Kuukausittainen arkisto:joulukuu 2018

Tuijatan vuosi 2018

Luin…

… yli 160 kirjaa – ja suurelta osin nautin. Poikkeuksellisen moni kirjoista oli sähköinen. Vuoden tärkeimpiä lukukokemuksia kokosin esikoiskirja-Finlandia– ja joululahjalistaan, ja yhdistin vuoden aikana julkaisemani runojutut. Tsekkaa ne.

 

 

Kuuntelin…

… äänikirjoja enemmän kuin ennen, mikä viihdytti minua työ- ja ajomatkoilla. Parhaiten minulle sopivat kuunneltavaksi kirjat, jotka ovat henkilö- ja juonipainotteisia.

Kirjoitin…

… lukuisia blogijuttuja, ja yhä se tuntuu mielekkäältä harrastukselta. Aloitin blogini maaliskuussa 2011, ja huhtikuussa 2018 kasassa oli 1000 postausta. Lisäksi kirjoitin taas muutamia juttuja Virke- ja Bibliophilos-lehtiin.

20181229_175220.jpg

Julkaisin…

… tai en minä vaan kustantajani julkaisivat kaksi kirjoittamaani kirjaa, mikä oli sattumaa, siis kahden kirjan ilmestyminen samana vuonna: selkonovellit kirjassa Hyvä päivä (Opike 2018) ja selkoromaani nuorille ja nuorille aikuisille: Lauralle oikea (Opike 2018).

 

Olin äänessä…

… ihmeen monin tavoin: kävin porisemassa tammikuussa Tuomas Aitonurmen kanssa Kirjan taajuudella -podcastissa vuoden 2017 huippukirjoista ja tämän vuoden odotuksista. Joulukuussa juttelin selkokirjoista Hanna Männikkölahden kanssa Radio Puheen aamulähetyksessä. Lukulampun nettisivulla kerroin keväällä, mitä silloin luin. Turun kirjamessuilla paneloin selkokirjoista kolmen muun kirjoittajan kanssa ja kirjabloggaamisesta hienossa kirjoittajaseurassa, lisäksi minua haastateltiin Lauralle oikea -selkoromaanista. Heidi Köngästä haastattelin elokuussa äidinkielen ja kirjallisuuden opettajien koulutuspäivässä.

 

Kävin teatterissa ja oopperassa…

… yhteensä toistakymmentä kertaa. Teatterissa eniten vaikutuin KOM-teatterin Veriruusuista, ja ensimmäinen Savonlinnan opperakokemus ihastutti (Faust).

 

Kävin kotimaassa taidenäyttelyissä…

… useita kertoja, ja niistä nostan kaksi: tekniikkaällistys Amos Rexistä (teamLab, Massless) ja innostusyllätys Tampereen Sara Hidenin museosta (Anj Smith).

 

Pistäydyin kulttuurimatkoilla…

Roomassa, Kööpenhaminassa (tai oikeastaan Lousianassa) ja Firenzessä. Reissut tarjosivat hienoja elämyksiä, mutta viimeisin läikkyy mielessäni, sillä hotellihuoneen näköala ja Mia Kankimäen kirjan Naiset joita ajattelen öisin inspiroima taidebongailu elähdytti raskaan syksyn päätteksi.

 

Kävin konserteissa…

… luvattoman vähän. Mutta tämän vuoden viimeistä päivää juhlistan ystävien seurassa barokkikonsertissa.

Tapasin…

… monia kiinnostavia keskustelukumppaneita, jotka jollain tavalla liittyvät kirjoihin, kulttuuriin ja bloggaamiseen. Mikä etuoikeus!

 

Hmm…

… kävin myös töissä.

Kiitos, että luet blogiani.

Tämä hämmästyttää minua aina: joku on kiinnostunut kulttuurikokemuksistani.

Toivottavasti postaukseni kiinnostavat myös tulevana vuonna.

Monin tavoin hyvää vuotta 2019!

20181222_090737.jpg

 

8 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Dekkari, Draama, Elämäkerta, Kirjallisuus, Listaus, Oppera, Romaani, Runot, Sekalaista, Taide, Tapahtuma, teatteri

Tuijatan #runo2018

Aloittakaamme pääkalloneuvottelut.
Paikaksi on valittu Metropolis,
kestoksi arvioidaan maapuupäiv.
Juuri silloin maailma tuulenkantammuuttuu:
siitä tulee avaruuskissojen leikkikalu
jota pikseliaurinko karttaa.

Nähkäämme, miten rannattomaan lähiöön rakentuu purkautuva satama,
joka saa nimekseen Varisto.
Siellä tuuli ja kissa solmivat suhteen, oi rakkaudelma!
Parin aikaa ottaa aurinkokello mutta se pysähtyy sateeseen,
kun lainatut kumisaappaat lonksuvat jaloissa.
Eikä veteen heitetyn kiven jättämä spiraali lopu koskaan.

Kulkekaamme vesirajassa kunnes kuulemme saaren runot.
Niihin kaiku vastaa:
ykköne.
Vai kuuluuko vastarannalta kehtolauluja kuoleville?

Kääntäkäämme katseemme: hautana avautuu koko meren laajuus.

Eksymisen kartasto ohjaa määt ja muut väylälle,
aina aallonpohjaan asti.
Näette syvyydessä kädet, joiden kautta olen kulkenut.
Kuin camouflage ne kätkeytyvät veden viimeiseen värinään.


Näin tarjoilen runona vuonna 2018 postaamani 22 runokokoelmaa. Niiden nimistä on juttuihini suorat linkit. Rohkenen tulkita tuotostani: tunnelma ja sanoma lähenee dystooppista katoavuuden kantaattia. Ehkä joku lukija tekee toisenlaisia tulkintoja. Siksi on runo.

Täten olen osallistunut Reader why did I marry him -blogin Ompun haasteeseen #runo2018, ja hänen ideansa on myös rustata runo kirjojen nimistä. Kiitos hienosta haasteesta! Kiitos myös Kirja vieköön! -blogin Riitalle #runosunnuntai-ajatuksesta. On ollut ilo osallistua! Pääasia ei unohdu: runoelämykset.

Ja sitten suin päin kohti haastetta #runo2019.

20180912_161754-1.jpg

Amos Rexin teamLab aalloilla: Massless


Lista: runopostausvuoteni 2018

Matti Kangaskoski: Pääkalloneuvottelut
Saila Susiluoto: Metropolis
Jan Rahman & Heli Laaksonen: Maapuupäiv
Riina Katjavuori: Maailma tuulenkantama
Susinukke Kosola: Avaruuskissojen leikkikalu
Satu Manninen: Pikseliaurinko
Olli Sinivaara: Purkautuva satama
Susinukke Kosola: Varisto
Lassi Hyvärinen: Tuuli ja kissa
Lealiisa Kivikari: Rakkaudelma
Kaisa Ijäs: Aurinkokello
Juho Nieminen: Lainatut kumisaappaat lonksuvat jaloissa
Suvi Valli: Spiraali
Johanna Venho: Saaren runot
Heli Laaksonen: Ykköne
Heli Slunga: Kehtolauluja kuoleville
Kaija Rantakari: Koko meren laajuus
Eija Aromaa: Eksymisen kartasto
Mariska: Määt ja muut
Heidi Pyykkönen & Niilo Rantala: Aina
Annariitta Linjama: Kädet, joiden kautta olen kulkenut
Satu Manninen: Camounflage

(Linkit postauksiin ovat jutun alun koosterunossa.)

9 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Listaus, Runot

Jarkko Tontti: Perintö

Tekisi mieli luetella Jarkko Tontin romaanin Perintö (Otava 2018) tavanomaisuuksia: perhe- ja sukuasiat, edellisen ja nykyisen keskiluokkasukupolven elämäntapa ja sisarkateus kiistoineen. Vaan en tuon enempää tuhlaa sanoja ilmeisiin puoliin, sillä tykästyn Tontin romaanin kerrontatapaan. Lisäksi romaanin loppu pehmittää minut tunteelliseksi.

Lähtötilanne on tämä: äiti on kuollut, isä jo parikymmentä vuotta aikaisemmin, ja nyt riitaisten sisarusten pitää hoitaa perinnönjako ja perunkirjoitus. Sitten löytyvät sinikantiset vihot, niiden riveiltä edesmennyt, tuntematon äiti-nainen ja vaiettuja salaisuuksia, ehkä myös jotain vielä vakavampaa. Lapsilleen äiti on ollut äiti, kullekin lapselleen erilainen – kuoleman jälkeen yllätyksellinen. Tämä jännite säilyy tarinassa hyvin.

En muista kertaa, jolloin vuorotteleva näkökulmatekniikka ei olisi minuun tehonnut. Taas tehoaa. Romaanissa kertovat vuoron perään isosisko Anna-Leena ja pikkuveli Henrik. Salaisuudet selviävät vähittäin, samoin lapsuudenperheen vaiheet. Kertojavaihtelu paljastaa myös, miten sisko ja veli näkevät ja kokevat toisensa ja omat nykyperheensä. Viisikymppisillä kertojilla on jo takana omaa elämää. Elämäntilanteen väljähtymistä katkoo huoli murrosikäisistä lapsista ja se, mitä itse edustaa lapsilleen ja puolisolleen, mitä valintoja on tullut tehtyä, miten itse vanhenee, mitä itsestä jää jälkeen.

20181227_150925.jpg

Kerronta joustaa kertojien mielen mukaan. Kuten perheissä on tavallista, perheenjäsenet etääntyvät toisistaan, muistavat asioita eri tavoin, jumittuvat lapsellisiin asetelmiin ja hautovat vääryyksiä. Yhdessä hetkessä muistot ja ajatukset lomittuvat, henkilöhistoria muuttaa muotoaan, kääntyy ja näyttää mahdollisuudet valita muistoja, kuten yllättäen käy Henrikille:

”Menin sohvalle istumaan. Oudot muistikuvat virtasivat mieleeni, vaikka yritin keskittyä tähän hetkeen. Kun ensimmäisen kerran rakastelin Sarin kanssa ja tiesin, että tämän ihmisen kanssa haluan elää elämäni. Kun makasin sängyssä mökillä jouluna 1979 ja äiti luki minulle Enid Blytonin Seikkailujen kesää. Kun istuin veneen perätuhdolla isän vieressä ja katsoin perämoottorin veteen kyntämiä kuohuja. Isän toinen käsi oli ohjauskahvassa, toisella hän silitti minua hiuksista.”

Mehukkaasti juoni ja tarina rullaavat eteenpäin. Minua naurattaa, surettaa, kiristyn ja hellyn – elän mukana. Mutkattomassa kerronnassa on särmää ja rivien väleissä tarkkanäköisyyttä, mutta tekstistä huokuu myös myötätuntoa elämän sählingille. Toki voisin sörkkiä muutamia romaanin loppuosan pelkistyksiä: akateemiset, ydinperheessä kasvaneet sisar ja veli ovat tunnepuolelta vajavaisempia kuin… Vaan ei. Toistan: hellyn. Ja siksi silmälasit huurussa lainaan päätökseksi romaanin loppulauseen:

”Maailmassa on myös hyvää.”

– –

Jarkko Tontti
Perintö
Otava 2018
romaani
130 sivua eKirjana.
Luin BookBeatin kautta.

Muita postauksia mm. Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjahavahduksia, Kirja vieköön!, Kirjarouvan elämää ja Kulttuuri kukoistaa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina

Katsoin juuri HBO:n dramatisoinnin Loistavasta ystävästäni. Sen hidastempoinen toljotteleva tyyli kahden tytön ystävyydestä väkivaltaisessa napolilaislähiössä sai minut tarttumaan Elena Ferranten kirjasarjan viimeiseen osaan Kadonneen lapsen tarina (WSOY 2018). Miten heidän käykään?



Napoli-sarjan ensimmäinen osa Loistava ystäväni ja kaksi seuraavaa osaa (tässä ja tässä) ovat hämmentäneet ja herättäneet minussa ristiriitaisia tunteita, koska monin osin romaanit täyttyvät yksityiskohdista, joita paisutellaan merkitystään suuremmiksi. En ole löytänyt romaaneista maineen verosta tunnetta ”nykykirjallisuuden suurimmista saavutuksista” (mainesanat viimeisen osan kannesta), vaan ne ovat tuntuneet tarkoitushakuisilta läpileikkauksilta ajasta ja paikasta. Kirjojen koukku on ystävän ylivertaisuus, kummallinen voimasuhdemittelöystävyys. Miksi Lilan erikoisuus ja erinomaisuus on ohutta yläpilveä, josta puhkutaan väkisin ukonilmaa?

Neljännessä ja sarjan päättävässä romaanissa minua etenkin kiinnostaa, miten tarina solmitaan. Kadonneen lapsen tarina on ihan liian pitkä makuuni, se veivaa samaa moneen kertaan, mutta sellaisiahan ihmiset ovat ajatuksissaan ja jälkiviisaina. Alaotsikko Kypsyys – Vanhuus pätee kokemuksena ainakin niin, että olen paikoitellen kypsyä suhdevatvontaan.

Romaani alkaa kertoja-Elenan aviokriisin ratkaisusta ja paluusta Napoliin, paluusta jopa Lilan naapuriksi. Se kertoo kiinnostavimmissa osuuksissa äitiydestä, joka on jäädä Elenan tympeän miessuhteen, kirjoittajatyön ja Lilan jalkoihin – ja jääkin. Myös Elenan äitisuhteessa ruodittavaa riittää.

20181225_144911.jpg

Naturalistinen julmuus, jolla kertoja selostaa omia toimiaan, on parasta ja karmivinta antia. Ferranten kuvaus ei kaihda raadollisuutta. Se kuvaa ajattelemattomuutta, joka määrää ihmisen päätöksiä. Toimet ovat usein äkkinäisiä ja oman edun sanelemia, joskin hämärään ihmiselle itselleen jää, mikä lopulta on oma etu. Se heijastuu Elenan tyttäriin ja sisaruussuhteisiin.

Lila heijastaa pimeää valoaan lähipiiriä laajemmalle. Pienen etäisyysjakson jälkeen Elenan niskaan hönkii taas Lila – siitä lopulta on kyse, elinikäisestä ystävästä.

”Käy helposti niin, että joko sivuutan omia ansioitani päästäkseni mahdollisimman nopeasti Lilaan ja hänen tuomiinsa vaikeuksiin, tai mikä vielä pahempaa, pitäydyn vain oman elämäni tapahtumissa, koska niistä on helpompi kirjoittaa. Mutta minun pitää välttää sellaista kahtiajakoa. – – koska suhteemme erikoislaadun vuoksi pystyn tavoittamaan hänet vain itseni kautta.”

Päätösosa selittää Lilan ailahtelevuuden juontavan aistiyliherkkyydestä, voimakkasta koemustavasta, hänen omine sanoineen:

”Ei. Ainoa ongelma on aina ollut levoton mieleni. En pysty pysäyttämään sitä, minun pitää aina tehdä asioita, tehdä yhä paremmin, pettää, paljastaa, vahvistaa, ja sitten taas rikkoa, hajoittaa.”

Tähän on tyytyminen. Ylivoimainen ystävä hallitsee hellyyden ja häijyyden vuorovetenä. Mutta yhtä kaikki viimeinen osa on sarjan parhain vaikka venytetty. Tragediat toisensa perään paljastavat sen, miten vanhemmat vaikuttavat teollaan ja tekemättömyyksillään lapsiin ja miten aikuiset ovat aina kesken, valmiina kipuilemaan ja kisailemaan. Lisäksi siitä tihkuu tilanteita, jotka ovat kauheita ja kauheus kasvaa siitä, että ne jäävät ratkaisemattomiksi. Se, jos mikä, kalvaa ihmiset rikki.



Romaani välittää yhteiskunnan muutoksen 1950-luvulta 2000-luvulle ja vääjäämättömän tosiseikan väkivaltaisesta yhteiskunnasta, jossa kukin pärjää taustansa ja kykyjensä mukaan – toiset paremmin, toiset huonommin. Parhaiten pärjäävät ne, jotka lähtevät. Kertoja-Elena lähtee lopulta lähiöstä, mutta lähiö ei millään lähde hänestä (niin kuin fudis-urho Zlatan on sattuvasti sanonut).

Romaanisarja on myös taiteilijaromaani, joka kertoo kehitystarinan Elenan ponnisteluista palkituksi kirjailijaksi. Se kertoo myös siitä, miten ailahtelevaa kirjallinen menestys on. Elenan tapauksessa se on lähinnä yritystä päihittää Lila tai selvitä hänestä – kustannusmaailman raadollisuus on toinen tarina. Jokin moottori jokaisella on. Harvoin näin paljaana kuvataan tilannetta, jossa subjekti kokee itsensä vain suorittavaksi välikappaleeksi:

”Tein sen siksi, että kaikki mikä tuli hänestä tai mikä yhdisti häneen, oli lapsesta saakka tuntunut minusta tärkeimmältä ja lupaavimmalta kuin se, mikä oli lähtöisin minusta.”

Mutta miksi? Se ei minulle täysin avaudu. Siitä huolimatta kirjan loppuosassa on komeutta, joka päättää kohtalokkaan juoniromaanisarjan sopivan arvoituksellisesti ja samalla toimii täysin suoritettuna tilinpäätöksenä.

– –

Elena Ferrante
Kadonneen lapsen tarina. Kypsyys – Vanhuus
suomentanut Helinä Kangas
WSOY 2018
Napoli-sarjan neljäs osa
512 sivua.
Lainasin kirjan bloggaajaystävältä.

Monet ovat lukeneet, kuten Kirjaluotsi, Kulttuuri kukoistaa, Leena Lumi ja Luettua elämää.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Päivi Hintsanen: Kyynelpuutarhurin päiväkirja

Päivi Hintsasen kirjan Kyynelpuutarhurin päiväkirja (2018) loppu kiteyttää kirjan idean:

”Kyynelpuutarhurin päiväkirja on samanaikaisesti unenomaista fantasiaa ja arkisen todenmukainen dokumentaatio työprosessistani.

En usko, että matkani on vielä päättynyt, /

mutta silti juuri nyt tuntuu siltä kuin olisin vihdoin perillä.”

Kyynelpuutarhurin päiväkirja pakenee lajirajoja. Se on kuvataiteilijan työprosessin kuvaus ja taidekirja, jossa on kuvia Hintsasen kuvataideteoksista. Se sisältää myös mielikuvien proosaa, jossa sekoittuvat dokumentointi, autofiktio ja proosaruno, ja joukossa on lyyristyyppisiä tekstikappaleita:

”Unohdusta, /

joka kätkee hyvän riipivällä rumuudellaan,

ja unohdusta, /

joka lohduttaa sanoinkuvaamattomalla kauneudellaan.

Kun itse katson Kaiken unohtuneen kyyneltäjää, näen suunnattoman lumoavan hahmon, jonka kauneus syntyy juuri siitä, että se kantaa sisällään kaiken.”

Kirjan koskettavimmat kohdat liittyvät pohdintaan muistista, unohduksesta ja surusta. Taiteilija työstää tunteitaan maailmassa, jonka hän on luonut niiden käsittelyyn. Hän on luonut puutarhan, jossa kulkee tunteita tulkitsevia hahmoja, kyyneltäjiä. Lisäksi puutarhan kasvustossa kasvaa kasveja ja puita, joista kyyneleet versoavat. Nämä mielen kuvat ovat muuttuneet todellisiksi kuviksi, joita pääsee näkemään Hintsasen näyttelyissä ja nyt myös tässä kirjassa.

Teokset ovat pigmenttimustevedoksia tai sekatekniikalla tehtyjä, osa uniikkeja, osa pieniä editioita. Niiden pehmeät sävyt luovat utuisen, hieman surumielisen unimaailmatunnelman, joka on kaunis, hauras ja harras. Muotokielestä luen japanilaistyylistä niukkuutta ja harkittua vähäeleisyyttä.

Teosten nimien merkitys kirkastuu, esimerkiksi Kaiken unohtuneen kyyneltäjä, Vääjäämättömyyden kyyneltäjä, Merenneidon perintö, Feeniksen kyyneleet, Portaat, Haalistunut suru ja Eilinen tekevät suuren vaikutuksen kuvan ja tekstin yhdistyessä. Pitkään viivyn vähäeleisen teoksen Lasikyyneleen seurassa. Sen hallittu yksinkertaisuus ei tarvitse mitään lisää.

Välillä selaan kirjaa kuin kotitekoista animaatiota: plärään Kyyneltäjä-hahmojen kuvat pikakelauksena niin, että ne kuvavirrassa muuttuvat yhdeksi, hieman ilmettään ja tunnelmaansa vaihtavaksi hahmoksi. Samoin teen kyynel- ja oksistokuville.


Kyynelpuutarhurin päiväkirja sopii pysähtymiseen, sen voi ottaa mietelmäkartastoksi hiljentymisen päiviin. Minulle se sopii hyvin joulun alle. Katson ikkunasta aamuhämäräiseen puutarhaan, ja sen ohut lumipeitto ja muu harmaansinertävänrusehtava väriskaala myötäilee kirjan värimaailmaa. Joululomakirjojen luettujen ja lukemattomien pino on vieressäni, kun luen:

”Suljen kirjan, kävelen ikkunan ääreen. Katselen vihertävän lasin takana hiljaisena odottavaa puutarhaa, joka on jälleen eri näköinen kuin viimeksi tästä ikkunasta katsellessani. Ehkä kaikessa olennaista on muuttuvuus. Ehkä minun on otettava huomioon kaikki lukemani ja olla käyttämättä mitään siitä.”

Toivotan blogini lukijoille levollista jouluaikaa!

– –

Päivi Hintsanen
Kyynelpuutarhurin päiväkirja
Sanat, kuvat, taitto, julkaisija, kustantaja, rapina ja ihmetys: Päivi Hintsanen
noin 200 sivua.
Lainasin kirjastosta.

(Runonomaisten kohtien vuoksi lisäsin kenoviivan (/) kohtiin, jossa halusin säilyttää kirjan taitonmukaisen rivijaon.)

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Taide

Pekka Matilainen: Kupoli

Tapanani on reissulle ottaa mukaan romaani, joka sijoittuu matkakohteeseeni. Firenzeen valitsin Pekka Matilaisen renessanssiaikaan sijoittuvan jännitysromaanin Kupoli (Atena 2013).

Nuori Antonio (Toni) pääsee maaseudulta Firenzeen varakkaan isoisän luo ja opiskelemaan Santa Crozen luostarikouluun. Sattuman saattelemana Toni päätyy tunnetun seikkailijan ja oppineen Antonio Lochin  (todellinen henkilö fiktioituna) kirjuriksi kaupunkia kuohuttaneessa murhatapauksessa. Toni pääsee kuin siivellä piireihin.

”He olivat viisaita ja paljon nähneitä miehiä, jotka oli kirjoitettu täyteen, vain loppulukua vaille. Minä olin sivu, johon oli raapustettu vain muutama sana. Vähän aikaisemmin olin paimentanut isäni tilalla lampaita.”

Romaani sijoittuu vuoteen 1423, jolloin Firenzen ja Milanon sotaa käynnistellään. Se on otollinen aika huhuille ja huijauksille. Murhatapauksia tulee lisää, ja lopulta onkin kyse kadonneesta kirjakääröstä, jonka tiedot voivat muuttaa maailmaa.

Matilainen punoo juoneen ajan elämäntapaa ja olosuhteita. Maukkaasti kirja kuvaa sitä, miten väärät ilmiannot tai juonittelut voivat syöstä kenet tahansa maanpakoon, tyrmään tai hirteen. Välillä tarina kangistuu tiedonjyvien kylvämiseen, parasta on ajan ja ympäristön kuvaus. Vanha Firenze elää, vallankin kun itse lukemisen lomassa kuljin kuvatuilla paikoilla. Romaanissa Duomon kupoli on rakenteilla – nyt sinne voi turisti kiivetä maisemia katsomaan, kirjassa kuvatut kadut ovat samoja kuin nykyisin, ja Santa Crozen kirkko ja luostari ovat yhä paikoillaan.

Tarinan kertojan Tonin kuvittelen nuoreksi mieheksi, josta näin maalauksen Uffizissa (Perugino 1494). Tutulta nuori kertojaminä kuulostaa, eli historiallisten romaanien traditiota mukaillen nuori mies kehittyy miesten tavoille oppipoikaroolissa. Eikä ole ainutlaatuista, että nuori kertoja saatellaan ensimmäisiin lemmenleikkeihin, kankeasti se tässä kirjassa sujuu, vaikka huvittaahan se, ettei Decamerone ollut riittävä opastaja nuorelle miehelle sänkypuuhiin.

Nimipudottelua antiikin ja myöhemmän ajan suuruuksiin riittää, ja huomaavaisesti kirjan lopusta löytyy kirjassa mainituiden historiasta tuttujen henkilöiden luettelo. Kaikilta osin en ole henkilökuvauksesta vakuuttunut, sillä ohuiksi henkilöt jäävät. Joitain herkullisia kertojan pohdintoja löydän.

”Luin kaikkea, mitä käsiini sain. Mitä enemmän luin, sen hämmentyneemmäksi tulin. Totuuksia oli niin monia. Oli kirkon totuus ja oli Poggion, Brunin ja muiden humanistien ylivertaisina pitämät antiikin auktoriteettien totuudet, jotka tuntuivat olevan ristiriidassa sekä keskenään että kirkon totuuksien kanssa.”

Kupoli sai vuoden 2013 esikoisdekkaripalkinnon. Viihdyttävä ja asiantunteva historiaseikkailu se on, mutten usko, että se näppäristä käänteistä huolimatta säväyttäisi minua ilman Firenze-yhteyttä.

– –

Pekka Matilainen
Kupoli
Atena 2013 (pokkari 2014)
jännitysromaani
299 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Kulttuurimatkastani Firenzeen: tässä.

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu

Marina Abramović: The Cleaner Firenzessä

Matkailin Firenzessä renessanssitaide ja yönaiset kohteenani. Viimeisinä reissun tunteina kävelin vahingossa ohi palatsin, jossa näin mainoslakanat Marina Abramovićista. Salama-ajatus: uskonko silmiäni, pyyhinkö niistä renessanssihuurut – pääsenkö todella näkemään tuon  nykytaiteen voimanaisen retrospektiivin?

20181217_121030.jpg

Näin muutama vuosi sitten Abramovićista dokumentin, jossa hän kertoi urastaan samalla kun valmistautui MOMAn performanssiin The artist is present (2010). Vangitseva taiteilija! Performanssista oli Firenzen näyttelyssä tuolit, joissa taiteilija istui vastapäätä satunnainen näyttelykävijä, ja pöytä, joka oli heidän välissään. Niiden takana oli näyttö, josta saattoi seurata videoitua silmiinkatsomisperformanssia. Seinällä oli kollaasi taiteilijan ja häntä silmiin katsoneiden kuvia.

20181217_111016.jpg

Voin vain kuvitella silmiinkatsomistilanteen väkevyyden. Kaikesta, mitä tämä taiteilija on tehnyt, välittyy voima. Hän asettaa itsensä alttiiksi, usein ilmeettömästi – paljaana katsottavaksi vaikkei aina alasti. Tunteissa on suoruutta ja silti sävytäyteläisyyttä. Firenzen retrospektiivistä olen melko pyörryksissä, joten valikoin vain muutaman teosajatuksen.



Näyttelyyn astuin sisään alastoman naisen ja miehen välistä. Parin katsekontakti pysyi intensiivisenä huolimatta ihmisvirran läpikulusta. Teosidea on 1970-luvulta. Alunperin alastomat ihmiset olivat Abramović ja hänen kumppaninsa Ulay.

Monissa parin töissä oleellista on kontakti, jännite ja intensiivisyys, usein tiivis katse. Hurjin on videoteos, jossa pari on vastakkain ja Ulayn kädessä on nuoli valmiina osumaan suoraan Marinan sydämeen, Marina jännittää jousta. Yhdestä teoksesta puuttuu katseyhteys mutta se silti ilmentää symbioosia, sillä pari on hiuksistaan kiinni, erottamattomasti.

The Lovers -teos ei äärimmäisyydessään kalpene muiden yhteisteosten rinnalla. Se perustuu hankkeeseen, jossa pariskunta käveli toisiaan vastaan Kiinan muurilla: kohtaamiseen meni 90 päivää. Siitä nähtävinä on kummankin vaellusvideo ja lattialla lepäävät punaiset yhteen kiinnittyneet muodot – toinen puoli kiiltävä, toinen matta.

 

 

Viimeiset vuosikymmenet Abramović on työskennellyt ilman Ulayta. Symbioosi ei kestänyt. Monissa ei-Ulay-enää-mukana-töissä on yhteiskunnallisia kannanottoja. Bosnian sotaa kommentoivat teokset vievät vereslihalle. Esimerkiksi yhden videon vimmainen luiden peseminen ei selityksiä kaivanne.

Yhden teoksen tulkitsen osittain humoristiseksi, osittain en, vaan seksuaaliseksi vallaksi. Siinä balkanilainen eroottinen perinne ns. vilahtaa: kansanpukuihin pukeutuneet nuoret miehet seisovat puolipiirissä. En ensin tajunnut, mistä on kyse, kunnes huomasin sepalusten olevan auki, penikset esillä ja niissä näkyi liikettä. Videon miesten ilmeet eivät värähtäneet.


Mitä muuta voi sanoa kuin olevansa sattumasta kiitollinen. Sain tällaisen bonuksen kulttuurimatkalleni (ks. juttu tässä). Jos olet reissaamassa Firenzeen ennen tammikuun 20. päivää, tiedät, missä kannattaa nykytaidemielessä käydä.

Marina Abramović
The Cleaner (retrospektiivi)
Palazzo Strozzi, Firenze 21.9.2018 – 20.1.2019
(Kävin näyttelyssä 17.12.2018.)

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Taidematka Firenzeen joulun alla 2018

Jo varhain syksyllä selvisi, että pääsen pariksi viikoksi lomalle ennen joulua. Loman alkuun suunnittelin matkaa, vaihtoehtoja oli kolme. Kun luin Mia Kankimäen kirjan Naiset joita ajattelen öisin (Otava 2018) vaihtoehtoja ei enää ollut: suuntasin Firenzeen, jossa olin aiemmin viettänyt pari päivää yli 30 vuotta sitten.

Huone näköalalla

Hotelli Firenzessä -kirjan ja -elokuvan alkuperäinen nimi (A Room with a View) sopi tunnelmiini. Ikkunaluukut avattuani vasemmalla näin museo Bargellon (jossa on Donatellon keekoileva kukkahattupäinen David-patsas), suoraan edessä luostarikirkon torni ja hieman etäämmällä näkyi Palazzo Vecchio, jonka ilta-ajan valoshow valaisi siinä kuin kuutamokin. Ikkunani alla kulki Via Dante Alghieri, joten parin talon päässä oli Danten koti. Uffiziin ja Duomoon matkaa kertyi vain muutama sata metriä – joka paikkaan vain kävelymatka.

Taide herättää kysymyksiä

Firenzeen veti minut ylipäätään renessanssi, kärjessä Botticelli. Kiersin Uffizzin, Accademian ja Palzzo Pittin. Kuljin kirkosta toiseen. Giotto, Lippi ja kymmenet muut kirjoista ja dokumenteista tutut taiteilijat teoksineen kohauttivat. Huomasin välillä ohittavani merkkiteoksia, välillä juuttuvani niiden eteen pitkään. Löysin uusia kiehtovia piirteitä, jotka herättivät kysymyksiä.

– Miksi Botticellin maalaamat henkilöiden silmät harittavat niin kuin huumesienien syöjien?
– Näyttääkö Botticellin Primaveran kevätneito ihan Kate Blanchettilta?
– Onko Tizianon Urbinon Venus solidaarisuudenosoitus työläisille, sillä etualalla retkottavan alastoman naisen takana pöyhii palvelija vaatearkkua ja toinen riiputtaa jo valittua kolttua?
– Mistä Lippi sai oivalluksen, että maalaa äiti-Marian kuolonkalpeaksi, elottomammaksi kuin ristiltä laskettavan Jeesus-pojan?
– Mihin Chirlandaion taulu vie katseen: naisen päähän vai törröttäviin rintoihin (taulun nimi on Testa Ideale, Ideaalipää)?

Näitä kysymyksiä voisi ladella loputtomiin. Alla arvoitus: mikä kuva liittyy mihinkin kysymykseen?

Taiteen vastauksia

Taide herättää kysymään – sekin kertoo jo paljon taiteen vaikutuksista. Taide antaa myös vastauksia, joilla ei aina ole sanoja. Minulle yksi vastaus on ajattomuuden ja ajan kulumisen yhdistyminen. Ja toisaalta: miten eri asioita minä näen kuin aikalainen tai taiteilija itse?

Vanhoissa taideteoksissa näen ihmisiä, kaltaisia, vaikka olosuhteet ja elämäntavat ovat muuttuneet. He ovat halunneet jättää jälkiä, siksi he ovat maalanneet tai poseeranneet potreteissa. Toisaalta uskomusperinteen päällekäyvyys (raamatulliset aiheet) kertoo yrityksestä vaikuttaa tunteisiin ja tekoihin: kohota arkea ylemmäs tai hallita, käyttää valtaa. Ei eroa tämänpäiväisestä.

Selfie-kanssakulkijani ikuistivat kulttikuvia bittiavaruuteen ajatuksin: olen olemassa tämän monisatavuotiaan teoksen kanssa. En poikennut porukasta millään tavoin – ainutlaatuisuus on pieni pore yhteisessä liemessä. Ja sittenkin, minun ainutlaatuiset muistoni! Poimin renessanssitauluista liljoja, esikoita ja ruusuja. Yksi taulunreuna vei lapsuusmaisemiin: ihan samat tiikerinliljat, iirikset ja akileijat!

Luin matkalla kymmenkunta Boccaccion Decamerone-novellia (Joel Lehtosen suomennos 1914). Niissä kuljettiin Eurooppaa ristiin rastiin ja henkilöt huijasivat, etsivät omaa etuaan ja nautintoja, hetken helpotusta tai parasta itselleen, joskus jopa perheelleen. Paljon on niistä ajoista muuttunut teknisesti – paljon muuten ei.

Yönaiset

Alussa mainitsin Kankimäen kirjan. Se inspiroi monin tavoin, mutta etenkin etsin matkallani kirjassa mainittuja yönaisia, renessanssin naistaiteilijoita Sofonisba Anguisolaa ja Lavinia Fontanaa sekä barokin puolelta Artemisia Gentileschia. Luin iltaisin hotellihuoneessa Kankimäen kirjasta uudelleen kuvataiteilijanaisista. Ihastelin tiedon ja havaintojen sulautumista siten, että sain syvennyksiä renessanssiin ja poikkeusnaisiin.

Artemisian hurja miehentappotaulu saa Garavaggion Uffizi-taulut näyttämään sievisteleviltä hupsutuksislta, sillä taulun kaksi naista eivät armoa tunne, ja tappo on juuri niin verisen perusteellinen kostoteko kuin vain voi olla. (Sitten myöhemmin Palazzo Pittin garavaggiot saivat minut jälleen uskomaan  valon ja varjon draamamestariin ja löytämään jopa huumoria taulusta, jossa lojuu väsähtänyt amor-lapsi).

Palazzo Pittistä löysin kolme Lavinia Fontanan teosta kutakuinkin katonrajasta siten ripustettuina, että valojen heijastelu teki katsomisesta ns. haastavaa. Sen, mitä näin, vakuutti. Pittin antia oli sekin, että löysin yönaisaineksisen taiteilijan 1900-luvulta, Elisabeth Chaplinin.

Ja sitten hetkeen, jossa oli iskeä stendhalit. Iholla kihelmöi, tuntui kylmiä väreitä: Uffizin seinällä Sofonisba Anguisolan omakuva parikymppisenä. Kankimäen kirjan kertoma hänestä teki minuun suuren vaikutuksen, ja samaan ylti herkkä, varma maalaus. Missä viipyy RAI:n tai BBC:n epookkisarja naisesta, jonka maalariuraa isä tuki, joka toimi Espanjassa hovimaalarina, joka avioitui Sisiliaan ja joka leskeydyttyään 47-vuotiaana avioitui nuoren merikapteenin kanssa – toteuttaen koko ajan maalariuraansa lähes loppuun asti, kuolemaan, joka koitti yli 90-vuotiaana?

20181215_111657.jpg

Vielä tämä: Santa Trinitán Sassettin sisarukset Chirlandaion freskossa. Killitin tyttöjä Kankimäen viitoittamalla tiellä ja pohdin minuun katsovan tytön kohtaloa, ja huomasin toisenkin katseen: nuori mies freskon oikealla laidalla tuijotti minua, taiteilija itse, ehkä nuorilla oli side toisiinsa, ehkä…

”Viimeisinä päivinä iskee [Firenzessä] paniikki: missä kaikkialla ehtisin vielä käydä? Menen vielä kerran Santa Trinitan kirkkoon, pudotan kolikon metallilippaaseen ja freskot valaiseva lamppu syttyy. Siinä on taas koko Sassettin perhe: pankkiiri itse, hänen vaimonsa, tyttärensä, poikansa ja vävynsä, sekä valikoima Firenzen kermaa alkaen Fracesco Sassettin työnantajasta Lorenzo de´Medicistä päätyen taitelijaan itseensä, Domenico Chirlandaioon, kaupungin maineikkaampaan freskontekijään. Mutta minun silmäni ovat nauliintuneet Sassettin tyttäriin, en voi lakata katsomasta heitä. Yksi heistä, nuorin, katsoo suoraan minuun. Minä olen seuraava, hän sanoo. Olen siitosvalmis. Voit naida minut. Vatsani on hieman pyöreä, näethän kuukautiseni ovat alkaneet, voin synnyttää sinulle jälkeläisiä. Kiinnostaako?
Tai ehkä hän sanoo: Pelasta minut.” (Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin)

Joululahjaksi

Jos mietit vielä joululahjaa itsellesi:
– Hanki Naiset joita ajattelen öisin.
– Matkusta Firenzeen, jos sinulla on ajan ja rahan suhteen mahdollisuuksia.
– Valitse matka-ajaksi laillani joulukuun alkupuoli. Tai jokin muu ei-sesonkiaika, mutta joulunalusta puoltaa talvivalojen välke, joka lisää tunnelmaa kapeilla kaduilla, ja mikä tärkeintä: museoissa ei ole ruuhkaa. Jonotusuhan voi minimoida ostamalla museoliput etukäteen netissä.

20181217_114616.jpg

Joulunalustervehdyksenä välitän joulukuusikuvat Palazzo Vecchiosta, Duomon aukiolta ja Palazzo Medici Riccardista.

(Ja lisäys pitkään juttuuni: viimeisen matkapäivän viimeisinä tunteina sain bonusyllärin nykytaiteesta: Marina Abramovićin retrospektiivi The Cleaner. Täyttä yönaisainesta!)


Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin, ks. tässä.

Muita kulttuurimatkajuttujani tältä reissulta:

9 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Taide

Firenzen runot

Pimeä näkyy
valon erottamana.
Yössä hohtaa.

Sadat vuodet on
sinertävä pakkanen
uhkunut kylmää.
Ei estä: kevät tulee,
pukee taas kukkaviitan.

Sypressi vaihtuu
toiseen, aika ja asut
muuttuvat. Kuluu
katu, himmenee lasi.
Vielä on taivas.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Rachel Cusk: Ääriviivat

Ällistelen Rachel Cuskin romaania Ääriviivat (S&S 2018). Sen pää- ja sivutarinat pyörivät mielessäni, mutten heti saanut kiinni, mistä kirjoittaisin. Lukemista seuraavana aamuna (12.11.2018) lueskelin Helsingin Sanomia, ja tiedetoimituksen juttu vapaasta tahdosta antoi minulle avaimen Ääriviivoihin. Osa tutkijoista on sitä mieltä, että ”ihmisen teot syntyvät sellaisten monimutkaisten hermostollisten ja mielellisten mekanismien kautta, joista tekijällä itsellään ei ole hajuakaan. Ihmisten tietoiset perusteet teoilleen ovat niin sanottua konfabulointia eli jälkikäteistä tarinointia.” Jälkikäteistä tarinointia, kyllä!

Nautin suuresti Cuskin romaanin lukemisesta. Se on arvaamaton. Juonella ei taida juuri olla muuta väliä paitsi se, että siinä olla irrallaan omasta ympäristöstä. Romaanin kertoja on Englannissa asuva kirjailija, joka saapuu Ateenaan vetämään kirjoittajakurssia. Hän on eronnut koululaisten äiti, mikä totuus ei muutu miksikään, vaikka matkalla hän tapaa matkan aikana lentokoneen vieruspenkillä istujan sekä vanhoja ja uusia tuttuja ja kirjoituskurssilaisia.

20181115_100635.jpg

Kerronta, kieli ja tunnelma kietoutuvat hienosti toisiinsa. Romaanin henkilöt kulkevat ohi, niin ihmiset ohittuvat, mutta sellaisiahan ihmiset ovat. Ja aina voi kulkea myös itsensä ohi.

”Minusta koko ajatus ”todellisesta” itsestä saattoi olla harhaa: toisin sanoen voi tuntua siltä, että sisällä on jokin itsenäinen minuus, mutta ehkä sitä ei oikeasti ole olemassa.”

Vaikka kohtaamiset ovat ohimeneviä, niissä usein paljastuu jotain sellaista, mitä henkilöt olivat ennen ja mitä nyt. ”Nyt” on nopea kohtaaminen, ja se samoin kuin mennyt muuttuu tarinaksi siitä, mitä kertoja on havainnut. Ja paljon jää myös havaitsematta.

”Joskus minusta on tuntunut, että elämä on sarja rangaistuksia tuollaisista havaitsemattomuuden hetkistä, että ihminen takoo oman kohtalonsa siitä, mitä hän ei huomaa tai mistä hän ei tunne myötätuntoa; että lopulta elämä pakottaa tuntemaan juuri sen, mitä ei ole tiennyt tai mitä ei ole ymmärtänyt ymmärtää.”

Yksi kimmastunut kirjoittajakurssilainen häipyy kertojan kurssilta vihaisena, koska kurssilla ei opeteta kirjoittamista. Siellä vain tarinoidaan. Minulle kyllä kirjan tarinat opettavat kirjoittamista ja lukemista: näin teksti virtaa. Ääriviivat näyttäytyy kohtauksina ihmisistä virtauksina, joita kukin patoaa ja järjestää siten narratiiveiksi.  Silti elämäntapahtumat tuntuvat ennakoimattomilta. Ne vain sattuvat. Ja usein sattuvat. Hieno kirja.


Rachel Cusk saapuu toukokuussa Suomeen Helsinki Lit -tapahtumaan, ja Ääriviivoilla alkanut trilogia saa suomennosjatkoa.

– –
Rachel Cusk
Ääriviivat
suomentanut Kaisa Kattelus
S&S 2018
207 sivua.
Lainasin kirjastosta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Maria Turtschaninoff: Maresi

Maria Turtschaninoffin Maresi-fantasiaromaani voitti Finlandia Junior -palkinnon vuonna 2014. Jolin Slotte on mukauttanut kirjan selkoruotsiksi (Lärum Förlaget 2016), ja nyt Laura Lepistö on kääntänyt sen selkosuomeksi (Opike 2018).

20181202_105035.jpg

Maresi-romaani aloittaa kolmiosaisen Punaisen luostarin kronikoita -sarjan, johon Turtschaninoff on luonut omaperäisen maailman. Se sijoittuu määrittelemättömään mielikuvitushistoriaan, jossa ympäristö, elintavat ja uskomukset ovat toisenlaisia kuin meidän maailmassamme.

”Näin tapahtui silloin, kun Jai tuli luostariin.
Kun Akka puhui minulle
ja kun naiset kampasivat hiuksiaan niin,
että nousi myrsky.
Näin tapahtui silloin,
kun pahat miehet tulivat saarellemme.
Kun Ruusun palvelija uhrasi itsensä sisartensa puolesta,
ja kun minä, Maresi Enrentytär, avasi Akan oven.”

Esimerkki osoittaa, ettei selko-Maresi ole helppo selkokirja. Sanasto ja sisältö vaativat lukijalta keskittymistä. Lukijan tulee etsiä keinot päästä kirjan maailmaan, jossa tapahtuu sekä tavallisia että vieraita ja yliluonnollisia asioita. Romaanissa on uuden elinpiirin sanoja kuten luostari, noviisit, temppelit. Siinä on paljon henkilöitä, jotka mainitaan nimeltä. Luostarisaaren mytologia on oleellinen osa tarinaa. Se on symbolista ja tuo mukanaan tasoja, jotka tavoittavat eri tavoin erilaisia lukijoita:

”- Ympäri maailmaa palvotaan Alkuäidin eri puolia.
Jotkut palvovat Neitoa, jotkut Äitiä.
Jotkut palvovat Akkaa.
Me täällä luostarissa tiedämme totuuden.
Me tiedämme, että Alkuäidillä on
kaikki kolme puolta ja kaikki kasvot.
Hän on Neito, Äiti ja Akka.
Hän on alku, hän on elämä
ja hän on loppu,
sisar O selitti.”

Selkomukautus säilyttää hienosti alkuperäisen Maresin tunnelman ja tärkeät teemat kuten ystävyyden, tyttöyden ja naiseuden arvon. Tärkeitä ovat myös jokaisen ihmisen vahvuudet. Luostarin ympäristö, työ ja arvot välittyvät lukijalle. Perusjuoni pysyy selkeänä: Maresi kertoo, mitä tapahtuu, kun kodin julmuus pakottaa Jain pakenemaan naisten saarelle luostariin. Selkokirjassa pitää karsia tapahtumia, ja se on tehty mukautuksessa niin, että tärkein on jäljellä ja jännittävyys säilyy.

Kun lukija löytää mielikuvituksen tiet romaanin fantasiamaailmaan, kirja varmasti palkitsee. Nuori Maresi kertoo jännittävän tarinan siitä, miten tytöt ja naiset puolustavat tietoa, uskoa ja elämää. Maailmassa on pahuutta, jota ihmiset tekevät toisilleen. Siihen ei voi alistua. Romaanin tarina on kaunis, pelottava ja rohkaiseva.

Fantasian hieno puoli on siinä, että siitä voi lukea ajattomia asioita. Hyvä kirja antaa kokemuksia ja ajatuksia, ja Maresi on sellainen kirja. Lisäksi se varmasti puhuttelee lukijoita, jotka ovat kokeneet väärryttä. Muille lukijoille se tarjoaa eläytymistä erilaisiin kohtaloihin. Siksi Maresi antaa monenlaisille lukijoille elämyksiä ja toivoa.

– –

Maria Turtschaninoff
Maresi
selkomukautus Jolin Slotte
suomennos Laura Lepistö
Opike 2018
162 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Lisäksi

  • Maria Turschaninoffin romaanista Helsingin alla on myös selkomukautus.
  • Maria Turtschaninoffin Punaisen luostrin kronikat on kolmiosainen fantasiaromaanisarja. Tässä linkit postauksiini sarjan kirjoista:
    Maresi
    Naondel
    Maresin voima
  • Selko-Maresi on selkokieleksi mukautettu romaani, joka rakentuu täysin toiseen todellisuuteen, mielikuvitusmaailmaan. Se sijoittuu kuvitteelliseen historiaan. Selkokielellä on myös varhaisnuorten kirjasarja, jossa nykyarjen lisäksi poiketaan mielikuvitusmaailmassa: Satu Leiskon selkokielellä kirjoittamat kirjat Unohtunut maa, Unohtunut poika ja Unohtunut kansa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Selkokirja

Joulukirjavinkkini 2018

Valikoin tämän vuoden lukupinosta kirjoja, jotka sopivat joululahjoiksi lähinnä aikuisille. Lista on linjassa lukutaipumusteni kanssa, mutta toivon silti, että lapset ja nuoret saavat lahjaksi useita kirjoja. Mutta toiveista toteen: tarjoilen kymmenen kirjavinkkiä joulun ratoksi – ja järjestys on satunnainen.

1. Lukutaitoa lapsille

Timo Parvela: Maukka ja Väykkä (selkomukautus)

20181209_120843.jpgTimo Parvelan viihdyttävät lastenkirjat saavat nyt bonuslisän, sillä Maukka ja Väykkä on ilmestynyt selkokielisenä versiona (selkomukautus Riikka Tuohimetsä, Avain 2018). Tämä kirja antaa uskoa lukemiseen lapselle, jolle suomen kieli tai sen lukeminen ei ole helppoa. Maukan ja Väykän tarinat viihdyttävät, ja eläinkaveruksien toilauksiin eläytyminen onnistuu.

2. Kerrontakivaa aikuisille

Vilja-Tuulia Huotarinen: Näin minä heidät näin

20180921_143855.jpgKoulumaailman kuvaus menee romaaneissa helposti asetelmalliseksi. Huotarinen (Siltala 2018) tyylittelee reippaasti, joten ei huolta tavallisista asetelmista. Romaanissa tirkistellään opettajanhuoneeseen, mutta yhtä merkityksellistä on nykyteiniys tubetuksineen. Kiinnostavuus syntyy vinkeästä kerronnasta, jossa ajassa ja näkökulmissa liikutaan liukkaasti. Vetävää aikuisproosaa.

3. Elämän kirjopyykkiä

Anne Vuori-Kemilä: Taivas ilman reunoja

20180722_192841.jpgOn tukuttain hyviä kirjoja, jotka eivät pääse esille valtamediassa. Taivas ilman reunoja (Karisto 2018) on yksi onnistuneista esikoisromaaneista, jonka kerronta on omaäänisen sujuvaa. Tapaan Vuori-Kemilän romaanin päähenkilön mielisairaalassa ja sitä ennen on tapahtunut jotain kohtalokasta, myös syrjäytymisvaaran paikkoja tulee paljon esille. Ei hätää, ei romaanissa aiheista huolimatta vain kieriskellä suomalaisankeudessa, sillä kuvausta raikastaa sanomisen ilo.

4. Jännitystä ja kaupan päälle muuta

Melba Escobar: Kauneussalonki

KauneussalonkiDekkariksi Kauneussalonkia (Aula & co. 2018) sanotaan. On siinä murha. Kyllä sitä selvitetään ja sekoitetaan sen selvittämistä. Sitä tärkeämmäksi nousee kolumbialaisen yhteiskunnan kuvaus. Monen kerroksen väen epätasa-arvoinen asema ja sortohierarkiat näyttäytyvät karkeasti. Kirjan merkittävyyden kruunaa se, että se ei ole tavanomaisesti kerrottu, vaan tyyli ja näkökulma vaihtelee.

5. Suku on paras

Peter Sandström: Äiti marraskuu

20180821_200130.jpgJo ollaan joulukuun puolella, muttei Peter Sandströmin kirja Äiti marraskuu (S&S 2018) ole ajasta riippuvainen. Ei edes paikasta, vaikka Turussa ja Uudessakaarlepyyssä liikutaan. Kirjaa mainitaan pohdinnoiksi, ja saahan niin tehdä ja pohtia kirjan perheasioita – tai omiaan. Arvaamattoman kerronnan mestari saa taas yllättymään, mitä ja miten teemoja ja tilanteita voi verbaalisti kuljettaa.

6. Maailmanluokan kerrontaa

Olli Jalonen: Taivaanpallo

Taivaanpallo2Välillä tuntuu siltä, että Finlandia-palkinto leimaa kirjan: voittaja valitaan kirjamyynnin kassamagneetiksi, viis muusta. Viis siitä, sillä Jalosen Taivaanpallo (Otava 2018) loistaa kirjallisuuden vaikuttavuusvaloa. Se vie vieraaseen aikaan, paikkaan ja maailmankuvaan, se tekee sen todeksi ja eläväksi. Se saa ihastumaan ihmeestä: tämä matka tapahtuu kielellisesti.

7. Lyyristä tunnelmaa

Olli Sinivaara: Purkautuva satama

Purkauva satamaRunokirjoista vinkkaan jouluun luontoa lähellä olevaa Olli Sinivaaran kokoelmaa Purkautuva satama (Teos 2018). Siinä tuntuu metsä, mutta koen myös kaupunkimaiseman. Runoissa on niukkuutta ja samalla voimakkaita tunnekuvia, jotka jäävät vaikuttamaan. Ehtaa runoa, ja silti pidän Sinivaaran ilmaisua myös rauhoittavan mutkattomana.

8. Voisi olla totta

Minna Rytisalo: Rouva C

20180916_074159.jpgMinnan Canthin 175-juhlavuolsi koittaa ensi vuonna, mutta tänä syksynä avautui fiktionäkymä Canthin nuoruuteen ja avioliittoon, aikaan ennen mahtinaisen kirjallista uraa. Minna Rytisalo (Gummerus 2018) elävöittää heilahtelevan Minnan ja tasapainottavan aviomiehen yhteiselon. Romaanin lukemisesta kehkeytyy elämys, jossa fiktioon haluaa uskoa täysillä – ihan varmasti Minnalla ja Ferdinandilla oli tuollaista.

9. Inspiraatiota unettomiin öihin

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

20180926_113139.jpgNaiset joita ajattelen öisin (Otava 2018) esittelee niin kirjailija Mia Kankimäen matkailevaa itsen etsintää kuin myös kymmenen esikuvanaista renessanssista nykyaikaan. Kankimäen kirja on inspiroiva sekoitus matkakirjaa, tietoteosta ja autofiktiota. Kirjan innostavasta vaikutuksesta kertoo se, että se ratkaisi joulukuisen matkani suunnan: Firenzeen!

10. Kirjakirja

Sinikka Vuola & Tommi Melender: Maailmojen loput

20181130_090532.jpgKirjojen lopetukset innoittavat Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin esseilemään 30 erilaisesta romaanista loppuineen (WSOY 2018). Vaan ei juututa loppuihin, sillä kirjan alkupuolen dialogiesseiden ajatus virtaa ylipäänsä kirjoittamiseen ja kaunokirjalliseen kerrontaan. Maailmojen loput avaa kirjamaailmoja miellyttävän selkeästi – sisältö säihkyen. Ilahduttava kirjakirja!

Bonus

Jos lyhyt ja helppolukuinen kirja miellyttää sinua tai kirjalahjan saajaa, vinkkaan omia selkokirjojani.

  • Lauralle oikea (Avain 2018) on selkoromaani nuorille ja aikuisille 25-vuotiaasta Laurasta, jolla on chick lit -tyyppisesti elämän varrella kommelluksia, suruja ja iloja.
  • Hyvä päivä -novellikirjassa (Opike 2018) on 28 selkokielistä kertomusta arjen yllätyksistä.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Listaus

Timo Parvela: Maukka ja Väykkä

Timo Parvela on kunnioitettavasti paiskinut kirjoitustöitä lasten lukutaidon hyväksi, sillä Parvelan monet kirjasarjat tarjoavat lapsille elämyksiä ja huvia. Ensimmäisinä mieleen tulevat Ella- ja Pate-sarjat sekä Kepler62-kirjat.

Yle on valinnut vuoden 2018 joulukalenteriin Parvelan Maukan ja Väykän, samannimisestä kirjasarjasta tutut eläinkaverit. Joulukalenterin nimenä on Maukan ja Väykän ensimmäinen joulu. Jo aiemmin Maukka ja Väykkä ovat esiintyneet Pikku Kakkosessa.

Toivottavasti tv innostaa vanhemmat ja lapset lukemaan – vaikkapa Maukkaa ja Väykkää. Ei ole sattumaa, että mainitsin ensimmäiseksi vanhemmat – he ovat lukemisen mahdollistajia: vievät kirjastoon, ostavat kirjoja lapsille, lukevat yhdessä lasten kanssa ja pääsevät nauttimaan ainutlaatuisia yhdessäolon hetkiä kirjojen avulla.


On paljon lapsia, joille ”tavallinen” kirja on liian vaikea. Silloin vaihtoehtona ovat selkokirjat, ja nyt myös Maukan ja Väykän saa selkokirjana (Avain 2018). Sen on selkosuomeksi mukauttanut Riikka Tuohimetsä.

20181209_120843.jpg

Maukka ja Väykkä -selkokirja ei ole paljon alkuperäisestä lyhentynyt, silti selkoversio on helppo lukea monesta syystä. Kirjan tarinat ovat lyhyitä, ja sopivat siten iltatarinoiksi tai lukemista harjoittelevan lapsen lukutuokioihin. Lukemista helpottaa myös se, että kappaleet ovat lyhyitä ja palsta on kapea. Tässä selkokirjassa on vähän kuvitusta, ja se on yksinkertaisempaa kuin alkuperäisten Maukka ja Väykkä -kirjojen.

Selkokielinen kirja antaa tilaa mielikuvitukselle siinä kuin ”tavallinen” kirja. Maukan ja Väykän kieli on hyvää, helppoa suomea, joka välittää viehättävät tarinat. Kaverusten erilaiset luonteet tulevat esille kirjan 20 tarinassa: Maukka-kissa rakastaa kirjoja ja laiskottelee, mutta Väykkä-koira tarvitsee toimintaa. Mukana on mukavia hetkiä, riitoja ja sitä, miten kaverit viihtyvät myös ihan omissa puuhissaan. Ystävyys yhdistää, ja se ilmaistaan kauniisti vailla makeilua.

”- Katso tuota perhosta.
Onko se sinusta täydellinen?
Väykkä kysyi.
– Se on täydellinen perhonen, Maukka vastasi.
– Siinäpä se.
Sinäkin olet täydellinen Maukka,
Väykkä sanoi.
Se oli tyytyväinen,
että oli keksinyt niin hyvän vastauksen.
– Täydellinen Maukka, huokaisi Maukka.”

Kaveruksien yhdessäolo tuo hyvän mielen – vaikkapa niin, että täydellisen ei tarvitse olla virheetön. Kirjan tarinoissa sattuu ja tapahtuu paljon, ja kaikesta selvitään. Esimerkiksi ”Kalassa”-tarinassa Maukka selvittää kalastamisen niksit lukemalla, kun Väykkä luottaa kokemukseen ja kokeiluun. Ja mitä siitä seuraa? Hauskoja ja salaa opettavaisia tapahtumia – kuten koko kirjassa.

– –
Timo Parvela
Maukka ja Väykkä
selkomukautus Riikka Tuohimetsä
kuvitus Emmi Kyytsönen
Avain 2018
lastenkirja
127 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Postauksiani selkokirjoista: tässä.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Selkokirja

Niina Repo: Vyöry

Niina Repo kirjoittaa romaaniinsa Vyöry (Siltala 2016) tilanteita, jotka liikkuvat arvaamattomiin suuntiin. Nimi sopii hyvin kirjan sisältöön, jossa pieni yksityiskohta voi muuttua valtaisaksi tapahtumakasautumaksi, esimerkiksi punainen jälki kadulla murhaksi tai takkaprojekti elämää suuremmaksi hankkeeksi.

”Hermostun, tietenkin. Kohtuutonta! Suurin osa ongelmistahan johtuu olosuhteista! Mitä minä voin sattumille? Sille, että meille tulee paska vaihto-oppilas, että naapurissa asuu psykoottinen mielisairas, että takkaprojektimme on kuin suoraan Franz Kafkan kirjasta? Mitä minä voin sille, minkälaiseen tilanteeseen rakas Rebekka [tytär vaihto-oppilaana Argentiinassa] joutui?”

Sylvia joutuu toistuvasti monimutkaisiin tai kaoottisiin tilanteisiin. Unelmien elämä omakotitalossa ei ole odotetun kaltaista idylliä, ja miehen kanssa sanaharkat lisääntyvät. Entisessä elämästä pulpahtelee Sylvian mieleen muistoja, joissa olisi torjuttavaa. Ja siihen liittyy oleellinen kysymys: ”Miten erottaa muistoista oikeat?” Vyöryn voi lukea perheromaanina, psykologisena henkilötutkielmana ja jopa jännityskertomuksena, jossa saa arvuutella, mikä on totta, mikä ei.

20181206_115333.jpg

Vyöryn rakenne miellyttää minua, sillä mielenkiintoni pysyy vireillä siirtymillä aikatasosta toiseen. Aikaa mitataan kadulle ilmestyneestä veritahrasta, mutta mittaus ei ole suoraviivaista vaan aikaa tiivistetään ja liu’utetaan.

Sylvian minäkerronta kietoo minut rajattuun maailmaan, jossa subjektiivinen kuvaustapa karsii paljon pois. Mukana on dialogia, joka hiukan raottaa muiden kuin kertojan näkökulmia. Myös sähköpostiviestintä ja puhelut väläyttävät muuta kuin Sylvian sanomaa. Kaiken tuon välissä on arvoituksellisia katkelmia lapsesta nimeltä Tikku. Tikulla eivät asiat ole hyvin.

Vyöry on romaani, josta en tohdi paljastaa liikaa. Suon sen avautuvan lukijalle vailla ennakkotietoja, jolloin sen käänteistä ja kuvauskeinoista pääsee nauttimaan vapaasti. Kuvaus pyrkii psyyken sisälle. Kieli on kirkasta ja virkerytmi tasaisesti virtaavaa, vaikka sisällöstä vyöryy sameaa ainesta menneestä, nykyisyydestä ja tulevasta.

– –

Niina Repo
Vyöry
Siltala 2018
romaani
241 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Muita kirjasta bloganneita Anu ja Omppu.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Leena Virtanen & Sanna Pelliccioni: Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot

Olen viime aikoina lukenut jonkin verran Minna Canthia ja Canthista. Hannan luin taas ties monettako kertaa, ja tiirailin Canthin kirjeistä tarkkaan uran alkuvaiheita. Silmäilin niistä myös kirjailijan myöhempiä vuosia. Toistamiseen tutkin Minna Maijalan kirjoittamaa elämäkertaa, ja ihastuksen vallassa eläydyin nuoren Canthin avioliittoon Minna Rytisalon romaanin Rouva C:n avulla. Sokerina pohjana maistuu Canth-aiheinen kuvakirja.

20181014_121600.jpg

Leena Virtasen ja Sanna Pelliccionin kirjan nimi ei mitään häpeile, eikä tarvitsekaan kohdetta ajatellen: Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot (Teos 2018). Kun alaotsikko on vielä Suomen supernaisia 1, avaa kirjan Canthia tuntematon lapsi ja aikuinen varmalta pohjalta, eli nyt pääsee tutustumaan merkkihenkilöön. Canthista jotain tietävä kiinnostuu siitä, mitä asioita Minnasta valitaan ja miten ne välitetään.

Kuvakirja rakentuu yhden päivän kestoiseksi tarinaksi, joka alkaa aamuvarhain heräävän Minnan kirjoitushetkestä 1888. Päivään liittyy töitä kaupassa, kahvittelua, tuttavien tapaamista, lasten kanssa ajanviettoa ja köyhäinapua. Kirjan Minna-tarinointi päättyy myöhäiseen iltaan, jolloin kauppias, kirjallisuussalongin emäntä ja perheenäiti pääsee taas tarttumaan kynän varteen.

Mietin, miksi kirjaan on valittu vuosi, jolloin kirjallinen ura on päässyt vasta vauhtiin – monia teoksia on vielä ilmestymättä. Aprikoin, että ehkä kirjaan on haluttu saada ruuhkavuosinainen, jolla on vielä lapsikatrasta kotona ja väkevä kiistakirjoitusmaine kahden näytelmän, yhden romaanin (Hanna, 1886) ja lehtikirjoittelujen ansiosta. Tekeillä olevaa teoksesta kirjassa kerrotaan näin:

”Nyt hän kirjoittaa näytelmää nimeltä Kovan onnen lapsia, mutta ei vielä aavista, että siitä tulee skandaali. Se saa kyllä yleisön liikuttumaan kyyneliin, mutta teatterin johtajat eivät hyväksy näytelmää, jossa rautateitä rakentava Topra-Heikki julistaa, että työläisilläkin pitää olla oikeuksia.”

Rakenteellisesti kuvakirjan tarina pomppii yhdenpäivän kehyskertomuksesta historiafaktoihin ja yhteiskuntaolojen kuvailuun, mukana on sitaatteja Minnalta ja Minnasta. Näin kirjan lukija pääsee asemoimaan päähenkilön aikaan ja paikkaan. Ihan lopussa on vielä muutamia faktoja ja kakkuresepti.

20181105_180635.jpg

Kuvatietokirja ei avaudu perheen pienemmille, mutta kyllä tästä puuhakkaasta, ystävällisestä ja rohkeasta tasa-arvonaisesta esikuvaksi on pienille ja isoille lukijoille. Kirjaa voi käyttää kotona, eskarissa ja alakoulussa moniin tarpeisiin. Kirjan kuvitus tuo mieleeni jostain syystä 1950- ja 70-luvun estetiikan, ehkä siksi, että värit ovat miellyttävän murrettuja. Joissain kohdin himmeä tikkukirjainfontti tuottaa lukuvaikeuksia.

Lopussa haastetaan lukijoita tehtävin ja kysymyksin, esimerkiksi ”Mitä Minna tekisi, jos hän eläisi nyt?” Siitä käytiin keskustelua myös Turun kirjamessuilla, ja Elina Knihtilä oli varma, että Minna tubettaisi ja hilluisi anarkistina ajamassa tasa-arvoaatteita. Eli yhä tarvitaan minnoja näyttämään epäkohtia ja korjaamaan niitä. Siksi tarvitaan Minna Canth -kirjoja kaikenikäisille.

– –

Leena Virtanen & Sanna Pelliccioni
Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot. Suomen supernaisia 1
Teos 2018
kuvakirja, lasten tietokirja.
Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat