Taina Latvala: Venetsialaiset

”Tämä on tarina kolmesta sisaruksesta, jotka yrittävät hyvästellä kesän.”

Taina Latvalan romaani Venetsialaiset (Otava 2018) rakentuu tunnelmalle: päättyvän kesän luopumisen henki, väreilevä vaaran tunne ja hienoinen unenomaisuus pistävät ahmaisemaan kirjan, jossa painottuvat kolmen sisaren suhteet ja kehityskaaret.

Jos olet lukenut postauksiani, tiedät, että minua miellyttää kirjojen palastelurakenne. Venetsialaiset siis sopii makuuni, sillä siinä hypitään ajasta toiseen. Joka sisaresta paljastetaan epäkronologisesti tilanteita lapsuudesta nykyisyyteen, jolloin he ovat 33-44 -vuotiaita. Lisäksi kertoja säännöllisesti vihjaa ja ennakoi, että jotain peruuttamatonta tapahtuu elokuun viimeisenä viikonloppuna pohjalaisella sukumökillä. Pilvenreunalla keikkuva kaiken tietävä kertoja vie kovin tietoisesti tarinaa eteenpäin. Pidän tuon tarinanahallitsijan väliintuloista.

”Heillä oli yhteinen isä ja erilaiset muistot. He ajattelivat isää joka päivä, silloinkin kun eivät edes huomanneet sitä.”

Kehitysromaanin tapaan romaani avaa siskosten elämänkaarta. Iiris on isän esikoinen, mielisairaalaan suljetun äidin levoton ja salaperäinen tytär. Isän toisesta avioliitossa on syntynyt kaksi tytärtä: Paula esitellään järkevänä, vakiintuneena lakinaisena, ja introvertti Elina liihottelee taiteilijahaaveissa. Elinan häiden suunnittelu tuo sisaret yhteen lapsuuden kesämökille.

Tavanomaista romaanissa on se, että heti alkuunsa tiedän sukusalaisuuksia piilevän. Harmikseni jokunen niistä on ennalta-arvattavissa, ja tytärten tyypittely tuntuu tavanomaiselta. Täytynee varmaan kerrata Tsehovin Kolme sisarta, ja mitä siitä irtoaisi verrokiksi. No, tottahan bongaan romaanista paljon hienoja hetkiä, sellaisia, joina terävin, tarkoin verbaalivedoin maalataan tilanne tai kullekin naiselle persoonaa. Niistä nautin.

”He uivat kaukana toisistaan.
   Paula liukui rintaa tasaisin, rauhallisin vedoin. Hän eteni vedessä hyväksi havaitsemallaan tavalla, niin kuin elämässäkin, eikä tuo tyylilaji koskaan pettänyt häntä. Elina pysytteli rannan tuntumassa kuin olisi odottanut äidin ja isän istuvan terassilla valvomassa hänen liikkeitään. Hän kääntyi takaisn heti kun ei tuntenut pohjaa.
   Iiris kauhoi pisimmälle järven mustimpaan kohtaan. Hän ei nähtävästi pelännyt virtausta eikä voimien loppumista vaan halusi päästä mahdollisimman kauas rannasta. Oli hankalaa arvailla hänen ajatuksiaan; hänen päänsä sisään ei kukaan voinut nähdä, ei edes Paula jolle Iiris oli uskonut melkein kaikki salaisuutensa.
   Oli kuitenkin asioita, joita Iiris ei Paulalle kertonut – ja Paula asiti sen niin kuin linnut aistivat myrskyn.”

Siskosten isä kuoli 50-vuotispäivänään, mutta isän muisto ja piilottamat asiat vaikuttavat tytärten nykyisyydessä. Isästä en saa muuta irti kuin sen, että vanhempien valinnoilla on aina seurauksensa ja että selvittämättömyydet rassaavat jälkipolvea. Vaikka äidit jäävät tässä tarinassa statisteiksi, on romaanissa heistä elävöittäviä väläyksiä, etenkin mieleeni jää tilanne Iiriksen ylioppilasjuhlista, joissa Iiriksen isä ja äiti tapaavat vuosien tauon jälkeen. Huimasti kuvattu!

”Kaikki oli jollain tavalla vinossa, eikä mitään voinut korjata.”

Romaani todistaa sitä, että menneisyydelle ei voi mitään mutta se vaikuttaa. Tulevaisuuteen voi joiltain osin puuttua valinnoin – jollei kuoleman äkki-ilmaantumista lasketa mukaan. Venetsialaisten juhlinta pysäyttää sisaret, jokaisen eri tavalla arvioimaan menneisyyttään ja tulevaisuuttaan.

Päätän siihen, mistä aloitin: kirjan tunnelma vetoaa minuun. Elokuun loppupuolen lämpimänä lauantaina imeydyn romaanin pysäytyskuvilta vaikuttaviin tilannetaltiointeihin. Myönnän silti kaiherruksen: odotin Venetsialaisilta vielä enemmän kuin sain. Silti tarina tenhoaa ja huomaan siskosten pompahtelevan mieleeni tuon tuostakin kirjan lukemisen jälkeen.

– –

Taina Latvala
Venetsialaiset
Otava 2018
romaani
123 sivua eKirjana.
Luin BookBeatin kautta.