Tuukka Pietarisen runoissa näen peilikuvia, jossa on hieman vääristävä heijastus. Tai voisihan kyse olla veden kuvajaisesta, sellaisesta, joka toistaa alkuperäistä liplatuksena. Näin se tapahtuu:
”Ei toista: yksin
Ei yhtä: toisin”
Tai sitten runoissa on yhtäläisyyksiä muttei symmetriaa, niissä on taite tai liike toiseen suuntaan:
”Melkein ainetta ja melkein aineeton
Perhosen siivissä silmät, melkein katse”
Tai:
”Tuon pöydän ääressä ja katsovat toisiaan
katsomassa itseään katsomassa toisiaan”
Yksin ja toisin (WSOY 2018) on Pietarisen esikoisteos, kovin varma ajatuksiltaan ja sanojen asetteluiltaan. Minua viehättävät etenkin lyhyet kahden rivin sanapeilailut. Ne ovat niin suoria ja tarkkoja, silti avaria.
Ajatuspeilaukset huvittavat ja hivelevät, sillä ne pistävät keksimään tuttuja asioita uudelleen. Mieleeni jäävät runot, joissa askarrellaan unien näkemisestä, muistamisesta ja kertomisesta. Myös runoajatukset miellyttävät, kun ne näennäisestä havainnosta laajenevat metaforiksi vaikkapa ihmissuhteista (jos niin haluan tulkita):
”Äkkiä suru siitä ettei kaksi yhdensuuntaista suoraa
koskaan leikkaisi toisiaan”
Suora, pintaselvä virke virkistää myös proosarunotyyppisissä pitkähköissä runoissa. Ne ovat tarinan, jopa sadun kaltaisia. Niissä on pää ja häntä, kuitenkin jokin päättömyys, jolla ne lonksuvat ulos proosan saappaista. Silloin on kyse runoudesta: sille ei riitä yksi kengännumero.
Muutama kuvaruno pomppaa sivuilta, mutta ne ovat linjassa muun sisällön kanssa. Senkin huomaan, että runovirkkeet pakenevat loppupisteitä. Niin ajatukset jatkavat kulkuaan.
– –
Tuukka Pietarinen
Yksin ja toisin
WSOY 2018
runoja
44 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Muita lukijoita mm. Kirja vieköön! ja Luettua elämää.
Tässä oli jotain mystistä ja maagista tunnelmaa. Pidin kovasti. Kiitos #runosunnuntai-panoksestasi Tuija!
Riitta, kiitos #runosunnuntai-ideastasi!
Maagista, hyvä ilmaus tälle runokokoelmalle. Paririviset runot voisivat olla loitsuja.
Ihailen näiden runojen monitahoisuutta. Muutamalla sanalla maailma avartuu.
Siinäpä se, se juuri on runo-osaamista. Myönnän, että minun makuuni ovat juuri lyhyet runot, joissa ajatus jatkuu.
Parhaimmat runot ovat sellaisia joissa saa itsekin miettiä, tai sanat vain muuttavat muotoaan isommiksi, se on maagista. Kiitos esittelystä.
Ester, kiitos kommentista! Noin se on, ja toisaalta eri tilanteisiin sopivat erilaiset runot. Joskus myös toimivat runot, jonka havainnon tuntee omakseen tai se vetoaa tavalla, jolle ei ole sanoja.
Paluuviite: Henriikka Tavi: Toivo | Tuijata. Kulttuuripohdintoja