Rachel Cusk: Ääriviivat

Ällistelen Rachel Cuskin romaania Ääriviivat (S&S 2018). Sen pää- ja sivutarinat pyörivät mielessäni, mutten heti saanut kiinni, mistä kirjoittaisin. Lukemista seuraavana aamuna (12.11.2018) lueskelin Helsingin Sanomia, ja tiedetoimituksen juttu vapaasta tahdosta antoi minulle avaimen Ääriviivoihin. Osa tutkijoista on sitä mieltä, että ”ihmisen teot syntyvät sellaisten monimutkaisten hermostollisten ja mielellisten mekanismien kautta, joista tekijällä itsellään ei ole hajuakaan. Ihmisten tietoiset perusteet teoilleen ovat niin sanottua konfabulointia eli jälkikäteistä tarinointia.” Jälkikäteistä tarinointia, kyllä!

Nautin suuresti Cuskin romaanin lukemisesta. Se on arvaamaton. Juonella ei taida juuri olla muuta väliä paitsi se, että siinä olla irrallaan omasta ympäristöstä. Romaanin kertoja on Englannissa asuva kirjailija, joka saapuu Ateenaan vetämään kirjoittajakurssia. Hän on eronnut koululaisten äiti, mikä totuus ei muutu miksikään, vaikka matkalla hän tapaa matkan aikana lentokoneen vieruspenkillä istujan sekä vanhoja ja uusia tuttuja ja kirjoituskurssilaisia.

Kerronta, kieli ja tunnelma kietoutuvat hienosti toisiinsa. Romaanin henkilöt kulkevat ohi, niin ihmiset ohittuvat, mutta sellaisiahan ihmiset ovat. Ja aina voi kulkea myös itsensä ohi.

”Minusta koko ajatus ”todellisesta” itsestä saattoi olla harhaa: toisin sanoen voi tuntua siltä, että sisällä on jokin itsenäinen minuus, mutta ehkä sitä ei oikeasti ole olemassa.”

Vaikka kohtaamiset ovat ohimeneviä, niissä usein paljastuu jotain sellaista, mitä henkilöt olivat ennen ja mitä nyt. ”Nyt” on nopea kohtaaminen, ja se samoin kuin mennyt muuttuu tarinaksi siitä, mitä kertoja on havainnut. Ja paljon jää myös havaitsematta.

”Joskus minusta on tuntunut, että elämä on sarja rangaistuksia tuollaisista havaitsemattomuuden hetkistä, että ihminen takoo oman kohtalonsa siitä, mitä hän ei huomaa tai mistä hän ei tunne myötätuntoa; että lopulta elämä pakottaa tuntemaan juuri sen, mitä ei ole tiennyt tai mitä ei ole ymmärtänyt ymmärtää.”

Yksi kimmastunut kirjoittajakurssilainen häipyy kertojan kurssilta vihaisena, koska kurssilla ei opeteta kirjoittamista. Siellä vain tarinoidaan. Minulle kyllä kirjan tarinat opettavat kirjoittamista ja lukemista: näin teksti virtaa. Ääriviivat näyttäytyy kohtauksina ihmisistä virtauksina, joita kukin patoaa ja järjestää siten narratiiveiksi.  Silti elämäntapahtumat tuntuvat ennakoimattomilta. Ne vain sattuvat. Ja usein sattuvat. Hieno kirja.

Rachel Cusk saapuu toukokuussa Suomeen Helsinki Lit -tapahtumaan, ja Ääriviivoilla alkanut trilogia saa suomennosjatkoa.

– –
Rachel Cusk
Ääriviivat
suomentanut Kaisa Kattelus
S&S 2018
207 sivua.
Lainasin kirjastosta.