Kuukausittainen arkisto:marraskuu 2018

Sinikka Vuola & Tommi Melender: Maailmojen loput

Luen, palaan luettuun ja silmäilen sivuja, joita olen taitellut hiirenkorville. Näin siis viihdyn kirjassa, jossa on kirjoituksia romaanitaiteestaSinikka Vuolan ja Tommi Melenderin esseevuoropuhelu Maailmojen loput (WSOY 2018) virkistää ja valistaa.

20181130_090532.jpg

Kirjan alkuosan kirjoittajakirjeenvaihto on alunperin käyty sähköpostitse, ja teksteissä onkin autenttisuuden tuntua. Niissä on vastakaikuja toisen ajatuksiin, ja kirjoittajat suunnistavat niistä omiin pohdintoihinsa ja painotuksiinsa. Jonkin verran on myös toistoa, mikä ei haittaa vaan se tähdentää luonnollista merkitysten muodostumisen prosessia.

”Kysyt, voiko kirjallisen työn ’huimaava ydin’ murentua, jos sitä yrittää sanallistaa paperille. Uskoakseni se murenee väistämättä, ja sen pitääkin murentua. Se on vapauttavaa, ei pelottavaa. Murentumat päästävät sumun riveille ja rivien väleihin.” TM


Alkusanoissa kirjoittajat lupaavat helposti avautuvaa käytännönläheisyyttä. Lupaus pitää. Esseet eivät käsittele vain kirjojen lopetuksia vaan ylipäätään lukemista, kirjallisia rakenteita ja kirjoittamista.

”Oikeassa elämässä emme pysty lukemaan toisten ihmisten ajatuksia (vaikka ehkä haluaisimme). Mutta romaanissa voimme lukea muiden ajatuksia – fiktiolle ominaisen kielen ansiosta.” SV

Noin fiktiossa, mutta näiden kirjallisuusesseiden kiinnostavuus piilee siinä, että pääsen seuraamaan, miten kirjoittajien ajatukset kehkeytyvät, liikkuvat ja liukuvat toistensa suuntaan – selkeän, luistavasti etenevän esseistisen kielen ansiosta.

Kirjoittajien teksteissä yhdistyvät sekä kirjasivistys eli lukijan valistaminen ja vakuuttaminen (sakeat viittaukset muihin kirjaviisaisiin) että omaääninen ajatusjuoksutus. Kirjoittajien kirjallisuuskäsitykset välittyvät vapaasti ja avarasti. Niihin  mahdun sijoittamaan omiani, ne sysäävät miettimään lisää.  Hei, en minä yleensä lue samaa kirjaa monesti, poikkeuksena runot. Kuulkaa, minäkin nautin kerronnallisten aukkojen omapäisestä täytöstä, mutta eri tilanteissa maittavat erilaiset kirjat. Juu, tarinallistaminen tuntuu perustavanlaatuselta. Ei voi mitään, kyllä kirjahenkilöön kiinnittymisellä on merkitystä siinä kuin innostavilla kerrontakeinoillakin. Joo, joo, dekkarit nyt ovat sellaisia kirjoja, joissa juoni tuppaa painottumaan. Ei, en halua juonispoilauksia, kyllä ne haittaavat, vaikkei romaanin pointti olisikaan juonessa. Jne.




Mutta nyt niistä fiktiomaailmojen lopuista.

”Kiinnostavat lopetukset herättävät tunteen, että ne johtavat samaan aikaan sekä romaaniin itseensä että siitä poispäin. Niistä heijastuu usein suurenmoisen intuitiivinen luottamus, kuin romaani puhkeaisi puhumaan kollektiivisen alitajunnan kieltä. Tästä syystä ne ovat myös lopetuksia, jotka eivät tule mieleen päättelemällä. Kiinnostava loppu ei ole vain järjen tai älyn asia. Se luottaa paitsi lukijaan myös kielen ilmaisuvoimaan.” SV

Vuolan ja Melenderin kirjan loppuosassa on 30 kirjasta esseet kirjojen lopuista ja samalla teosten, kirjailijan tai genren ominaispiirteistä. Kirjavalikoiman kirjavuus on ilo: mukana on vanhaa, uutta ja sinistä, eli lukija pääsee juhlimaan erilaisia lukijan ja tekstin liittoja. Suuri osa käsitellyistä kirjoista on minulle tuttuja, joten on kiinnostavaa peilata omia kokemuksia kirjoittajien kokemuksiin. Kirjaesseevalikoimassa on myös lukemattomia kirjoja, jotka nyt pitäisi lukea. Maailmojen loput lunastaa alkusanojen toiveisiin puetut lupaukset:

”Turhaa juhlavuutta, synkkyydestä puhumattakaan, olemme yrittäneet välttää. Toivomme, että lukija saa iloa ja inspiraatiota tästä teoksesta. Se on kirjoitettu palavasta kiinnostuksesta romaanitaidetta kohtaan.”

– –

Sinikka Vuola & Tommi Melender
Maailmojen loput. Kirjoituksia romaanitaiteesta
WSOY 2018
esseitä
296 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

P.S. Kuuntelin Melenderin romaanin Rautakausi hänen Maailmojen loput -esseittensä valossa ja varjossa.

P.S. P.S. Lisäsin 10 minuuttia postauksen ensi julkaisun jälkeen yhden sitaatin. Niitä riittäisi lisää jaettavaksi.

5 kommenttia

Kategoria(t): Esseet, Kirjallisuus

Kansallistetatteri: Kolme sisarta

Kolme sisarta modernisoituu Kansallisteatterissa vähintään visuaalisesti ja on väkevästi ohjaajan ja ensemblen taidetta. Esitys pistää pään pyörälle, aukenee kaikkine aineksineen vähitellen ja tarjoaa rutkasti tulkittavaa. Kansallisteatterin versio on sellainen, että siitä ei voi sanoa yksiselitteisesti mitään. Se on hämmentävä, haarautuva ja siksi kiinnostava. Samoilen esityksen runsaudessa, jota ei ole helppo jäsentää tai tiivistää. Polveilen mielenjuolahduksiin.

20181128_084320.jpg

Liike

Teatteriesitys käynnistyy karusellina, jota korostaa lavan vinha pyörivyys. Komea datshalavastus kiertää niin, että välillä silmissäni vilisee kuisti, välillä kolmen sisaren ja veljen sali, portaikko yläkertaan, yläaula eli näytelmän keskushenkilöiden asumus. Liikettä tehostavat simultaaniset tilanteet, joita välitetään samanaikaisesti livevideokuvin ja lavatapahtumin. Liike on myös väkevää fyysisyyttä, miehistä uhoa ja hikeä.

Väliajan jälkeen liikkeen suunta muuttuu vertikaaliseksi ja simultaanisuus karsiutuu. Esitys ei muutu suoraviivaiseksi, mutta liike näyttämöllä on joko loikkimista suoraan näyttämön reunasta toiseen tai edestä taakse. Samalla lavastus muuttuu: krumeluuri väistyy, jäljelle jäävät suorat, rajaavat seinät, sitten vain palkit, sitten ei mitään. Symbolista? Kyllä.

Silmäntäydeltä

Visuaalisuus hallitsee katsomiskokemustani. Alun monimuotoisuus on tuottaa ähkyä, jopa vaikeaa seuraavuutta, mikä heijastaa nykypäivän hajaantunutta kokemustodellisuutta, kun ärsykkeitä tunkee sieltä sun täältä. Kiinnitän huomiota väreihin, asuihin, henkilöiden ilmeisiin ja asentoihin. Nauliinnun videokuvien kuvakulmiin, pysäytyksiin ja hakkaaviin, hahmottomiin kuvituskuviin.

Esityksen aikana on useita huikaisevia näyttämökuvia. Esimerkiksi kolmannen näytöksen tulipalo on vaikuttava, samoin vähittäinen visuaalisten virikkeiden autioituminen.

Koko esitys herättää enimmäkseen kysymyksiä, ja sitä tukevat monenmoiset lavastusyksityiskohdat. Mietin sisarusten salin tv:tä, josta esityksen alussa tulee vain urheilua. Näytelmän henkilöiden pettymyksen ja ahdistuksen kasvaessa tv-tarjonta muuttuu. Ruudulla vilahtaa mustavalkoisia teletappeja ja muuta satunnaista sälää.

Sannista Tšehoviin

Näytelmän jälkeen korvamato soittaa päässäni Sannin biisiä ”Jos mä oon oikee”. Ei, se ei soi näytelmässä, vaikka siinä kuullaan nykymusiikkipätkiä. Poimin silti Sannin biisin Tšehovin näytelmän ydinajatukseksi: tunne ulkopuolisuudesta, otteettomasta elämättömästä elämästä. Dramaattisimmissa kohtauksissa kolme sisarta ja veli liikkuvat vitivalkoisissa, tahrattomissa vaatteissa – vaikka ympäröivä ympäristö palaa tuhkaksi ja sisukset korventuvat toteutumattomista unelmista. He näyttävät aaveilta.

Näytelmän mittaan en kiinnity henkilöihin, he jäävät edustajiksi. Se ei tarkoita sisällön tyhjyyttä tai näyttelemisen yksiulotteisuutta – ei ollenkaan, näyttelijätaidot loistavat – vaan sitä, että minulle henkilöt edustavat kukin tahollaan erilaisia täyttymättömiä toiveita. Haaveissa tavoiteltu ”Moskova” on ilmeinen metafora kaikelle, mitä kukin havittelee muttei ole valmis lopulta toteuttamaan. Se sysää eksistenssikriisiin, jossa on paljon puhetta ja tukahduttavia odotuksia vaan ei voimaa tehdä.

Kolme sisarta

Kuva: Ilkka Saastamoinen. Kansallisteatterin Flickr-kuvagalleria.

Ilmeisin sannimainen hahmo on perheen vanha ystävä, tohtori, joka suureen ääneen epäilee olemassaoloaan ja kokee katoavansa kuten muistinsa. Teatteri sinänsä on jo lumetta, mutta sen on myös mahdollista tuoda esille todellisuutta ja ajattomuutta. Kylmiä väreitä aiheuttaa kohtaus, jossa lavan hetkeksi valtaa maastopukuinen ja kommandopipoinen rynnäkkökiväärisotilas. Siirryn salamannopeasti muutaman vuoden takaiseen tapahtumaan, jossa terroristit valtasivat moskovalaisen teatterin. Sitäkin ”Moskova” voi olla. On.

Ihmisyys

Kohtaamattomuus on näytelmässä keskeistä. Jokainen henkilöhahmo tuntuu olevan psyykkisesti ja fyysisesti siellä, missä ei pitäisi. Rakkautta on sakeanaan, mutta kohteet ovat vääriä tai tunteet eivät kohtaa.

Ajaton Tšehov kuvaa modernia ihmistä, joka on rikkinäinen, vailla eheää minuutta eikä koskaan valmis. Sisarten veljellä on puhutteleva puheenvuoro, jossa hän kuvaa kierrettä sukupolvelta toiselle: vanhempien virheet ja keskeneräisyys siirtyvät malliksi seuraavalle polvelle. Ja perhettään pakoileva upseeri julistaa, miten parin sadan vuoden päästä he, näytelmän henkilöt 1900-luvun alusta, näyttävät kammottavilta ja naurettavilta. Hmm. Samanlaisilta kuin me.

– –

Anton Tšehov: Kolme sisarta
Kansallisteatteri, esitys 27.11.2018
ohjaus ja sovitus: Paavo Westerberg
lavastus: Markus Tsokkinen
rooleissa: Elena Leeve, Samuli Niittymäki, Terhi Panula, Emmi Parviainen, Eero Ritala, Esko Salminen, Marja Salo, Tuomas Tulikorpi, Anna-Maija Tuokko, Olavi Uusivirta ja Jussi Vatanen
Katso lisää työryhmästä ja esitysesittelystä: esityksen kotisivut.

6 kommenttia

Kategoria(t): Draama, teatteri

Sakari Kilkki: Kerron Suomesta

Kerron Suomesta (Opike 2018) esittelee Suomea maahan saapuville tai täällä jo jonkin aikaa olleille. Kirjan alussa suomalainen nuori nainen Elli tapaa kiinalaisen ystävänsä Mein lentokentällä. Ja siitä se sitten lähtee, selkokielinen katsaus Suomesta.

Sakari Kilkki on valinnut 12 aihetta, jotka sidotaan kehyskertomukseen eli Ellin ja Mein tapaamiseen. Suomi-asiat kerrotaan Ellin ja Mein vuoropuhelun avulla. Se on mainio keino välttää opettavainen tyyli. Dialogi myös välittää ajatusta tasaveroisista keskustelijoista, vaikka Elli onkin eniten äänessä. Hyvin asiankäsittely ottaa huomioon maahan tulijan omasta kulttuurista lähtevät ihmettelyt ja kysymykset.

Kirjaan on poimittu perusasioita esimerkiksi yhteiskunnasta, ruuasta, luonnosta, arkielämästä ja juhlista, joten saunaa, muumeja, eukonkantoa tai karjalanpiirakoita ei voi välttää, mutta kirjassa on myös paljon tuoretta. Esimerkiksi mukana ovat niin poptähti Alma, tubettajat ja keppihevostytöt kuin kuvionuotitkin. Pidän siitä, että asiaesittelyiden lisäksi on myös selityksiä.

– Suomalaisten hiljaisuus tarkoittaa
usein myös sitä, että hän kuuntelee
tarkasti toista henkilöä.

– No nyt alan ymmärtää
suomalaista hiljaisuutta.

– Suomessa omista tunteista ja
henkilökohtaisista asioista
puhutaan harvoin,
jos ei tunneta toista kovin hyvin.
Mutta kun tutustuu suomalaiseen,
niin hänestä saa usein hyvän ja
luotettavan ystävän.

Kirjan selkokieli ei ihan vasta-alkajalle käy, vaikka se on sujuvaa ja helppoa. Rivitys noudattaa ajatusta kapeapalstaisuudesta muttei orjallisesti noudata selkokriteereitä, mikä on perusteltua kohderyhmän kannalta. Sivut ovat aika moniaineksisia: tekstin väri vaihtelee puhujan mukaan, valokuvat ja piirrokset havainnollistavat ja joukossa on lisäksi tietolaatikoita. Ei visuaalinen ilme kuitenkaan ole sekava.

20181123_134509.jpg

Kirja Kerron Suomesta sopii omatoimiseen kulttuurituntemuksen lisäämiseen ja erittäin hyvin kieli- ja kulttuuriopintoihin. Joka lukuun on muutama tehtävä, joten tietokirja toimii silläkin tavoin oppikirjana. Mieleeni juolahtaa ajatus, että kielitaidon kartuttua tämän kirjan jälkeen voi lukea maahanmuuttajien omia tarinoita Satu Leiskon kirjasta Tulin Suomeen. Suomalaisuusaiheesta voi joustavasti jatkaa Tuija Hannulan pakinakokoelmaan Toppatakin alla on sydänja sitten voi siirtyä hakemaan lisätietoja Pertti Rajalan tietokirjasta 100 totuutta Suomesta.

– –

Sakari Kilkki
Kerron Suomesta
kuvitus: Anna Polkutie
taitto: Birgit Tulla
Opike 2018
selkokielinen tietokirja
58 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Selkokirja, Tietokirja

Tommi Melender: Rautakausi

Järjestin itselleni tilanteen, joka muutti Tommi Melenderin romaanin Rautakausi (WSOY 2018) merkilliseksi. Kuuntelin romaania työmatkoilla äänikirjana. Sen rinnalla iltapuhteena luin Sinikka Vuolan ja Melenderin esseekirjaa Maailmojen loput (WSOY 2018). Näin menevät kirjakokemuksessani suloisesti puurot, vellit ja melenderit sekaisin.

20181124_110220.jpg

Melenderin romaanin toinen päähenkilö – kirjailija-Melender – tuskailee romaanikäsikirjoituksensa loppuun saattamista. Melender on romaanissa kiitelty esseisti, joka keskeneräisen romaanin lisäksi suunnittelee seuraavaa proosateosta, ”700 veljestä”. Kuuntelen tätä, sitten otan kuulokkeet korvistani ja luen Melenderin esseistä käsityksiä kiinnostavasta kirjallisuudesta, jossa ei välttämättä juonella ja henkilöillä ole niin merkittävää sijaa kuin kerronnalla ja rakenteella. Ja kaikenlaista vallan mieltä kiinnittävää Maailmojen loput -esseistä poimin – romaania tukevaa, sekoittavaa, vähän vastakkaistakin ja paljon pohdittavaa, esimerkiksi näin:

”Minulle rakas – ehkä liiankin rakas – ajatus on, että jokainen teos pettää tekijänsä, lukijansa ja jopa kirjallisuuden tavalla tai toisella.”

Tulen petetyksi siten, että romaanin loppu päähenkilö-Melenderin suhteen löpsähtää, mutta se on nimenomaan minun tavisodotusteni pettämistä. Enkä kuitenkaan osaa formuloida, mitä sitten oikein odotin. Minä tavislukijana kiinnityn henkilöihin (myös kirjahenkilö-Melenderiin) ja seuraan miten heille käy, jossain määrin ripustun myös juonitasolle, koska tässä romaanissa on juoni. Se rakentuu seuraamaan kronologisesti kahden henkilön elämää määrätyltä jaksolta. Kerrontaratkaisut eivät vaadi lukijalta pinnistelyä, energian voi suunnata muuhun, esimerkiksi siihen, mikä välittyy henkilöiden kautta.

Luen romaanista paljon piikkiä ja parodiaa, sillä pääsen romaanin kirjalija-Melenderin seurassa miestenkeskeisiin vuorovaikutustilanteisiin, hirtehisiin kustantamojuhliin, äijien roadmovie-mökkimatkalle ja taiteilijaperinteessä usein esiintyvään psyykkiseen käänteeseen. Ja haa, en paljasta juonta, vaikka esseisti-Melenderin tekstin perusteella spoilaukset eivät sössi kunnon kirjaa. Ja tämä vielä: Melenderin esseissä käsitellyistä kirjoista löytää esikuvia Melenderin romaanin tapahtumiin.

Romaanin toinen päähenkilö on myös kirjailija, Onerva. Hänen kaihtelematon tyylinsä törmää kirjallisiin odotuksiin ja etenkin lukijoiden odotuksiin. Onervan kiihkeä ja jyrkkä elämänasenne pitää myös parisuhdetta jännityksessä. Onerva viehättää minua räyhäkkänä ajattelijana ja sanojana. Nomen est omen, eli voisiko aikanaan rohkea L. Onerva olla romaani-Onervan haastavuuden takana?


Ennen kaikkea luen Melenderin romaania kirjana kirjoittamisesta ja kirjailijuudesta. Siihen liittyy ajatuksia osaamisen hauraudesta sekä intentioiden ja arjen hallinnan ristiriidoista. Kirjailija ei ole vain työnsä, ja siksi oleellista on hapuilu suhteessa muihin ihmisiin, itseen ja instituutioihin. Kirjallinen elämä ja kirjaeläjät näyttäytyvät arkisessa, huvittavassa ja traagisessa valossa. Melenderin kautta katsastetaan myös yritystoiminnan kurimukseen, Onervan kautta vastuuseen lähimmäisestä, ehkä jopa raamatullisessa mielessä niistä kaikkein pienemmistä.


Maailmojen loput -tekstissä Melender kirjoittaa siitä, miten tekstimateria voi viedä kirjailijaa tiedostomattomasti. Mutta:

”Kun lopetuksen akti lähestyy, kirjailija voi tuntea tarvetta tarttua vahvemmin ohjaksiin. Hän ei halua antaa kielen, kerronnan tai henkilöhahmojen mellastaa, vaan pyrkii varmistamaan hallitun laskeutumisen. Etenkin, jos tuntee olevansa vaarassa menettää kontrollin tekstiinsä. Laskeutuminen ilman pomppuja on turvallista, mutta tylsää – ilmailussa tylsyys on hyvästä, kirjallisuudessa pahasta.”

Kirjailijan on siis paketoitava kirja tavalla toisella. Miten se käy romaanissa Rautakausi? Päähenkilö-Melenderin tarinan nauhat solmitaan umpisolmuun, johon kiedotaan kärsivän taiteilijan traditioon kuuluva käänne. Päähenkilö-Onerva sen sijaan saa jokusen solmun auki ja on vapaa jatkamaan valitsemallaan sätkivällä linjalla. Ja Rautakauden maailman loppu? Se on tällainen:

”Kyllä mä rakastan. Kyllä, kyllä!”

– –

Tommi Melender
Rautakausi
WSOY 2018
romaani
4 t 42 min, lukija Aku Laitinen.
Kuuntelin BookBeatissa.

Sinikka Vuola & Tommi Melender
Maailmojen loput. Kirjoituksia romaanitaiteesta
WSOY 2018
esseitä
296 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

(Maailmojen loput -kirjasta postaan joskus tuonnempana lisää.)

3 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Esseet, Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Teemu Keskisarja: Saapasnahka-torni

Aleksis Kivi ei kulu, vaikka perusasiat ovat miten tuttuja hyvänsä. Tunnettu on tarina köyhästä räätälinpojasta, joka omin päin rustaili runoja, näytelmiä ja yhden kertomuksen seitsemästä miehestä. Tiedämme Kiven elinkaareen (1834 – 1873) kuuluneen opintoja Helsingissä, asuinvuosia Siuntiossa Charlotta Lönnqvistin luona ja viimeiset ajat mielisairaalassa, kuolema veljen hoteissa.

20181105_180434.jpg

Keskisarjan kirja Saapasnahka-torni (Siltala 2018) kertaa Kiven vaiheet ja havahduttaa väenpaljouteen, joka tuki ja uskoi lahjakkuutta, vippasi ja kuittasi velkoja, elätti tuottamatonta taiteilijaa. Vaikka ankaran puutarhurin Seitsemän veljeksen lyttäys on tuttu juttu, silti teilauksen armottomuus järkyttää taas. Keskisarja taustoittaa Ahlqvistin tilanteen: hän oli juuri menettänyt kolme lasta sekä hakemansa pomopaikat SKS:stä ja Kielitieteellisestä seurasta.

Ahlqvist ampui tykillä teeren kokoista kulttuuripersoonaa. Miksi? Järkeä sumensivat Seuran jäsentenväliset ja kolmoiskuolema, mutta urostyö ei ollut raivokohtaus tai hetken houre. Muutaman vuoden päästä Ahqvist julkaisi saman Helsingfors Dagbladissa ja suomeksi Kielettäressä aivan laimentamattomana. Hän todella koki, että Seitsemän veljestä on huonointa, mitä suomen kielellä voi kukaan ja mikään ulosantaa. Ei tukkapöllyä vaan niskat nurin -asenne ansaitsi tietyn kunnioituksen. Ainoana vuoden 1870 Suomessa Ahlqvist ymmärsi Aleksis Kiven isoksi ja sääti vihatekonsa sen mukaisesti.”

Tuosta sitaatista saan irrotettua Keskisarjan kirjan ilonaiheet: lähteitä on plärätty läjäpäin, niitä yhdistellään luovasti, kirjoittajan kieli kalkkaa vapaasti ja on uskallusta tulkintoihin. Verrokkina pidän Juha Hurmetta, ja edellisessä sitaatissa viitataankin Hurmeeseen. Myös tämän syksyn hitti eli Kari Hotakaisen Kimi-kirja tulee mieleen. Kummankin kirjoittaja on avoimen ihastunut kohteeseensa (ja kummankin kohteelle on maittanut miestä väkevämpi). Keskisarja voi kuitenkin ruotia kohdettaan aikojen päästä aika suruttomasti, ja välillä hän roimii reippaasti Kiven haahuilua, ruikuttamista ja säälikirjeitä.

Nautin kirjan kielestä, jonka taustalla tempoilee Kiven virkerytmi, vapaa sanajärjestys ja ilmaisurikkaus. Kiven vaiheet olivat traagisia, ja silti nauran vesissä silmin kuvattuja tilanteita, joissa Kivi sössii lukutilaisuuksiaan tai karkaa ainoasta uransa huippuhetkestä (Lea-ensi-ilta). Jotkut jutut tökkivät, kuten Kiven puristelemien piikojen metoo-tuntemusten vähättely.

Keskisarjan kirjoitustyylin vallattomuus yhdistää entisajan ilmaisutapaa moderniin, ja näin syntyy hykerryttävää tekstiä. Esimerkiksi Keskisarja siteeraa ensin Kiven kirjettä, joka koskee Nummisuutareita, ja sitten konkretisoi:

”Puuskittainen [Kiven] toivorikkaus ei perustunut Mitä Suomi lukee -listoihin. Markkinoiden ainoa kestomenestyjä oli 300 vuotta sitten kuollut Martti Luther. Runebergin ja Topeliuksen hömppäuutuudet eivät pärjänneet Katekismukselle, suomenkielisten maallisten tekstien tuotteistaminen oli hädin tuskin aluillaankaan.”

Välillä tekstissä on kitkeryyttä ja terää, välillä eläytyvyyttä ja toisinaan eläväistä kuvailevuutta. Jälkimmäisestä sopii esimerkiksi kuvaus nälkävuoden synnystä:

”Ilmoja on pidellyt -keskusteluissa elämän ja kuoleman kysymys oli vilja. Pitkälti yli puolet suomalaisten ravinnosta oli leipää ja puuroa. Sadon pelastaisi vai pari kuukautta kestävä elokuu. Sitä ihmettä ei tapahtunut.
   Kaikkien aikojen kansallisonnettomuus varmistui 4. syyskuuta 1867 kirkkaana, kuulaana yönä. Halla surmasi keskenkasvuiset vihreät tähkäpäät. Aamulla ne helisivät jäähilettä. Kuura narskui saappaiden alla kuin lumi.”

Lähdemateriaali Kiven ajoilta on tunnetusti rajallinen, ja monet Kiven käsikirjoitukset ovat kadonneet. Siitä, mitä jäljellä on ollut ja jälkeenjääneet työstäneet, Keskisarja koostaa viihdyttävän elämänkertomuksen, jossa Kiven elämä asettuu ajan historialliseen, yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen kontekstiin. Saapasnahka-torni on juuri niin rehevä kuin kirjan kohde ansaitseekin.

– –

Teemu Keskisarja
Saapasnahka-torni. Aleksis Kiven elämänkertomus
Siltala 2018
tietokirja
272 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, Kirjallisuus, Tietokirja

Sabine Forsblom: Betinka

Eletään 1970-luvun loppupuolta pikkukaupungissa. Aika kuuluu musiikissa, muuten nuorisoelämä kipuilee ajattomanoloisesti Sabine Forsblomin romaanissa Betinka (S&S 2018). Siitä tursuaa kasvun tuska. Tuttuja aineksia ei voi välttää, mutta kerronnan ja kielen omaperäisyys voittaa puolelleen.

”Faijan pieni palkka ja mutsin vielä pienempi palkka ja vetoinen lattia ja lepattavat verhot. Haistakaa paska! Haistakaa paska ja lakatkaa esittämästä että tiedätte jotain jostakin. Maikat, osastopäälliköt, ministerit ja muut liikennepoliisit. Te ette tiedä mitään ettekä tule koskaan tietämäänkään. Kun on tosi kysymyksessä, vain suomalaiset muusikot tietävät miltä tuntuu, kun pakkanen hiipii sieluun.”

Minulla on kyllä alkuvaikeuksia. Kappaleettomat pitkät polveilukuvaukset painavat minua raskaina, enkä ole uskoa kirjasta kulkeutuneita kommentteja kerronnan elävyydestä ja hauskuudesta (esim. HS 18.11.2018). Jaksaa, jaksaa, ajattelen. Mitä pitemmälle etenen, sitä vaikuttuneempi olen eritoten kerrontataidosta. Tunnelman luojana Forsblom loistaa pimeää valoa, imee kuin musta aukko: tätä on tyttöyden kipu.

”Hän on Betinka ja kelpaa vain sirkuseläimille joilla on haiseva hengitys, joten mikäpä siinä.”

Betinka kuvaa noin 15-vuotiaiden roolia suhteessa toisiinsa, taustaansa ja mahdollisuuksiin. Betinka heiluu remuringin ja luokkaretkimahdollisuuksien rajoissa. Kovistyttöjen ja -poikien kuvauksen verevyys tuntuu ilkeästi vatsanpohjassa, samoin vaikuttavat Betinkaa varjostava ”susi” ja onneton ensi rakkaus. Osoitella ei, mutta selviö on, miten tyttöjen osa on toinen kuin poikien. Ja aina tämä yksi korvennus:

”Että ei kelvata, mutta jos kuitenkin tänä iltana. Edes yhtenä iltana?”

Nuoruuskuvauksen ohella romaani on väkevästi yhteiskunnallinen. Betinka-Tinka-Tina kasvaa työläiskodissa, jossa vanhemmat tappelevat ja vatvovat kaunojaan, joita heillä on toisiaan, perhetaustaa ja elämänehtoja vastaan.

”Mitä pahaa kukaan on itse asiassa ikinä tehnyt? Muuta kuin sattunut syntymään tiettyyn sukuun, kortteliin ja luokkaan. Työväenluokkaan.”

Romaanin sisään jään kuin lasikupuun. Sisältöjen runsaus kimpoilee edestakas, happi alkaa huveta, hajut erottua sekä sanottu ja sanomaton kajahdella korvissa; näen läpi vaan en meinaa päästä pois. Tulee raskas olo, mikä kuuluu asiaan. Rinnalle tunkee 1980-90-luvuista kertova kasvukertomus, Noora Vallinkosken Perno Mega City. Mistä näitä kipeitä, hienoja kasvukertomuksia tulee? Elämästä, taidokkailta kertojilta.

”Tärkeintä on, että uskoo siihen, mitä on elämän ruokakomeroon päättänyt säilöä. Ja silloin sopii kysyä, onko jokin niistä toisiinsa sekoittuvista äänistä ja kertomuksista ihmisen oma? Vastaus on ei. Ei ole mitään omaa ääntä, sillä ei ole koskaan minkäänlaista mahdollisuutta. On siis puhuttava jonkun toisen äänellä, elettävä jonkun toisen sanojen varassa. Tultava häneksi, jonka nimi on Betinka, häneksi joka on Tina tai Tinka. Mutta ei koskaan häneksi, jolla on oikea nimi.”

20181118_110447.jpg

– –
Sabine Forsblom
Betinka. Romaani
suomentanut Helene Bützow ja Laura Kulmala
S&S 2018
227 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muualla: Omppu.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Annariitta Linjama: Kädet, joiden kautta olen kulkenut

Tänä vuonna Runo-Kaarina -kilpailun voitti Annariitta Linjaman kokoelma Kädet, joiden kautta olen kulkenut (2018). Palkintoraati kutsuu runoja samanaikaisesti ehyiksi ja hauraiksi: ”Runo on prosessissa, kudosta, jossa tummienkin sävyjen kautta kuljetaan mahdollisia valoja kohti.”

Minulle runot henkivät pitkälti luopumisen melankoliaa. Runojen puhuja jättää pitkiä jäähyväisiä läheisilleen ja entiselle itselleen kohtaamisineen ja maisemineen. Siitä uskon kokoelman kauniin nimen syntyneen, kosketuksista, monimielisesti niin psyykkisistä kuin fyysistäkin. Kosketus tai sen puute voi olla läheisestä tai luonnosta lähtöisin. Ja se koskee:

”Käteni ovat aina olleet auki, sylini toisen oma
ehjänä ovat säilyneet vain sormenjäljet” – –

Runojen muoto vaihtelee vapaamuotoisista lyhyistä runoista muutaman kappaleen proosarunoihin. Kuvastossa on rakennuksiin ja luontoon liittyvää, ja muisti, muistot ja unohdus kulkevat punaisena lankana mukana. Runotunnelmissa on paljon samastuttavaa, ja kokemuksia kuvataan omaperäisin ilmaisuin kuten ”päiväni takertuvat ikkunoihin”, ”raskaat puut paljastivat olkapäänsä”, ”putoan metsäkortteiden käsivarsilta”.

20181117_095701.jpg

Kokoelman runojen tunnelman koen osin raskaaksi mutten koe lukemista raskaaksi vaihtelevan ilmaisun ja kiinnostavien kielikuvien vuoksi. Tunnen monet kuvat ja aiheet itselleni tärkeiksi ja siksi niihin liittyvä koskettaa. Otan esimerkiksi lopun proosarunosta ”Kaikki se mikä painaa”:

”Hän unohti itsensä tunneiksi, päiviksi, kujan päähän, porttikongiin, kuusen alle, piiloon, pakoon juoksemaan. Unohti, että lupasi olla katsomatta taakseen. Ja muisti. Ensimmäisen kerran, auki jääneet haavat, siivet, mustelmat, ja sitä seuraavan aamun. Likaisen penkin, ja tahrat, joita ei voi millään puhdistaa.”

Kokoelma rakentuu aloitusrunosta ja neljästä osasta. Luen niistä kaaren elämänkokemusten tilinteosta mahdollisuuteen jatkaa eteenpäin. Joissain runoissa annetaan puolipisteelle uusi merkitys sijoittamalla se säkeen alkuun. Niitä ilmestyy kokoelman loppupuolelle, jossa tuntuu jo toiveikkaalta, esimerkiksi näin:

– –
”jos en pelkäisi
; luutuisin ihollesi kuin suomut
jotta jaksaisit uida, sukeltaa
; rintaasi kasvattaisin kidukset
että et koskaan uppoaisi pohjaan
nielisi pimeää”

Viehätyn kokoelman tunnekaaresta, ja ilokseni luen lopusta, miten runon puhuja avautuu:

– –
”lumen alta avaudun kuin kukka
hehkun enemmän värejä kuin voit nähdä
silmuista on puhjennut hauraimmat hetkeni
neulaset kukkivat”

– –

Annariitta Linjama
Kädet, joiden kautta olen kulkenut
Kaarinan kaupungin runokirjat 27\2018
Runo-Kaarina -esikoisrunokilpailun voittaja
76 sivua.
Sain kirjan palkitsemistilaisuudessa Turun kirjamessuilla.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Mikael Niemi: Karhun keitto

Mikael Niemi pysyy Pajalan tienoilla, mutta uudessa romaanissa Karhun keitto (Like 2018) hän siirtyy historialliseen romaaniin. Kirjan toinen päähenkilö on Lars-Levi Laestadius ja tapahtumavuosi 1852. Yllätyksenä pidän sitä, että pintajuoni pakerretaan  rikoksen ympärille.

”Sinä ja minä tiedämme totuuden. Väkivallan tekijä on vapaana, tappajakarhu ihmisen hahmossa. Ja kun karhu on päässyt ihmislihan makuun, mitä sitten tapahtuu?”
”Se tahtoo lisää?”

Leastadiuksen seurakunnassa tapahtuu kolme murhaa. Kirkkoherra äityy selvittelemään niitä oppipoikansa kanssa, sillä huolimaton nimismies tekee hätiköityjä johtopäätöksiä. Esimerkiksi ensimmäinen nuoren naisen surma pistetään karhun piikkiin.

Minulle ei rikosvyyhden selvittely ole romaanin kiinnostavin osa. Mietin kovasti, mikseivät romaanin aiheeksi riitä herännäisyyden ristiriidat, Laestadiuksen äkkiväärä persoona ja monen kulttuurin elinehdot Suomen, Ruotsin ja Norjan rajamailla tai romaanin toinen päähenkilö Jussi. Nuori mies on saamelainen ”noidanpenikka”, jonka Laestadius on pelastanut tieposkesta ja ottanut oppipojakseen.

Jussin persoonassa, saamelaistaustassa ja ympäristön suhtautumisessa nuoreen mieheen riittää romaaniin ainesta. Papin ja opinhaluisen hylkiölapsen suhde sisältää isoja kysymyksiä uskosta, valistuksesta, koulutuksesta ja tasa-arvoisista mahdollisuuksista valita.

20181115_120716-1.jpg

Romaanin pääosin kertoo – tai kirjoittaa – Jussi. Hieman minua tökkivät moderniudet, joita tekstiin on tarttunut. Ja jotenkin alleviivaavia ovat Jussin ajatukset esimerkiksi kirjallisuuden vaikuttavuudesta, aprikoinnit kirjastojen voittavan kirkot tai sitten sen miettiminen, tuleeko aika, jolloin kirjoissa rikokset ja pahan läsnäolo kiinnostavat.

Heti perään totean, että romaanissa on monia mukaansa tempaavia kuvauksia, esimerkiksi luontohuomiot, karhunkaato ja elinolot kuvataan elävästi. Jussin ensimmäisessä humala- ja tanssikokemuksessa on villiä vauhtia, lapsuusperheen olot kauhistuttavat ja ensi rakkauden sokeus koskee. Kirjoitetun ja puhutun kielen puutteen tai hallinnan merkitys välittyy väkevästi.

Viihdyin ja välillä vaikutun Karhun keiton seurassa, mutta mainitsemiani muttia murehdin, eikä loppuratkaisu minua täysin vakuuta. Pohjoisen luonto ja ihmisluonto välittyvät romaanista silti erittäin hyvin. Laestadius kiinnostaa henkilönä, ja hän ansaitsee romaanihenkilöstatuksen.



Romaanihenkilönä Laestadius on kiehtova kohde. Niemen romaanissa hän on fiksu mies, luonnontieteilijä, valistuksen asianajaja, viinapirun vastustaja ja perheen huolenpitäjä, joka sopii myös aikaansa edellä toimivaksi rikostutkijaksi. Kiinnostavasti kirjassa korostuu, miten pohjoisen uskonpuhdistajaan iski julistuksen kipinä naissaarnaajasta, eli naispappeuttakin sivutaan. Myös sitä romaanissa pohditaan, onko perustajaan kiinnittyvä kiihkeä herätys oikein – missä kulkee raja?

”Herätys oli rätinää ja räiskettä. Kirkkokansa näytti viihtyvän, kun oikein kunnolla mekastettiin. Syntiset sydämet pamppailivat, posket kurtistuivat tunnemyrskystä, koko seurakunta hyppi liikutuksissaan ja iski lapikasta lattiaan. Ukot ja kata tiungetsivat eteenpäin eivätkä nähneet vaatimatonta kyläpappia vaan Jeesuksen.
   Entä jos hän ei ollut saanut muuta kuin epäjumalanpalvontaa?”

Leastadiuksesta romaani välittää kuvaa kulttuuritietoisena ajattelijana ja tiedemiehenä. Se vaikuttaa ainakin minuun niin, että nykykäsitys lestadiolaisista elämänkielteisinä rajoittajina hoitokokouksineen tuntuu paljon taantumuksellisemmalta kuin liikkeen perustaja. Tätäkin Niemen romaani pistää miettimään. Ja se vahvistaa tunnetta, jonka sain Päivi Alasalmen hienosta Laestadius-osuudesta romaanissa Joenjoen laulu.

– –

Mikael Niemi
Karhun keitto
suomentanut Jaana Nikula
(rikos)romaani
Like 2018
270 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muualla mm. Kirjasähkökäyrä, Anun ihmeelliset matkat ja Jorma Melleri.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Anj Smith Sara Hildénin taidemuseossa

Elämäkerta Sara Hildénistä on tuoreena muistissani, kun jälleen kerran käyn katsastamassa mahtinaisen nimikkomuseon antia. Hienoja taidekokemuksia olen siellä kokenut vuosien varrella. Nyt esillä on alakerrassa kokoelma-aarteita ja yläkerrassa englantilaisen Anj Smithin töitä.


Anj Smithin (1978) maalauksista esillä on vuosien 2005 – 2018 teoksia. Niitä ei ole aiemmin nähty Suomessa. Näyttely on nimetty Sea Lily, Feather Star (Merililja, hiustähti). Maalausten aiheenkäsittely ja maalausjäljen tarkkuus tekevät vaikutuksen. Mitä sitä hiivistelemään: olen haltioissani.

Yksityiskohtatarkkuus tuo mieleen ikisuosikkini Van Eyckin, muotojen valuvuus Dalin, kasvokuvat keskiajan ja renessanssin potretit ja mustine silmänalusineen myös ikonit – tukuttain keksin vertailtavaa. Näissä töissä nykykulttuuri kohtaa menneen ja tulevan, vie ajatuksia jopa steam punkin tunnelmiin. Maalauksissa maailma on monin tavoin menetetty mutta sen reliikit pitää tallentaa. Jokaisella piperretyllä yksityiskohdalla on merkitys. Näin näyttelyesite tiivistää taiteilijan tyylin:

”Hän sijoittaa tuotantonsa risteyskohtaan, jossa unohdetut taidehistoriat, kielen epävakaisuus, halu, erotiikka, ahdistus ja vieraantuneisuus kohtaavat. Elementtejä ei ole yritetty erottaa keinotekoisesti toisistaan.”

Luen näyttelyesittelystä, että tavallisesti katsoja pysähtyy taulun eteen kolmeksi sekunniksi. Smith haluaa pidentää katsomisajan. Ja niin tapahtuu. Seisahdun pitkäksi aikaa hallittujen, pienikokoisten taulujen eteen. Kasvit, kampaukset, asusteiden tekstuurit puuvillasta harsoon ja lasiin, eläimet, hyönteiset ja ihmishahmot ja niiden karvoitukset esiintyvät teoksissa itsenään ja sakeina symboleina. Välillä ei pinta riitä vaan maalauspinnalta kohoaa silmiä, helmiä, simpukoita, muita kuvioita ja möykkyjä tai taulun alareunasta leviää massaa reunan yli. Tauluissa on lukuisia maalikerroksia. Näitä tauluja on tutkittava.

20181114_134448.jpg

Näyttelysalikuva antanee perspektiiviä taulujen koosta.

Monesti kävin lukemasa esimerkiksi maalausta Kuu kuin kukka – The moon, like a flower. Niemomaan luin moninaisia viestejä yksityiskohdista, muodoista ja väreistä, joita taulusta tavasin. Hahmon katse on arvoituksellinen, epäsuora, hän voi olla ajasta kuin ajasta, tumma tausta pitää häntä tyhjyydessä, jokainen hiussuortuva erottuu samoin kuin yksittäiset karvat kasvoissa. Asukirjavuuden runsaus hivelee ja kuin varkain erotan joukosta helmeileväpintaisen liskon, joka kipuaa ihmishahmon olkapäällä.

Ja sitten lunttaan näyttelyesitettä: Maalauksen nimi on lainattu William Blaken runosta, johon maalaus liittyy latautuneen tunnelman vuoksi. Taiteilija tutkii maalauksessa naiskuvaa, sukupuolisuutta ja samalla sukupuolen häilyvyyttä. (Häilyn tekijänoikeuksien hämärärajoilla, kun julkaisen valokuvani maalauksesta; valokuva on vain kalpea pintatallennus, eikä siitä erotu maalikerrokset, kiilto- ja mattapinnat, ei täysi tunnelma.)

20181114_122123.jpg

Näyttelyesite on valaiseva, ehkä jopa osin puhkiselittävä, mutta avaa se sellaisia tulkintamahdollisuuksia, joita en olisi voinut millään muuten tietää. Smith on saanut sykäyksen teoksiin esilaisista kulttuurituotteista kuten runoudesta. Näyttelyssä on esimerkiksi maalaus, jossa Miltonin runo kohtaa Näsijärven. (Kyllä, Smith on aiemmin vieraillut Tampereella, ja tätä näyttelyä varten hän on käyttänyt grafiikkapaja Himmelblauta.) Kielen ja runojen suhteesta maalauksiin näyttelyesite tiivistää näin:

”Runo on Smithille täydellinen maalaamisen vertauskuva, ja hieno todiste siitä, miksi kannattaa vaivautua yrittämään, vaikka sanojen, värin tai yhden ihmisen näkökulman on mahdotonta kiteyttää ilmiötä kokonaisuudessaan. Kiinnioton yritys kuitenkin riittää.”

Kannattaa vaivautua katsomaan Anya Smithin maalausmaailmaa.


Alakerran tilan täyttävät Sara Hildénin taidehankinnat. Anna Kortelaisen elämäkertakirjaan kirjoittamat fiktiiviset keskustelut Saran ja museokuraattorin kesken vieratuttivat minua, muttaa nyt ne pompahtavat mieleen, kun katselen mesenaatin valtsemia teoksia. Ne tuuppaavat miettimään vaatekauppiaan intohimoa nykytaiteeseen, teosten valintakriteereitä ja ylipäätään hänen makumieltymyksiään. Tavallaan näyttely muuttuu intiimiksi tirkistelyksi Hildénin pään sisään ja paljastaa henkilöä kuin elämäkerta.

Lisäksi liu’un nostalgoimaan. Sara Hildénin taidemuseo on ensimmäisiä taidemuseoita, joissa olen käynyt. Marja-ystäväni isosisko vei meidät juuri avattuun museoon, joten astuin varhaisnuoruuteeni astelemalla museon portaat alas. Siellä tapahtui ensi kosketukseni esimerkiksi Morandin, Mirón, Baconin ja Giacomettin kanssa. Siksi minusta tuli taidemuseoissa kävijä.


Eipä unohdeta maisemaa, oleellista osaa tamperelaista museotunnelmaa. Maisema on oma taulukokoelmansa, joka vaihtaa ilmaisuaan sään ja vuodenaikojen mukaan: Näsijärven ulappamainen jatkumo pohjoista kohti Teiskoon ja Ruovedelle, näkymä länsipuolelle Pispalaan ja Ylöjärvelle.

– –

Tietoa näyttelyistä museon kotisivuilla.
Anna Kortelaisen kirjoittamasta Sara Hildén -elämäkerrasta lisää tässä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kulttuurimatkailu, Taide

Anneli Kanto: Ihan pähkinöinä

Ymmärrän erittäin hyvin, että kansalaissodan raskaiden kohtaloiden matkasaarnaaja Anneli Kanto haluaa välillä irrotella viihdehenkisesti. Vaikuttavat romaanit Veriruusut ja Lahtarit ovat kuljettaneet häntä parissa sadassa keskustelutilaisuudessa vuosittain. Näin ymmärsin kirjamessujen haastattelussa.

Anneli Kannon uutuusromaanissa Ihan pähkinöinä (Karisto 2018) viisikymppinen töölöläinen viestintävastaava joutuu moninaisten olosuhteiden pakosta pistäytymään kotiseudullaan Pohjanmaalla.

”Olin lähtenyt sieltä maailmankaikkeuden mustasta aukosta ja pimeyden ytimestä kolmisenkymmentä vuotta sitten ja hyvä niin. Kävin Pohjanmaalla äitiä ja siskoa tapaamassa kerran vuodessa, yleensä joulunpyhinä, mikä ei ollut ainoastaan mukavuusalueeni ulkopuolella vaan myös sietokykyni rajoilla.”

Koska teini-ikäinen siskontytär ja vanha äitimuori tarvitsevat huoltajan, Mirjamin visiitti kotipuolessa venyy. Asiaan osaltaan vaikuttavat, että työ ja asunto pääkaupungissa häviävät. Elämä menee uusiksi.

20181028_083700.jpg

Romaanin alkupuoli naurattaa ketterän kielen keinoin, lisäksi päähenkilön hapan elämänasenne huvittaa. Minäkertoja-Mirjamin tapa pilkata pomokaksikkoa kirvoittaa sellaiseen nimitysleikkiin, jotta vallan! Ihan alku riemastuttaa myös muuten, esimerkiksi Mirjami esittelee persoonansa ulosteiden kautta (kyllä!), siirtyy sitten samaan aihepiiriin suhteessa lapsuudenperheeseen. Niin paljastuu, että Mirjami on tyyppi, joka ei niin sanotusti näe malkaa omassa silmässään. Kirjan minäkertoja rehvastelee itsekkäästi.

Kirjassa käsitellään myös suuria menetyksiä, rahapulaa, sairauksia, pakolaisasiaa, turvapaikanhakuhuolia, vastuuta toisista ja ennen kaikkea rakastamisen vaikeutta – tai oikeastaan haavoittuvuuden hyväksymistä. Yksi iso aihe on se, mitä virkaa viisikymppisillä naisilla on tässä yhteiskunnassa, kun oman alan työmarkkinoilla kääntyy selkä ja edessä on ”vain” hoivatyötä, yleensä palkatta.

Aihelmia on lopulta aika runsaasti. Railakkuus väistyy muiden tunnelmien tieltä, ja loppupuoli kesyyntyy kerronnan ja asetelmien kannalta alkuun verrattuna. Viihdyin silti, sillä jos kirja on Kannolle välipala, on se sitä myös minulle tanakoiden ja vakavien lukuromaaninen välissä. Jos haluaa Kannon romaanin rinnalle roimaa viihderomaanihenkilön mustaamista, kannattaa tarttua Henriikka Tavin Tellervoon.

Olen kuullut Kannon kuvaavan kirjaansa bitch litiksi, ja ihan syystä, sillä päähenkilö on aika kotka naiseksi, joskin jonkinlaiseksi kyyhkyläiseksi hän itsensä sittemmin munii. Tietääkseni maailmalla kuvataan myös turkey litiksi viihderomaaneja, joissa keski-ikäiset ja varttuneemmat naisihmiset etsivät onneaan.

Ihan pähkinöinä ei mielestäni ole tälle romaanille osuvin nimivalinta, minusta sille sopisi (kaikella rakkaudella Mirjamia kohtaan) ”Kurppa kuttulassa”, mutta myönnän: ei se järin myyvä olisi. Nimestä viis, huvituin.

– –

Anneli Kanto
Ihan pähkinöinä
Karisto 2018
viihderomaani
235 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Heidi Pyykkönen & Niilo Rantala: Aina

Kaija K kyselee, kuka keksi rakkauden. Okei, vastaan: keksijä on kukin vuorollaan. AINA se on kuin uusi, ja rakastunut luo jumalankaltaisesti ainutlaatuisen tunteen. Nyt keksijävuorossa ovat Heidi Pyykkönen ja Niilo Rantala. Heidän kirjaesikoisensa on rakkausrunoelma Aina (Käsite 2018). Luvassa on lisää, sillä ensi vuonna ilmestyy runoelman toinen osa.

Voiko rakkauden kohdata ruotsinlaivalla? Pyyhkiikö se mennessä kaiken entisen? Onko mitään entistä ollutkaan? Miten syntyy me? Aina-runoelma välittää upottavan tunteen vaihtoehdottomuuden: ”siksihän täällä ollaan / annan itseni hukkua.”

20181110_153049.jpg

Rakkauden kaikennielevyys saattaa tuntua naiivilta ja tutuin kuvin kuvatulta. Koska vilpitön tunne tunkee runoista pidäkkeettömästi, pyyhin kyynisyyden ja hyväksyn runojen huumautuneen lähestymistavan ja kuvaston valosta, auringosta, maista, meristä, pienistä kuolemista ja muusta asiaan kuuluvasta. Ja toisaalta, kyllä runopari tietää, mitä se tekee, sillä harkituilta kokoelman runojen keinot vaikuttavat.

– –

Ei se epävarmuutta ole
kauan pimeässä kulkeneena
aurinko vain häikäisee
kattaen kaiken

Me olemme sokaisseet minut
Me olemme sokaisseet sinut
ja nyt meidän tulee ikuisesti taluttaa toisiamme.”

Rakkauteen sotkeutuu muita tunteita kuten pelkoa ja epävarmuutta, eikä entisen jättäminen ole tyystin mutkatonta. Siitä hyvä esimerkki on hieno runo ”elegia epävarmuudesta”. Ja nyt pääsen runojen perinnetietouteen. Kokoelman alku viittaa Danteen, ja niinpä välillä runoissa hengaillaan maailmankirjallisuuden hahmojen kimpassa tupladeiteillä. Osa runoista on mitallisia tai loppusoinnullisia.

– –

”Kuinka suuria voimme olla?
Hyväksyn sen sovinnolla,
että mahdoton on totta.
Sain sut ansiotta.
Mahdoton on totta,
sain sut ansiotta.”

Loppusoinnullisuudella viitataan kirjalliseen traditioon, ja se tuo moniin runoihin myös laulupoljentoa. Laulullisuus on ovela konsti, sillä rakkauslauluissa saavat tunteet tulvia, eikä sanotuksissa yleensä nolostella. Minua riemastuttaa kokoelman alun country-biisisanoitus: sen genren viisuja ei juuri runoudessamme ole ollut ja nyt lajilla leikitään, vaikka tosi(rakkaus) on kyseessä.

– –

Jos yhteen country-biisiin saan kaikki kliseet pudottaa, /
niin kerron vielä jotain mikä poskia punottaa /
sen lisäks että hullaannun mä aina hymyys sun /
niin tiedän olet mun aina kun povees painaudun.”

Runoelmassa kokeillaan siis erilaisia runomuotoja, myös typografisesti. Lisäksi sivujen alareunan tai yläreunan irtosanoja lehteillen pääsee muodostamaan runonpoikasia. Kirjavuudessa on linjattomuuden vaara, mutta pistän kaiken suopeasti rakastumisen piikkiin. Tunnekuohuun liittyvät rajattomuuden ja kaikkivoipaisuuden tunteet puskevat esiin muodon kirjavuudesta. Nyt on lupa mihin vain. Siksi kokoelman runojen puhujille ei riitä R-sana, sillä niin suurta tunne on – siksi sille on annettava oma nimi, AINA.

– –

Heidi Pyykkönen & Niilo Rantala
Aina. Rakkausrunoelma
Käsite 2018
runoja.
84 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muualla: Kirja vieköön!

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Kansallisteatteri: Homoäiti

Omapohjan lavalla on toisen näytelmän lavasteet ja niiden lisäksi useita mikrofoneja ja pientä sälää, kuten metronomi, tuulikello ja minikokoinen hiekkalaatikko. Esityksen alussa Homoäiti-monologin kirjoittaja-ohjaaja Heini Junkkaala jutustelee ja räplää lavalla mikrofoneja, kun esittäjä Katja Küttner saapuu lavalle selitellen myöhästymistään. Katsojana minut liu’utetaan teatterilliseen todellisuusilluusioon, jossa tosi ja esitys punoutuvat.

Homoäiti perustuu väkevästi kirjoittajan dokumentaatioon, joka on muokkautunut autofiktiolta vaikuttavaksi proosaksi. Siinä perustarina etenee kronologisesti mutta rikkoutuu takaumin tai sivutarinoin. Päätarina kertoo äidistä, joka synnyttää tyttären, kun ensimmäinen lapsi on parivuotias. Tarinointi keskittyy vanhemmuuden ruuhkavuosiin, jolloin kotiäiti hyörii uhmaikäisen ja imettäväisen hoivapyörteessä, puoliso tekee pitkää työpäivää ja uusi asuinympäristö vierastuttaa. Kertoja on elämän alun lisäksi päättymisen äärellä, sillä hän kohtaa vanhojen sukulaisten kuoleman.

20181110_064844.jpg

Esityksen kertoja hakee paikkansa elämäntilanteessa, ajassa ja paikassa, jossa on välillä lähellä ja kaukana itsestä ja muista, ja matka on suhteellinen – lähellä ja kaukana suhteessa suhtautumiseen:

Kymmenen metriä kohtaloitten välissä.”

Elämän alku, loppu, rakkaus, viha, pelko ja väsymys helisevät, suhisevat, kalisevat ja ritisevät. Ensin hämmästelen mikrofonien määrää ja käyttöä, mutta niiden merkitys avautuu aika pian. Koputtelut, rahinat ja muut ihmistuotetut ääniefektit Beethovenin ja muun musiikin lisäksi kuuluvat oleellisesti tunnepuolen ilmaisuun.

Monologia katkovat kirjoittaja-ohjaajan väliintulot: käväisyt lavalla, välihuomiot tai lyhyet dialogit Küttnerin kanssa. Yhteispeli vaikuttaa spontaanilta, eikä se katko tai vieraannuta vaan raikastuttaa esitystä. Katja Küttnerin ilmeikäs sanallinen ja sanaton ilmaisu sekä heittäytyminen vanhemman ja lapsen rooleihin vetoavat aitoudellaan. Läsnäolon valovoima häikäisee silloinkin, kun lavalla on pimeää.

Monologin kertoja on sateenkaariperheestä, vaan eivät vanhemmuuden, parisuhteen, ajankäytön, viihtymisen ja elämän rajallisuuden kysymykset rajaudu seksuaaliseen suuntautumiseen. Taidokkaan taiteen tavoin yksityinen muuttuu samastuttavaksi, yleistyy kokemukseksi. Tunnevaihtelut vievät laidasta laitaan, ja vaihteluväliä riittää tekstin välittämisessäkin: se kuulostaa luennalta, puheelta ja runolta. Poimin käsiohjelmasta osuvan  luonnehdinnan kokonaisuudesta: ” – – asiat kerrotaan sen sijaan, että ne näytettäisiin.” 




Pääsin Bloggariklubin kanssa näkemään Homoäidin ennakkoesityksen ja sen perään vielä kuuntelemaan Junkkaalan ja Küttnerin kokemuksia harjoitusprosessista. Näytelmän nimeä on harkittu moneen kertaan, mutta se tuli valituksi jännitteisyyden vuoksi. Bloggariklubilaisten kommentit nimen monitulkintaisuudesta suhteessa esityssisältöön todistivat, että valinta osuu.

Küttner kertoi olleensa prosessissa mukana jo 1,5 vuotta eli tekstin koko synnyttämisrupeaman. Noin tuhat sivua Junkkaalan tekstiä kutistui harjoitusten aikana kolmeenkymmeneen liuskaan, mutta ehkä meillä on tulevaisuudessa mahdollisuus saada luettavaksi Homoäiti prooasakirjana.

20181107_204601.jpg

Heini Junkkaala Omapohjan lavan reunalla edessään työvälineet, joilla hän edesauttoi esityksen etenemistä.

– –

Homoäiti
Kansallisteatteri, kantaesitys ja ensi-ilta 9.11.2018 (ennakko 7.11.2018)
Teksti ja ohjaus Heini Junkkaala
Dramaturgi Elina Snicker
Esiintyjä Katja Küttner
Katso lisää esityksen kotisivulta.

Muualla: Blyggiblumsteri ja Kujeruksia.

4 kommenttia

Kategoria(t): Draama, teatteri

Kamila Shamsie: Joka veljeään vihaa

Kamila Shamsien palkittu romaani Joka veljeään vihaa (Gummerus 2018) on kerännyt lukijoiden kehuja. Esimerkiksi MeNaisissa (37/2018) se esitellään näin:

”Tarina toimii kuten paras taide: sen luettuaan tuntuu, että tajuaa tätä maailmaa taas piirun verran paremmin.”

Sivuhuomautuksena esitän, että on hienoa, että edes lyhyitä uutuuskirjavinkkauksia julkaistaan naistenlehdissä erilaisten someverkostojen kirjajuttujen lisäksi.

20180916_112921.jpg

Totta maar isketään ajankohtaisesti, sillä Shamsien romaanin aiheena on maahanmuutto ja integraatio. Kirjan kiintopiste on Englannissa, jossa kiristynyt tunnelma vie epäilemään toisen polven maahanmuuttajien oikeutta kansalaisuuteen. No, mitä mahdollisuuksia brittiläistyneiden muslimitaustaisten nuorten aikuisten on silloin elää elämäänsä, vaikkei edesmennyt terroristi-isä olisikaan hylännyt perhettään fundamentalistitaisteluiden vuoksi? Romaanin päähenkilöiden isä on.

Kuka veljeään vihaa kuvaa kolmea sisarusta isän varjon langetessa heidän elämänkulkuunsa. Vanhimmalla sisarella Ismalla olisi edessä tulevaisuus tutkijana, Aneeka-sisko taitaa pärjätä oikeustiedeopinnoissa ja muutenkin elämässä, mutta hänen kaksoisveljensä Parvaiz ei löydä paikkaansa, joten hän on otollinen värvättävä. Romaani avaa seikkoja, joista syistä Isis saa länsimaista uutta verta joukkoihinsa.

”Ennen Parvaiz olisi syöksynyt siskon perään ja aloittanut kovaäänisen riidan, joka olisi jatkunut niin pitkään, että kumpikin olisi ollut väsyneenä valmis tekemään sovinnon. Mutta nyt Parvaiz jäi paikoilleen katolle, katselemaan kuinka ihmisten elämät kapeissa kehyksissään lipuivat siitä ohitse pimeillä raiteilla, ja antoi haavan tulehtua kunnolla, jotta voisi seuraavana päivänä kertoa siitä Farooqille ja saada lääkkeeksi uuden ystävänsä närkästyksen.”

Juonellisesti merkittävä on kirjan toinen perhe, jonka isä on peräisin samasta pakistanilaiskorttelista kuin Ismanin ja kaksosten perhe mutta joka etenee ministeriksi ja jonka aikuinen poika sattumalta muodostaa yhteyden Ismaan ja Aneekaan. Juoni tiivistyy, jännitys monihaaraistuu.

Kerronta kutoo joustavasti yhteen tapahtumat ja henkilöt. Lukijana koen olevani yhtä avuton kuin kirjan henkilöt, kun politiikka puuttuu yksilön mahdollisuuksiin vaikuttaa elämäänsä. Ja jossain väräjää rakkaus ja perheenjäsenten yhteys, joka välillä säröilee. Mutta sitä on. Ja muuta, joka sikiää epäluuloista, ymmärtämättömyydestä, vallanhalusta ja vihasta.

– –

Kamila Shamsie
Joka veljeään vihaa
suomentanut Kristiina Drews
Gummerus 2018
302 sivua.
Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Henriikka Tavi: Tellervo

Runoilijana tunnettu Henriikka Tavi on kirjoittanut ihmis(suhde)romaanin Tellervo (Teos 2018). Siinä 35 vuotta ylittänyt Tellervo suunnittelee suunnan muutoksen. Tavoitteena on saavuttaa miehiä magneettisesti puoleensa vetävä naiseus ja pitävä parisuhde.

Juoneltaan romaani etenee päällisin puolin kronologisesti siten, että Tellervo alkaa elää amerikkalaisten rakkausgurujen oppien mukaan, perustaa ystävänsä Hennin kanssa aiheesta opintopiirin, ryhtyy kuoroaktiiviksi, tapaa miehiä ja Miehen sekä porskuttaa rakkausteoreetikkojen oppien sokaisemana – ehkä hamaan tulevaisuuteen.

20181103_104736.jpg

Romaani ei päästä lämmittelemään romanssitunnelmissa, sillä kerronnan kyyti on kylmää. Tavin tyyli puraisee häijysti, kun tutkitaan Tellervoa: miten hän näkee itsensä, mitä hän ei näe, mitä hän hakee muista, mistä oikeastaan on Tellervon esittämässä elämässä kyse? Kirurginen tarkastelu tonkii Tellervon mielen sisuksia niin rakastumistarkoitusten kuin ystävyydenkin suhteen. Luonnehtisin henkilökuvausta jopa tunteettomaksi.

Kirjan kerronta kaikkitietävästi hallitaan hienosti, nimenomaan hallinta tuntuu tärkeältä. Kiinnostavia ovat kohdat, joissa kertoja selittää tarkasti perusasioita siten kuin kirjaa lukisi vieras, vierasmaalainen – tai vieraantunut. Kielestä ja tarinan rakentelusta vaikutun, se naulaa seuraamaan Tellervon tavoitteellista toimintaa. Välillä teksti riepottelee uhriaan säälimättömästi, mutta välillä aistin kuvauksesta säälinsekaista.

”Mutta on ymmärrettävä myös Tellervoa. Ihmiset joiden varaan rakennamme elämämme ovat meille näkymättömiä, ja näkymättömiä ovat heidän lähettämät merkkinsä. Kuin betonipaalut jotka kannattelevat elämämme siltoja, kuin hiuksenhienot renkaat joita paalujen ympärille muodostuu, kun ne seisovat yksitoikkoisina vedessä.”


Romaanin havainnolliset virkeviestit vievät miettimään sitä, miten hukassa olemme haaveinemme todellisuudessa, jossa pysyvyys ja varmuus ovat illuusioita. Tarkerrus mainosmaisiin selviytymistapoihin saattaa johtaa tellervoitumiseen, jonkin ulkoistetun teorian tavoittelemiseen. Kirjan teemoja ei tuulesta temmata, sillä Tavin romaanin lopussa on lähdeluettelo, jossa filosofinen ja feministinen kirjallisuus kohtaa rakkauslähettiläät rapakon takaa, esimerkiksi romaanin keskeisesikuvan Rori Raeyn.

”On mielenkiintoista havaita, että myös hunajassa toteutuu samanlainen kaksoisrakenne kuin helmessä, Tellervo aloitti. Oli hänen vuoronsa alustaa. Että Rori Rayen mukaan meidän tulee kasvaa sekä kuningattariksi että hunajaksi. Mehiläiskuningattaren osa onkin varsin varsin dramaattinen: synnyttää elämää ja tulla lopulta itse syödyksi. Hän oli ylpeä alustuksestaan.”

Helsingin kirjamessuilla kuuntelin tovin Tavia, joka kertoi kirjaansa kuvatun sekä chick litiksi että anti-chick litiksi, sysimustaksi sellaiseksi. Romaanin lähtökohta Taville on ollut kysymys, miksi toiset löytävät toisensa mutta toiset jäävät erillisiksi. Tavi luonnehti omaa kirjaansa:
– Tellervossa on hyytävän kylmää hallinnointia ja kyvyttömyyttä aitoihin tunteisiin. Kirjallisuuden pitää käsitellä nykyajan self help ja chick lit -kirjallisuutta. Siksi suuntaan paloittelevan kylmän röntgenkatseen genreen ja henkilöiden tunteisiin mutten tee analyysia genrestä.


Tiivistän: Tellervo on lukuvuoteni hallituin ja häijyin kirja –  siis eittämättä kiinnostava. Romaanin henkilökuvauksen raadollisuus välillä hätkähdyttää terävyydellään, jolloin ihastelen kirjailijan kuvaustaitoa, välillä se hymyilyttää ilkikurisesti mutta hymyni hyytyy koleuteen.

Tänä syksynä olen lukenut useita kirjoja, joiden loppu, jopa loppukappale kiepsauttaa tai jysäyttää. Tellervo on yksi niitä. Sen loppuluku jättää minut vahingoniloiseksi. Kertooko se enemmän minusta vai kirjan kuvaustavasta vai kummastakin? Jään pohtimaan tutkimuksia, joiden mukaan kaunokirjallisuus lisää empatiaa.

– –

Henriikka Tavi
Tellervo
Teos 2018
romaani
229 sivua.
Lainasin kirjastosta.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Mariska: Määt ja muut

Reteää riimittelyä kuulee nykyisin lähinnä räpissä ja muussa käyttömusiikissa. Lyriikka on sen muuten lähes hylännyt, mutta lastenrunouteen loppusoinnut yhä kuuluvat tai sopivat tai niitä voi ilman kasvojen menetystä käyttää. Ja se sopii vallan mainiosti, sillä riimittely ravitsee kieltä ja saa iloitsemaan sana-asettelun notkeudesta.

Mariska on aloittanut räpillä ja jatkanut musiikkiuraa monipuolisesti. Minua hän on säväyttänyt lukuisin sanoituksin, joita hän on tehnyt itselleen tai muille artisteille. Vakuuttava sanakäyttäjä saa sanansa nyt ensimmäisen kerran kansien väliin lastenrunokokoelmaan Määt ja muut (Tammi 2018).

20181104_074021.jpg

Alaotsikon mukaan kirjassa on runoja eläimistä ja ihmisistä. Runoissa vilistää tuttuja metsien ja maatilojen elukoita sekä pikku-Siiri. Jo sisäkannen aloitus siivittää teemaan:

Sitä minä vaan,
et kaikkii tarvitaan –
ilman kyitä, haita, täitä
köyhä olis maa…”

Värssy on kirjan runosta ”Pentti-kyy” – nykyajan verrokki Kirsi Kunnaksen tunteelliselle siilille. Ja nyt kun tuli klassikko mainittua, lisään Mariskan sopivan mainiosti kotimaisen, omaperäisen lastenrunouden janalle, joka on valitettavan lyhyt. Kunnas ja Helakisa ovat siellä alkupäässä, ja Mariska jatkaa, uudistaa ja raikastaa lajia. Vai olisiko janan alkuosassa jo Aleksis Kivi, joka tulee mieleen Mariskan oravarunoista?

Määt ja muut sisältää virkistävän vaihtelevia runoja. Osa sopii silkkaan ilotteluun tai on valmista lastenlaulukamaa (”Hui säi säi” ja ”Kännikala ja selvä pyy”), osassa on opetusainesta kuten jo mainitussa kyyrunossa tai ”Veken lento oy” -runossa, jossa perspektiivin vaihdos muuttaa suhtautumista murheisiin. Tunteista runoillaan reippaasti, esimerkiksi lammas ärsyyntyneenä karsii lammasmaisuuden, hiiri rakastuu ja lehmä tulee jätetytksi. Erityisesti riemastun runoista, joissa vaihtuu näkökulma: sammakkoa tympii suutelemaan pyrkivät prinsessat, ja sitten on tämä etana, joka haluaa uppoutua historian tutkimiseen ja kyllästyy kyselijöihin:

– –
”Etana, etana näytä sarves,
onko huomenna poutaa?”
”Tuskinpa näytän! Hauskempi onhan
ajassa taaksepäin soutaa.
Huomisen ilmaa en paljasta sulle,
Piilossa pidän mun sarvii.
Säätila selvii, ulos kun menet,
siihen et etanaa tarvii.”

Edellinen sitaatti on esimerkki puhekielisestä runoilusta, mutta joukossa on myös silkkaa kirjakieltä sen ohella, että fingelskaakin tippuu joukkoon. Viime aikojen suomi-englanti-keskustelun valossa voisi soimata suomen runtelusta, mutta nämä runot todentavat nykykielen vaihtelua. Mariskan vikkelät ajatukset pukeutuvat tarkoituksenmukaiseen asuun, vaikka näin:

”Tänään minä aion olla ihan vähän tuhma”,
sanoi Lissu Lokintyttö, iältänsä uhma. – -”

Elukoihin lasten on helppo samastua, samoin Siiri Sirpelöiseen, joka ihmettelee, lakkoilee ja itkee. Lasten lisäksi sanailu puree joka ikään. Juuri kirjan tunnekirjo ihastuttaa minua, ja muikeasti kuvitus tukee runojen ilmapiiriä. Soisin tämän kirjan kuluvan kotiväkien käsissä – tämän ja lukuisten korkeatasoisten lastenkirjojen, joita onneksi maassamme kustannetaan. Tarvitsemme todellakin #lukuliikettä, sillä vain neljännes perheistä lukee lapsilleen kirjoja. Aloittakaa vaikka tästä!

– –

Mariska
Määt ja muut. Runoja eläimistä ja ihmisistä
Tammi 2018
(lasten)runoja
kuvitukset Reetta Niemensivu ja Aapo Ravantti
55 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muualla mm. Kirjat kertovat.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Runot