Päivittäinen arkisto: joulukuu 2, 2018

Satu Manninen: Camouflage

Kosketan näkymää joka versoo nukkuvan naisen unista”

Minulle edellinen sitaatti on avainlause Satu Mannisen runokokoelmaan Camouflage (Gummerus 2018). Runot avaavat näkymiä, näkyjä, väläyksiä. Ne voivat olla silmät auki tai kiinni nähtyjä unia, sävyistä toiseen sinkoilevia, painajaisiakin. Sellaisia, joiden ei tarvitse seurata minkäänlaista punaista lankaa. ”Kosketan” – eli runot mahdollistavat yksityisen ja abstraktin välittymisen.

20181201_105837.jpg

Siteeraan koko runon, josta nappasin johtoajatuksen. Puran siitä kokoelmatuntoni.

”Kosketan näkymää joka versoo nukkuvan naisen unista, /
topatut jättiläismäiset linnut kuin pehmeät vuoret, /
rokokoopeitteen floora ja fauna, perhosten riekaleet /
lepattavat kuiskaukset, hedelmä syttyy tuleen, /
jäljelle jää vain mustunut kivi.”

Mannisen runot tuntuvat minusta visioilta ja kommentoinnilta, joissa kuvasto tihkuu aistillisuutta. Esimerkkirunossa mainittu rokokoo sopii luonnehtimaan kokoelman runoja, sillä niissä rönsyää kirharaisia muotoja ja tyylikauteen sopivaa yltäkylläistä flooraa ja faunaa. Linnuista ja kukista runokuvat toistuvasti kasvavat tunnetiloiksi. Aistin yltäkylläisyyden toisen puolen, mätänemisen, rappion ja rapautumisen. Kokemuksissa on myös sellaista poltetta, että se tietää tuhoa. Jäljelle jää kivettyneisyttä, ja voihan mustuneen, mustan kiven nähdä myös hautakivenä, sinä, mitä jäljelle jää.


Kokoelman alussa viitataan suoraan lajien syntyyn. Runoissa on tiloja, joissa ”ei ihmisääniä, ei käden kosketusta”. Ne voivat viitata aikaan ennen ihmistä tai aikaan ihmisen jälkeen. Elämää joka tapauksessa on ilman tätä lajia, ilman minua. Kokoelman kaksi viimeistä runoa lohduttavat minua kauneudellaan. Niissä kaikki jatkuu luonnossa kierrätettynä.

”Puut kasvattavat juuriaan syvälle maan alle. /
Ole sinä elossa ja valon liverrys oksistossa /
niin minä olen multaa, matojen kostea hotelli.”

Runojen maisema on pitkälti kuuma ja kostea viidakko. Mielikuvien tropiikki voi versota myös tapettien köynnöskuvioista. Aistimuksille ei ole paikan tai ajan rajoja, mutta ruumiillisia ne ovat: ”Sateen toisto ja rytmi kuin kehon syke ja kohina, laukeava jännitys, uni.”

”Camouflage” tarkoittaa naamioitumista, maastokuosia. Osuvaa. Kokoelman runot naamioituvat viidakon varjoihin, väreihin, hajuihin ja liikkeeseen. Erotan niistä arkista ja kotoista, mutta: ”Keittiö on löyhkää ja kärpäspilviä” tai ”Tiikeri loikkaa ja nuolee / koko keittiön, homeen peittämät astiat”. Runon puhujaa en aivan kaiken keskeltä erota, mutta luulen hänen olevan aistimusten saartama, ne peittävät ja naamioivat hänet niin, ettei häntä aina erota ympäristöstä.



Luen kokoelman runoja moneen kertaan. Pidän sitä välttämättömänä, sillä joka kerta löydän eri asioita ja eri säkeet säväyttävät. Ymmärrän olla hakematta näistä runoista kaarta tai tarinoita, sen sijaan kieriskelen sanojen lähdevedessä ja mutavellissä. Aistillisuus ja visuaalisuus koskevat ihoa ja mieltä.

Palaan toistuvasti sivun 35 runoon, johon päätän juttuni. Siitä välittyy päiviemme keinotekoisuus muoviroinineen ja lainattuine kuosineen, joihin maastoutuu ja kätkeytyy turhuus ja piiloutuu, mikä on tärkeää.

”Silmät turvonneina muovipalmun alla simpukka kurkussa /
täyteenpuhallettu meri kohisee kassakone kilisee, /
seison mutta jono ei liiku, ihmiset tirisevät paistinpunaisina
lamppujen kuuma rasva valuu, varashälyttimet piippaavat /
jollain on tropiikkikuosi kassissa. Aina vain samaa /
tuulessa huojuvaa palmunlehvää, päivien hukkaan valuvaa hiekkaa, /
lintuja kuin kirkuvia mainoslehtisiä päivän pamppailevalla sydämellä.”

– –

Satu Manninen
Camouflage
Gummerus 2018
runoja
52 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muut: Kirja vieköön! -Riitta ja Omppu.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot