Peter Sandström: Äiti marraskuu

Peter Sandströmin kirjoissa Valkea kuulas ja Laudatur Peter-niminen mies harhailee Turusta Uuteenkaarlepyyhyn, jossa mennyt ja nykyisyys solahtavat romaanimuotoon. Uusimmassa kirjassa Äiti marraskuu romaaneista tuttu hahmo Peter Sandström kulkee Turussa ja Uudessakaarlepyyssä, mutta nyt kirjan muotona on pohdinto. Kirjan alaotsikko on Kahdeksan pohdintoa (S&S 2018).

Huomaan, etten juurikaan mieti, onko teksti omaelämäkerrallista vai ei, vaikka kahdeksaan osaan jaetussa kirjassa kertoja kuvaa vaihtelevin tilantein äitiä, siskoa, vaimoa, lapsia ja edesmennyttä isää – kirjailijaa itseään unohtamatta. Kirja merkitsee minulle silkkaa kaunokirjallisuutta, joka on samaan aikaan kirkasta ja sameaa: selkeän arkipäiväistä ja arvoituksellisen yllättävää. Olen aiemmin luonnehtinut Sandströmin tyyliä sakeaksi, enkä osuvampaa tämän uuden kirjan ilmaisutavalle keksi.

Nautin kerronnasta, sen poukkoilevasta katsantotavasta. Voisin ruotia kyllästymiseen asti jokaista kahdeksaa pohdintoa, nostaa hämmentäviä, monitulkintaisia, naurattavia ja liikuttavia kohtia sekä ällistellä nyrjähtäneisyyttä. Tai heltyä monisanaiseksi lämmöstä, jolla kertoja lähimpiään tarkastelee. Ei, mutta tämän verran raotan lukukokemustani:

1. Äiti marraskuu välittää saavuttamattomuutta, vaikka läheinen on lähellä ja läheinen. Voi tuntea yhteenkuuluvaisuutta, ja jotain voi jakaa vieressä, vaikkei välttämättä ole yhteistä tai näe ja koe samaa.

 ”Aurinkoon päästyämme pysähdyimme. Äiti katsahti taivaalle aivan kuin olisi etsinyt jotain. Minäkin vilkaisin ylös mutten nähnyt muuta kuin sinisen taivaan, joka kaartui yllämme kuin telttakangas joka suojeli meitä avaruuden äärettömältä tyhjyydeltä.”

2. Tunnekirjo poreilee pinnanalaisesti – sitä eivät pysty peittämään jonninjoutavilta vaikuttavat arkipuheet tai -rutiinit. Kirjassa kertoja katselee muita siinä kuin itseäänkin melko etäältä, usein huvittuneesti, osoittaen, miten ihminen on itselleenkin lähinnä arvoitus.

”Totanii, en muute oikeen tiärä mitä niille veteraaneille pitääs puhua.
Spåra vaihtoi pienemmälle ja hymähteli.
No, hän sanoi, turha siton murehtia. Siälä ollahan yleensä tyytyväisiä vähään. Pääasia on notta tuut paikalle ittenäs.
Niin, sanoin, mutta siinä se ropleemi ehkä justhinsa onki. Emmä oikeen tiärä mimmoonen moon omana ittenäni.”

3. Tekstissä on tasoja, se on tasokasta. Virkistyn, vaikutun.

 ”Mutta kaikki oli ollut pelkkää fiktiota. Kuvia ohimenevistä hetkistä jotka me luulimme tunnistavamme, puolittain varjoon kätkeytyviä välähdyksiä jotka katosivat taas.”

Kannattaa lukea.

– –

Peter Sandström
Äiti marraskuu. Kahdeksan pohdintoa
käsikirjoituksesta suomentanut Outi Menna
S&S 2018
215 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.