Päivittäinen arkisto: helmikuu 10, 2019

Anna-Maria Eilittä: Kun olen poissa

”Kirottu kuolema, eikä edes kunnollinen!”

Kun 45-vuotias perheellinen nainen jää auton alle ja kuolee, kaikki ei päätykään. Ilona jää haamuna haahuilemaan kahden maailman väliin. Alkuasetelma oudoksuttaa minua, ajattelen jopa, että idea kimpoaa oneironilaisesta limboilusta. Huojennun, sillä Anna-Maria Eilittän esikoisteos Kun olen poissa (Atena 2019) lähestyy haamuilusta huolimaatta kuolemaa omaperäisen maanläheisesti.

”Tuntuu siltä kuin sydämeeni olisi kipattu rekkakuormallinen soraa.”

Hämmästyn, sillä jo alkusivuilla saavutan liikuttuneen tilan, niin myös kirjan kauniissa loppuluvussa. Hämmästyn siksi, että Eilittä ei hartaile, patetisoi tai kaunistele. Tyyli on pikemminkin hirtehistä, sillä itseironinen vainaa tarkastelee kuolemaansa, jälkeenjääneitä ja mennyttä elämää illuusiottomasti.

”- – Rauhanpatsaan naishahmo on rauhan hengetär, joka sodan jälkeen palaa takaisin maan päälle uuden rauhanomaisen sydämen saatuaan.
   Kunpa itse voisin saada sellaisen. Sen sijaan minusta tuntuu, että omani on vähemmän rauhanomainen kuin eläessäni, ripauksen katkerampi ja hippusen kyynisempi ja hyvin, hyvin turhautunut.
  Ihmiset eivät suotta suojele toisiaan totuuksiltaan ja salaisuuksiltaan.”

Minua välillä hymähdyttää ja silti koskettaa: kirjassa konkretisoituu se, että kaikki loppuu, ja se voi tapahtua milloin vain. Läheiset jatkavat elämäänsä ja kaikki jatkuu – kuitenkin. Hitusen koomisesti lähestyen, rennosti ja konstailematta elämän rajallisuus ja kaiken maallisen menettämisen lopullisuus tulee kirjassa lähelle. Ikuisteemoista on kyse, kuolemasta ja rakkaudesta.

20190210_090528.jpg

”Aina jokin oli kesken ja on yhä.”

Ilona kuittaa reilusti sen, että hänellä on ollut kaikki hyvin. Keskiluokkainen ja hyvätuloinen perhe on pysynyt yhdessä, rakkautta on miehen kanssa riittänyt pariksikymmeneksi vuodeksi ja lapset ovat lähes valmiita itselliseen elämään. Hyvät ystävät, työkaverit ja sukulaiset jäävät perheen kanssa suremaan Ilonan menetystä siinä kuin Ilonakin.

Ilona lentelee Helsingin keskustan kattojen yllä, liukuu ovien läpi ja poikkeilee läheisten huusholleissa seuraamassa, miten elämä etenee. Ilonan välivaihe kuvataan nukahduksien, muistojen ja haamuliitelyiden välitilana, jossa ei enkelimäisesti suojella vaan tarkkaillaan tapahtumia, heilahdellaan tunteesta toiseen, koetaan kiusaantumista läheisten tirkistelystä ja kirotaan jumittumista vakoiluun. Ilona kokee myös yllätyksiä: hänelle ei ole kerrottu kaikkea. Sen kanssa on elettävä – kuoleman jälkeenkin. Eikä kaikkea hyvää ole eläessä tullut käsitettyä. Vaikka se on klisee, ajatus ei tunnu lattealta.

”Valot ja varjot, valot ja varjot”

Jotain jää kirjan valitsemassa valotuksessa pinnalliseksi, ehkä juuri siitä syystä, että kirjan henkilöissä ja elämänehdoissa vallitsee tietty helppous ja hyväosaisuus. Olkoon, löydän sopivasti myös varjoihin syventymistä. Ja onhan se niin, että valot ja varjot ovat toisilla pitkiä ja tummia, toisilla lyhyitä ja haaleita. Ehkä juuri perusonnellisen henkilön huolet ja luopumisen vaikeus pysäyttävät tunnistamaan, mitä minulla nyt on hyvin ja vaalia sitä, sillä se voi olla hetken päästä mennyttä. Kun olen poissa liikauttaa viihdyttäen, vilpittömänä ja viehättävänä.

– –

Anna-Maria Eilittä
Kun olen poissa
Atena 2019
esikoisromaani
120 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani