Anj Smith Sara Hildénin taidemuseossa

Elämäkerta Sara Hildénistä on tuoreena muistissani, kun jälleen kerran käyn katsastamassa mahtinaisen nimikkomuseon antia. Hienoja taidekokemuksia olen siellä kokenut vuosien varrella. Nyt esillä on alakerrassa kokoelma-aarteita ja yläkerrassa englantilaisen Anj Smithin töitä.

Anj Smithin (1978) maalauksista esillä on vuosien 2005 – 2018 teoksia. Niitä ei ole aiemmin nähty Suomessa. Näyttely on nimetty Sea Lily, Feather Star (Merililja, hiustähti). Maalausten aiheenkäsittely ja maalausjäljen tarkkuus tekevät vaikutuksen. Mitä sitä hiivistelemään: olen haltioissani.

Yksityiskohtatarkkuus tuo mieleen ikisuosikkini Van Eyckin, muotojen valuvuus Dalin, kasvokuvat keskiajan ja renessanssin potretit ja mustine silmänalusineen myös ikonit – tukuttain keksin vertailtavaa. Näissä töissä nykykulttuuri kohtaa menneen ja tulevan, vie ajatuksia jopa steam punkin tunnelmiin. Maalauksissa maailma on monin tavoin menetetty mutta sen reliikit pitää tallentaa. Jokaisella piperretyllä yksityiskohdalla on merkitys. Näin näyttelyesite tiivistää taiteilijan tyylin:

”Hän sijoittaa tuotantonsa risteyskohtaan, jossa unohdetut taidehistoriat, kielen epävakaisuus, halu, erotiikka, ahdistus ja vieraantuneisuus kohtaavat. Elementtejä ei ole yritetty erottaa keinotekoisesti toisistaan.”

Luen näyttelyesittelystä, että tavallisesti katsoja pysähtyy taulun eteen kolmeksi sekunniksi. Smith haluaa pidentää katsomisajan. Ja niin tapahtuu. Seisahdun pitkäksi aikaa hallittujen, pienikokoisten taulujen eteen. Kasvit, kampaukset, asusteiden tekstuurit puuvillasta harsoon ja lasiin, eläimet, hyönteiset ja ihmishahmot ja niiden karvoitukset esiintyvät teoksissa itsenään ja sakeina symboleina. Välillä ei pinta riitä vaan maalauspinnalta kohoaa silmiä, helmiä, simpukoita, muita kuvioita ja möykkyjä tai taulun alareunasta leviää massaa reunan yli. Tauluissa on lukuisia maalikerroksia. Näitä tauluja on tutkittava.

Näyttelysalikuva antanee perspektiiviä taulujen koosta.

Monesti kävin lukemasa esimerkiksi maalausta Kuu kuin kukka – The moon, like a flower. Niemomaan luin moninaisia viestejä yksityiskohdista, muodoista ja väreistä, joita taulusta tavasin. Hahmon katse on arvoituksellinen, epäsuora, hän voi olla ajasta kuin ajasta, tumma tausta pitää häntä tyhjyydessä, jokainen hiussuortuva erottuu samoin kuin yksittäiset karvat kasvoissa. Asukirjavuuden runsaus hivelee ja kuin varkain erotan joukosta helmeileväpintaisen liskon, joka kipuaa ihmishahmon olkapäällä.

Ja sitten lunttaan näyttelyesitettä: Maalauksen nimi on lainattu William Blaken runosta, johon maalaus liittyy latautuneen tunnelman vuoksi. Taiteilija tutkii maalauksessa naiskuvaa, sukupuolisuutta ja samalla sukupuolen häilyvyyttä. (Häilyn tekijänoikeuksien hämärärajoilla, kun julkaisen valokuvani maalauksesta; valokuva on vain kalpea pintatallennus, eikä siitä erotu maalikerrokset, kiilto- ja mattapinnat, ei täysi tunnelma.)

Näyttelyesite on valaiseva, ehkä jopa osin puhkiselittävä, mutta avaa se sellaisia tulkintamahdollisuuksia, joita en olisi voinut millään muuten tietää. Smith on saanut sykäyksen teoksiin esilaisista kulttuurituotteista kuten runoudesta. Näyttelyssä on esimerkiksi maalaus, jossa Miltonin runo kohtaa Näsijärven. (Kyllä, Smith on aiemmin vieraillut Tampereella, ja tätä näyttelyä varten hän on käyttänyt grafiikkapaja Himmelblauta.) Kielen ja runojen suhteesta maalauksiin näyttelyesite tiivistää näin:

”Runo on Smithille täydellinen maalaamisen vertauskuva, ja hieno todiste siitä, miksi kannattaa vaivautua yrittämään, vaikka sanojen, värin tai yhden ihmisen näkökulman on mahdotonta kiteyttää ilmiötä kokonaisuudessaan. Kiinnioton yritys kuitenkin riittää.”

Kannattaa vaivautua katsomaan Anya Smithin maalausmaailmaa.

Alakerran tilan täyttävät Sara Hildénin taidehankinnat. Anna Kortelaisen elämäkertakirjaan kirjoittamat fiktiiviset keskustelut Saran ja museokuraattorin kesken vieratuttivat minua, muttaa nyt ne pompahtavat mieleen, kun katselen mesenaatin valtsemia teoksia. Ne tuuppaavat miettimään vaatekauppiaan intohimoa nykytaiteeseen, teosten valintakriteereitä ja ylipäätään hänen makumieltymyksiään. Tavallaan näyttely muuttuu intiimiksi tirkistelyksi Hildénin pään sisään ja paljastaa henkilöä kuin elämäkerta.

Lisäksi liu’un nostalgoimaan. Sara Hildénin taidemuseo on ensimmäisiä taidemuseoita, joissa olen käynyt. Marja-ystäväni isosisko vei meidät juuri avattuun museoon, joten astuin varhaisnuoruuteeni astelemalla museon portaat alas. Siellä tapahtui ensi kosketukseni esimerkiksi Morandin, Mirón, Baconin ja Giacomettin kanssa. Siksi minusta tuli taidemuseoissa kävijä.

Eipä unohdeta maisemaa, oleellista osaa tamperelaista museotunnelmaa. Maisema on oma taulukokoelmansa, joka vaihtaa ilmaisuaan sään ja vuodenaikojen mukaan: Näsijärven ulappamainen jatkumo pohjoista kohti Teiskoon ja Ruovedelle, näkymä länsipuolelle Pispalaan ja Ylöjärvelle.

– –

Tietoa näyttelyistä museon kotisivuilla.
Anna Kortelaisen kirjoittamasta Sara Hildén -elämäkerrasta lisää tässä.