo 14.00 Töölö

Tällaista aihetta en ole ennen kuunnellut. Kirjailijat keskustelevat, miten muuttaisivat vanhoja teoksiaan. Mukan ovat Taina Haahti, Juha Itkonen, Tomi Kontio ja Paula Havaste.

Rose on poissa: klo 14.30 Senaatintori

Ryhdyin äänikirjana kuuntelemaan Katja Ketun uutuutta Rose on poissa. Kuuntelisin sen päälle itse kirjailijaa.

Sunnuntai

HS Esikoiset: 14.00 Senaatintori

Kovin vähän HS on kirjoittanut vuoden varrella esikoiskirjoista, mutta kirjoja on sentään ilmestynyt. Niistä nousee kymmenen palkintoehdokasta, joiden tekijät teoksineen pääsevät lavaesittelyyn.

Helsingin kirjamessut 2



Pidätän vapauden muuttaa mieltäni messuohjemani suhteen mutten messujen suhteen. Menen. Ja sinä voit kohdata minut siellä esimerkiksi blogikommentin vuoksi voittamasi e-lipun avulla. Arvon voittajan sunnuntaina 21.10.

20181013_111443.jpg

Satoisia messupäiviä odotellen!

28 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjamessut, Tapahtuma

Eija Aromaa: Eksymisen kartasto

Metsään on helppo eksyä, tuttuunkin. Luontoelämys saattaa sotkea samoajan suunnat. Tai sitten se kaikki on metaforaa elämäntunteesta, yksilön rämpimisestä eksistenssin ikimetsässä. Sekin on mahdollista, että eksymisen vääjäämättömyys on kaiken päämäärä, sillä silloin eksyjä löytää sitä, mitä ei odottanut: havainnot, yksityiskohdat, elämyksen. Kulkija kokee metsyyden ympärillään ja itsessään.

Näin heittäydyn Eija Aromaan runokokoelman tunnelmien vietäväksi. Eksymisen kartasto (ntamo 2018) on runoilijan viides kokoelma. Vuodeaikojen vaihtumiset, säätilat ja tarkentumat luontoilmiöihin ovat kirjan keskiössä. Tärkeitä kuva-aiheita ovat kivet, kalliot ja erilaiset puut.

20181013_105702.jpg

Aromaa runoilee lähinnä tankamittaan, joskin kokoelman luontorunojen osat alkavat vapaamuotoisilla johdantorunoilla. Vapaamittaset alut tarjoavat fragmentaarisuutta, kun taas niitä seuraavat tankasikermät tallentavat melko selkeäsanaisia tunnelmia.

Luontorunojen ystävänä ja haiku/tanka-sepittäjänä nautin runojen havaintohetkistä. Niissä on flowta ja mindfulnessia asfalttipihojen ruuhkavuosi-ihmisille. Eämyspysäytykset tuntuvat raikkailta, metsän happipitoisen ilman hengityshetkiltä. Usein tanka tuottaa helposti jaettavan kokemuksen. Välillä välähtää yllätyksiä kuten eroottisia mielikuvia:

”Kivet näkevät
ja räväyttävät silmät
apposen auki
kun aurinko keinuttaa
lanteitaan metsää vasten.”

Runon puhuja käy läpi monenlaista tunneskaalaa, mikä kätkeytyy lyhyiden runojen ilmaisuviitteisiin. Hukassa olo välittyy sieltä täältä, mutta mukana on myös läsnäoloa ja  iloa. Parhaimmillaan ilmaisu on silloin, kun erilaiset tunnelmat yhdistyvät. Esimerkiksi tässä on leikittelyä ja muistojen sakeutta:

”Pysykää nyt sen
aikaa aloillanne kun
kirjoitan teistä
mutta kivet hyppäävät
lapsuuteni ruutua.”

Kokoelman lopuu otsikoituu: ”Izumi Shikibu eksyy Öjenin metsään”. Siinä runon puhuja puhuttelee ilmeistä kotijumalaansa, runoilijanaista tuhannen vuoden takaa. Puhuja käsittelee Shikibun runojen vaikutusta leikkisästi kapinoiden, samalla antautuen. Kotimainen korveneläjä ei voi vastustaa japanilaista vaikutusta:

”Izumi heittää
kirsikkapuun kukkia
polulleni ja
nauraa heleästi kun
kompuroin niiden tuoksuun.”

Aromaan kokoelma sopii luontoläheisen lukijan lepohetkiin. Runojen kompakti muoto tukee runojen sisältöä, joka lehahtaa metsälinnun lailla hetkeksi näkökenttään, mutta siiveniskun tuulenväre voi tuntua hetkeä enemmän.

– –

Eija Aromaa
Eksymisen kartasto
ntamo 2018
runoja (tankoja)
116 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Pierre Lemaitre: Tulen varjot

Hieno romaani Näkemiin taivaassa jysäytti Pierre Lemaitren tietoisuuteeni. Tässä välissä hyytävät verikekkerisuomennokset ovat täydentäneet kirjailijakuvaa, mutta nyt on putkahtanut luettavaksi Näkemiin taivaassa -kirjan itsenäinen jatko-osa. Tulen varjot (Minerva 2018), ja se jatkaa kutakuinkin siitä, mihin edellisessä osassa päädyttiin.

Lemaitre lataa dramaattisen aloituksen romaanille, jonka alkuosa pohjustaa Madeline Péricourtin tilannetta pankin perijänä ja vammautuneen lapsen äitinä. Madeline on muuttuvainen, särmäinen keskushenkilö, jonka ympärille tavalla tai toisella muu rakentuu. Paul-pojan kohtalo kietoutuu siihen; näin kirjan loppuosan yhdessä kulminaatiotapahtumassa romaani alku kerrataan:

”Vasemmalla näemme Paul Péricourtin pyörätuolissaan. Hänenkin elämässään on tapahtunut paljon sen jälkeen, kun hän heittäytyi kolmannen kerroksen ikkunasta isoisänsä ruumisarkulle. Olemme nähneet hänet mykkänä, turtana, kuoleman porteilla ja todistaneet, kuinka eräänä yönä 1929 hän huusi tuskasta iljettävimpien muistojen tähden, mitä lapsuuteen voi sisältyä; olemme nähneet hänen verhoutuvan musiikkiin kuin päällystakkiin, rakastuneena tähteen, jonka ääni lävisti hänen elämänsä.”

Ehdin miettiä lukiessani, minne asti Madelinen ja Paulin traaginen elämäntilanne voi kantaa, kun romaanissa tapahtuu varsinainen käänne, joka saa jännitysromaanin piirteitä: kirjassa punotaan pahantekijöiden ja pettureiden päänmenoksi ovelaa juonta. Lemaitren kunniaksi on sanottava, että jäytävän juonen lisäksi maltetaan kuvata seurauksia ja monia henkilöitä inhimillisine heikkouksineen.

20181008_203245.jpg

En halua paljastaa juonikuviota, joten siirryn suoraan romaanin yhteiskunnalliseen näkökulmaan. Tulen varjot kuvaa Eurooppaa, jossa kytee. Alkaa 1920-luvun lopun talouskriisi, ja rajan takana Saksassa natsit rynnivät valtaan. Mukaan mahtuu keinottelua, veronkiertoa ja yrityksien perustamista. Nämä aiheet tulevat käsittelyyn kirjassa, jossa yksittäisten henkilöiden toiminnasta erottuu yhteiskuntavirtausten vaikutus. Se lisää huomattavasti kiinnostustani Lemaitren kirjaan.

Välillä takerrun yksityiskohtiin, joissa mutkia suoristetaan. Sivuhenkilöitä on paljon – moni on paperinukkemaisen yhden piirteen hahmo, joskin herkullisesti kuvattu. Esimerkiksi minua hiertää tapa, jolla kuvaillaan Madeleinen sedän tyhmiä tyttöjä, mutta tunnustan myös naureskelleeni mukana. Myös Paulin sairaanhoitaja Vladi jää tyylitellyksi kuriositeetiksi, hurmaavaksi tosin. Kiinnostava sivujuonne on Paul-pojan ihastus oopperamusiikkiin ja oopperadiivaan, josta kehkeytyy kirjassa yllättävästi aateairut.

Koska päätin olla paljastamatta tapahtumia ja henkilökäänteitä, voi kirjakuvailuni jäädä höttöiseksi. Siksi tiivistän, että Tulen varjot viihdyttää minua kovasti sen ohella, että se tavoittaa terävästi ajankuvan, säätyerot sekä loukatun ihmisen pikkumaisuuden ja kostonhalun. Romaanissa on jotain sadunomaista, ei kuitenkaan perinnesadun tapaan vaan ehdan nykyajan tarinankertojan kierteellä, jossa kaikkitietävä kertoja saa leikkiä henkilöillään ja lukijallaan. Näkemiin taivaassa -kirjan tavoin en hauko henkeäni, mutta suuni loksahtaa auki yllätyksistä. Nautin.

– –

Pierre Lemaitre
Tulen varjot
suomentanut Susanna Hirvikorpi
Minerva Kustannus 2018
311 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muualla: Leena Lumi.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Elin Willows: Sisämaa

Olen lukenut jo useita tänä vuonna ilmestyneitä hyviä esikoisromaaneja (Sokeisto, Taivas ilman reunoja, En palaa takaisin koskaan, luulen), jotka ovat varmoja ja jänteviä. Tartun seuraavaan vailla ennakkotietoja tai -luuloja: Elin Willowsin romaani Sisämaa (Teos 2018).

Mitäpä tätä pidättelemään. Sisämaa on tiivis, hillitty ja hallittu kokonaisuus. Siinä väreilee outous, mikä saa minut toistuvasti hämmennyksen valtaan. Se on kiinnostavaa.

Tapahtumattomuus on jopa päälleliimattua ja kirjan nimi silkkaa metaforaa. Nyt on romaani tyystin mielen tyhjyyden tyyssijoilla, sen sisäalamaissa. Tykkäänkö vai en? Välillä kovasti, välillä – en tiedä. Monesti esikoinen on (ehkä omakohtaisuutta liippaavasti) nuoren ihmisen kehityksen kuvaaja. No niin on nytkin, kuulostaen omaperäiseltä tunturi-bluesilta.

20180805_093836.jpg

Juonen seisahtuneisuus, tarinan kipeys ja kerronnan eleettömyys paketoidaan tiiviiksi kasvukertomukseksi, jossa lopussa seuraa käänne. Kirjan lähtökohta on se, että nuori nainen muuttaa Lappiin poikaystävän luo, mutta jo matkan alkajaisiksi tulee ero. Nainen jää kuitenkin vuosiksi pohjoiseen, tekee töitä kaupassa ja elää hatarin sitein pienessä yhteisössä. On kuin minäkertoja pakottaisi itsensä ihmiskokeeseen.

Juu juu, kyllä kertoja kärsii erosta, yksinäisyydestä, erillisyydestä, sulkeutuneisuudesta, tavoitteettomuudesta ja ajautumisesta. Masennus jumiuttaa. Selityksiä siihen ja siitä tihkuu välillisesti tai välittömästi, esimerkiksi näin:

”Aurinko on palannut talvievakosta. Pimeät päivät ovat vallinneet monta kuukautta, aurinkotunnit menevät minulta ohi kun olen töissä. Siihen tottuu, mutta auringon paluu kiehtoo silti yhtä paljon joka vuosi. Minulle pimeys on turvallisuutta. Lämmin syleily. Pidän auringosta mutta en tarvitse sitä.”

Tai näin:

”Tahtoisin muistaa tunteita. Kuten sen miten jokin tekee kipeää, miltä tuntuu yllättyä iloisesti, millaista on kova väsymys hauskanpidon jälkeen. En kuitenkaan muista, en tunne.”

Kerronta ei kikkaile, silti saa olla tarkkana kiertelyn, kiertojen ja kronologiaa pienesti rikkovien kohtien kanssa. Teksti vetää selittämättömästi, sillä hämmennyksissäni siitä, mistä on kyse, luen sivu sivun perään kirjan loppuun. En opi tuntemaan kertojaa, en tiedä, kuka hän on ollut – ja nyt kerronta-aikana hän ei edes itse tunne itseään.

Sisämaa on yhden välivaiheen kuvaus, joka päättynee: ”En kaipaa pois, en vain halua olla täällä enää.” Sellaisen vaiheen, jonka kertojan oli pakko elää ennen kuin hän pääsee eteenpäin. Minä pääsin kirjan loppuun ja pureksin sitä yhä.

– –

Elin Willows
Sisämaa
suomentanut Raija Rintamäki
Teos 2018
191 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muita Sisämaassa kävijöitä mm. Hemuli, Luikuisa ja Marika.

P.S. Pajtim Statovici suositteli Sisämaata Turun kirjamessujen kirjabloggaajien paneelissa. Kirjabloggaajien suosituskirjoja siellä olivat Minna Rytisalon Rouva C., Magdalena Hain Kolmas sisar, Olli Jalosen Taivaanpallo ja Maggie Nelsonin Argonautit.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Jatkot – Turun kirjamessut 2018

Pari viikkoa sitten vietin etkoja, nyt on jatkojen aika – eli messut ovat osaltani ohi. Kirjakivaa todella riitti monen viikon edestä. Koostan kokemastani tunnelmat tiivistetyn kuvakavalkadin keinoin.

Ohjelmapäällikkö Seppo Puttonen kiteytti messujen puolivälissä, että Viro-teema on näkynyt hyvin ja ilahduttanut monia, lisäksi luonnonsuojeluaihe on kerännyt kiitosta, sillä esimerkiksi Itämeren tilasta käydyt keskustelut ovat vetäneet väkeä ja jaossa ollut ”Istuta kirja” -puusiemenpussi on kiinnostanut.

Heli Laaksonen: Ykköne
– Mun osastol o välil vartin viro kiele kurssei.

20181005_100551.jpg

Tuija Hannula, Sanna-Leena Knuuttila, Jasu Rinneoja ja minä sekä haastattelija Eliisa Uotila: Selkokirjapaneeli
– Selkokirja voi sisäänheittää kirjallisuuteen, siksi selkokirjat kuuluvat kaikille.

FB_IMG_1538729914816.jpg

Satu Koskimies ja Vilja-Tuulia Huotarinen: Emilia Kent
– Lähetimme Rouva Kent -tiedostoa toisillemme meilinä. Teimme väliin lisäkertomuksia emmekä edenneet järjestyksessä vaan teimme tekstiä kuin palmikkoa. Emme enää muista, kumpi on kirjoittanut mitäkin.

20181005_124857.jpg

Tuija Takala: Lauralle oikea
– Vaikka selkokirja on helppo lukea, se voi sisältää eri tasoja erilaisille lukijoille. (selfie haastattelijoiden kanssa)

20181007_101449.jpg

Siiri Enoranta, Magdalena Hai ja Siri Kolu: Seksiä, Röh
– Meidän kirjailijoiden tehtävä on tuoda esille kirjoissamme, että seksuaalisuutta on monenlaista.

20181005_142211.jpg

Lauri Seutu, Markku Kesti, Tuomas Aitonurmi, Juha Itkonen ja Ville Vaarne: Lukevien miesten paneeli
– Nyt kaikki miehet malliksi: näkykää tuolla ympäriinsä niin, että lukekaa ja hymyilkää samalla.

20181005_144054.jpg

Minna Rytisalo: Rouva C. Kirjanlukuilta Pienessä kirjapuodissa
”Kaiken toistuessa tuntui siltä että sitä jatkuu ikuisesti ja elämän keskikohta taitaa vain mennä ohi, kerta kaikkiaan se hetki jolloin pitäisi pysähtyä tajuamaan, että tässä se on, kaikki se mitä olen odottanut ja aina halunnut, ja tämän jälkeen se ei koskaan palaa, – – .”

Nyrok Dolls (mm. vokalistit Mauri Kunnas ja Silja Sillanpää, kitaristi Kjell Westö, basisti Pekka Seppänen)
– Soittakaa Paranoid!

20181005_213419.jpg

Sirpa Kähkönen, Li Andesson, Kari Mäkinen ja Kari J. Kettula: Romaani ja rakkaus
– Rakkaus rikkoo konventioita.
Keskustelijoiden esimerkkikirjat:
Jelena Tšisovan romaani Naisten aika (Sirpa Kähkönen)
Paavo Rintalan näytelmä Pitkä matka Veronaan (Kari Mäkinen)
Märta Tikkasen runoelma Vuosisadan rakkaustarina (Li Andersson)

20181006_105604.jpg

Maria Tutschaninoff: Maresin voima
– Jokaisessa kirjassani on monta lankaa, josta voisin vetää uuteen tarinaan.

20181006_112619.jpg

Olli Jalonen: Taivaanpallo
– Kirjoissa on yleensä erilaisia puolia, joten voi sanoa, että kirjassani on ainakin pieni seikkailu. Matkustin 1980-luvulla Sant Helenalle ja siellä tapahtui sellaista kuin lapsuudeessa, jotain kertautumatonta ja hienoa, ja jo sillä matkalla innostuin Halleysta, joka teki monipuolisesti kaikkea tieteen alalla 1600-luvulla.

20181006_141727.jpg

Elina Knihtilä, Jouko Jokinen, Minna Rytisalo ja Jenni Haukio: Mitä Minna tekisi?
– Ehkä Minna Canth olisi nyt anarkisti, joka tubettaisi epäkohdista.

20181006_130955.jpg

Pajtim Statovici, Tuomas Aitonurmi, Kirsi Hietanen, Arja Korhonen, Jonna Tapanainen ja minä, vetäjänä Airi Vilhunen: Rakkautta kirjoihin vai maksettua markkinointia?
– Kirjabloggaaminen on harrastus, jossa on vapaus kirjoittaa kirjasta niin kuin haluaa ja vinkata omasta mielestä hyviä kirjoja.

Kiitos Turku!

Erityiskiitos Tarinan taika -osaston osaaville haastattelijanuorille – kuuntelin monta taitavaa lähetymistä luettuihin kirjoihin!

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Kirjamessut, Kulttuurimatkailu, Selkokirja

Antti Tuomainen: Pikku Siperia

Antti Tuomainen jatkaa sujuvasanaisen jännityksen kirjoittamista. Pikku Siperia (Like 2018) asettuu Tuomais-janallani suosikkini Mies joka kuoli ja sitä seuranneen hitusen pakotetun Palm Beach Finlandin väliin. Syynä on se, että taas minäkertoja alkaa eläväisenä elää mielessäni selvitellen vaimoon liittyviä salaisuuksia (vrt. Mies joka kuoli) ja juoneen kytkeytyy räjähdyksiä, rikollisliigaa ja juonitteluja (vrt. Palm Beach Finland).

Romaani alkaa vetävästi tilanteesta, joka on tyystin kaikkien tilastojen perusteella mahdoton: kaaharin autoon iskee meteoriitti. Mutta sellaista elämässä tapahtuu, täysin odottamatonta. Taivaalta tippunut kimpale osoittautuu kallisarvoiseksi ja se alkaa kiinnostaa Jumalan selän takaisen kylän omaa ja ulkopuolista väkeä.

Jumalan selän takaa kurkkii minäkertoja, tämän itäsuomalaisen kyläkunnan pappi. Hän vartioi vapaaehtoisena kylämuseon meteoriittia, toimii sielunhoitajana ja kamppailee omantuntonsa kanssa. Etenkin vaimo vaivaa mieltä. Joel-papin elämä suistuu raiteiltaan niin meteoriittikisailun kuin henkilökohtaisen elämän vuoksi. Uskoa itseen, ihmisiin ja taivaalliseen johdatukseen koetellaan.

”Suuri suunnitelma on joka tapauksessa meille kaikille tuntematon. Selvää on vain se, että sellainen on olemassa. Se joko perustuu sattumaan ja on sen muovaama, eräänlainen kosminen rulettipöytä, tai sitten on olemassa sekä alku- että loppupiste ja kaikki niiden välillä on liikettä alusta loppua kohden ja liikkeen myötä kaikella on oma paikkansa ja tarkoituksensa. Joko sattumalta tai johdatettuna, se toteutuu mikä toteutuu.”

Noin pappismies pohtii, mutta silti pyrkii aktiivisesti vaikuttamaan tapahtumiin. Kiinnostavinta romaanissa on minäkertojan pappius suhteessa ajatuksiin uskosta (epäilys) ja toimintatapoihin (oikeuden otto omiin käsiin). Hän on erehtyväinen, itseironinenkin. Ja miten suurta tai pientä on rakkaus? Mitä se kestää?

20180923_150424.jpg

Talvisen tuppukylän kuvaus vetoaa minuun. Pakkanen ja hiljainen taajama kaamosvalossa välittyvät kirjan sivuilta. Henkilötyypittely toimii myös, kuten myös kumarrukset komiikan puoleen. Elokuvallisuus tulee taas tästäkin Tuomais-kirjasta mieleen. Luvut loppuvat aina koukkuun, josta seuraava otos ja kohtaus voi ponnistaa.

Ongelmani on se, että olen lukijana liukunut hiljakseen dekkari- ja trillerigenren katvealueelle. Toimintaosuudet harvoin sytyttävät minua, nytkin koen niiden aikana lievää vaivaantuneisuutta. Pidän osaa Tuomaisen ratkaisuista melko kuluneina, eikä aviokriisin siemenkään ole ainutlaatuinen.

Vaan siitähän jännäreissä on usein kyse: on olemassa formu, johon mukaudutaan ja jonka reunoja kirjailija parhaassa tapauksessa omaperäisesti levittää. Muotti täytyy sietää, ja saan iloita, kun kirjailijan psykologinen ote voittaa rymistelyn. Tosikkouden torjumisesta annan lisäplussia. Huomaan ynnääväni Pikku Siperian viehätyslukuja: vie se minut selvästi positiivisen puolelle. Erikseen haluan mainita, että pidän loppukappaleesta, joka jättää kihlemöivän tunteen.

Antti Tuomainen
Pikku Siperia
Like 2018
rikosromaani
166 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Helena Ruuska: Hugo Simberg

Nyt ovat asiat mallillaan. Kotimaisen vanhan taiteen suosikeistani on ilmestynyt elämäkerrat. Viime vuonna koottiin ensimmäisen kerran Ellen Thesleffin taiteilijataival. Hugo Simbergistä on kyllä kirjoitettu jo paljon, mutta nyt Helena Ruuska tekee synteesiä kirjassa Hugo Simberg. Pirut ja enkelit (WSOY 2018).

Helena Ruuska hyödyntää huolellisesti aiempia tutkimuksia ja hallitsee runsaan materiaalin. Hän yhdistelee tutkimustietietoja Simbergin perhekunnan dokumentteihin. Merkittävässä roolissa on Simbergin kirjeenvaihto. Etenkin komentelevan ja huolehtivan Blenda-siskon kanssa käyty viestinvaihto valaisee veljen elämää.

Kirjasta välittyy tunne-elämältään ailahtelevan symbolistin vaiheet siten, että elämäntapahtumat ja taideteosten synty kulkevat rinnan. Mietin sitä, miten merkittävää oli ”pappa betalar” -tuki, jota ilman ei pojan ura olisi edennyt. Minulle mieleenpainuvimpia jaksoja ovat oppipoika-aika Hämeessä Gallenin erämaa-ateljeessa, ystävyys Magnus Enckelliin, Tampereen tuomiokirkon omaperäinen freskourakka sekä loppuvuosien jonkinlainen taiteellinen hiipuminen ja sen rinnalla avio-onni.

20180929_154251.jpg

Ruuska ei antaudu kovin paljon arvuuttelemaan asioita, joista ei ole dokumentteja, joten Hugon vaiheissa on aukkoja ja jotkut ystävä- ja perhesuhteiden muutokset jäävät askarruttamaan. Epäonninen räpeltäminen naissuhteissa toistuu – mutta mitä oikeasti niissä tapahtui? Ken tietää. Ja kun juuri olen lukenut Karen Blixenin syfiliskärsimyksistä (Mia Kankimäen kirjasta Naiset joita ajattelen öisin), eikös Hugon elämä mene säännöllisesti raiteiltaan samasta syystä. Sinäkin säätyläisten salatun kansantaudin kourissa, Hugo!

Kirjan ulkoasu on komea. Ilokseni kuvituksena on runsaasti Simbergin teoksia ja myös valokuvia, joita taiteilija itse otti. Saan fiilistellä lempiteosten kuvien äärellä ja hätkähtää hienoista, ennen näkemättömistä. Esimerkiksi väkevä muotokuva Unikko (1896) oopperalaulajaserkusta ihastuttaa, samoin mystinen vesiväri- ja guassityö Elämän virralla (1896).


Minulla on hieman ristiriitainen suhtautuminen kirjan teostulkintoihin. Niissä on paljon mielenkiintoista, esimerkiksi valaistaan eri aikoina tehtyjä erilaisia käsityksiä teosten sanomasta tai merkityksistä. Ällistyn joistain, esimerkiksi kuvatekstissä kysytään: ”Mistä syntyi Hugo Simbergin Tampereen Johanneksen kirkon kattoon maalaama käärme, perisynnin symboli?” No, mistäköhän mahtaa, kun kysymyksessä jo annetaan vastaus. Tietysti esimerkkini on pisara hienossa kirjakokonaisuudessa.

Taiteeseen kuuluu tulkintaväljyys. Ja ainahan katsoja saa tehdä omia johtopäätöksiään ja nähdä eri tavoin kuin toinen. Katsotaanpa Anni Bremerin muotokuvaa Keinutuolissa (1908; ks. myös linkistä).

20180929_154641.jpg

Ruuska kuvaa maalausta:

”Nuori nainen katsoo hieman alta kulmain taiteilijaa. Huulilla kareilee ujo hymy. Kädet lepäävät kuin tukea hakien keinutuolin käsinojilla. Maalaus tunnetaan nykyään nimellä Keinutuolissa, Anni Bremer. Hugo oli maalannut oppilastaan keväällä samaan aikaan kuin rakkaus oli orastanut heidän välillään. Maalaus on varovainen ja tunnusteleva, kaino kuin Uffizin taidemuseossa nähdyt madonnamaalaukset.”

Varovainen? Ujo? Minä näen maalauksessa tahtonaisen, joka viettelevästi katsahtaa miestä, jonka haluaa. Hän tarttuu keinuu ponnahtaakseen ihan pian maalarin luo mielessään muuta kuin madonnamaisuus. Okei, Ruuska mainitsee maalauksen pidättyväisen eroottisuuden. En koe tunnelmaa pidättyväiseksi. Mutta kuten sanottu, taulun katsoja päättelee tavallaan. Minut taulun vahva läsnäolo pysäytti Ateneumissa pari vuotta sitten huoneessa, johon on koottu henkilökuvia. En tiennyt ensi kerran taulua katsoessani, että mallina on taiteilijan tuleva vaimo, mutta aistin siitä mallin ja maalarin väkevän vetovoiman.


Taiteilijaelämäkerran aloitusluku on dramaattisen vaikuttava, koska siinä kuvattu Simbergin loppuelämän taitekohta johdattelee selvittämään, mistä kaikki alkoi ja mitä sitten. Kaunis kirja on kattava tieto- ja hakuteos suomalaisen symbolismin merkkimiehestä – läpiluvun jälkeen selailtavaksi ja ihailtavaksi toimitettu teos.

– –

Helena Ruuska
Hugo Simberg. Pirut ja enkelit
WSOY 2028
taiteilijaelämäkerta
kuvatoimitus Laura Arvela
graafinen suunnittelu Jussi Karjalainen
taitto Ville Repo.
431 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Taide, Tietokirja