Johanna Laitilan esikoisromaani on saanut nimensä kuningasliljasta, Lilium Regalesta (Gummerus 2019). Kukan valoon katsova uljaus ja siitepölyrunsaus symboloi miehisestä nimestään huolimatta naiselämää, jossa on paljon katseilta kätkettyä.
”Non syämmen hikeä nuot kyynelheet”
Kirja alkaa ja loppuu vanhasta Elsestä vuonna 2018, siinä välissä kuvastuu nuoren Elsen elämä sodan loppuvuosista 1950-luvun alkuun. Oleellista on pohjoinen ympäristö. Ensin Elsen lapsuudenperhe – se, mitä siitä on jäljellä – käväisee Ruotsin puolella Lapin sotaa paossa Rosendahlien ymmärtäväisessä perheessä, josta Else löytää sielunsiskon, Ingan. Pääosa tarinaa sijoittuu kuitenkin kotiseudulle, Lapin pienelle paikkakunnalle. Siellä jo aikuinen Else päätyy Hurtigin kirjakauppiasrouvan piiaksi. Se muuttaa kaiken.
Elsen perhettä hallitsee ensin lempeä isä, sittemmin pelottava Urho-eno, ja perheen naiset joko haipuvat (äiti) tai taipuvat (mummo). Romaani on raskautettu kaipuulla, kuolemilla, mielenterveysongelmilla ja peloilla, mutta se on niiden lisäksi myös aistillisen vahva veisu elinvoimalle, halulle ja rakkaudelle.
”L lillui lauhkeana Elsen kielellä.”
Romaanissa on runsaasti aiheita kuolemasta, rakkaudesta ja ihmiselosta, ajasta ja paikasta, mutta pysähdyn yhteen pääasioista, kieleen.
”Elsa piti Ingan sanoja kielensä alla kuin sokeripalaa ja antoi sulaa sinne, ahnehti niitä nälkäisenä, kuin olisi kuollut ilman niitä. Ennen Ingaa roikkui hänen kielensä menneisyyden helmoissa. Hänen kielensä oli täynnä jälkiä, sanojen sammioita, joista osa oli märkiviä rakkuloita, osa kielen poikki risteileviä arpia, joista piirtyi kotiin vievä kartta. Isän sanat olivat hänen kielessään kuin sisälmykset kalassa, siemenet mustikassa tai munasarjat hänen vatsanpeitteidensä alla. Sana sanalta Inga oli lähempänä häntä, ja heidän kielestään tuli uusia teitä, veren reittejä.”
Sitaatin valitsin siksi, että siitä tursuaa romaanille olennaista. Hienosti siinä ilmaistaan puheen ja kirjallisen kielen merkitys ihmisten ja tunteiden yhdistäjänä. Kun Else imee Ingalta ruotsia ja Inga Elseltä suomea, muuttuu kokemus ruumiilliseksi vastavuoroisuudeksi.
Lisäksi katkelmasta välittyy romaanissa viljeltyä symboliikkaa. Etenkin veri on merkittävässä roolissa. Harvoin olen lukenut esimerkiksi niin väkeviä kuukautistilanteita kuin tästä romaanista.
Elisen erilaiset rakkauskokemukset eroavat kielellisesti toisistaan, mikä on hieno ratkaisu. Rakastavaisten kohtaamisista välittyy väkevä vetovoima. (Mieli tekisi tempaista sitä havainnollistava sitaatti, mutta haluan jättää kirjan lukijoille mahdollisimman paljon omia löytöjä.)
”He vaihtoivat sanojaan, ojentelivat niitä toisilleen kuin runoja tai hirven sisäelimiä.”
Joten sitten kielestä lisää. Välillä tuntuu kuin kuvaus humaltuisi itsestään, yksi irtositaatti tähdentäköön väitettäni:
”Luiseva aurinko lipui taivaalla pilviverkon alla, ja ruoho alkoi kohota maan saumoista.”
Heilun kahtaalle. Toisaalta kuvallinen kielenkäyttö ihastuttaa, toisaalta vetäisen siitä överit. Toisaalta kielikoreus nimenomaa valaisee muilta pimitettyjä tilanteita kuten pelkoa tai kiellettyä rakkautta, toisaalta se ylikorostaa kohtalokkuutta. Ja toisaalta lapinmurteinen värikäs dialogi vakuuttaa minut, koska siinä pohjoinen taikatunnelma hakee paikkaansa karuuden ja karkeuden välistä. Vaihteluväli heiluu monin kohdin äärestä toiseen: toisaalla ovat Urho-enon #metoo-irvokkuudet, toisaalla Södergranin ja Hellaakosken kiihottaviksi värisevät runosäkeet.
Ja pakko on palata vielä symboliikkaan. Alun huikea hirvifantasianäky vetää minua puoleensa kuin renessanssimaalaus, sitten loitonnun sen symbolitiheydestä, ja kun komeat hirvinäyt toistuvat, ne vetoavat taas minuun, ja toisaalta kaipaan väliin lepotaukoja, tavallisia arjen hetkiä.
”Naisen sielunmutkassa nytkähti.”
Johanna Laitilan romaanille varmasti moni löytää vertailuksi Minna Rytisalon Lempi-romaanin. Yhdistäviä asioita on paljon: Lapin maisemat, sota-ajan läheisyys, kohtalokas rakkaus pahantahtoisen henkilön väliintuloineen ja aistillinen kielenkäyttö. Rytisalon kerrontaratkaisu sinuttelutyyleineen ja vaihtuvine kertojineen jää pitkäksi aikaa mieleen. Laitilan kerrontatapa tuntuu tunnekylläisen varmalta, vaan en ole varma sen kestovaikutuksista. Toistan: välillä vetäisen siitä överit, mikä miinustaa kirjaelämystä, mutta kirjassa on kohtia, joihin tunne vetoa.
Laitila kuvaa rakkautta, joka ei kestä päivänvaloa toisin kuin vaikkapa vuonna 2018, mikä hyvin kirjassa konkretisoituu ja lisää tunnelmaa menetetyistä rakkausmahdollisuuksista. Vaikka itse häälyn kirjakokemuksessani kahtaalle, uskon, että verevän kuvailun ystäville Lilium Regale on ehta elämys.
– –
Johanna Laitila
Lilium Regale
Gummerus 2019
romaani
350 sivua.
Sain kustantajalta oikolukemattoman ennakkokappaleen.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Tarinahan on hieno ja dramaattinen, mutta minäkin olisin toivonut, että Laitila olisi hiukan suitsinut runsaita kielikuviaan. Tuntui liialta, teho kärsi. Sitten minua häiritsi tämä-pronominin jatkuva käyttö ihmisistä, kun aihetta siihen ei ollut. Huomasitko sinä? Ehkä se on pohjoisten murteitten ilmiö, meilläpäin ei niin sanottu…
Olen ajastanut bloggaukseni keskiviikolle tai torstaille…
Tämään en niin kiinnittänyt huomiota. Juu, jotain oli liikaa, vaikka myös paljon kiinnostavaa.
Tuija, minulle tämä oli ihan napakymppi! Mielestäni kaunomaalailua ja lyyrisyyttä ei ollut liikaa, vaan kaikki oli balanssissa. Erityisinhoan liikaa ’maalailua’. Kirjoittajan rohkeus tuoda asioita esiin oli ihailtavaa, mutta ei ihan niin roisia kuin Ketun Kätilössä. Minulle kirja asettuu jonoon Käitlön ja Dora, Doran kanssa. Olen ällikällä lyöty, mutta hyvällä tavalla.Odotin koko ajan, että jossain tulee pudotusta, mutta eipä tullut. Hirvineen kaikkineen mikä teos!
♥♥
Ihana kuulla, miten kirjankolahtinsinuun, Leena. Pojoisten naisten väkevä tekstitrendi – melkein näin voisi sanoa. Liksom, Kettu, Rytisalo ja Laitila: kaikilla vahva kuvailun voima.
Hyvin samansuuntaisia ajatuksia minullakin tästä esikoisesta ja saman lainauksenkin olemme näköjään valinneet. Murteen käytöstä viehätyin, mutta uuvuin myös paikoin kielikuvien runsauteen ja murheiden kasaantumiseen. Kirjassa on myös rohkeaa ruumillisuuden kuvausta, vaikka minua henkilökohtaisesti nuo kuukautisverijutut eivät sytytä. Minullekin tuli tietysti Lempi mieleen, Liksom myös. Mutta omanlaisensa tämä oli, ei mikään jäljittelijä. Kiinnostavaa, että näitä isovanhempien vaiettuja tarinoita tuodaan nyt romaanien muodossa esiin.
Käynpä kurkkimassa juttuasi. Ai, sitaattisisko!
Runsasta on. On hyvä, että korostat omanlaisuutta, sillä sitä Lilium Reginal on, vaikka pohjoisen tunne onkin samoilla aaltopituuksilla monen muun taitajan kanssa.
Paluuviite: Johanna Laitila: Lilium regale – Sunnuntaisatuja
Paluuviite: Turun kirjamessut 2019: etkot | Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Paluuviite: Johanna Laitila: Synty | Tuijata. Kulttuuripohdintoja