Päivittäinen arkisto: 18 joulukuun, 2018

Marina Abramović: The Cleaner Firenzessä

Matkailin Firenzessä renessanssitaide ja yönaiset kohteenani. Viimeisinä reissun tunteina kävelin vahingossa ohi palatsin, jossa näin mainoslakanat Marina Abramovićista. Salama-ajatus: uskonko silmiäni, pyyhinkö niistä renessanssihuurut – pääsenkö todella näkemään tuon  nykytaiteen voimanaisen retrospektiivin?

20181217_121030.jpg

Näin muutama vuosi sitten Abramovićista dokumentin, jossa hän kertoi urastaan samalla kun valmistautui MOMAn performanssiin The artist is present (2010). Vangitseva taiteilija! Performanssista oli Firenzen näyttelyssä tuolit, joissa taiteilija istui vastapäätä satunnainen näyttelykävijä, ja pöytä, joka oli heidän välissään. Niiden takana oli näyttö, josta saattoi seurata videoitua silmiinkatsomisperformanssia. Seinällä oli kollaasi taiteilijan ja häntä silmiin katsoneiden kuvia.

20181217_111016.jpg

Voin vain kuvitella silmiinkatsomistilanteen väkevyyden. Kaikesta, mitä tämä taiteilija on tehnyt, välittyy voima. Hän asettaa itsensä alttiiksi, usein ilmeettömästi – paljaana katsottavaksi vaikkei aina alasti. Tunteissa on suoruutta ja silti sävytäyteläisyyttä. Firenzen retrospektiivistä olen melko pyörryksissä, joten valikoin vain muutaman teosajatuksen.



Näyttelyyn astuin sisään alastoman naisen ja miehen välistä. Parin katsekontakti pysyi intensiivisenä huolimatta ihmisvirran läpikulusta. Teosidea on 1970-luvulta. Alunperin alastomat ihmiset olivat Abramović ja hänen kumppaninsa Ulay.

Monissa parin töissä oleellista on kontakti, jännite ja intensiivisyys, usein tiivis katse. Hurjin on videoteos, jossa pari on vastakkain ja Ulayn kädessä on nuoli valmiina osumaan suoraan Marinan sydämeen, Marina jännittää jousta. Yhdestä teoksesta puuttuu katseyhteys mutta se silti ilmentää symbioosia, sillä pari on hiuksistaan kiinni, erottamattomasti.

The Lovers -teos ei äärimmäisyydessään kalpene muiden yhteisteosten rinnalla. Se perustuu hankkeeseen, jossa pariskunta käveli toisiaan vastaan Kiinan muurilla: kohtaamiseen meni 90 päivää. Siitä nähtävinä on kummankin vaellusvideo ja lattialla lepäävät punaiset yhteen kiinnittyneet muodot – toinen puoli kiiltävä, toinen matta.

 

 

Viimeiset vuosikymmenet Abramović on työskennellyt ilman Ulayta. Symbioosi ei kestänyt. Monissa ei-Ulay-enää-mukana-töissä on yhteiskunnallisia kannanottoja. Bosnian sotaa kommentoivat teokset vievät vereslihalle. Esimerkiksi yhden videon vimmainen luiden peseminen ei selityksiä kaivanne.

Yhden teoksen tulkitsen osittain humoristiseksi, osittain en, vaan seksuaaliseksi vallaksi. Siinä balkanilainen eroottinen perinne ns. vilahtaa: kansanpukuihin pukeutuneet nuoret miehet seisovat puolipiirissä. En ensin tajunnut, mistä on kyse, kunnes huomasin sepalusten olevan auki, penikset esillä ja niissä näkyi liikettä. Videon miesten ilmeet eivät värähtäneet.


Mitä muuta voi sanoa kuin olevansa sattumasta kiitollinen. Sain tällaisen bonuksen kulttuurimatkalleni (ks. juttu tässä). Jos olet reissaamassa Firenzeen ennen tammikuun 20. päivää, tiedät, missä kannattaa nykytaidemielessä käydä.

Marina Abramović
The Cleaner (retrospektiivi)
Palazzo Strozzi, Firenze 21.9.2018 – 20.1.2019
(Kävin näyttelyssä 17.12.2018.)

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Taidematka Firenzeen joulun alla 2018

Jo varhain syksyllä selvisi, että pääsen pariksi viikoksi lomalle ennen joulua. Loman alkuun suunnittelin matkaa, vaihtoehtoja oli kolme. Kun luin Mia Kankimäen kirjan Naiset joita ajattelen öisin (Otava 2018) vaihtoehtoja ei enää ollut: suuntasin Firenzeen, jossa olin aiemmin viettänyt pari päivää yli 30 vuotta sitten.

Huone näköalalla

Hotelli Firenzessä -kirjan ja -elokuvan alkuperäinen nimi (A Room with a View) sopi tunnelmiini. Ikkunaluukut avattuani vasemmalla näin museo Bargellon (jossa on Donatellon keekoileva kukkahattupäinen David-patsas), suoraan edessä luostarikirkon torni ja hieman etäämmällä näkyi Palazzo Vecchio, jonka ilta-ajan valoshow valaisi siinä kuin kuutamokin. Ikkunani alla kulki Via Dante Alghieri, joten parin talon päässä oli Danten koti. Uffiziin ja Duomoon matkaa kertyi vain muutama sata metriä – joka paikkaan vain kävelymatka.

Taide herättää kysymyksiä

Firenzeen veti minut ylipäätään renessanssi, kärjessä Botticelli. Kiersin Uffizzin, Accademian ja Palzzo Pittin. Kuljin kirkosta toiseen. Giotto, Lippi ja kymmenet muut kirjoista ja dokumenteista tutut taiteilijat teoksineen kohauttivat. Huomasin välillä ohittavani merkkiteoksia, välillä juuttuvani niiden eteen pitkään. Löysin uusia kiehtovia piirteitä, jotka herättivät kysymyksiä.

– Miksi Botticellin maalaamat henkilöiden silmät harittavat niin kuin huumesienien syöjien?
– Näyttääkö Botticellin Primaveran kevätneito ihan Kate Blanchettilta?
– Onko Tizianon Urbinon Venus solidaarisuudenosoitus työläisille, sillä etualalla retkottavan alastoman naisen takana pöyhii palvelija vaatearkkua ja toinen riiputtaa jo valittua kolttua?
– Mistä Lippi sai oivalluksen, että maalaa äiti-Marian kuolonkalpeaksi, elottomammaksi kuin ristiltä laskettavan Jeesus-pojan?
– Mihin Chirlandaion taulu vie katseen: naisen päähän vai törröttäviin rintoihin (taulun nimi on Testa Ideale, Ideaalipää)?

Näitä kysymyksiä voisi ladella loputtomiin. Alla arvoitus: mikä kuva liittyy mihinkin kysymykseen?

Taiteen vastauksia

Taide herättää kysymään – sekin kertoo jo paljon taiteen vaikutuksista. Taide antaa myös vastauksia, joilla ei aina ole sanoja. Minulle yksi vastaus on ajattomuuden ja ajan kulumisen yhdistyminen. Ja toisaalta: miten eri asioita minä näen kuin aikalainen tai taiteilija itse?

Vanhoissa taideteoksissa näen ihmisiä, kaltaisia, vaikka olosuhteet ja elämäntavat ovat muuttuneet. He ovat halunneet jättää jälkiä, siksi he ovat maalanneet tai poseeranneet potreteissa. Toisaalta uskomusperinteen päällekäyvyys (raamatulliset aiheet) kertoo yrityksestä vaikuttaa tunteisiin ja tekoihin: kohota arkea ylemmäs tai hallita, käyttää valtaa. Ei eroa tämänpäiväisestä.

Selfie-kanssakulkijani ikuistivat kulttikuvia bittiavaruuteen ajatuksin: olen olemassa tämän monisatavuotiaan teoksen kanssa. En poikennut porukasta millään tavoin – ainutlaatuisuus on pieni pore yhteisessä liemessä. Ja sittenkin, minun ainutlaatuiset muistoni! Poimin renessanssitauluista liljoja, esikoita ja ruusuja. Yksi taulunreuna vei lapsuusmaisemiin: ihan samat tiikerinliljat, iirikset ja akileijat!

Luin matkalla kymmenkunta Boccaccion Decamerone-novellia (Joel Lehtosen suomennos 1914). Niissä kuljettiin Eurooppaa ristiin rastiin ja henkilöt huijasivat, etsivät omaa etuaan ja nautintoja, hetken helpotusta tai parasta itselleen, joskus jopa perheelleen. Paljon on niistä ajoista muuttunut teknisesti – paljon muuten ei.

Yönaiset

Alussa mainitsin Kankimäen kirjan. Se inspiroi monin tavoin, mutta etenkin etsin matkallani kirjassa mainittuja yönaisia, renessanssin naistaiteilijoita Sofonisba Anguisolaa ja Lavinia Fontanaa sekä barokin puolelta Artemisia Gentileschia. Luin iltaisin hotellihuoneessa Kankimäen kirjasta uudelleen kuvataiteilijanaisista. Ihastelin tiedon ja havaintojen sulautumista siten, että sain syvennyksiä renessanssiin ja poikkeusnaisiin.

Artemisian hurja miehentappotaulu saa Garavaggion Uffizi-taulut näyttämään sievisteleviltä hupsutuksislta, sillä taulun kaksi naista eivät armoa tunne, ja tappo on juuri niin verisen perusteellinen kostoteko kuin vain voi olla. (Sitten myöhemmin Palazzo Pittin garavaggiot saivat minut jälleen uskomaan  valon ja varjon draamamestariin ja löytämään jopa huumoria taulusta, jossa lojuu väsähtänyt amor-lapsi).

Palazzo Pittistä löysin kolme Lavinia Fontanan teosta kutakuinkin katonrajasta siten ripustettuina, että valojen heijastelu teki katsomisesta ns. haastavaa. Sen, mitä näin, vakuutti. Pittin antia oli sekin, että löysin yönaisaineksisen taiteilijan 1900-luvulta, Elisabeth Chaplinin.

Ja sitten hetkeen, jossa oli iskeä stendhalit. Iholla kihelmöi, tuntui kylmiä väreitä: Uffizin seinällä Sofonisba Anguisolan omakuva parikymppisenä. Kankimäen kirjan kertoma hänestä teki minuun suuren vaikutuksen, ja samaan ylti herkkä, varma maalaus. Missä viipyy RAI:n tai BBC:n epookkisarja naisesta, jonka maalariuraa isä tuki, joka toimi Espanjassa hovimaalarina, joka avioitui Sisiliaan ja joka leskeydyttyään 47-vuotiaana avioitui nuoren merikapteenin kanssa – toteuttaen koko ajan maalariuraansa lähes loppuun asti, kuolemaan, joka koitti yli 90-vuotiaana?

20181215_111657.jpg

Vielä tämä: Santa Trinitán Sassettin sisarukset Chirlandaion freskossa. Killitin tyttöjä Kankimäen viitoittamalla tiellä ja pohdin minuun katsovan tytön kohtaloa, ja huomasin toisenkin katseen: nuori mies freskon oikealla laidalla tuijotti minua, taiteilija itse, ehkä nuorilla oli side toisiinsa, ehkä…

”Viimeisinä päivinä iskee [Firenzessä] paniikki: missä kaikkialla ehtisin vielä käydä? Menen vielä kerran Santa Trinitan kirkkoon, pudotan kolikon metallilippaaseen ja freskot valaiseva lamppu syttyy. Siinä on taas koko Sassettin perhe: pankkiiri itse, hänen vaimonsa, tyttärensä, poikansa ja vävynsä, sekä valikoima Firenzen kermaa alkaen Fracesco Sassettin työnantajasta Lorenzo de´Medicistä päätyen taitelijaan itseensä, Domenico Chirlandaioon, kaupungin maineikkaampaan freskontekijään. Mutta minun silmäni ovat nauliintuneet Sassettin tyttäriin, en voi lakata katsomasta heitä. Yksi heistä, nuorin, katsoo suoraan minuun. Minä olen seuraava, hän sanoo. Olen siitosvalmis. Voit naida minut. Vatsani on hieman pyöreä, näethän kuukautiseni ovat alkaneet, voin synnyttää sinulle jälkeläisiä. Kiinnostaako?
Tai ehkä hän sanoo: Pelasta minut.” (Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin)

Joululahjaksi

Jos mietit vielä joululahjaa itsellesi:
– Hanki Naiset joita ajattelen öisin.
– Matkusta Firenzeen, jos sinulla on ajan ja rahan suhteen mahdollisuuksia.
– Valitse matka-ajaksi laillani joulukuun alkupuoli. Tai jokin muu ei-sesonkiaika, mutta joulunalusta puoltaa talvivalojen välke, joka lisää tunnelmaa kapeilla kaduilla, ja mikä tärkeintä: museoissa ei ole ruuhkaa. Jonotusuhan voi minimoida ostamalla museoliput etukäteen netissä.

20181217_114616.jpg

Joulunalustervehdyksenä välitän joulukuusikuvat Palazzo Vecchiosta, Duomon aukiolta ja Palazzo Medici Riccardista.

(Ja lisäys pitkään juttuuni: viimeisen matkapäivän viimeisinä tunteina sain bonusyllärin nykytaiteesta: Marina Abramovićin retrospektiivi The Cleaner. Täyttä yönaisainesta!)


Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin, ks. tässä.

Muita kulttuurimatkajuttujani tältä reissulta:

9 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Taide