Kuukausittainen arkisto:tammikuu 2019

Minna Canth: Salakari – Klassikkohaaste 8

Kirjabloggaajien klassikkohaasteen kahdeksannelle kierrokselle valitsen 175-juhlavuotta viettävän Minna Canthin. Canthin Hannan (1886) olen lukenut monesti ja kiinnittynyt sen puristavaan elämänpettymuskuvaukseen. Lähiaikoina olen lukenut myös Kauppa-Lopon (1889) ja useasti Agneksen (1892), joiden naiskuvat vaikuttavat räväköinä: Lopo on hyvää tarkoittava köyhä alkoholisti, Agnes individualistinen, kultivoitunut oman edun pyhittäjä. Klassikkohaasteessa kuitenkin karahdan Salakarille (1887, SKS 1996).

20190105_140841.jpg

Rakkaudessa on nainen orja, mies herra vaikka pitäisi olla juuri päin vastoin.”

Salakari on avioliittotarina, jossa kolmekymppinen, hellyydenkaipuinen rehtorska Alma Karell haksahtaa liehittelevän lirkuttelijan pauloihin. Romaani kuvaa Alman aatoksia välillä Alman näkökulmasta, välillä etäämmältä. Kerronta näyttää epäröimättä syitä ja seurauksia vaan ei selitellen –  no, loppuosassa osoittelu on aika selkeää.

Alman rakkauden kaipuu ei pikkulapsiperheen paineissa saa vastakaikua tosikolta ja yhteiskunta-asioihin paneutuvalta aviomieheltä. Kerronta ei jätä epäselväksi, että Alma todellakin pettää miestään ja että episodi on kaukana romanttisesta. Romaanin lopun syyllisyystematiikka ratkeaa melodraamaksi, joskin siitä voi tulkita sellaistakin, että kovin eri tavoin seksuaalisuus tai seksuaalimoraalin rikkominen vaikuttaa naiseen ja mieheen.

Jo hakkailuvaiheessa (hakkailu – mikä sana flirtille!) peli on selvä, kun Alma ja maisteri Nymark ensi kohtaamisella keskustelevat rakkaudesta:

”Odottakaa, minä [maisteri Nymark] selitän tarkemmin. Alussa, kun mies pyrkii naisen suosioon, hänen rakkautensa on elävä ja voimakas, eikö totta?”
”Vallan.”
”Siksi kuin nainen antautuu ja sanoo: minä olen sinun.”
”No, niin?”
”Silloin on mies jo voittanut ja kohta menettää nainen valtansa. Mies, näettekö, rakastaa sporttia. Kun ei hänen tarvitse kilvoitella naisen rakkaudesta, hän ei enää osaa panna arvoa. Siinä koko salaisuus.”

”Kysymme: onko Salakari psykoloogillinen?”

Lainaan tuon alaotsikon Kasper Järnefeltin arvostelusta (Savo 29.12.1887). Aikalaisarvioija pitää laillani loppuratkaisua epäuskottavana. Noin on, mutta minä en Kasperin lailla ihmettele, miten erilainen Alma on äitinä, tyytyväisenä vaimona ja heti perään flirtille alttiina hempukkana. Canthin modernius ja psykoloogillisuus on juuri sitä: identiteetti heiluu. Muuten olen samaa mieltä aikalaisarvostelijan kanssa:

”Kun kirjan ottaa käsiinsä ja alkaa sitä lukemaan, niin tempaa se lukijan kokonaan mukaansa ja vei sellaisella vauhdilla eteenpäin, että jännitetty mieli ei jouda ajattelemaan muuta kuin omaa menoaan.” (Kasper Järnefelt, Savo 29.12.1887)

Eli vetävästi Canth juonta vie, tekee eläväksi pikkukaupungin sivistyneistön elämäntavan ja sukupuolten erilaiset roolit. Löydän saman teeman kuin pitkästä novellista Agnes: yhtäkkiä voivat tunteet muuttua, syntyä tyhjiö, johon ihminen hakee täytettä ensin alitajuisesti, sitten tekee tietoisia tekoja (kuten Salakarissa) tai on tekemättä (kuten toisaalta Agneksessa, toisaalta ei).

”On sanottu ettei kertomuksesta tiedä mitä tekijä ajattelee.”

Toinen aikalaiskriitikko noin ounastelee mutta heti perään vertaa Canthin tarkoitusta Tolstoin Anna Kareninaan, jossa syyllisyys vie naiselta hengen. Voi olla kyllä niinkin, että Canth suivaantuneena Juhani Ahon ja muiden miesaikalaisten seksuaalimoraalikannanottoihin esittää Salakarissa omansa, eli näyttää: ei jakaannu tasan onnen lahjat miesten ja naisten kesken. Mies porskuttaa uusiin valloituksiin, nainen… No, Tolstoihin verrannut kriitikko oli myös tätä mieltä:

”Muodon puolesta ilmaantuu Salakari täydellisempänä kuin Hanna, varsinkin kokonaisuutta katsoen. Rivi riviltä, sivu sivulta juoksevat lauseet ja jaksot niinkuin tasainen, solmuton lanka pyöreältä kerältä. Koko kertomus on läpitsensä toimivien henkilöiden hallussa. Tekijää ei näy eikä kuulu. Kaikki mietteet on jätetty lukijain tehtäväksi. Mutta eivät ne pahaan päin suuntaansa ota, siitä on kuvaajan näkymätön käsi uskollista huolta pitänyt.” (Uusi Suometar 290/1887)

Ehei, kyllä Hanna yllättää ja ihastuttaa kokonaisuutena verrattuna Salakariin, samoin psykologisena kuvauksena. Vaikka miten yritän vääntää, että Alman kohtalo kritisoi odotuksia naisen käytöksestä, pidän Salakarin loppua valitettavan moralisoivana. Muuten Salakarissa on yhä paljon kiinnostavaa.

– –

Minna Canth
Salakari
1887, SKS 1996
esipuhe: Liisi Huhtala; kirjassa on myös aikalaisarvosteluja
123 sivua.
Lainasin kirjastosta.



 

 

klassikkohaaste8

Kirjabloggaajien klassikkohaastetta emännöi Tarukirja: ks. haastepostaus ja koontipostaus.

Olen osallistunut klassikkohaasteeseen aiemmin:

Goethe: Faust (Klassikkohaaste 7)
Oiva Paloheimo: Tirlittan (Klassikkohaaste 6)
John Galsworthy: Omenapuu (Klassikkohaaste 5)
Anna Ahmatova: Valitut runot (Klassikkohaaste 4)
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa (Klassikkohaaste 3)
William Shakespeare: Romeo ja Julia (Klassikkohaaste 2)
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (Klassikkohaaste 1)

5 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani

Aki Salmela: Eläimen varjo

”Jokainen lause johtaa omanlaisensa ilon äärelle.”

Luen lauseen Aki Salmelan runokokoelmasta Eläimen varjo (Tammi 2019). Se pukee sanoiksi lukutunnelmani. Omanlainen ilo todellakin seuraa kokoelman osasta toiseen. Sävyt ja tasot vaihtuvat, mutta ilo selkeänsyvällisen ilmaisun tuottamista kokemuksista ja oivalluksista pysyvät ja jatkuvat. Jatkuvat ja pysyvät.

Kokoelma sisältää seitsemän keskenään erilaista osaa. Aloitan {Antropomorfiset eläimet} -osalla, eli otsikossa on jo osviitta eläinten ihmisenkaltaistamisesta. Suorasanaisen havaintopainotteisia eläinkuvauksia luen filosofisina allegorioina, enkä hätkähdä, että kissojen, lampaiden ja hämähäkkien joukossa on fauni. Enkä taida uskoa kaikkea, mitä kirjoitetaan:

”Mutta tässä meillä on jälleen kuva, jota ei pidä katsella liian tarkoin. Sen ei yksinkertaisesti ole tarkoitus esittää mitään itseään enempää.”

Ja toisaalta on juuri noin kuin siteeraus väittää. Salmelan suora runokieli hellii kuvaamalla vain sitä, mitä tarkoitetaan. Saa myös lukea ja tulkita muuta, sillä se on kielen luonne. Runojen sisällössä on ajatelmallista ja aforistista – konstailematta ja rajoittamatta.

~

Lauseen takana
on toinen,

ja

toinen liikkuu
lausetta kohti.”

~

Nautin eläinrunoista, nautin osasta {Yksinkertaisista asioista}, nautin virkevirran ajatuspotkuista osuudessa {Lauseita}, ja näen valoja osassa {Varjoja}. Huimin sivulta toiselle ja takaisin nautiskellen havainnoista: kohtaaminen, merkityksellisyys, todellisuuden jakaminen, läsnäolo, kauneus ja katoavaisuus. Runoissa on runsaasti runoudesta tai kielestä, mikä ei ole irti elämästä. Voisin myös pohtia, miksi runoissa on matemaattisia merkkejä (aaltosulut, likimäärä) tai minne ajatuksia vievät kokoelmaosien lainatut johtolauseet. En nyt.

”Lukijan tehtävä on suostua tai olla suostumatta.”


Kokoelma loppuu pitkään runoon ”Aasialaisen paimentolaisen öinen laulu (1830)”, ja tekijäksi nimetään Ciacomo Leopardi, kuuluisa italialainen runoilija. Annan itseni ymmärtää, että kyse on suomennoksesta, ja haluttaisi ajatella, että eläimen varjo lankeaa myös siihen, jopa lainarunoilijan nimeen (leopardi).

Aiemmin kokoelmassa on runo ”Paimenen yölaulu Giacomo Leopardin mukaan”, mikä vaikuttaa alkuteoksen kommentoivalta referaatilta. Näin konkreettisesti kokoelman tekstit puhuvat keskenään; näin luettu ja koettu vaikuttavat toisiinsa, kertautuvat – ja näin jotain muuttuu kertautuessa tai jatkuessa. Leopardin paimenrunossa painottuu runon puhujan pessimistinen merkityksettömyyden kokemus. Se ei sulje kuitenkaan pois mahdollisuutta, että ehkä jotkut kokevat iloa ikuisesta kierrosta.

20190120_154654.jpg

KISSA. ”- – Se ei ole oppinut, että melkein kaikki maailmassa on tavoittamattomissa. Se on valmis ja altis, ja joka päivä sillä on karvan verran vähemmän opittavaa.”

Aki Salmelan kirja siis tuottaa minulle omanlaisia ilon hetkiä, nautintoa sanomisen taidosta ja onnea ajattelun aiheista. Tuntuu kuin kirjassa olisi kaikki, että minun pitää kulkea tämä kirja kainalossa loppuvuosi, loppuelämä. Koen silottelematonta kauneutta, ja kaunis on myös sisältöä visualisoiva kansi (kannen suunnittelu Laura Lyytinen).

”Kauneus on epätodennäköinen asia
joka tuntuu luonnolliselta

niin kuin hyvä lause
on väite, joka tuntuu todelta.”

~

Aki Salmela
Eläimen varjo
Tammi 2019
runoja
92 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Tuuli Salminen: Rannalla poika

Rannalla poika (Like 2019) kuuluu juuri tähän aikaan. Tuuli Salmisen romaanissa kaikuu ajankohtaislähetysten ja uutisten asiat, mutta kaunokirjallisuus välittää ne valikoiduin yksilökokemuksin. Romaani pureutuu yksilöiden tapaan nähdä ja tuntea.

Psykiatriäiti muuttaa lukioikäisen pojan ja ylioppilastyttärensä kanssa pieneen rannikkokaupunkiin. Äiti on tumpula käytännön asioissa, ja kun asioita hoitanut tytär muuttaa au pairiksi Italiaan, alkaa kotiasiat mennä rempalleen. Vaan ei siinä kaikki. Äidin ura ei urkene, kännykkävainoojaa uhkailee, koira katoaa, poikaa rääkätään (vaan äiti ei huomaa), tyttären italilalainen irtiotto epäonnistuu ja hän kokee tahollaan rasismia (vaan sitä ei äidille kerrota). Jne. Sitten rannalta löytyy hakattu turvapaikanhakijanuorukainen, jolla on ollut monia synkkiä syitä paeta Syyriasta ja jonka perhe on kokenut kaikki mahdolliset kamaluudet.

”Sota määrittelisi hänet aina. Hän ei koskaan saisi tietää, millainen aikuinen hänestä olisi kasvanut kotona. Sota märittää, että hän on yksin muukalaisten keskellä oudossa rantatalossa, jossa tuulen suhina ja mylvintä imaisevat hänet sisäänsä ja puhkaisevat hänessä äänettömän äidin ikävän. Sota määrää hänet säpsähtelemään junien ja lentokoneiden ääniä. Senkin se määrää, että edes unet eivät ole hänen omiaan enää. Kyräilevän hiljainen tyyppi keinutuolissa vahtii hänen silmäluomiensa jokaista värähdystä.”

Romaanissa eletään syksystä kevääseen, ja vuodenajat tuntuvat oleellisesti tunnelmassa. Pimeää kohti vääjäämättä edetään, pimeästä yhä synkempään. Totta on, että elämässä on mahdollista masentavien asioiden kasautuminen. Totta on lukuhetkessäni myös se, että tunnelmaraskaus painaa minua ja jonkinsortin asetelmallisuus askarruttaa. Totta on vielä se, että kirjassa tapahtuu taite: kevät tuo mukanaan kaikille valoa. Ja vielä sitäkin tärkeämpää on se, että luen romaanista rutkasti kerronnallista taitoa. Rytmi laukkaa omanlaisenaan, ja sanomisen tavassa persoonallisuus säväyttää. Näkökulmavaihtelu äidin, pojan, naapurin ja maahanmuuttajanuorukaisen kesken toimii hyvin, ja se pitää kiinnostusvirettä yllä.

20190126_075709.jpg

Oleellista romaanissa on kaunokirjallinen analyysi pikkupaikkakunnan vieraudentorjuntamekanismeista. Öljyä liekkeihin levittää ihmisiä työllistäneen tehtaan sulkeminen ja muuttaminen turvapaikanhakijoiden asuinpaikaksi. Työttömiksi jääneet paikalliset löytävät helpon syyn kaikkiin ongelmiin ja vainoavat vieraita, etenkin maahanmuuttajia ja kaikkia, jotka suhtautuvat heihin myötämielisesti. Ennakkoluulot jylläävät, sattuu ”puistopromenaditapaus”, huhut ja viha loimuavat.

Köyhtyvän rantakaupungin kurjistumiskierrettä kuvastaa etenkin masentuvan psykiatriäidin tilanne: paikkakuntalaiset ovat kriisiytyneet työttömyydestä, mutta heillä ei ole varaa terapiaan; terapeutti ei saa asiakkaita siksikään, ettei kukaan kehtaa pikkupaikkakunnalla käyttää psykiatripalveluita leimautumisen pelossa; psykiatri käy asiakkaiden kotona, antaa hinta-alennusta ja ilmaista konsultaatiota, mikä ei taas sovi yksityiselle palveluntuottajalle. Jne. Jokin aikaa sitten Hesarin kolumnisti viittaili siihen suuntaan, ettei nykykirjailijoita köyhyys kiinnosta. No, Salmista joltisenkin kiinnostaa.

Aikamme aiheita ihmisten hädästä Rannalla poika -romaanissa riittää. Se on niitä täynnä, vaikka on kooltaan ja ilmaisultaankin melko tiivis. Jos siis haluat aimon psykologisen annoksen rakennemuutos- ja rasismiaihetta, täs siul on sellainen.

– –

Tuuli Salminen
Rannalla poika
Like 2019
romaani
121 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Kirsikka Saari: Hölmö nuori sydän

Kirsikka Saaren romaani Hölmö nuori sydän (Otava 2018) tuntuu modernilta tavalliselta tarinalta. Ja tuntuu se muultakin – sydämeen ottaa.

Viisitoistavuotiaista Kiirasta ja Lennistä on tulossa vahingossa vanhemmat. Yksi sattumanvarainen sähellys rappukäytävässä riittää. Itähelsinkiläiset syrjäytymisriskit helisevät varoituskelloina, mutta ei niitä nuorten piireissä ole kukaan kuulevinaan. Jo edeltävän polven korvissa soi, mutta yksihuoltajat ovat kuuroja muulle kuin omalle hädälle.

”Kaiken metelin ja häsläämisen alla Lenni oli vakava lapsi kuten Kiirakin, sellainen joka oli nähnyt enemmän kuin osasi kertoa.”

Tämän kirjan maailmassa kaukana ovat kannustavat tukiverkostot, keskiluokkaisten auttajatahojen väliintulo-onnistumiset ja tasa-arvoisen yhteiskunnan samat mahdollisuudet kaikille. Perusasetelmat ovat kovin tutut: teiniraskaus, sosiaaliset ongelmat ja rasismi.

20181125_112113.jpg

Viisaasti Hölmö nuori sydän näyttää, ei juuri selittele syitä ja seurauksia. Se luottaa lukijaan, joka tekee omat tulkintansa keskenkasvuisten yrityksestä selvitä elämään – elämässä selviäminen on sitten ihan toinen juttu. Olen tietoinen, että Saari on romaanin lisäksi tehnyt käsikirjoituksen samannimiseen elokuvaan, ja kyllä tekstin visuaalisuus ja jäntevyys romaanissa siitä todistavat. Kirjassa kuitenkin sanoilla ja niiden järjestyksellä tai taivutusmuodoilla on merkitystä. Esimerkiksi näin:

”Päätös alkoi kypsyä, kihelmöi, hän ei tiedä mihin hänestä on. Hän ei tiedä, onko hänestä mihinkään.”

Kenelle kirja on kirjoitettu? En millään näe tätä teinien kirjana, tai VAIN teinien kirjana. Kyllä tämän kuuluu kolahtaa kaikkiin, jotka haluavat kokea kaunokirjallistettuna hyvinvointivaltion laitapuolen lähiöasukkien elämää. Mutta miten lähiöaikuiset ja -nuoret saisi lukemaan tämän kirjan? Tai katsomaan edes sen elokuvan? Ja mitä he siitä sanoisivat? (Ja minä hyväkäs käytän ulkopuolistavaa pronominia ”he”. Oletanko, että on selvä jako me eli koulutetut kesikuluokkaiset ja ”he”?)

Olen Saaren romaanin jäljiltä sydän hellänä, toivotonkin. Ja siksi olen onnellinen viimeisen sivun itkettävästä toivonpilkahduksesta.

– –
Kirsikka Saari
Hölmö nuori sydän
Otava 2018
romaani
101 sivua eKirjana
Luin BookBeatissa.

Blogeissa mm. Baba Lybeck, Eniten minua kiinnostaa tieJoukon taideblogi ja Siniset helmet.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Minna Maijala: Punaiset kengät

Parhaiten Minnan Maijalan esseeteoksen Punaiset kengät (Otava 2019) lähtökohdan avaa itse kirjailija esipuheessa, jossa viitataan Minna Canthiin:

”Hänen kirjoituksensa vallasta, yhteiskunnasta ja ihmisestä ovat yllyttäneet minua katsomaan omaakin aikaani samanlaisella silmällä, kriittisesti ja kysyvästi. Ja usein olen saanut hämmästellä, kuinka vähän nykyajan keskustelut eroavat Canthin ajasta.”

Maijala on lähes koko aikuisikänsä tutkinut Canthia, mutta tässä teoksessa Canth on ikään kuin Maijalan kaikuluotain. Jokainen kuudesta esseestä käynnistyy Canth-sitaatilla (ja ilokseni kaksi niistä on Agnes-kertomuksesta, jota ei usein nosteta esiin Canthin tuotannosta). Maijala liikkuu esseissään luistavasti tutkimuksista populaarikulttuuriin. Terävät, sujuvasanaiset ja erilaisia asiayhteyksiä raikkaasti sitovat esseet ottavat kantaa ennen kaikkea poliittisesti ja yhteiskunnallisesti.

20190119_141636.jpg



Maijala käynnistää pohdintansa tutkimuksen, lehtijutun, kirjan, kritiikin tai elokuvan pohjalta, eikä hän himmaile esittää omia näkemyksiään. Hän pöllyttää niin medikalisaatiota ja mielenterveyden määrittelyn kulttuuris-yhteiskunnallis-poliittisia tekijöitä (essee ”Mielen rajat”) kuin sukupuolittunutta tapaa esittää historiaa (essee ”Miehiä ja ihmisiä”). Hän poimii kuvaavia räikeyksiä kuten ”Miehiä ja ihmisiä” -esseen esimerkkejä Suomen 100-vuotisjuhlien miesylivoimasta. Maijala syystä kysyy:

”Mutta onko miesten maailma tehnyt tilaa naiselle? Ovatko länsimaisen yhteiskunnan ihanteet ja arvot muuttuneet naisellisempaan suuntaan, kuten Minna Canth uskoi?”

Feministinen lähestymistapa paljastaa rakenteita. Esimerkiksi esseissä ”Punaiset kengät” ja ”Rakkauksista” avautuu havainnollisesti, kenen kertomuksista saamme (tai emme saa) toimintamalleja – niin Canthin aikoina kuin nyt. Kirjoittaja viittaa usein tunnettuihin feministeihin Virginia Woolfista bell hooksiin, lisäksi kirjakansitekstin viitoittamana hän pistää itsensä täysillä alttiiksi.


Enpä usko Maijalan ja kustantajan arvanneen, miten kokoelman viimeinen essee ”Ihmisiksi” puhuttelee päivänpolttavasti. Essee käsittelee Rajat kiinni -ajattelua, lokerointia, rasismia ja ihmisarvoa. Punaiset kengät -kirjan julkaisuviikolla olen lukenut päivälehdestä porukoista, jotka ovat ottaneet oikeudekseen määritellä suomalaiseksi kelpaavat, tai vellontaa seksuaalirikoksista, jotka alkavat herättää huomiota siinä vaiheessa, kun tekijät uutisoidaan maahanmuuttajataustaisiksi. Maijalan esseessä pohditaan kertomisen retoriikkaa, joka ohjaa merkityksenantoa.

”Se, miten kerromme maailmastamme ja millaisia merkityksiä annamme tapahtumille, ohjaa myös kokemustamme. Melodraaman retoriikka, vastakkainasettelut ja yksinkertaistukset näyttävät elämän taisteluna erilaisia uhkia vastaan ja synnyttävät turvattomuutta ja pelkoa. Sensaatioiden, jännitteiden ja vastakkainasetteluiden varaan rakennettu journalismi ei ole vain yleisön kalastelemisen keino ja vaaratonta viihdettä, se myös rakentaa ihmisten näkemystä maailmasta. Hyökkäämmekö uhkaavaksi määrittelemäämme toista vastaan, madallammeko valmiuttamme väkivaltaan niin sanoissa kuin teoissakin, vai pyrimmekö vahvistamaan sitä, mikä meissä on hyvää, ja pitämään kiinni positiivista arvoista, joihin uskomme?”

Viimeinen essee ”Ihmisiksi” kiteyttää Maijalan tyyliä, jossa omakohtaisuus ja teema laajentuvat yksityisestä, Rajat kiinni -jengistä, Canthin teoksista, keskitysleirielokuvista ja prinssi Harryn & Meghanin häistä yleiseen. Maijala lisää yllätysmausteita perusaineksiin ja hauduttaa pitkäkestoista purtavaa. Minna Maijalan esseet natsaavat ajattomaksi havaitun Minna Canthin 175-vuotisjuhlavuoteen, mutta esikuvansa tapaan ne kertovat ajasta samalla kun ne kestävät sitä.

– –

Minna Maijala
Punaiset kengät. Minna Canthista, rakkaudesta ja vallasta
Otava 2019
esseitä
223 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Esseet, Kirjallisuus

Heidi Jaatinen: Koski

Luin juuri yhden vuoden 2018 hienoimmista romaaneista, joissa (yhtenä) aiheena on sisällissota. Täyteläinen sukukertomus tarjoaa monin tavoin vaikuttavaa. Heidi Jaatinen kuvaa romaanissaan Koski (Gummerus 2018) kirjan kertojan isän kuolemaa 2016 ja sen rinnalla isän kiuruveteläistä sukua sisällissotaa ympäröivinä vuosina. Sadan vuoden perspektiiviin sävyttyy inhimillisyyden kirjo omaleimaisen kielen ja kerronnan keinoin.

   ”Mietin kuinka sanoin olevani suvun kasvattama. Huomaan, että isäkin on suvun kasvattama, me molemmat olemme. Mitä se tarkoittaa? Mitä meille tapahtui?
Minusta olisi ollut siihen hommaan, kirjoittamiseen, hän sanoo. Höristän korviani, ihmettelen, mutta isä sanoo sen aivan vilpittömästi, tosissaan. No mutta helkkari soikoon, miksipä ei!

   Kirjoitetaan yhdessä, isä, kerro minulle kaikki minkä teidät. Vastaa sinä tyylistä. Minä pidän kynää.”

”Aika pullistelee karsinassaan kunnes se talutetaan teuraaksi.”

Kertoja kokoaa isänsä viimeisiä vaiheita ja suhdetta isäänsä. Yksi säie sitä on isän suvun tallennus. Historiasta punkee draamallisen sopivasti isoisä-Tuure, joka jää kymmenkunnan lapsen kanssa leskeksi ja nai lastensa serkun Stiinan. Näiden kahden näkökulman lisäksi näkyy sadanvuodentakainen maalaistaloelämä Tuuren pojan Paavon ja Kosken talon piian Tildan kautta.

Jaatisen tapa käyttää kieltä leiskuu värikylläisenä, mutta ilokseni se ei ole koristelevaa helskyttelyä vaan elämän kirjavuutta kuvastavaa. Siinä kaikuu juurevuus, rehevyys ja vanhahtavuus, vaikkapa Aleksis Kiven virkerytmiä tapaillen – ja silti kieli ja kerronta kytkeytyy moderniuteen. Autobiografinen ja historiaan nojaava aineisto taittuu fiktioksi, jossa kertoja on kaikkitietävä, sinuttelee, naulaa päätelmiä ja antaa tarinan versoa vapaasti.

Tarjolla olisi lukuisa määrä sitaatteja, joilla vakuutan, miten Jaatisen kieli kalkkaa. Hienointa kirjakokemuksessani on, etteivät Jaatisen kielivyörytykset hukuta kuvailukoskeen vaan nostavat nautinnollisesti kellumaan kuohuihin pelkäämättä, että kohta karahdetaan kiville.

20190113_143615.jpg

”Mitä kaivata kun jäljellä oli loppuelämä?”

Kertojan isäsuhteen punninta koskettaa, mutta valitsen: en ruodi sitä. Kirjan nykyaikaosuus etenee niin, ettei lopulta kertojalla ole ääntä (konkreettisesti) ja kokemusilmaisu lähenee runoa.

Kosken talon 1910-luvun osuuksissa on lukuisia henkilöitä. Välillä sekoitan lapsikatraan jäsenet, heistä harva esiintyy yksilönä, enkä saa käsitystä, minkä ikäisiä lapset ovat. Romaanin Paavon lapsuusosuudet ovat herkkää lapsinäkökulman siirtoa. Ihailen sitä. Tuure-isäntä läikehtii rouheana veikkosena kirjan alkupuolella, mutta vähitellen hänen osuutensa vetäytyy taka-alalle. Se on osa kerronnan kiinnostavuutta: henkilöt virtaavat kosken arvaamattomuudessa.

”Tuntui kuin naisille kertyisi elämänkokemusta jotenkin nopeammin, kuin ne lappaisivat sitä sisään suuremmalla kauhalla, rientäisivät synnytystuvasta toiseen ja kantaisivat mukanaan miesten silmille ulottumatonta tietoa. Eivätkä he, miehet, ikinä pääsisi sen tiedon lähteille. Naiset eivät tarvinneet salaisia järjestöjä, niillä oli se jo itsessään. Eikö siinä, naisten taakse vedettyjen hartioiden kestävyydessä, ollut jotain uhkaavaa?”

Tilda-piika on henkilö, jota seuraan sydän syrjälläni, ja hän on yksi kirjan yhteiskunnallisen näkökulman näyttäjä. Piikuutta ei kuvata yksioikoisesti. Kosken talon uusi, kokematon emäntä Stiina vetoaa minuun, eli hänen räpiköintinsä vetää puoleensa. Monesti tämäntapaisissa sukuromaaneissa on selkeästi ”hyviä ihmisiä”, Stiina on sellainen (vrt. Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan Tuomen Anna). Sallin sen. Upeasti on kuvattu epätasainen avioliitto Tuuren kanssa, äitipuolen roolin etsintä ja identiteetin heiluvuus. Itkua tihrustan hetkinä, kun Stiinan elämässä on valoa. Yhdestä kirjan kohdasta luen (kylläkin Tildaan liittyen): ”Eniten hän itki hyvää.” Totta.

”Sulkea pois, jakaa kahtia.”

Koski ei ole tavanomainen sisällissotaromaani. Kosken vauras talo ei koe kovia, siellä syödään aina hyvin ja ruokitaan kulkumiehiä, köyhiä ja vankeja. Veri ei roisku. Paavo-poika kyllä osallistuu valkoisten joukoissa Karjalan sotaan ja saa elinikäiset haavat sieluun. Paavon sotaosuutta olisi voinut reippaasti tiivistää, se oli hyydyttää minut, mutta hänen sodanjälkeistä sisäistä kamppailuaan ei. Vaikutun esimerkiksi suuresti kohdasta, jossa Paavo ja Hennalasta selvinnyt punavanki kohtaavat Kosken talon pihapiirissä. Siinä symboloidaan sovinnon mahdollisuus.

Jaatinen kytkee sisällissotaa myös tähän päivään, jakolinjoihin, joita meillä ja muualla vedetään erilaisuuksiin vedoten. Murhe on tämä: emmekö koskaan opi?

”Ei ole jäävä muuta.”

Muuta ei jää kuin rakkaus. Siitä Koski kertoo monin tavoin. Koski on rakkausromaani ihmisten epätäydellisyydestä ja menetyksistä, toiveista ja erilaisista todellisuuksista. Jokainen ihminen niin kuin myös kirjan henkilö saa kokea hyrisevää iloa ja perustavanlaatuisia pettymyksiä, ja jokainen ymmärtää ennemmin tai myöhemmin, että muuta merkittävää ei ole. Helppoa se ei ole. Rakkaus. Sen mahdollisuuksien ymmärtämisessä auttavat hienot romaanit, sellaiset kuin esimerkiksi Koski.

– –
Heidi Jaatinen
Koski
Gummerus 2018
romaani
359 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Koski sai vuoden 2018 Savonia-palkinnon.

Muualla mm. Amman lukuhetki.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Johanna Laitila: Lilium Regale

Johanna Laitilan esikoisromaani on saanut nimensä kuningasliljasta, Lilium Regalesta (Gummerus 2019). Kukan valoon katsova uljaus ja siitepölyrunsaus symboloi miehisestä nimestään huolimatta naiselämää, jossa on paljon katseilta kätkettyä.

”Non syämmen hikeä nuot kyynelheet”

Kirja alkaa ja loppuu vanhasta Elsestä vuonna 2018, siinä välissä kuvastuu nuoren Elsen elämä sodan loppuvuosista 1950-luvun alkuun. Oleellista on pohjoinen ympäristö. Ensin Elsen lapsuudenperhe – se, mitä siitä on jäljellä – käväisee Ruotsin puolella Lapin sotaa paossa Rosendahlien ymmärtäväisessä perheessä, josta Else löytää sielunsiskon, Ingan. Pääosa tarinaa sijoittuu kuitenkin kotiseudulle, Lapin pienelle paikkakunnalle. Siellä jo aikuinen Else päätyy Hurtigin kirjakauppiasrouvan piiaksi. Se muuttaa kaiken.

Elsen perhettä hallitsee ensin lempeä isä, sittemmin pelottava Urho-eno, ja perheen naiset joko haipuvat (äiti) tai taipuvat (mummo). Romaani on raskautettu kaipuulla, kuolemilla, mielenterveysongelmilla ja peloilla, mutta se on niiden lisäksi myös aistillisen vahva veisu elinvoimalle, halulle ja rakkaudelle.

20190101_160909.jpg

”L lillui lauhkeana Elsen kielellä.”

Romaanissa on runsaasti aiheita kuolemasta, rakkaudesta ja ihmiselosta, ajasta ja paikasta, mutta pysähdyn yhteen pääasioista, kieleen.

”Elsa piti Ingan sanoja kielensä alla kuin sokeripalaa ja antoi sulaa sinne, ahnehti niitä nälkäisenä, kuin olisi kuollut ilman niitä. Ennen Ingaa roikkui hänen kielensä menneisyyden helmoissa. Hänen kielensä oli täynnä jälkiä, sanojen sammioita, joista osa oli märkiviä rakkuloita, osa kielen poikki risteileviä arpia, joista piirtyi kotiin vievä kartta. Isän sanat olivat hänen kielessään kuin sisälmykset kalassa, siemenet mustikassa tai munasarjat hänen vatsanpeitteidensä alla. Sana sanalta Inga oli lähempänä häntä, ja heidän kielestään tuli uusia teitä, veren reittejä.”

Sitaatin valitsin siksi, että siitä tursuaa romaanille olennaista. Hienosti siinä ilmaistaan puheen ja kirjallisen kielen merkitys ihmisten ja tunteiden yhdistäjänä. Kun Else imee Ingalta ruotsia ja Inga Elseltä suomea, muuttuu kokemus ruumiilliseksi vastavuoroisuudeksi.

Lisäksi katkelmasta välittyy romaanissa viljeltyä symboliikkaa. Etenkin veri on merkittävässä roolissa. Harvoin olen lukenut esimerkiksi niin väkeviä kuukautistilanteita kuin tästä romaanista.

Elisen erilaiset rakkauskokemukset eroavat kielellisesti toisistaan, mikä on hieno ratkaisu. Rakastavaisten kohtaamisista välittyy väkevä vetovoima. (Mieli tekisi tempaista sitä havainnollistava sitaatti, mutta haluan jättää kirjan lukijoille mahdollisimman paljon omia löytöjä.)

”He vaihtoivat sanojaan, ojentelivat niitä toisilleen kuin runoja tai hirven sisäelimiä.”

Joten sitten kielestä lisää. Välillä tuntuu kuin kuvaus humaltuisi itsestään, yksi irtositaatti tähdentäköön väitettäni:

”Luiseva aurinko lipui taivaalla pilviverkon alla, ja ruoho alkoi kohota maan saumoista.”

Heilun kahtaalle. Toisaalta kuvallinen kielenkäyttö ihastuttaa, toisaalta vetäisen siitä överit. Toisaalta kielikoreus nimenomaa valaisee muilta pimitettyjä tilanteita kuten pelkoa tai kiellettyä rakkautta, toisaalta se ylikorostaa kohtalokkuutta. Ja toisaalta lapinmurteinen värikäs dialogi vakuuttaa minut, koska siinä pohjoinen taikatunnelma hakee paikkaansa karuuden ja karkeuden välistä. Vaihteluväli heiluu monin kohdin äärestä toiseen: toisaalla ovat Urho-enon #metoo-irvokkuudet, toisaalla Södergranin ja Hellaakosken kiihottaviksi värisevät runosäkeet.

Ja pakko on palata vielä symboliikkaan. Alun huikea hirvifantasianäky vetää minua puoleensa kuin renessanssimaalaus, sitten loitonnun sen symbolitiheydestä, ja kun komeat hirvinäyt toistuvat, ne vetoavat taas minuun, ja toisaalta kaipaan väliin lepotaukoja, tavallisia arjen hetkiä.

”Naisen sielunmutkassa nytkähti.”

Johanna Laitilan romaanille varmasti moni löytää vertailuksi Minna Rytisalon Lempi-romaanin. Yhdistäviä asioita on paljon: Lapin maisemat, sota-ajan läheisyys, kohtalokas rakkaus pahantahtoisen henkilön väliintuloineen ja aistillinen kielenkäyttö. Rytisalon kerrontaratkaisu sinuttelutyyleineen ja vaihtuvine kertojineen jää pitkäksi aikaa mieleen. Laitilan kerrontatapa tuntuu tunnekylläisen varmalta, vaan en ole varma sen kestovaikutuksista. Toistan: välillä vetäisen siitä överit, mikä miinustaa kirjaelämystä, mutta kirjassa on kohtia, joihin tunne vetoa.

Laitila kuvaa rakkautta, joka ei kestä päivänvaloa toisin kuin vaikkapa vuonna 2018, mikä hyvin kirjassa konkretisoituu ja lisää tunnelmaa menetetyistä rakkausmahdollisuuksista. Vaikka itse häälyn kirjakokemuksessani kahtaalle, uskon, että verevän kuvailun ystäville Lilium Regale on ehta elämys.

– –

Johanna Laitila
Lilium Regale
Gummerus 2019
romaani
350 sivua.
Sain kustantajalta oikolukemattoman ennakkokappaleen.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Silene Lehto: Kultapoika, kuplapoika

Silene Lehdon runokokoelman Kultapoika, kuplapoika (WSOY 2019) johdatteluliepeessä luonnehditaan kirjan lyyristä suuntaa proosarunoudeksi. Lisäksi lieve antaa etukäteistietoa siitä, että runot liittyvät nimettyihin henkilöihin – tai niissä mainitaan henkilöitä tai hahmoja. Kuplapoika viittaa kuplassa eläneeseen David Vetteriin ja Alison Hargreaves vuorikiipeilijään. Runoissa puhuvat he ja heidän lähellään olleet. Runoja on myös muun muassa Tyyris Tylleröstä, Winston Churchillista, Sylvia Plathin lapsista ja lento-onnettomuudessa kuolleesta rouvasta.

Luen ensin runot hakematta niiden välille yhteyksiä. Ehkä ajattelen, että runot ovat hajallaan, vaikken edes odota niiden yhdistyvän.  Luen toistamiseen, vielä lisää (runojen lukeminen eKirja-muodossa tuottaa minulle hankaluuksia: jotain tunnen jäävän kokemuksesta pois, kun en voi lehteillä sivuja).

20190113_131529.jpg

Yhtäkkiä en enää pääse irti runojen välisistä signaaleista. Ensinnäkin niitä yhdistää kuolema: nimetyt henkilöt ovat kuolleet tai jääneet kuolleen jälkeen (Plathin lapset). Kuoleman sijasta taustalla voi olla myös luopuminen ja katoaminen, kuten runoissa, joihin liittyy vauvan hylkääminen berliiniläissairaalan keräysluukkuun.

Toisekseen: Kuolemaa kovemmin minulle runot huutavat kysymyksiä syntymisestä. Onko oikeus haluta omaa lasta, oliko Davidin syytä syntyä, miksi äiti-ihminen-Alison lähti K2-vuorelle kuolemaan, miksi vauvan hylkääjä on valinnut lapsen synnyttämisen? Davidin hoitaja kysyy (katkelma runosta):

”Minä en koskaan halunnut omia lapsia,
enkä voi kuin ihmetellä:
rakastaako ihminen aidosti vain
sitä minkä hän kupeissaan kantaa?”

Runoissa ei ole valmiita vastauksia, mutta ne virittävät taajuuksille, jossa on pakko itse miettiä, etsiä vastauksia, tehdä lisää kysymyksiä, raivata lisäätilaa ihmisyyden perusasioille. Luen moneen kertaan runon, joka alkaa: ”Kanna minut reppuselässä vuorelle, / hylkää erämaahan, rakas lapsi, niin kuin muinaiset / japanilaiset hylkäsivät iäkkäät vanhempansa, – -.” Sen loppusäkeet vahvistavat minua. Oleellista on kierto, vanhemman toivo lapsen (iältään mikä tahansa – uskon: myös kenen lapsi tahansa) elämän jatkumisesta:

”Jos sinä pelastut,
minäkin pelastun.”

Koukutun runoihin, joissa punarinta edustaa runojen eri puhujille eri asioita. Lintusymboliikka nousee siivilleen, ja niin myös Lehdon muissa runoissa toinenkin siivekäs, enkeli. Enkeleitä vilahtaa silloin tällöin, niin myös jumala. Vaan eivät henkiolennot liihottele totutuilla lentoradoilla. Esimerkiksi runo ”KRISTINUSKON LEVIÄMISESTÄ” hykerryttää ja hirvittää.

Lehdon sävykkäistä runoista, joissa on paljon suoraa kerrontaa ja silti runonomaisia aukko- ja taukopaikkoja, haluan vielä mainita runon ”TURISTIT”. Ensin luen sen kritiikkinä; nimittäin muissakin runoista luen viitteitä ilmastonmuutoksen seurauksista. Sitten siirryn tulkintaan: ihmisen on vaikea nähdä itseään läheltä tai ymmärtää oman kokemuksen itsekkyys ja suhteellisuus.

” – –
niin kuin kaikki maailman kauneus olisi
olemassa vain heidän katseitaan varten.”

Silene Lehto
Kultapoika, kuplapoika. Runoja
WSOY 2019
88 sivua kirjana.
Luin BookBeatissa eKirjan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Tiina Rajamäki: Vieras maisema

Tiina Rajamäen esikoiskirjassa Vieras maisema (Teos 2018) on kymmenen novellia. Viehätyn novellien tunnelmasta, joka kiteytyy kirjan viimeisessä novellissa näin:

”En lopulta kaivannut elämääni uutta ihmistä vaan tilaa, sen ymmärsin jo parin viikon jälkeen. Oikeastaan kaipasin vain havahtumista, putoamista, jotakin tunnetta.”

Näin lausutaan kirjan niminovellissa, jossa sisar ja veli vaeltavat aikuisina Islannissa. Välissä on muutakin kuin vuosien etäisyyttä. Hienoviritteinen ote yltää niin sisarusten nykyisyyteen kuin menneisyyteenkin. Asioita tippuu harkiten, juuri sopivasti aukottuen, että pääsen tekemään tulkintoja.

20190108_220200-1.jpg

Kokoelman novellit ovat ihmissuhdepainotteisia. Yleensä suhde on katkennut, jopa ihan alkuunsa. Väliin on jäänyt selvittämätöntä, niin myös hippusellinen selittämättömyyttä. Monissa novelleissa on naispareja, mutta yhtä hyvin suhde voi olla vanhan miehen ja kissan – kaikissa päällimmäiseksi jää sattumuksellisuus, erillisyys ja toisen poistuminen niin, että päähenkilö jää haahuilutilaan, jolle hänellä ei ole antaa sanoja.

”Hän löysi joka päivä uusia paikkoja, jutteli ihmisten kanssa mutta ei tavannut heitä uudestaan. Jokainen päivä katkesi yöhön, ja seuraava aamu alkoi tyhjästä.”

Melankoliaa, sanon minä, mutta se ei lannista lukemista vaan innostaa, sillä novelleissa on kierteitä, jotka vähän nyrjähtävät jengoiltaan. Jo aloitusnovelli ”Myydään ja annetaan” nostaa odotukseni, ja muut novellit lunastavat ne. Joka novellissa kielen selkeys ja kerronnan vaivattomuus kantavat tilanteet ja tunnelmat.

– –

Tiina Rajamäki
Vieras maisema
Teos 2018
novelleja
139 sivua.
Lainasin kirjastosta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit

Selkokirjavinkkejä vuoden 2019 alun viritykseksi

Selkokirjat sopivat lukijoille, jotka eivät innostu paksuista kirjoista ja vaikeista teksteistä tai joilla on syystä tai toisesta kielellisiä vaikeuksia. Selkokirjat eroavat tavallisista kirjoista siten, että sanasto, rakenne ja sisältö ovat yleiskieltä helppompia. Myös tekstin ulkonäkö on erilainen muun muassa siksi, että selkokirjojen palsta on kapea ja kappaleet lyhyitä.

Selkokirjoja ilmestyy kaikenikäisille lukijoille, ja tarjolla on sekä tieto- että kaunokirjoja. Osa kirjoista on kirjoitettu suoraan selkosuomeksi, osa on mukautettu eli aiemmin ilmestynyt kirja on mukautettu selkokielelle.

Tässä on muutama vinkki viime vuosina ilmestyneistä selkokirjoista – siis paljon muitakin selkokirjoja löytyy. Listani painopiste on kaunokirjallisuudessa. Haastan kevätpuolella taas lukemaan selkokirjoja, joten postaukseni on tarkoitettu virittelijäksi. (Viime vuonna käynnistin Klaaran päivän selkokirjahaasteen.)

selkokirjoja2018

Lapsille

Iiris Kalliola kertoo tietokirjassa Ihminen napakasti kehon toiminnasta, kuvitus Väinö Heinonen (Avain 2016).

Martti Lintusen tietokirjassa Mitä jääkarhu sanoi pingviinille? aiheena on ilmastonmuutos (Pieni karhu 2018).

Nora Lehtisen lastenkirja Aino, Matias ja hauskat lomapäivät (Pieni karhu 2018) kertoo kesäisistä seikkailuista.

Sinikka Nopolan ja Tiina Nopolan Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen vie seuraamaan, minkälaisiin seikkailuihin kateus vie (selkomukautus Hanna Männikkölahti, Avain 2018).

Varhaisnuorille

Satu Leiskon trilogia Unohtunut maa, Unohtunut poika ja Unohtunut kansa (Opike 2014 – 2018) siirtää lukijan tavallisesta päivästä fantasiaan.

Tittamari Marttisen kirja Maalivahdin salaisuus (Opike 2017) kertoo kolmesta ystävästä arkisissa, samastuttavissa tilanteissa.

Nuorille

Tapani Baggen Polttava rakkaus (Avain 2018) ottaa mukaansa bändiharkkoihin ja ensirakkauteen.

Maria Turtschaninoffin Finlandia-palkittu fantasiaromaani Maresi on kääntynyt selkosuomeksi (selkomukautus selkoruotsinnoksesta Laura Lepistö, Opike 2018). Aiemmin on jo  ilmestynyt mukautus romaanista Helsingin alla.

Marja-Leena Tiainen kertoo perheensä menettäneen tytön selviytymistarinan kirjassa Hiekalle jätetyt muistot (Avain 2018).

Harri Veistisen Kotitekoisen poikabändin alkeet kuvaa yläkoulun lopun tunnelmia (selkomukautus Leena Kaivosoja, Opike 2018).

Nuorille ja nuorille aikuisille

Tuija Takalan Lauralle oikea (Avain 2018) kertoo nuoren naisen kasvun iloista ja pulmista ”sen oikean” löytämisessä.

Seikkailuja

 Miika Nousiainen kierrättää sukulaisia ympäri maailman kirjassa Juurihoito (selkomukautus Hanna Männikkölahti, Avain 2018).

 Tapani Baggen Alligaattori alkaa veneen osaamisesta mutta johtaa seikkailuun (Avain 2017).

Jännitystä

 Salla Simukan Lumikki-trilogiassa seikkailee lukioikäinen sankaritar (selkomukatus Hanna Männikkölahti, Avain 2016 – 2018).

Mika Waltarin Komisario Palmun erehdys on kotimainen jännitysklassikko (selkomukautus Pertti Rajala, avain 2017).

Historiaa

 Sanna-Leena Knuuttila kertoo kahdessa romaanissa päiväkirjatyyliin kotirintaman sota-ajasta: Ne lensivät tästä yli ja Minä odotan sinua (Reuna Kustantamo 2017–2018.)

Suomen sodista kertovat Pertti Rajalan tietokirjat Talvisota, Jatkosota ja Sisällissota (Avain 2016 – 2018).

Klassikoita

Juhani Ahon Rautatie tarjoaa kokemuksia 1800-luvun Suomesta (selkomukautus Pertti Rajala, Avain 2016).

Bram Stokerin Dracula herättää yhä kauhua (selkomukautus Ari Sainio, Opike 2017).

Jules Vernen Maailman ympäri 80 päivässä seikkaillaan ja kilpaillaan ajan kanssa (selkomukautus Pertti Rajala, Avain 2017).

Ihmissuhteita

Eppu Nuotion Peiton paikka kertoo pikkupaikkakunnan perheestä 1960-luvulla (selkomukautus Johanna Kartio, Opike 2017).

Jasu Rinneojan kahdessa kertomuksessa Kauno ja Sutki on kohtaamisia – ja muutakin tapahtuu (Reuna Kustantamo 2017).

Lyhyitä kertomuksia

Tuija Hannulan pakinoissa Toppatakin alla on sydän kuuluu maahanmuuttajien näkökulma (Reuna Kustantamo 2018).

Tuija Takalan lyhyissä novelleissa Hyvä päivä tapahtuu pieniä yllätyksiä (Opike 2018). Kustantaja sivuilla on novelleihin tehtäviä.

Elämäntarinoita

Satu Leiskon haastattelukirjassa Tulin Suomeen yhdeksän maahanmuuttajaa kertoo elämästä uudessa kotimaassa (Avain 2018).

Runoja

Helena Seppälän Tämä on minun lauluni -kokoelmasta välittyy ajatuksia luonnosta ja tunteista (Reuna Kustantamo 2018).

Tuija Takalan kokoelmassa Kierrän vuoden (Opike 2016) on runo vuoden joka viikolle (kirjan lopussa on joka runoon kysymyksiä keskustelun tai pohdintojen avuksi), ja kokoelmassa Onnen asioita (Avain 2018) välittyy havaintoja arkisesta elämästä.

Tietoa maailmasta

Seija Niinistö-Samela johdattelee nykytekniikkaan: Robotti ihmisen apuna (Pieni Karhu 2018).

Seija Niinistö-Samelan ja Juha Samelan valokuva-tietokirja Sinisiipi niityllä kuvaa niittyluontoa (Avain 2018).

Selkokirjatietokanta

Selkokirjatietokannasta voit etsiä kirjoja hakusanan avulla. Selkokirjaesite kokoaa myös uutuudet, vielä ei uusinta näe Selkokeskuksen sivuilta, mutta täältä sen sitten löytää, kuten muutakin selkokirjatietoa.


P. S. Suurimmasta osasta luettelemistani kirjoista on blogissani postaukset. Löydät ne kirjoittamalla kirjan nimen hakukenttään – en lisännyt linkkejä suoraan.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Listaus, Selkokirja

Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin

Tuukka Pietarisen runoissa näen peilikuvia, jossa on hieman vääristävä heijastus. Tai voisihan kyse olla veden kuvajaisesta, sellaisesta, joka toistaa alkuperäistä liplatuksena. Näin se tapahtuu:

”Ei toista: yksin
Ei yhtä: toisin”

Tai sitten runoissa on yhtäläisyyksiä muttei symmetriaa, niissä on taite tai liike toiseen suuntaan:

”Melkein ainetta ja melkein aineeton
Perhosen siivissä silmät, melkein katse”

Tai:

”Tuon pöydän ääressä ja katsovat toisiaan
katsomassa itseään katsomassa toisiaan”

Yksin ja toisin (WSOY 2018) on Pietarisen esikoisteos, kovin varma ajatuksiltaan ja sanojen asetteluiltaan. Minua viehättävät etenkin lyhyet kahden rivin sanapeilailut. Ne ovat niin suoria ja tarkkoja, silti avaria.

20190102_185137.jpg

Ajatuspeilaukset huvittavat ja hivelevät, sillä ne pistävät keksimään tuttuja asioita uudelleen. Mieleeni jäävät runot, joissa askarrellaan unien näkemisestä, muistamisesta ja kertomisesta. Myös runoajatukset miellyttävät, kun ne näennäisestä havainnosta laajenevat metaforiksi vaikkapa ihmissuhteista (jos niin haluan tulkita):

”Äkkiä suru siitä ettei kaksi yhdensuuntaista suoraa
koskaan leikkaisi toisiaan”

Suora, pintaselvä virke virkistää myös proosarunotyyppisissä pitkähköissä runoissa. Ne ovat tarinan, jopa sadun kaltaisia. Niissä on pää ja häntä, kuitenkin jokin päättömyys, jolla ne lonksuvat ulos proosan saappaista. Silloin on kyse runoudesta: sille ei riitä yksi kengännumero.

Muutama kuvaruno pomppaa sivuilta, mutta ne ovat linjassa muun sisällön kanssa. Senkin huomaan, että runovirkkeet pakenevat loppupisteitä. Niin ajatukset jatkavat kulkuaan.

– –

Tuukka Pietarinen
Yksin ja toisin
WSOY 2018
runoja
44 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muita lukijoita mm. Kirja vieköön! ja Luettua elämää.

 

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja 2

Kun haluan kiertää vyöryttävien tekstien virran ja monimutkaisten rakenteiden karikot, luen Lucia Berlinin novelleja. Ne ovat tekstien juoksutuksen virkistävää vettä. Eikä vaikutelmaa vähennä, vaikka välillä annoksen vetää väärään kurkkuun tai kulauksessa on ehkä multakokkareita tai viinan vivahde.

Olen lukenut Berlinin Siivoojan käsikirjan toista osaa Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia (Aula & Co 2018) loppuvuoden ja sitä seuranneen tammikuun alkupäivät. Olen säästellyt, jotta virkistys säilyisi pitkään. Novellien kerronnan hengitystä mukaileva helppous tekee niistä ainutlaatuisen sisään-ulos-sisään-virtaavia.

Alan jo sekoilla omissa vertauksisani, vesi ja hengitys, hmm. Pidän siis horinani aisoissa ja menen asiaan, etten ala muistuttaa kirjan loppusanojen kirjoittajan sietämätöntä kuvailutekstiä. Suosittelen, että säästät kirjan alku- ja loppusanat luettavaksi vasta, kun olet lukenut varsinaisen kirjan annin eli Berlinin novellit. Ja ehkä voit nytkin siirtyä suoraan niihin.

20190105_100142.jpg


Berlinin novellikerronnan selkeys kätkee sisäänsä tilanteita ja henkilöitä, jotka ovat pätkäisty jostain elämäntapahtumista, jotka eivät ole millään muotoa selkeitä. Valittu tilanne saattaa tuntua satunnaiselta raportoinnilta. Jossain kerrontavälissä voi olla viittaus menneeseen tai tulevaan. Lisäksi pintajuonen voi halkaista suora tunnetokaisu. Etukäteen en pysty päättelemään, mistä on kyse, minne päädytään. Kaikenlainen kikkailu on poissa.

Minua kiehtoo henkilökuvaus, josta niukkanakin välittyvät ihmisten ihmeellisyys, arvaamattomuus, hyvyys ja pahuus sekä kaikki keskeneräisyys. Novelleissa on paljon minäkerrontaa ja henkilöhistoriatietojen perusteella kirjoittajaan viittaavaa, autobiografista. Kirjan alussa siteerataan Berliniä, jolle ei ollut merkitystä, missä määrin novellit ovat totta vaan se, miten tarinasta tulee totta.



Minulla on kirjassa monia suosikkeja (mm. ”Hymyilisit vähän”, ”Äiti” ja ”Hiljaisuus”), mutta valitsen esimerkiksi novellin ”Itkupilli”, jossa kertoja Chatlotta viettää aikaa syöpäsairaan siskon luona. Siivoojan käsikirja 2 -kokoelmassa on useita minäkertojan lapsuudenperheeseen ja siskoon liittyviä novelleja.  Irrotan ”Itkupillistä” kaksi sitaattia.

Ensimmäinen kuvaa koukkuja, joita sisältyy Berlinin kieleen, etenkin vertauksiin. Yllättävyys lisää sävynautintoa, koko ajan tapahtumiin tunkee uusia tulkintoja, kun maistelee valittuja sanoja. Niistä suuri kiitos suomentajalle, Kristiina Drewsille, jonka tyylitajuun luotan.

”Basil tuijotti Mercedestä järkyttyneenä. Eikä pelkästään siksi, että tyttö itki, tai että hänellä oli vain sortsit ja niukka toppi ilman rintaliivejä. Ihmiset aina tyrmistyivät sisarusten kauneutta. Kun heidän seurassaan viettää enemmän aikaa, siihen tottuu, niin kuin huulihalkioon.”

Toisen sitaattivalintani perustelen siten, että sen kommentoimaton dialogi ei pysty estämään äänenpainoja, ilmeitä ja eleitä, joita teksti tulvii niitä ilmaisematta. Näen ja kuulen ilkikurisuutta, hirtehistä tragikoomisuutta ja murhetta menneestä, jonka katuminen ei sitä muuksi muuta.

”Rakas Carlotta… kuinka ihmeessä sinä saat elämän sirpaleet taas yhteen?”
”En minä halua mitään vanhoja sirpaleita. Minä elän vain elämääni ja yritän olla tekemättä enempää tuhoa.”
”Kerro, mitä sinä olet saavuttanut tässä elämässä?”
En keksinyt yhtään mitään.
”En ole ryypännyt kolmeen vuoteen”, sanoin.
”Se tuskin on saavutus. Sama kuin sanoisi: ’En ole murhannut äitiäni.’”
”Onhan se vähän niinkin.” Hymyilin.

Mitäpä sitä muuta. Suosittelen.

– –

Lucia Berlin
Siivoojan käsikirja 2. Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia
suomentanut Kristiina Drews
Aula & Co. 2018
291 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Juttuni Siivojan käsikirjasta: tässä.

Muiden juttuja Siivojan käsikirja 2:sta: mm. Kirsin Book Club, Kirjaluotsi, Opus eka, Leena Lumi ja Luettua elämää.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit

Riitta S. Latvala: Sodan jälkeen sarastus

Sisällissota on lähivuosina innoittanut kirjailijoita, ehkä jopa liiaksi asti, joten on tervetullutta, että itsenäisyyden ajan historiasta siirtyy kaunokirjallisuuteen myös muita draama-aikoja. Aika vähän olen lukenut kuvauksia kaupunkielämästä heti sodan jälkeen.

Riitta S. Latvalan romaanin nimi Sodan jälkeen sarastus (Robustos 2018) viitaa siihen, että jatkosodasta on selvitty, ja ”sarastus” vie ajatukset toiveikkuuteen, mutta mitään aurinkoista auvoa ei kirja kuvaa. Sotakokemukset ovat jättäneet kaikkiin varjonsa.


Romaanissa seurataan elokuun 1946 aikana käpyläläisen kerrostalon väkeä. Romaanissa pyörii parikymmentä henkilöä, mikä hieman hajottaa kokonaisuutta. Kirja kuvaa kaupungistuvia ihmisiä, joilla on vielä kylämäinen meininki. Naapurit tunnetaan, asioita setvitään ja menemisiä kytätään, ja kostonhaluisimmat ilmiantavat toisiaan, sillä sodanjälkeinen yhteiskunta järjestäytyy säännöstelyn ja kontrollin hengessä. Joidenkin naapuriapuun voi luottaa.

Pääjuoni keskittyy yksinhuoltaja-Mandiin, joka on miehetön avioeron, ei sotaleskeyden vuoksi. Mandia riepoo eron lisäksi lasten kohtalo: omat pikkupojat ovat visiitilä sotalapsivuosien Ruotsin-perheessä, ja äiti pelkää lasten menettämistä. Mandi näkee enteitä ja hoitaa lähi-ihmisten pikkuvaivoja yrteillä. Oleellisinta kuitenkin kirjan juonen kannalta on Mandin auttavaisuus, joka eniten kohdistuu naapurin 15-vuotiaaseen Lailaan. Lailan äiti katoaa, jolloin Laila pienine sisaruksneen ovat vailla hoivaa, rahaa ja ruokaa. Mandi auttaa umpimielistä Lailaa selvittämään äidin kohtaloa, mutta myös muuta huolta pukkaa.

20190101_161114.jpg

Olematta minäkerrontaa teksti porautuu Mandin ja Lailan ajatuksiin siten, että kronologisesti etenevä kerronta saa aineksia menneestä. Määrittelemättömästi kerronta heiluu kaikkitietävän kertojan ja jopa tajunnanvirtamaisen päänsisäisen puheen kesken. Etenkin Mandin tilanne ennen ja nyt valottuu.

Juonta juoksutetaan aika verkkaisesti siten, että elinolosuhteet ilmaistaan havainnollisesti. Kerronnan rytmi vaihtelee, välillä se hakka lyhyenä, välillä polveilee. Tyypillistä on tämä: arkitapahtumien ilmaisuun raapivat aukkoja kuvalliset leikaukset.

”Mandi kurkkii ruokahuoneen ikkunasta. Kössi on pihalla hyörinän keskellä. Ei katso ylös, vaikka Mandi arvaa, että hänen kotinsa vetää Kössiä puoleensa.
Hunajakennon makein piste. Mies vieraili illalla Kristiinan luona ja olisi varmasti jo aamupäivällä tullut kyselemään perään, jos olisi katseiden kaaverkossa kehdannut. Jos Mandi ei olisi sillä lailla säntäillyt, sahannut talonkulmia.”

Rytmistä, kielikuvista ja väkimäärästä johtuen romaanin lukeminen vaatii paikoin ponnistelua, vaikka kaupunkikorttelin ja kuvausajan tunnelma saakin runsaudesta elinvoimansa. Tietty viivyttelyn ja viipyilyn tuntu on tehokeino, joka välillä viehättää minua, mutta välillä kaipaan tiivistystä ja fokusointia. Tällainenkin käy mielessä: jollain tavoin kirjasta läikkyy samansorttista henkeä kuin Saision Elämänmenon työläiskorttelin elämänkohtaloista. Ajattelen, että kirja sopii lukijalle, jota kiinnostaa sekä 1940-luvun loppupuolen että ajattomien arkiongelmien käsittely sodan jälkeen järjestäytyvässä yhteisössä.

Sodan jälkeen sarastus -romaanissa on joitain hienoja kohtia siitä, miten ponnistelu ja elämän jatkaminen kannattaa. Kaikenlaista kuuluu elämänmenoon, myös hyvien hetkien sarastus.

”Heidän pysähdyttyä portille hengittelemään Mandi ajattelee, että elämä on merkillinen otus. Yhdessä hetkessä murjoo ja seuraavassa pistää tanssiksi, ellei ihan ranttaliksi, niin kuin kanarialintujen parvi olisi pyrähtänyt lentoon häkistään rinnan alta.”

– –

Riitta S. Latvala
Sodan jälkeen sarastus
Robustos 2018
romaani
404 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani