Heidi Pyykkönen & Niilo Rantala: Aina

Kaija K kyselee, kuka keksi rakkauden. Okei, vastaan: keksijä on kukin vuorollaan. AINA se on kuin uusi, ja rakastunut luo jumalankaltaisesti ainutlaatuisen tunteen. Nyt keksijävuorossa ovat Heidi Pyykkönen ja Niilo Rantala. Heidän kirjaesikoisensa on rakkausrunoelma Aina (Käsite 2018). Luvassa on lisää, sillä ensi vuonna ilmestyy runoelman toinen osa.

Voiko rakkauden kohdata ruotsinlaivalla? Pyyhkiikö se mennessä kaiken entisen? Onko mitään entistä ollutkaan? Miten syntyy me? Aina-runoelma välittää upottavan tunteen vaihtoehdottomuuden: ”siksihän täällä ollaan / annan itseni hukkua.”

Rakkauden kaikennielevyys saattaa tuntua naiivilta ja tutuin kuvin kuvatulta. Koska vilpitön tunne tunkee runoista pidäkkeettömästi, pyyhin kyynisyyden ja hyväksyn runojen huumautuneen lähestymistavan ja kuvaston valosta, auringosta, maista, meristä, pienistä kuolemista ja muusta asiaan kuuluvasta. Ja toisaalta, kyllä runopari tietää, mitä se tekee, sillä harkituilta kokoelman runojen keinot vaikuttavat.

– –

”Ei se epävarmuutta ole
kauan pimeässä kulkeneena
aurinko vain häikäisee
kattaen kaiken

Me olemme sokaisseet minut
Me olemme sokaisseet sinut
ja nyt meidän tulee ikuisesti taluttaa toisiamme.”

Rakkauteen sotkeutuu muita tunteita kuten pelkoa ja epävarmuutta, eikä entisen jättäminen ole tyystin mutkatonta. Siitä hyvä esimerkki on hieno runo ”elegia epävarmuudesta”. Ja nyt pääsen runojen perinnetietouteen. Kokoelman alku viittaa Danteen, ja niinpä välillä runoissa hengaillaan maailmankirjallisuuden hahmojen kimpassa tupladeiteillä. Osa runoista on mitallisia tai loppusoinnullisia.

– –

”Kuinka suuria voimme olla?
Hyväksyn sen sovinnolla,
että mahdoton on totta.
Sain sut ansiotta.
Mahdoton on totta,
sain sut ansiotta.”

Loppusoinnullisuudella viitataan kirjalliseen traditioon, ja se tuo moniin runoihin myös laulupoljentoa. Laulullisuus on ovela konsti, sillä rakkauslauluissa saavat tunteet tulvia, eikä sanotuksissa yleensä nolostella. Minua riemastuttaa kokoelman alun country-biisisanoitus: sen genren viisuja ei juuri runoudessamme ole ollut ja nyt lajilla leikitään, vaikka tosi(rakkaus) on kyseessä.

– –

”Jos yhteen country-biisiin saan kaikki kliseet pudottaa, /
niin kerron vielä jotain mikä poskia punottaa /
sen lisäks että hullaannun mä aina hymyys sun /
niin tiedän olet mun aina kun povees painaudun.”

Runoelmassa kokeillaan siis erilaisia runomuotoja, myös typografisesti. Lisäksi sivujen alareunan tai yläreunan irtosanoja lehteillen pääsee muodostamaan runonpoikasia. Kirjavuudessa on linjattomuuden vaara, mutta pistän kaiken suopeasti rakastumisen piikkiin. Tunnekuohuun liittyvät rajattomuuden ja kaikkivoipaisuuden tunteet puskevat esiin muodon kirjavuudesta. Nyt on lupa mihin vain. Siksi kokoelman runojen puhujille ei riitä R-sana, sillä niin suurta tunne on – siksi sille on annettava oma nimi, AINA.

– –

Heidi Pyykkönen & Niilo Rantala
Aina. Rakkausrunoelma
Käsite 2018
runoja.
84 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muualla: Kirja vieköön!