Rannalla poika (Like 2019) kuuluu juuri tähän aikaan. Tuuli Salmisen romaanissa kaikuu ajankohtaislähetysten ja uutisten asiat, mutta kaunokirjallisuus välittää ne valikoiduin yksilökokemuksin. Romaani pureutuu yksilöiden tapaan nähdä ja tuntea.
Psykiatriäiti muuttaa lukioikäisen pojan ja ylioppilastyttärensä kanssa pieneen rannikkokaupunkiin. Äiti on tumpula käytännön asioissa, ja kun asioita hoitanut tytär muuttaa au pairiksi Italiaan, alkaa kotiasiat mennä rempalleen. Vaan ei siinä kaikki. Äidin ura ei urkene, kännykkävainoojaa uhkailee, koira katoaa, poikaa rääkätään (vaan äiti ei huomaa), tyttären italilalainen irtiotto epäonnistuu ja hän kokee tahollaan rasismia (vaan sitä ei äidille kerrota). Jne. Sitten rannalta löytyy hakattu turvapaikanhakijanuorukainen, jolla on ollut monia synkkiä syitä paeta Syyriasta ja jonka perhe on kokenut kaikki mahdolliset kamaluudet.
”Sota määrittelisi hänet aina. Hän ei koskaan saisi tietää, millainen aikuinen hänestä olisi kasvanut kotona. Sota märittää, että hän on yksin muukalaisten keskellä oudossa rantatalossa, jossa tuulen suhina ja mylvintä imaisevat hänet sisäänsä ja puhkaisevat hänessä äänettömän äidin ikävän. Sota määrää hänet säpsähtelemään junien ja lentokoneiden ääniä. Senkin se määrää, että edes unet eivät ole hänen omiaan enää. Kyräilevän hiljainen tyyppi keinutuolissa vahtii hänen silmäluomiensa jokaista värähdystä.”
Romaanissa eletään syksystä kevääseen, ja vuodenajat tuntuvat oleellisesti tunnelmassa. Pimeää kohti vääjäämättä edetään, pimeästä yhä synkempään. Totta on, että elämässä on mahdollista masentavien asioiden kasautuminen. Totta on lukuhetkessäni myös se, että tunnelmaraskaus painaa minua ja jonkinsortin asetelmallisuus askarruttaa. Totta on vielä se, että kirjassa tapahtuu taite: kevät tuo mukanaan kaikille valoa. Ja vielä sitäkin tärkeämpää on se, että luen romaanista rutkasti kerronnallista taitoa. Rytmi laukkaa omanlaisenaan, ja sanomisen tavassa persoonallisuus säväyttää. Näkökulmavaihtelu äidin, pojan, naapurin ja maahanmuuttajanuorukaisen kesken toimii hyvin, ja se pitää kiinnostusvirettä yllä.
Oleellista romaanissa on kaunokirjallinen analyysi pikkupaikkakunnan vieraudentorjuntamekanismeista. Öljyä liekkeihin levittää ihmisiä työllistäneen tehtaan sulkeminen ja muuttaminen turvapaikanhakijoiden asuinpaikaksi. Työttömiksi jääneet paikalliset löytävät helpon syyn kaikkiin ongelmiin ja vainoavat vieraita, etenkin maahanmuuttajia ja kaikkia, jotka suhtautuvat heihin myötämielisesti. Ennakkoluulot jylläävät, sattuu ”puistopromenaditapaus”, huhut ja viha loimuavat.
Köyhtyvän rantakaupungin kurjistumiskierrettä kuvastaa etenkin masentuvan psykiatriäidin tilanne: paikkakuntalaiset ovat kriisiytyneet työttömyydestä, mutta heillä ei ole varaa terapiaan; terapeutti ei saa asiakkaita siksikään, ettei kukaan kehtaa pikkupaikkakunnalla käyttää psykiatripalveluita leimautumisen pelossa; psykiatri käy asiakkaiden kotona, antaa hinta-alennusta ja ilmaista konsultaatiota, mikä ei taas sovi yksityiselle palveluntuottajalle. Jne. Jokin aikaa sitten Hesarin kolumnisti viittaili siihen suuntaan, ettei nykykirjailijoita köyhyys kiinnosta. No, Salmista joltisenkin kiinnostaa.
Aikamme aiheita ihmisten hädästä Rannalla poika -romaanissa riittää. Se on niitä täynnä, vaikka on kooltaan ja ilmaisultaankin melko tiivis. Jos siis haluat aimon psykologisen annoksen rakennemuutos- ja rasismiaihetta, täs siul on sellainen.
– –
Tuuli Salminen
Rannalla poika
Like 2019
romaani
121 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 