Ymmärrän erittäin hyvin, että kansalaissodan raskaiden kohtaloiden matkasaarnaaja Anneli Kanto haluaa välillä irrotella viihdehenkisesti. Vaikuttavat romaanit Veriruusut ja Lahtarit ovat kuljettaneet häntä parissa sadassa keskustelutilaisuudessa vuosittain. Näin ymmärsin kirjamessujen haastattelussa.
Anneli Kannon uutuusromaanissa Ihan pähkinöinä (Karisto 2018) viisikymppinen töölöläinen viestintävastaava joutuu moninaisten olosuhteiden pakosta pistäytymään kotiseudullaan Pohjanmaalla.
”Olin lähtenyt sieltä maailmankaikkeuden mustasta aukosta ja pimeyden ytimestä kolmisenkymmentä vuotta sitten ja hyvä niin. Kävin Pohjanmaalla äitiä ja siskoa tapaamassa kerran vuodessa, yleensä joulunpyhinä, mikä ei ollut ainoastaan mukavuusalueeni ulkopuolella vaan myös sietokykyni rajoilla.”
Koska teini-ikäinen siskontytär ja vanha äitimuori tarvitsevat huoltajan, Mirjamin visiitti kotipuolessa venyy. Asiaan osaltaan vaikuttavat, että työ ja asunto pääkaupungissa häviävät. Elämä menee uusiksi.
Romaanin alkupuoli naurattaa ketterän kielen keinoin, lisäksi päähenkilön hapan elämänasenne huvittaa. Minäkertoja-Mirjamin tapa pilkata pomokaksikkoa kirvoittaa sellaiseen nimitysleikkiin, jotta vallan! Ihan alku riemastuttaa myös muuten, esimerkiksi Mirjami esittelee persoonansa ulosteiden kautta (kyllä!), siirtyy sitten samaan aihepiiriin suhteessa lapsuudenperheeseen. Niin paljastuu, että Mirjami on tyyppi, joka ei niin sanotusti näe malkaa omassa silmässään. Kirjan minäkertoja rehvastelee itsekkäästi.
Kirjassa käsitellään myös suuria menetyksiä, rahapulaa, sairauksia, pakolaisasiaa, turvapaikanhakuhuolia, vastuuta toisista ja ennen kaikkea rakastamisen vaikeutta – tai oikeastaan haavoittuvuuden hyväksymistä. Yksi iso aihe on se, mitä virkaa viisikymppisillä naisilla on tässä yhteiskunnassa, kun oman alan työmarkkinoilla kääntyy selkä ja edessä on ”vain” hoivatyötä, yleensä palkatta.
Aihelmia on lopulta aika runsaasti. Railakkuus väistyy muiden tunnelmien tieltä, ja loppupuoli kesyyntyy kerronnan ja asetelmien kannalta alkuun verrattuna. Viihdyin silti, sillä jos kirja on Kannolle välipala, on se sitä myös minulle tanakoiden ja vakavien lukuromaaninen välissä. Jos haluaa Kannon romaanin rinnalle roimaa viihderomaanihenkilön mustaamista, kannattaa tarttua Henriikka Tavin Tellervoon.
Olen kuullut Kannon kuvaavan kirjaansa bitch litiksi, ja ihan syystä, sillä päähenkilö on aika kotka naiseksi, joskin jonkinlaiseksi kyyhkyläiseksi hän itsensä sittemmin munii. Tietääkseni maailmalla kuvataan myös turkey litiksi viihderomaaneja, joissa keski-ikäiset ja varttuneemmat naisihmiset etsivät onneaan.
Ihan pähkinöinä ei mielestäni ole tälle romaanille osuvin nimivalinta, minusta sille sopisi (kaikella rakkaudella Mirjamia kohtaan) ”Kurppa kuttulassa”, mutta myönnän: ei se järin myyvä olisi. Nimestä viis, huvituin.
– –
Anneli Kanto
Ihan pähkinöinä
Karisto 2018
viihderomaani
235 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Haa, olen lukenut tämän bitch litin, vaan en postannut valmista bloggaustani. Mainiota tarinointia Kannolta, kiva ja ilostuttava välipala. Kyllä kevyttäkin tarvitaan, sekä lukija että kirjailija!
Miksi jätit postaamatta, Riitta?
Ja totta pakiset, kyllä kaikenlaista kirjallisuutta tarvitaan, eri tilanteisiin ja tarpeisiin. Hauskasti Kanto irrottelee. Etenkin kirjan rehvakka alkupuoli hyrisyttivät.
On postausjonoa, tulee ulos ehkä vielä tänään! Voi taivas. En laskenut kuinka monta kymmentä hulvatonta nimitystä Mirjami pomokaksikolleen keksi 🙂
Odotan juttuasi. Villisti pomopojat saivat kuvailevia nimityksiä. Huvitutti.
Kiva postaus, kiitos tästä. Kävin kirjamessuilla kuuntelemassa Kantoa ja hän kertoi että halusi kirjoittaa jotakin hyvin kevyttä raskaiden kirjojen jälkeen. Hän luki kerrassaan mainioita otteita kirjasta. En ole tätä vielä lukenut, mutta ehdottomasti haluan lukea.
Kiitos, Anneli. Minä kuuntelin ilmeisesti samaa keskustelua. Kansalaissota-aiheet ovat olleet tärkeitä, mutta varmasti myös raskaita. Ymmärrän tarpeen pieneen viihdepläjäykseen.