Kuukausittainen arkisto:helmikuu 2019

Avoimet ovet: Loviisa ja Heta

Järkälemäiset hämäläiset talollisdraamat yhdistyvät Heini Tolan käsittelyssä parituntiseksi esitykseksi. Kunnioitan Loviisa ja Heta -esityksen tiivistämisen taitoa. Avoimien ovien karsitussa esityksessä mahdollistuu menneen maailman maalaisnaiskohtaloiden koskettavuus tämänpäiväiselle näkijälle.

20190216_093918.jpg

Ensimmäinen puoliaika keskittyy Loviisan asettumiseen Niskavuoren emännäksi. Se käy kovien pettymysten kautta: Juhani on nainut Loviisan rahojen takia, sillä miehen tosirakkaus roihuaa meijerin Malviinaan. Kummankin Juhanin naisen luopumisen tunteet välittyvät väkevästi, samoin Juhanin heikkous. Loviisa lunastaa paikkansa mutta raskain kompromissein.

Toinen näytös keskittyy kovis-Hetaan, jonka osaton asema selviää jo ensimmäisessä näytöksessä. Talontyttären menestys rajautuu naimakauppaan. Kun kopea Heta ei saa haluamaansa, loppu on vain ylpeyskuoren säilyttämistä. Muun hyvän ymmärtäminen tapahtuu liian myöhään. Hetaa ei ole helppo ymmärtää, toisaalta on, silti renkipohjainen aviomies-Akusti on jo muinaisessa elokuvaversiossa sulattanut sydämeni.

Kolme näyttelijää selviää kahden näytelmän koosteesta ja monista rooleista uskottavasti: näyttelijät ilmaisevat hienosti eri henkilöiden kokemus- ja tunne-elämää. Roolien vaihto onnistuu hyvin huivin tai hatun vaihdon ansiosta, muuta ei tarvita.

Musisointi mietityttää minua. Tunnelmia korostava taustasäestys toimii, mutta jotkut päällekäyvät estradilaulut raikuvat siten, etten oivalla yhteyttä näytelmäteemoihin. Ymmärrän ”Work, work, work” -gospelsoundin korostavan työteliästä puurtamista, mutta jollain tavalla se raikaa räikeästi, koska samalla toistuu hieman maneerimainen tuolien siirtely liukuhihnatyyliin. Eli musiikkityylivalintoja en täysin käsitä, en myöskään taustamaalauksen merimaisemaa (voi se toisaalta olla henkilöitä toisistaan erottava hämäläisjärvi). Sivuhenkilöistä on tehty tauluraamit, ja ainakin ennakkoesityksessä niiden liikuttelu käy kömpelöhkösti. Tähdennän: marinanaiheeni eivät esityskokonaisuutta horjuta.

Heini Tolan aika on ilmeisesti päättymässä Avoimissa ovissa. Viime vuosina kotimaiset naiskirjailijat ovat saaneet teatterissa rooleja, joihin mahtuu ajatonta ja vaikuttavaa. Hieno, arvostettava asia –  ja päätös toteutuu mallikkaasti.

– –

Niskavuori: Loviisa ja Heta
Avoimet ovet, ennakko 11.2.2019, ensi-ilta 19.2.2019
Teksti: Hella Wuolijoki
Sovitus ja ohjaus: Heini Tola
rooleissa Ella Pyhältö, Mirva Kuivalainen, Jukka Pitkänen
musiikki Salla Matkkanen
skenogragia Ia Ensterä
valosuunnittelu Jere Kouhia.

4 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, teatteri

Niina Mero: Englantilainen romanssi

Kirjan nimi lävähtää riemastuttavan paljaana: Englantilainen romanssi (Gummerus 2019). Ei siis tarvitse arvailla, mitä saa, kun lukee Niina Meron esikoisromaania.

Vaan ei otsikko ihan kaikkea kata. Kartanoromantiikkaan lomittuu hitusen goottiviboja ja jopa (itse)murhatutkimusta. Eikä romanssikaan aivan suoraviivaisesti etene. Miehiä kartteleva tamperelainen minäkertojanainen kohtaa useita brittikomistuksia, jotka horjuttavat sosiaalisesti kulmikkaan naisen miesvastarintaa.

Palikat ovat genremielessä kohdillaan, eli juonikuljetus ja henkilötyypit noudattavat jo Jane Austenista tutuksi tullutta kaavaa (vaikkapa Ylpeys ja ennakkoluulo). Rempsakka, alempisäätyinen, välkky päähenkilö on hullaantua, mutta mutkia on matkassa (austenlainen Wickham-tyyppi) ja kohdekin voi vaihtua (vau, ei ihan tyylipuhdas Darcy-hahmo). Rinnalla kulkee ideaalipari, toisilleen luodut rakastavaiset. Tässä kirjatapauksessa Nora-kertojan sisko Heli valmistelee häitä kartanon perijäpojan kanssa. Se on syy, miksi anglofiilikertoja pakotetaan Englannin maaperälle.

20190217_102726.jpg

Kirjan väkevin rakkaus kohdistuu englantilaisuuteen. Aluksi kiinnostun siitä, miten Noran ideaalimielikuva unelmien maasta kohtaa todelliset kokemukset. Ei siinä oikeastaan säröjä tapahdu, mutta kertojan into kulttuurihistoriaan antaa pontta lukea näppärä viihdekirja loppuun, vaikka tiivistämisen varaa löydänkin.

”Minä olin nyt siellä, missä Keatsin kirjan tähti vakaana ja muuttumattomana seurasi ihmiskunnan kulkua, siellä missä Shelley oli anarkismillaan ja ateismillaan ravistanut yliopiston pölyistä ylemmyydentunnetta, siellä missä ilmasto oli kosteaa mutta huumori kuivaa ja missä minä olin kummallisella tavalla kotona, vaikka erotuin maisemasta kuin koripalloammattilainen lastenkutsuilla.”

Noran elämää ravitsevat englantilaisen romantiikan runoilijat Shelley etunenässä, ja muuten mielihyvää tuottavat populaarikulttuurin helmet, kuten brittipoliisisarjat. Koska itse olen muun muassa Morse– ja Lewis-sarjojen fani, huvittavat viittaukset niihin ja muihin mainioihin englantilaistuotantoihin. Myös Oxfordin kuvaus ja tutkijatyyppien ujuttaminen tapahtumiin miellyttää.

Meron teksti on sutjakkaa ja parhaimmillaan purevissa letkautuksissa. Juoneen ja henkilöihin jää minun makuuni turhaa tyypittelyä, vakka Mero pyrkii varioimaan ilmeisiä malleja. Esimerkiksi päähenkilön tatuoitu punkhenkisyys yhdistettynä sivistyneeseen kirjallisuudentutkimusintohimoon ei lopulta rajusti poikkea genrepolulta. Ehkä ei tarvitsekaan, sillä mukavana ajankuluna vietän arjesta irti -hetkiä kevääseen heräävässä brittipuutarhassa, kirjapölyntuoksuisissa yliopistonurkissa ja arvotaidetta pursuavassa kartanossa.

– –

Niina Mero
Englantilainen romanssi
Gummerus 2019
viihderomaani
383 sivua.
Sain kirjan ennakkokappaleen kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Blogistania-ehdokkaani 2018

Kirjabloggaajat äänestävät tänään vuoden 2018 kirjoista. Neljän kategorian tulokset julkistetaan huomenna (ks. Blogistania-esittely). Listaan linkkeineen omat viime vuoden huippuni.

blogistanian_kaikki_2018_vaaka.jpg

Blogistania Finlandia

3 pistettä
Olli Jalonen: Taivaanpallo
”Olen lukenut kevääni hienoimman (historiallisen) romaanin, joka puhuttelee minua monella tasolla ja joka avaa sitä, miten ympäristö, aika ja asema rajaavat meitä. Aluksi minun on vaikea päästä kielen rytmiin mukaan, mutta kun sen saavutan, se siirtyy verenkiertooni.”

2 pistettä
Minna Rytisalo: Rouva C
”Rouva C. vetoaa minuun sisällön, kerronnan ja kielen keinoin. Teksti tehoaa heti alkuunsa, kun haparoiva pari löytää toisistaan vastakappaleensa – ja tiedän liiton päättyvän varhain aviomiehen kuolemaan; tiedän Minnan leskeksi, joka synnyttää seitsemännen lapsen miehen kuoleman jälkeen. Tietoisuus avio-onnen rajallisuudesta virittää oitis tunnetaajuudet. Ja vielä tämä: Että kirja voi päättyä siihen, kun kaikki kirjallisuushistoriaan präntätty vasta alkaa. Mikä oivallus!”

1 piste
Peter Sandström: Äiti marraskuu
”Kirja merkitsee minulle silkkaa kaunokirjallisuutta, joka on samaan aikaan kirkasta ja sameaa: selkeän arkipäiväistä ja arvoituksellisen yllättävää. Olen aiemmin luonnehtinut Sandströmin tyyliä sakeaksi, enkä osuvampaa tämän uuden kirjan ilmaisutavalle keksi.”

Pisteet kerää blogi Tuntematon lukija.

blogistanian_kaikki_2018_vaaka.jpg

Blogistania Globalia

3 pistettä
Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin
”Anyurun käsittelytavan omaperäisyys kääntää uutisaiheet kaunokirjallisuudeksi, jossa on jotain odottamatonta, käsittämätöntä ja vavisuttavaa.”

2 pistettä
Rachel Cusk: Ääriviivat
”Kerronta, kieli ja tunnelma kietoutuvat hienosti toisiinsa. Romaanin henkilöt kulkevat ohi, niin ihmiset ohittuvat, mutta sellaisiahan ihmiset ovat. Ja aina voi kulkea myös itsensä ohi.”

1 piste
Melba Escobar: Kauneussalonki
”Escobarin romaani osoittautuu todella purevaksi sekä kerronnan että yhteiskuntanäkemyksen kannalta. Dekkarin piikkiin menee se, että romaanissa tapahtuu nuoren tytön murha, mutta mitään perinteistä jännitystä lukijan on turha odottaa. Ainakin minä sain lukijana kirjasta paljon odotuksiani enemmän.”

Pisteet kerää blogi Kirjamies.

blogistanian_kaikki_2018_vaaka.jpg

Blogistania Kuopus

3 pistettä
Maria Turtschaninoff: Maresin voima
”Maria Turtschaninoff on luonut mielikuvitushistoriaan lumoavan fantasiamaailman, jossa uskomukset, ympäristö ja henkilöt välittyvät elävästi. Teossarjaa luonnehtisin feministiseksi fantasiakirjallisuudeksi, voi sen sijoittaa myös YA-kirjallisuuteen, mutten näe lukijalle yläikärajaa.”

2 pistettä
Satu Leisko: Unohtunut kansa
”Osa osalta Leisko saa fantasiaosuuden tuntumaan luontevalta. Nyt Harsomaan ilkeiden ja alistuvien olentojen asetelma on selkeästi rajattu muutamaan outoon otusheimoon, ja se palvelee kirjan teemoja. Tärkeitä asioita ovat oman arvon ymmärtäminen, itseensä uskominen ja uskaltaminen.”

1 piste
Leena Virtanen & Sanna Pelliccioni: Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot
”Rakenteellisesti kuvakirjan tarina pomppii yhdenpäivän kehyskertomuksesta historiafaktoihin ja yhteiskuntaolojen kuvailuun, mukana on sitaatteja Minnalta ja Minnasta. Näin kirjan lukija pääsee asemoimaan päähenkilön aikaan ja paikkaan. Ihan lopussa on vielä muutamia faktoja ja kakkuresepti.”

Pisteet kerää blogi Yöpöydän kirjat.

blogistanian_kaikki_2018_vaaka.jpg

Blogistania Tieto

3 pistettä
Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin
”Ilahdun ajatuksesta, että kertoja ajattelee rakenteen jazzin kaltaiseksi. Tosiaan tekstistä toisinaan törähtää totuuden torvi, rymisee ravisteleva rumpu tai soi sopusointuinen sävel. Kirjassa on omakohtaista elämäntilannepohdintaa ja painostavia kirjankirjoitustuskan vuodatuksia. On matkakuvauksia safareilta tadegallerioihin, taideresidensseistä Atlantin rannoille. Luen maisemista, ruuista, ruumiintuntemuksista, elämyksistä, ystävistä, tuttavuuksista. Kertojan soolo-osuudet siirtyvät välillä yönaisten elämäkerroiksi, joita kertoja vapaasti kommentoi. Hän eläytyy ja tekee tulkintoja. Tekstin äänimassasta erottaa riitasointuja: ei kaikki naisfiilistely ole vain hymistelyä. Paljon on nautinnollista eri instrumenttien yhteissoittoa, jossa sulautuvat vuosisadat, kulttuurit ja kertojan tulkinnat.”

2 pistettä
Teemu Keskisarja: Saapasnahka-torni
”Keskisarjan kirjoitustyylin vallattomuus yhdistää entisajan ilmaisutapaa moderniin, ja näin syntyy hykerryttävää tekstiä.”

1 piste
Helena Ruuska: Hugo Simberg
”Kirjasta välittyy tunne-elämältään ailahtelevan symbolistin vaiheet siten, että elämäntapahtumat ja taideteosten synty kulkevat rinnan.”

Pisteet kerää blogi Hannan kirjokansi.

20190223_093619.jpg

26 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Dekkari, Elämäkerta, haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Lasten- ja nuortenkirjat, Listaus, Romaani, Tietokirja

Emma Puikkonen: Lupaus

Muistan sen juhannuspäivän, jona luin Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet. Samalla kun romaanissa rekka huristaa tunneliin, istun autossa, joka sukeltaa tunneliin. Liu’un kirjan polveileviin tiloihin ja tiedän lukevani sen vuoden parhaimmistoa.

Jännittää aloitta Puikkosen uusin, Lupaus (WSOY 2019).

20190222_151910.jpg

”Kun ihminen saa lupauksen, sen muistaa.”

Lupaus-romaani alkaa kerrassaan hienolla introlla, jossa jokainen lause on paikoillaan; ajatukset henkivät merkityksellisyyttä. Vähitellen tulen huomaamaan, että Lupaus on edeltäjäänsä juoniuskollisempi, vaikka nytkin risteillään ajoista, henkilöistä ja paikoista toisiin. Romaanin tendenssi on suorempi kuin Eurooppalaisten unien.

Kuittaan juonen näin: Rinnan isä on kerran luvannut pelastaa tyttärensä tapahtui mitä tahansa. Dementoituva isä ei enää pysty lunastamaan lupaustaan, mutta Rinna lupaa saman tyttärelleen Seelalle. Perheeseen kuuluu myös Rinnan veli Robert, ja mutkan kautta pistäydytään toisessa perheessä, englantilaisen Neelin kotioloissa.

Sitten tapahtuu: puutiaisaivokuume ja jäätiköiden arvaamattomuus. Ilmastoahdistus vääntää Rinnan turvallisuudentunteen jengoiltaan.

”- Pitää olla joku suunnitelma bee.”

Rinna rakennuttaa suojan, pelastuspoteron. Samalla runneltuvat lapsuuskodin puutarha ja välit veljeen. Romaani kysyy minulta: Kun tietää kaiken ennemmin tai myöhemmin tuhoutuva, pitääkö silloin käpertyä poteroon? Onko toisen turvattomuus toisen turva? Mitä voimme luvata tuleville polville?

”Mitä minä yksi ihminen voin tehdä.
Ja silti olen sanonut: minä pelastan sinut.”

Lupaus herättää minussa monenlaisia kysymyksiä, ja antaa se vastauksiakin. Haluan jokaisen löytävän niitä laillaan, en halua pilata muilta lukijoilta Puikkosen tekstimaailmaa. Kokoan siten vain muutaman kokemuksen.

”Voin silti olla tässä, voin silti hengittää, voin katsoa ja nähdä, miten tämä tapahtuu.”

Romaanin kuvaama ilmastoahdistus on, no, ahdistavaa luettavaa. Se vie tämän ajan perimmäisiin kysymyksiin: miten voi elää vääjäämättömältä näyttävää tuho seurana, miksi jatkaa elämää, miksi monet eivät tee mitään, miksi päättäjät…

”Tässä on sellainen vaara että me kansalaiset medbörjare mennään sekaisin.”

Puikkonen ei saarnaa tai syyllistä, vaan hän näyttää tunteita ja tunnelmia. Kauheuden ja kauneuden, rakkauden ja surun rinnanelo vaikuttaa, koska kieli ja kerronta loistavat taitavuutta. Romaanissa on upeita näkyjä ja kuulokuvia gröönlantilaisjäätiköltä, englantilaiselta puutarhapalstalta, suomalaisjärven rannoilta ja metsistä. Ihailen lisäksi tapaa, jolla romaanissa ilmaistaan lapsen kasvu nuoreksi. Romaanin ihmisten suhteet ovat toisistaan loitontuvia, se luo tiettyä etäisyyttä – ja heti perään mieleeni tulee kirjasta pari lähestymistä, jotka säväyttävät.

Unet ja sadut ryydittävät tekstiä, ja niiden metaforisuus ja symbolisuus ovat balanssissa kuvatun reaalimaailman kanssa. En koe lukevani dystopiaa vaan nykyisyyttä, jossa punkit lisääntyvät, kesät kuumenevat, jäätiköt sulavat, ravinnosta on paikoittain pula ja rajoilla ammutaan (ilmasto)pakolaisia.

”- Ennen sanottiin, että kurki pitää taivasta pystyssä. Kannattelee.”

Vaikka yhä edelleen Eurooppalaiset unet on minulle ykkönen, Lupaus on tärkeä. Se siellä täällä myös iskee omakohtaiseen. Esimerkiksi kurjet (vaikka kurjet ovatkin pieni kirjayksityiskohta). Minun vuodenkiertoni rakentuu kurkien tulosta kurkien lähtöön. Kun löydän Lupauksesta siihen liittyvän kohdan, sähköistyn. Ihan kuin minulle kirjoitettu. Ihan kuin elämä jatkuisi, ihan kuin olisi toivoa niin kauan, kun lähisuolta kuuluu kurjen huuto – ja toisen vastaus.

”Sitten yhtäkkiä, kurki nostaa nokkansa ylös ja huutaa, samaa huutoa kuin aina keväisin ja syksyisin kurkiaurat huutavat, vuodenajan vaihtumisen ääntä. Huudon lakattua kuuntelemme hievahtamatta kurjen kanssa, mutta kukaan ei vastaa.”

– –

Emma Puikkonen
Lupaus
WSOY 2019
romaani
129 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Kiki Smith: Procession

Sara Hildénin taidemuseo on vuosia onnistunut esittelemään kiinnostavia nykytaiteilijoita.  Viimeksi hurmaannuin Anj Smithin töistä, tällä kertaa esillä on toinen Smith, amerikkalainen Kiki Smith, jota tituleerataan yhdeksi tärkeimmistä nykytaiteilijoista. Lainaanpa museon seinätekstiä:

”Kiki Smith paljastaa meille lumoojattaren lailla visionsa illuusionsa menneestä maailmasta, jossa ihmiset ja luonto, elämä ja kuolema, feminiininen ja maskuliininen elävät sopusoinnussa.”

Procession-näyttely on tavallaan karsittu retrospektiivi. Suosittelen näyttelyn kiertämistä alakerrasta yläkertaan. Museon alakerroksessa on Smithin alkutuotantoa, jolloin Smith oli kiinnostunut ihmisen anatomiasta. Näytillä on esimerkiksi neitsyt Maria -veistos, jonka mehiläisvahamateriaali tekee naisesta nyljetyn näköisen – ihmisen muiden joukossa. Smithin taiteessa on viittauksia kristilliseen kulttuuriperinteeseen ja yhteiskunnallisiin teemoihin.

Voisin antaa näyttelylle nimeksi ”Eläimellistä menoa” tai ”Luomakunta”. Alakerrassa on vaikuttava lintuteos, muistomerkki tuholaismyrkkyihin kuolleille linnuille. Yläkerrassa on monimerkityksellisiä eläintöitä, joissa on peuroja, susia, kissoja, kotkia ja muita luontokappaleita, esimerkiksi Pieta-työssä esiintyvät nainen ja kissa. Yhteydestä luontoon kertovat esimerkiksi veistokset, joissa ihminen syntyy eläimestä.

Vanhalla kudontatekniikalla toteutetut työt hehkuvat värisävyjä ja toimivat kertomuksina. Seinävaatteissa on paljon yksityiskohtia, joilla kuvitetaan luonnon, eläinten ja ihmisten rinnaneloa tämän taivaan alla. Kuvakudoshuoneessa vietän paljon aikaa teoksia tutkien.

Lituskaiset veistokset kummasti kiehtovat minua. Se, että mahdollisuus moniulotteiseen veistokseen litistetään kaksiulotteiseksi, on kekseliästä ja kertoo omaa tarinaansa. Esimerkiksi aurinkoa, kuuta ja tähtiä kuvaavat lättänät alumiiniveistokset huvittavat. Tulee jollain lailla mieleen saksalainen Martin Honert, jonka töihin ihastuin Berliinin retrospektiivissä tammikuussa 2013 – ja jopa rohkaistuin vinkkaamaan taiteilijaa Hildénin museolle. No, vinkki ei ole vielä todentunut näyttelyksi.

Kiki Smithistä vielä: näyttely on ilman muuta katsomisen väärti, vaikken suurta hullaantumista kokenutkaan. Näinä ilmastonmuutoshuoliaikoina on kuitenkin oleellista muistuttaa myös taiteen keinoin luontoarvoista, joissa ihmisellä ei ole erityisasemaa.

– –

Kiki Smith
Procession 9.2. – 12.5.2019.
Sara Hildénin taidemuseo 

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Taide

Mimmu Tihinen: Toivottavasti huomenna sataa

Mimmu Tihisen selkokirja Toivottavasti huomenna sataa (Pieni Karhu 2018) sopii pojille (ja tytöille) ala- ja yläkoulun taitteeseen, yläkoulun puolellekin. Kirjan kertoja on Leo, joka on kokenut kovia. Hän on käynyt läpi monia leikkauksia, joten monet tavalliset asiat ovat hänelle vieraita ja häpeän aiheita. Pidän siitä, että kirjassa käsitellään myös teinipojan ruumiinkuvaa, joka ei ole somekuvien kärjessä.

”Nimeni on Leo.
Olen laiha ihminen.
Minulla ei ole lihaksia,
siis sellaisia lihaksia, jotka näkyisivät,
lihaksia, jotka saisivat minut näyttämään
vahvalta ja komealta.”

Yksinäisyyden, erilaisuuden ja häpeän tunteet kuvataan kirjassa elävästi, samoin äidin ylisuojelevuus. Murrosikään kuuluvia tunteita myllää lisäksi vuokramökin ympäristössä häärivä suloinen Ella. Onneksi ongelmissa ei ryvetä, vaan kirjan tapahtumat tuovat epävarmuuden sietämisen lisäksi toivoa.

20190221_103223.jpg

Tihinen kuljettaa juonta ja päähenkilön tunnelmia mukavasti eteenpäin. Lukujen alkujen tiivistykset virittävät, ja hienoinen, osoittelematon huumori pehmittää Leon kokemuksia. Olisi hienoa kuulla, miten teinipoikalukija kirjan kokee.

Jokunen vaikea sanakäyttö ja vanhahtava tokaisu (hurjan suloinen, voi räkä) minua mietityttävät. Selkokielinen rivittäminen välillä unohtuu, eli perussääntö ”yksi ajatus yhdelle riville” ei aina toteudu. Jos ajattelen lukijaksi teinipoikaa, rivitysjutut eivät häntä häiritse – vain tällainen selkopuritaani sellaiset ehkä huomaa.



Lukuliike (#lukuliike) kannustaa kaikenikäisiä lukemaan, etenkin nuoria. Raumalaiset jääkiekkoilijat ovat käyneet lukemassa teinipojille ja kuusamolaiset ammattikoulun pojat alakoulun pojille. Esimerkiksi noin – kaikenlaista siis tapahtuu lukemisen edistämiseksi. Lisäksi lukukipinän sytyttämiseen tarvitaan kirjoja, jokaiselle jotakin.

Selkokirjat voivat madaltaa kynnystä lukemiseen, koska ne ovat lyhyitä ja helppoja. Tarinat ovat rajattu ydintapahtumiin, henkilöitä on muutama ja kieli yleiskieltä helpompaa. Kirjan ulkoasu helpottaa lukemista: luvut ja kappaleet ovat lyhyitä ja palsta kapea. Toivon selkokirjojen tulevan tutuiksi, jotta ne olisivat aito vaihtoehto lukijoille, joille lukeminen ei syystä tai toisesta ole helppoa tai jotka haluat viihtyä helpon kirjan seurassa. Eli lue sinäkin selkokirjoja, tule mukaan haasteeseen.

selkokirjahaaste2019_v2

P. S. Seuraa myös juttusarjaani Selkotekijä (#selkotekijä).

Mimmu Tihinen
Toivottavasti huomenna sataa
Pieni Karhu 2018
selkokirja nuorille
79 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Selkokirja

The Favourite

Epookkidraamat kiehtovat minua. Historian elävöittäminen tuo tämänpäiväiselle ajallisia asioita ja samalla ajattomia. The Favourite -elokuva vie 1700-luvun brittihoviin, jonka keulakuva on kuningatar Anne, mutta todellisesta vallasta taistellaan kulissien takana.

Puitteet vakuuttavat. Asut ja miljööt pikkupiirteitä myöten näyttävät uskottavilta. Mutta se ei riitä, sillä uskottavuudelle tai komealle ajankuvalle tehdään jäynää. Tälle elokuvalle ominainen nyrjähtäneisyys välittyy esimerkiksi huikeassa tanssikohtauksessa, joka on täysin muuta kuin 1700-luvun koneventiot. Monet hovin huvitukset kuvitetaan brutaaliin tyyliin: ylhäisön yltäkylläisyyden rappio rehottaa pitelemättömästi.

Juonta en tohdi paljonkaan avata, sillä sen arvaamattomuus on osa elokuvaelämystä. Kuningatar Annen (Olivia Coleman) lapsuudenystävä lady Sarah (Rachel Weisz) käyttää hyväkseen kuningattaren heikkouksia ja pitää hyppysissään todellista valtaa. Sarahin serkku, nuori Abigail (Emma Stone) viekastelee itsensä hoviin Sarahin vastavoimaksi. Mittelö kuningattaren suosiosta käy kovana, jolloin sivuseikaksi jää esimerkiksi sota Ranskaa vastaan. Miesroolejakin elokuvassa on, mutta miehen paikka on lähinnä statistin.

20190220_084720.jpg

Elokuva käsittelee kirpaisevia vallan- ja rakkaudenkaipuun teemoja. Ihmisen arvo pyrkimysten välineenä ei ole suuri. Jään pohtimaan elokuvan asettamaa kysymystä: ovatko voitot muiden kustannuksella voittoja? Hämärä loppu voimistaa kysymystä.

Elokuvan maailma on vainoharhainen: keneenkään tai mihinkään ei voi luottaa. Elokuva jättää rosoisen, röyhkeän ja rivon jäljen. Käsikirjoittajat Deborah Davis ja Tony McNamara sekä ohjaaja Giórgos Lánthimos ovat tehneet hienoa filmityötä, jossa on suuria linjoja ja mehukkaita yksityiskohtia.

Elokuvan naiset loistavat rooleissaan. The Favouriten lähikuviin ei ole asiaa Hollywood-tähdillä kurtattuine ja ruiskutettuine muovikasvoineen – näihin rooleihin tarvitaan mikroilmeisiin kykeneviä naisia juonteineen tai meikittömine hipiöineen. Heittäytymisestä pisteet. Jaha, pisteitä muuallakin lasketaan, sillä kolmikko on Oscar-ehdokkaana, muita palkintoja on jo osalle ropissut.

– –

The Favourite
Ohjaus Giórgos Lánthimos
Alkuperäiskäsikirjoitus Deborah Davis ja Tony McNamara
rooleissa:
Kuningatar Anne (Olivia Coleman)
Abigail (Emma Stone)
Lady Sarah Marlborough (Rachel Weisz)
Videoita ja kuvia: IMDb

1 kommentti

Kategoria(t): Draama, Elokuvat, Kirjallisuus

Henriikka Tavi: Toivo

Joskus runoksi riittää kuolleiden henkilöiden nimien tai elin- ja kuolinvuosien kirjan sivuille pudottelu. Tai lorut, jotka rakentuvat luontokappeleiden nimistä, lastenlaulurakenteet, kehtolaulut, Onnimannin uusi tuleminen. Jälkimmäinen näin:

”- –
Oli ennen korttipakka,
korttipakasta tupakka,
tupakasta pata-akka,
pata-akasta kuolema.”

Henriikka Tavin runokokoelma Toivo (Teos 2011) on täynnä kuolemaa, ja siinä on väkevä tarraus pitää edesmennyt läheinen lähellä, muistaa, tahto olla päästämättä irti: ”Tarkoituksenani on sotkea raja elävien ja kuolleiden välillä.” Tapahtuu, mitä on luvattu: läsnäolo sotkeutuu peruuttamattomaan poissaoloon. Poissaolo sotkee sitä, mitä on ollut. Esimerkiksi kaksi lausetta tiivistää sitä, miten ihmisen tuttuus hämärtyy tai lähtenyt jää arvoitukseksi. Kuolleet vaikuttavat eläviin.

”Minä en tiedä millainen ihminen sinä olit.

 

Millainen ihminen minusta olisi tullut?”

Runokokoelman lopusta selviää monen runon lähtökohta. Ilman selityksiäkin runoista erottaa vaikutuksia, esimerkiksi Saima Harmajaan liittyvä runo ”Hallakehrääjä” jää mieleen, samoin Saila Susiluodolle suunnattu runo ”Susi”, etenkin sen alaotsikko hivelee: ”eli miksi puut virtaavat ylöspäin”.

20190216_094118.jpg

Mutta perhoset! Häkellyn siitä, miten hyvin toimivat runona perhosten nimiluettelot säkeiksi jaettuna. Kauniita, kiehtovia lajinimiä. Kokoelman lopun perhosnimetyt runot olen lukenut useaan otteeseen, ja ne lepattavat mielessäni. Joissain runoissa sanat sekoavat, jäävät kesken, toiset runot kuulostavat osin luontokirjan referoinnilta. Yhtä kaikki: nämä rajallisen lentelyelämän luontokappaleet tuovat vääjäämättömään kuolemaan jatkuvuutta, tai pikemmin hetkellisyyttä. On siinä lohtua, toivoa.

”Minä kerron sen sinulle, vaikka et voi sitä kuulla.
Tämä on kertomus, jonka unohdat.
Minä lähden, mutta ei ole lähtöä. Ja kun poissaolon niitty
alkaa vajota surullisuuteen:
Älä siis sure.”

– –

Henriikka Tavi
Toivo
Teos 2011
runoja
75 sivua.
Ostin kirjan.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Vilja-Tuulia Huotarinen: Heistä tuli taiteilijoita

Vilja-Tuulia Huorisen kirjoittama kirja Heistä tuli taiteilijoita (WSOY 2019) saa osuvasti alaotsikkotäsmennyksen ”muotokuvia”. Kokonaisuudessaan se kuuluu: 12 muotokuvaa suomalaisista naistaiteilijoista. Kirja on syntynyt Minna Canthin 175-juhlavuoden kunniaksi, mutta mukana on juhlakalun lisäksi muita edelläkävijöitä kirjallisuuden, kuvataiteen, musiikin ja tanssin aloilta.

20190216_114611.jpg



Muotokuva-osuvuus liittyy moneen asiaan. Huotarisen tekstit ovat tiiviitä, fiktiivisiä tilannekuvauksia naistaiteilijoiden nuoruudesta, kuin valo- tai lyhytelokuvia hetkistä, joissa tulevat mestarit tyttöyden ja naiseuden kynnyksellä oivaltavat kutsumuksensa tai ottavat askeleen sen suuntaan. Siihen liittyy tunteita varmuudesta epävarmuuteen.

”Kuulisinpa edes kerran lauseen: ’Minun ei tarvitse surra sinua, sinä olet iloni!’ Silloin uskaltaisin kääntää pääni aurinkoon.” (Fredrika Runeberg)

Muotokuvat ovat myös konkreettisia, sillä jokaisesta taiteilijasta on Riikka Sormusen akvarelli. Ne kuvittavat Huotarisen tekstejä sävykkäästi, sillä Sormusen kuvissa värit ja muodot ilmaisevat tekstien oleellista tilannetta ja tunnelmaa. Kuvituksien hahmot muistuttavat henkilöistä otettuja valokuvia mutta onnistuneen pelkistetysti.

20190216_114657.jpg

”Mutta on myös muuta tietoa kuin se, mitä koulu opettaa: sanotaan, että sudenkorento ompelee nukkuvan silmät kiinni.” (Aino Kallas)



Tämä kirja on kaunis, todella kaunis. Kauneutta koen kuvista, samoin tekstistä. Korostan: kirjan kauneus ei ole kiiltokuvamaista, vaan sen voi kiteyttää Fredrika Runebergista kertovaan tilannekuvaan:

”Olin sanonut ensimmäistä kertaa ääneen jotain sellaista, mikä oli ollut itsellenikin aiemmin tuntematonta. Eikä lausahdukseni syntynyt mistään kauniista ajatuksesta: se oli syntynyt kiukusta ja vastustuksesta.”

Sisällön kauneutta on se, että oman ominaislaadun tunnistaminen on oikein, ainoa oikea, mutta sen toteuttamiseen sisältyy onnen lisäksi ponnistelua, ristiriitaisuuksia ja ristiriitoja. Ilmaisun kauneutta koen sivulta toiselle. Huotarilla on taito ilmaista tiiviisti. Poimin listan hienouksia:

”Silmäkulmastani näen, miten pimeys ojentelee raajojaan rantaveteen.” (Aino Kallas)

”Koulutytön vino uhma oli jo väistynyt ja katseessa oli iso musta kraateri.” (Essi Renvall)

”Sade ulkona on satojen silkkimekkojen kahinaa.” (Anni Swan)

”En ole kasvanut tynnyrissä enkä siis mahdu laatikkoon.” (Ellen Thesleff)

Eli välillä välähtää runoilija-Huotarinen, mutta väärinkäsitysten välttämiseksi korostan: muotokuvat eivät ole lyyrishämäriä vaan kirkkaita näkyjä, tyyliltään toisistaan poikkeavia ja kuhunkin henkilöön eläytyviä tilanne- ja luonnekuvia.


Nautin kirjasta kokonaisuutena, innostun, ihastun ja välillä jopa liikutun. Heistä tuli taiteilijoita on lukijoita sivistävä nostaessaan esiin historiallisesti merkittäviä esikuvia ja samalla visuaalis-verbaalinen taide-elämys. Uskon kirjan vaikuttavan sykähdyttävästi tyttöihin yläasteikäisestä mummoihin – ainakin se tehoaa minuun. Toivon kakkososaa naistieteilijöistä.

– –

Vlja-Tuulia Huotarinen
Heistä tuli taiteilijoita. 12 muotokuvaa suomalaisista naistaiteilijoista
Kuvittanut Riikka Sormunen
WSOY 2019
95 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Kirjan naistaiteilijat:
Ida Ahlberg
Aino Ackté
Minna Canth
Maggie Gripenberg
Aino Kallas
Mateli Kuivalatar
Helvi Leiviskä
Ida Moberg
Essi Renvall
Fredrika Runeberg
Anni Sean
Ellen Thesleff

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, lyhytproosa, Taide

Antti Heikkinen: Mummo

Kehveli sentään, miten uudet kirjat kaahaavat usein aiemmin ilmestyneiden ohi. Nyt jarruttelen, enkä virka mitään viime syksynä ilmestyneestä Kehvelistä ennen Antti Heikkisen edellistä romaania. Sukutarinoiden ja rehevän kerronnan ystäville sopii mainiosti Heikkisen romaani Mummo (WSOY 2017). Siinä sanoja suolletaan sukkelaan savolaisissa salometsissä 1920-luvulta lähelle tätä päivää.

Romaani rakentuu mummon ja äidin tarinoiden vuorottelusta. Kumpaakin kuvataan lapsuudesta lähtien. Kaksi kolmasosaa romaanista tarinat kulkevat eri vuosissa, ja loppuosassa kahden naisen kipakkaa kohtaloa pääsee seuraamaan samalta aikatasolta. Rakenneratkaisu onnistuu pitämään jännitettä yllä, sillä kuten perheille on ominaista, salaisuuksia piisaa ja niitä piilotellaan.

– Tässä talossa ei oo keskusteltu ennenkää ja tässä asiassa ei sitäkään vähää.

Voimanaisten kehityskaaret piirtyvät terävästi kuvatusta ympäristöstä, etenkin Maija-mummon piinkovaksi kasvu olosuhteiden johdosta ja Marja-Liisa-äidin isättömyyden arvoitus. Romaanissa korostuvat maalaiselämä ja savolaispuhe. Tarinassa on rutkasti tavallisuutta, vaan Heikkinen saa siitä mehukkuutta irti. Alun raju tappelu imaisee, mummon miehimyssisaren vaiheet ovat sopivasti ennalta arvaamattomia, ja loppuun lävähtää vielä yksi yllätys.

Mummo

Mummossa on viihdyttävät ja liikuttavat hetkensä. Se kertoo helposti lähestyttävästi ihmiselle itselleenkin tunnistamattomista toimintatavoista. En ihan imeydy mummon ja äidin ihon alle, mutta hyvin kirjasta välittyy yksittäisen ihmisen tempoilu itsekseen osana sukuaan, yhteisöään ja aikaansa.

Mutta semmoista on historia, kaikenlainen historia. Se muuttuu sitä mukaan kun uutta paljastuu. Totuuden huomaa vasta aikojen päästä, vaikka miten olisi itse mukana elänyt ja vierestä katsonut. Se on samanlaista yhden ihmisen kuin isompien asioiden kanssa.

Osittain luin sähkökirjaa, osittain kuuntelin. Äänikirjan on elävästi lukenut itse kirjailija, jonka sujuvaa murrepuhuntaa oli ilo kuulla.

– –

Antti Heikkinen
Mummo
WSOY 2017
romaani
lukijana Antti Heikkinen
9 t 34 minuuttia / 191 sivua.
BookBeat: ääni- ja eKirja.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Anna-Maria Eilittä: Kun olen poissa

”Kirottu kuolema, eikä edes kunnollinen!”

Kun 45-vuotias perheellinen nainen jää auton alle ja kuolee, kaikki ei päätykään. Ilona jää haamuna haahuilemaan kahden maailman väliin. Alkuasetelma oudoksuttaa minua, ajattelen jopa, että idea kimpoaa oneironilaisesta limboilusta. Huojennun, sillä Anna-Maria Eilittän esikoisteos Kun olen poissa (Atena 2019) lähestyy haamuilusta huolimaatta kuolemaa omaperäisen maanläheisesti.

”Tuntuu siltä kuin sydämeeni olisi kipattu rekkakuormallinen soraa.”

Hämmästyn, sillä jo alkusivuilla saavutan liikuttuneen tilan, niin myös kirjan kauniissa loppuluvussa. Hämmästyn siksi, että Eilittä ei hartaile, patetisoi tai kaunistele. Tyyli on pikemminkin hirtehistä, sillä itseironinen vainaa tarkastelee kuolemaansa, jälkeenjääneitä ja mennyttä elämää illuusiottomasti.

”- – Rauhanpatsaan naishahmo on rauhan hengetär, joka sodan jälkeen palaa takaisin maan päälle uuden rauhanomaisen sydämen saatuaan.
   Kunpa itse voisin saada sellaisen. Sen sijaan minusta tuntuu, että omani on vähemmän rauhanomainen kuin eläessäni, ripauksen katkerampi ja hippusen kyynisempi ja hyvin, hyvin turhautunut.
  Ihmiset eivät suotta suojele toisiaan totuuksiltaan ja salaisuuksiltaan.”

Minua välillä hymähdyttää ja silti koskettaa: kirjassa konkretisoituu se, että kaikki loppuu, ja se voi tapahtua milloin vain. Läheiset jatkavat elämäänsä ja kaikki jatkuu – kuitenkin. Hitusen koomisesti lähestyen, rennosti ja konstailematta elämän rajallisuus ja kaiken maallisen menettämisen lopullisuus tulee kirjassa lähelle. Ikuisteemoista on kyse, kuolemasta ja rakkaudesta.

20190210_090528.jpg

”Aina jokin oli kesken ja on yhä.”

Ilona kuittaa reilusti sen, että hänellä on ollut kaikki hyvin. Keskiluokkainen ja hyvätuloinen perhe on pysynyt yhdessä, rakkautta on miehen kanssa riittänyt pariksikymmeneksi vuodeksi ja lapset ovat lähes valmiita itselliseen elämään. Hyvät ystävät, työkaverit ja sukulaiset jäävät perheen kanssa suremaan Ilonan menetystä siinä kuin Ilonakin.

Ilona lentelee Helsingin keskustan kattojen yllä, liukuu ovien läpi ja poikkeilee läheisten huusholleissa seuraamassa, miten elämä etenee. Ilonan välivaihe kuvataan nukahduksien, muistojen ja haamuliitelyiden välitilana, jossa ei enkelimäisesti suojella vaan tarkkaillaan tapahtumia, heilahdellaan tunteesta toiseen, koetaan kiusaantumista läheisten tirkistelystä ja kirotaan jumittumista vakoiluun. Ilona kokee myös yllätyksiä: hänelle ei ole kerrottu kaikkea. Sen kanssa on elettävä – kuoleman jälkeenkin. Eikä kaikkea hyvää ole eläessä tullut käsitettyä. Vaikka se on klisee, ajatus ei tunnu lattealta.

”Valot ja varjot, valot ja varjot”

Jotain jää kirjan valitsemassa valotuksessa pinnalliseksi, ehkä juuri siitä syystä, että kirjan henkilöissä ja elämänehdoissa vallitsee tietty helppous ja hyväosaisuus. Olkoon, löydän sopivasti myös varjoihin syventymistä. Ja onhan se niin, että valot ja varjot ovat toisilla pitkiä ja tummia, toisilla lyhyitä ja haaleita. Ehkä juuri perusonnellisen henkilön huolet ja luopumisen vaikeus pysäyttävät tunnistamaan, mitä minulla nyt on hyvin ja vaalia sitä, sillä se voi olla hetken päästä mennyttä. Kun olen poissa liikauttaa viihdyttäen, vilpittömänä ja viehättävänä.

– –

Anna-Maria Eilittä
Kun olen poissa
Atena 2019
esikoisromaani
120 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Kansallisteatteri: Kohtauksia eräästä avioliitosta

Istahdan Omapohjan katsomon ensimmäiselle riville, ja samantien tunnen olevani keskiluokkaisten keski-ikäisen asunnossa. Tyylikäs loft-koti sävyttyy valko-harmaaksi, harkituksi sisustuskokonaisuudeksi. Tapaan Mariannen (Kristiina Halttu) ja Johanin (Esa-Matti Longa) aamutoimissaan. He eivät keskustele, vaan vaimo paneutuu Alice Munron novelleihin, mies Philip Rothin romaaniin. Taustalla pauhaa Bach.

Porvariston hillitty charmi rapisee esityksen myötä. Ingmar Bergmanin tv-sarjasta näyttämöversioksi muokkautunut Kohtauksia eräästä avioliitosta on juuri sitä, mitä otsikko lupaa. Esitys rakentuu jäntevistä kohtauksista, jossa aviokriisin vaiheet näytetään noin 10 vuoden aikajaksolta.

Omapohjan esityksen ohjannut Michael Baran kertoi bloggariklubilaisille ennen näytelmän ennakkonäytöstä näytelmän perustekijöistä:
– Minua kiinnostaa ihminen moninaisuudessaan. Bergman on mestari näyttämään ihmisen ankarasti ja raa’asti, ja samalla katse on hellä, jopa humorustinen. Hän näyttää, mitä me olemme ja tekee sen yksilön kautta.
Lavastuksesta ja puvustuksesta vastannut Tarja Simone kuvaili toteuttaneensa tekstin ja ohjaajan muotokieltä ja teemoja:
– Vaikka näytelmä kertoo parisuhteesta, se kertoo myös siitä, miten ihminen hakee elämälleen tarkoitusta.

20190208_075235.jpg

Ennen esitystä Bloggariklubilla Kirsi Helstelä (vasemmalla), Michael Baran ja Tarja Simone.

Ihmisestä on siis kyse – tai aika selvästi naisesta ja miehestä. Näen silmieni edessä, miten mies toteuttaa mieskaavaa, jossa vanha lempi haalenee ja tunnetyhjiö täyttyy uudella ja jännittävällä. Siinä hän sinnittelee itsepetosten seiteissä, vaikka vanhakin taas kiinnostaa. Vaimo sen sijaan terapoi suorittaja- ja miellyttäjäluonnettaan ja harjoittelee omien mielihalujen totettamistapoja.

Rakkaus mainitaan silloin tällöin, vaikka riippuvuus voisi olla parisuhteen oikea sana. Pariskunnan keskinäisen suhteen liiman aineosat jäivät minulle viimeisiin hetkiin asti osin tunnistamattomiksi. Toisaalta se on osa viehätystä: ihmisen arvoituksellisuus, ratkaisuiden sattumanvaraisuus ja tietty ennakoimattomuus on ihmisyyttä.

Yhteiset lapset on putsattu lähes kokonaan pois mies-nais-voimanmittelöstä. Vanhemmuus paljastuu vain satunnaisissa äijäkliseissä, kuten isän narinassa elatusmaksuista ja huonon omantunnon poistamiseen tähtäävistä kärjistyspuheista. Paljas parisuhdedraama välillä hymähdyttää, välillä kauhistuttaa, ja kyllä välillä ajattelen näinkin: päättäkää jo, edetkää, eiköhän tämä ole jo tässä. Hienoimpia kohtauksia ovat ne, joissa Mariannen pinnan alta paljastuu todellisia ajatuksia. Muistikirjan ääneen lukeminen on sellainen, samoin loppupuolen räjähdykset. Koskettavinta on esityksen välittämä ihmistä syövä pohjimmainen yksinäisyys.

Katson näytelmää pitkälti Mariannen itsenäistymisprosessina, jossa Johan on käynnistäjä mutta muuten vetelä, vietävissä oleva jäänne, josta ei kunnolla pääse eroon. Erään avioliiton yleisesti jaettavaa kosketuspintaa ovat parisuhteen jännitteet, puhumattomuuden, kohtaamattomuuden ja kulissinpidon romahdusvaara.

– –

Kohtauksia eräästä avioliitosta
Kansallisteatteri (ennakko 4.2.2019, ensi-ilta 6.2.2019)
Ingmar Bergmanin tekstin ohjaus ja suomennos Michael Baran
Laavastus ja pukusuunnittelu Tarja Simone
Rooleissa Kristiina Halttu ja Esa-Matti Longa
Valosuunnittelu Ville Toikka.
Kiitos Bloggariklubille esittelystä ja ennakkonäytöksestä!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, teatteri

Selkotekijä: Johanna Kartio

Vuoden 2019 aikana julkaisen juttuja selkotekijöistä.
Blogiartikkelit ilmestyvät kuukauden ensimmäisenä keskiviikkona,
ja sarja alkaa helmikuussa.
Selkotekijäesittelyn jälkeen on yhden selkojulkaisun esittely.

Sarjan aloittaa Johanna Kartio.

Sarjan esittely ja selkokirjojen lukuhaaste: katso tästä.

selkotekijä

Johanna Kartio, kuka olet?

Olen 57-vuotias suomen kielen kouluttaja. Asun Espoossa, minulla on aviomies, kolme aikuista lasta ja yksi lapsenlapsi sekä karkeakarvainen mäyräkoira. Rakastan kirjoja ja lukemista.

Miten sinusta tuli selkotekijä?

Johanna2018Se on sattumaa. Olin juuri valmistunut yliopistosta ja vailla työtä. Osallistuin Helsingin yliopiston selkokurssille, ja ihastuin heti selkeyteen.

Sitten osallistuin selkokirjakilpailuun vuonna 1996 selkopakinakokoelmalla Ihana mies. Se tuli kilpailussa toiseksi ja julkaistiin. Olen sen jälkeen kirjoittanut selkokielisiä tietotekstejä ja mukauttanut kolme romaania. Lisäksi olen kirjoittanut verkkotarinoita nuorille. Olen tehnyt myös muuta selkokieleen liittyvää, esimerkiksi kouluttanut ja ollut mukana projekteissa. Olen nykyisin suomen kielen opettaja, joten työskentelen päivittäin selkokieltä tarvitsevien kanssa.

Millaisia ovat nuorten verkkotarinat?

Olen kirjoittanut Papunetin verkkosivuille kuusi nuorten tarinaa. Ne ovat lyhyitä, nuorten maailmaa koskettavia juttuja esimerkiksi ystävyydestä, kiusaamisesta ja traumasta selviytymisestä. Valitsin nuorten arkeen sopivia teemoja, ja ideoita sain kotoa ja töistä. Viimeisimpiin Laura ja Eve-tarinoihin aiheet sain omasta nuoruudestani. Tärkeää niissä on nuorille tuttu arki ja arkipuhe.

Miten selkokirjasi syntyvät?

Tekemällä. Ennen kirjan mukauttamista selkokielelle kirjan sisäistäminen on tärkeää, jotta voi hieman irrota alkutekstistä mutta toisaalta ei voi irrota liikaa. Alkuteoksen tunnelman tulee säilyä. Juonta ja henkilöitä on karsittava, sillä kirjan pituus ei voi mennä paljon yli sadan sivun kapealla palstalla. Joskus tapahtumien järjestystä pitää muuttaa ja poistaa henkilöitä, ja silloin pitää rakentaa siltoja tapahtumien välille.

Suoraan selkokielelle kirjoittaminen on helpompaa kuin mukauttaminen, sillä tapahtumia ja henkilöiden määrää voi vapaasti rajata. Rivien väleihin ei voi paljon jättää aukkoja. Jonkin verran aukkoja voi olla, sillä muuten tekstistä tulee tylsää.

Mikä kirja on suosikki omasta tuotannostasi?

Jos en ajattele mukautuksia vaan omia tekstejäni, suosikkini nuorten tarinoista on Saralle riitti. Toisaalta suosikkini on Ihana mies, koska se on ensimmäinen selkokirjani ja se syntyi tavallaan puhtaalta pöydältä.

Mitä selkokirjaa suosittelet juuri nyt?

Käytän työssäni maahanmuuttajien elämäntarinoita Satu Leiskon kirjasta Tulin Suomeen. Kirjan tarinat sopivat hyvin opiskelijoilleni, koska teksti on yksinkertaistettua muttei latteaa.



Selkokirja tutuksi: Lauran bileet

Johanna Kartion selkotarinassa Lauran bileet (Papunet 2017) 15-vuotias Laura viettää kesälomaa kaupungissa ystävänsä Even kanssa. Tylsyyden taittamiseksi tytöt järjestävät Lauran kotona bileet. Kaikki ei tietenkään mene putkeen.

Verkkotarinassa juoni kulkee joustavasti, ja tyttöjen tunnelma välittyy elävästi. Nuorten elämän tärkeät asiat tulevat esille alleviivaamattomasti: kaverit ovat tärkeitä, ihastuksista puhutaan ja ne myös vaihtuvat vilkkaasti, bileet voivat riistäytyä käsistä ja vanhemmat ovat noloja. Nämä asiat kuvataan helposti lähestyttävästi ja lempeän humoristisesti.

Lauran bileet

Kuva: Pekka Rahkonen

Nuoret lukijat otetaan tekstissä hyvin huomioon. Tarinan kieli on sujuvaa selkokieltä, mutta sanavalinnoissa on otettu puhekielen vapauksia. Se on perusteltu valinta.

”Sit mä tsekkasin ne kaksi muuta.
Toinen oli ihan ookoo, vähän tylsä,
mutta toinen oli
mun unelmien prinssi.
Sillä oli kauniit kasvot ja
silmälasit.
Sen katse oli sellainen,
että se ymmärsi jotain
tästä elämästä.
Sen nimi oli Pete.”

Verkkotarina on yksi vaihtoehto kirjallisuuden lukemiselle, ja lukemista virkistää Pekka Rahkosen eloisa piirroskuvitus. Verkkotarinaan saa myös äänituen, eli sen voi myös kuunnella (lukijana Eliisa Uotila).


Johanna Kartion viimeisimmät selkokirjat

– Avioliittotesti. Selkomuokkaus Veera Niemisen romaanista Avioliittosimulaattori. Opike 2019.
– Lauran bileet. Selkokielinen nuorten tarina. 2017. Verkkokirja osoitteessa http://papuri.papunet.net/lue/7949/ab9e6d80bac40c75c9476d7a04f44e52/#/ Papunet 2017.
– Laura ja Eve kesämökillä. Selkokielinen nuorten tarina. Verkkokirja osoitteessa http://papuri.papunet.net/lue/10964/e12e4207bcdb6d69d0fbe0c4549b2810/#/ Papunet 2018.
Peiton paikka. Selkomukautus Eppu Nuotion romaanista. Opike 2017.


Tietotiivistys

  • Selkokieli on yleiskieltä helpompaa sisällön, rakenteen ja sanaston kannalta.
  • Selkokirjojen taitossa ja kuvituksessa otetaan huomioon helppolukuisuus.
  • Selkokirjoja on kaikenikäisille ja monista eri genreistä.
  • Osa selkokirjoista on mukautuksia aiemmin ilmestyneistä kirjoista, osa on kirjoitettu suoraan selkokielellä.
  • Selkokirjoja ilmestyy vuosittain 20–30 nimekettä.

Lisätietoa selkokielestä ja selkokirjoista: selkokeskus.fi.

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Selkokirja, selkotekijä

Selkotekijä-juttusarja ja selkokirjahaaste 2019

Tänään on Runebergin päivä. Mieleeni tulee vertaus ”Puhuu kuin Runeberg”, siis kaunopuheinen runsas suoltaminen. Taitoa sekin, mutta sitä vaaditaan myös selkeässä ilmaisussa, eli sanottavan pukeminen mahdollisimman helppoon kieliasuun edellyttää syvää ymmärrystä kielestä.

20190203_142710.jpg

Selkokieli on kielimuoto, joka pyrkii mahdollisimman helppoon ilmaisuun. Selkokirjat jalostavat selkokielen kirjallisuudeksi, joten selkokirjat tavoittavat lukijoita, joille yleiskielinen kirjallisuus on liian runsasta tai vaikesti hahmotettavaa. Se ei sulje pois muita lukijoita, jotka nauttivat lyhyestä ja ytimekkäästä ilmaisusta.

Selkotekijät esille

Ketkä kirjoittavat selkokirjoja? Enpä ole kulttuurisivuilla tai muualla mediassa nähnyt montakaan juttua selkokirjailijoista – en ainakaan esittelysarjaa tekijöistä selkokirjojen takana. Siksi aloitan blogissani artikkelisarjan, jossa esittelen tämän vuoden aikana 10 – 12 selkotekijää. Selkoartikkelini ilmestyvät joka kuun ensimmäisenä keskiviikkona –  huomenna jo ensimmäinen.

selkotekijä

Selkokirjojen lukuhaaste

Mitä selkokirjat ovat? Suosittelen tutustumaan, sillä ne voivat yllättää. Selkokirjoja ilmestyy joka ikäryhmälle ja eri kirjallisuudenlajien ystäville. Siksi käynnistän taas Klaaran päivän selkokirjahaasteen. Ensimmäisen kerran se oli käynnissä viime vuonna (koonti tässä).

Selkokirjahaaste on helppo: Lue selkokirjoja. Jos olet bloggaaja, postaa niistä. Kerään lukukokemukset koontipostaukseen 12.8.2019.

Otin varaslähdön: tämän vuoden ensimmäinen selkokirjajuttuni on jo ilmestynyt (tässä). Tammikuussa ilmestyi postaus, joka auttanee myös kirjavalinnoissa: karsittu katsaus (tässä) viime vuosina ilmestyneistä selkokirjoista.

selkokirjahaaste2019_v2

Tervetuloa tutustumaan blogissani selkotekijöihin ja selkokirjoihin!

12 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Selkokirja, selkotekijä

Antti Tuuri: Aavan meren tuolla puolen

Antti Tuurin romaani Tangopojat tutustuttaa Sauliin, joka lähtee Pohjanmaalta Ruotsiin naisen, soittohommien ja töiden perässä. Samalla tarjoutuu sisänäkymä suomalaissiirtolaisuuteen 1960-70-luvulla. Aavan meren tuolla puolen (Otava 2018) on Tangopoijille suoraa jatkoa, mutta sillä tavoin, että kirjassa ollaan jo tässä päivässä. Vaan Sauli ei. Kirja alkaa Saulin kuolemasta.

Pidän mainiona oivalluksena sitä, ettei Tuuri rakenna eeppistä siirtolaisuussaagaa, vaan kiteyttää napakan tarinoinnin keinoin Ruotsi-vuosikymmenet. Romaanissa äänen saavat kolme sukupolvea. Saulin vaimo sanoo viimeisen sanan, häntä ennen tytär, tyttärentytär ja tyttären ex-mies. Näin näkyy siirtolais-Ruotsin suuri muutos.

20190202_080445.jpg

Suruviestiin Saulin kuolemasta sotkeutuu tieto siitä, että tyttärentyttären tytär on kateissa sen jälkeen, kun suomalaiskouluun on heitetty polttopullo. Saulin surutalossa sekä muistellaan vanhoja että jännitetään tukholmalaistapahtumia eli pikkutytön etsintöjä. Tytön isä on turkkilainen, ja kuten tiedämme, äidinpuoleinen suku on suomalaisia. Sitä kautta keskiössä on monenkirjava siirtolaisuus. Siihen kuuluvat lähiöt, jotka gettoutuvat ja väkivaltaistuvat, siirtolaissukupovien erot, ruotsalaisen kotoutumispolitiikan probleemat sekä maahanmuuttajien ja aitoruotsalaisten ääriliikkeet.

Pikkutytön etsintöihin sotkeutuu elämäntapavalehtelijaksi osoittautuva isoisä ja hänen vanavedessään suomalaisten huru-ukkojen joukko. Äijien jutuissa kaikuvat pohjalainen uho ja nyky-Ruotsin hurtti setvintä. Se toisaalta naurattaa mutta toisaalta karmii. Tuurilaisuudeksi tuon tunnistaa: jo romaanissa Viisitoista metriä vasempaan äijäporukka toilailee, ja Pohjanmaa-sarjassa miesporukat autoilevat  uhosuunnitelmat mielissään.

Tuurin tyyli on entisellään. Tapahtumat selviävät minämuotoisena referointina vailla replikointia. Myös se on tuttua, että tunteet ovat pinnassa, mutta ne painetaan pinnan alle. Surun ei annetaan sumentaa vaan toimitaan käytännöllisesti, muistellaan ja setvitään ihmissuhteita tragikoomisin taustahuminoin.

Viihdyn hyvin kirjan seurassa. Luen varmaa tarinointa, ja iloitsen naispuolisista minäkertojista ja monikulttuurisen Ruotsin yhteiskunta-analyysista. Pohjimmiltaan elämänmenoa katsotaan lämpimästi. Elämä jatkuu Pohjanmaan ulkopuolella, ja se jatkuu kaikkiaan.

”Lähdin olohuoneesta ja kävelin portaille. Silmäni olivat jo tottuneet pimeään, että oli niin kuin olisin kulkenut valoisassa huoneessa. Lähdin nousemaan ylös, myös ylhäällä oli valoisaa eikä minun tarvinnut jaloilleni nyt portaita etsiä. Nousin ylös valoa kohti. Portaissa noustessani ajattelin, että elämä oli nousemista valoa kohti, se jatkuu, eikä kuolemaa ole.”

– –

Antti Tuuri
Aavan meren tuolla puolen
Otava 2018
romaani
222 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muita lukijoita mm. Anun ihmeelliset matkat ja Jorma Melleri.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani