Kirjan nimi lävähtää riemastuttavan paljaana: Englantilainen romanssi (Gummerus 2019). Ei siis tarvitse arvailla, mitä saa, kun lukee Niina Meron esikoisromaania.
Vaan ei otsikko ihan kaikkea kata. Kartanoromantiikkaan lomittuu hitusen goottiviboja ja jopa (itse)murhatutkimusta. Eikä romanssikaan aivan suoraviivaisesti etene. Miehiä kartteleva tamperelainen minäkertojanainen kohtaa useita brittikomistuksia, jotka horjuttavat sosiaalisesti kulmikkaan naisen miesvastarintaa.
Palikat ovat genremielessä kohdillaan, eli juonikuljetus ja henkilötyypit noudattavat jo Jane Austenista tutuksi tullutta kaavaa (vaikkapa Ylpeys ja ennakkoluulo). Rempsakka, alempisäätyinen, välkky päähenkilö on hullaantua, mutta mutkia on matkassa (austenlainen Wickham-tyyppi) ja kohdekin voi vaihtua (vau, ei ihan tyylipuhdas Darcy-hahmo). Rinnalla kulkee ideaalipari, toisilleen luodut rakastavaiset. Tässä kirjatapauksessa Nora-kertojan sisko Heli valmistelee häitä kartanon perijäpojan kanssa. Se on syy, miksi anglofiilikertoja pakotetaan Englannin maaperälle.
Kirjan väkevin rakkaus kohdistuu englantilaisuuteen. Aluksi kiinnostun siitä, miten Noran ideaalimielikuva unelmien maasta kohtaa todelliset kokemukset. Ei siinä oikeastaan säröjä tapahdu, mutta kertojan into kulttuurihistoriaan antaa pontta lukea näppärä viihdekirja loppuun, vaikka tiivistämisen varaa löydänkin.
”Minä olin nyt siellä, missä Keatsin kirjan tähti vakaana ja muuttumattomana seurasi ihmiskunnan kulkua, siellä missä Shelley oli anarkismillaan ja ateismillaan ravistanut yliopiston pölyistä ylemmyydentunnetta, siellä missä ilmasto oli kosteaa mutta huumori kuivaa ja missä minä olin kummallisella tavalla kotona, vaikka erotuin maisemasta kuin koripalloammattilainen lastenkutsuilla.”
Noran elämää ravitsevat englantilaisen romantiikan runoilijat Shelley etunenässä, ja muuten mielihyvää tuottavat populaarikulttuurin helmet, kuten brittipoliisisarjat. Koska itse olen muun muassa Morse– ja Lewis-sarjojen fani, huvittavat viittaukset niihin ja muihin mainioihin englantilaistuotantoihin. Myös Oxfordin kuvaus ja tutkijatyyppien ujuttaminen tapahtumiin miellyttää.
Meron teksti on sutjakkaa ja parhaimmillaan purevissa letkautuksissa. Juoneen ja henkilöihin jää minun makuuni turhaa tyypittelyä, vakka Mero pyrkii varioimaan ilmeisiä malleja. Esimerkiksi päähenkilön tatuoitu punkhenkisyys yhdistettynä sivistyneeseen kirjallisuudentutkimusintohimoon ei lopulta rajusti poikkea genrepolulta. Ehkä ei tarvitsekaan, sillä mukavana ajankuluna vietän arjesta irti -hetkiä kevääseen heräävässä brittipuutarhassa, kirjapölyntuoksuisissa yliopistonurkissa ja arvotaidetta pursuavassa kartanossa.
– –
Niina Mero
Englantilainen romanssi
Gummerus 2019
viihderomaani
383 sivua.
Sain kirjan ennakkokappaleen kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Luin tämän tänään loppuun ja hyvin samoilla linjoilla olin. Minusta kirjassa oli hauska idea, ja viittaukset kirjallisuuteen ja populäärikulttuuriin olivat kivoja. Itsekin kaipasin pientä tiivistystä kirjaan, mutta viihdyin kuitenkin hyvin. Romaanissa oli kiva persoonallinen viba, mutta toisaalta, ihan kuten sanoit, toisaalta aika konventionaalinen tarina kyseessä.
Noin se menee! Joskus lukukokemukseksi sopii juuri tällainen vähän uutta, vanhaa, lainattua ja sinistä -viihderomaani. Oli siis Meron aika.
Paluuviite: Niina Mero: Romanssin sankari & Juhannusmorsian | Tuijata. Kulttuuripohdintoja