Kaija Rantakari: Koko meren laajuus

Kaija Rantakarin runokirja Koko meren laajuus (Poesia 2018) aaltoilee halun ja läheisyyden laineilla. Säkeitä lukiessani ajattelen, että kirja sopii rakastuneille ja kaikille, jotka haluavat palauttaa mieleen, miten imu rakastetun iholle ja ihon alle on vastustamaton mutta silti siinä on mukana loitontumisen mahdollisuuden kirvelyä.

Rakastuminen ja siihen liittyvä psyykkinen ja fyysinen yhteyden kaipuu kuuluvat perustarpeisiin. Tärkeästä aiheesta on kyse, ja pahoittelen ajatuksia, että alkuunsa tunkee mieleeni kysymys: onko tämä kulunutta. Se, että metaforana on meri – sen laineet, aallot, vellovuus, vuorovesi ja kaikki vesivaikutteinen.

”haluaminen / merkitsi alkuaan virtaamista”

Miksi kulunutta olisi sellainen, joka on ollut aina ja on yhä? Vesi on elämälle edellytys, alkumerestä on kaikki lähtenyt, ja mertahan tulee piisaamaan, jos jäätiköt tätä menoa sulavat. Meri saarineen, rantoineen ja hiekkoineen ja muu vesistökuvasto on näiden runojen peruselementti, aiheena on rakkaus –  ja sillä selvä.

”meri anastaa vääjäämättömästi, /
hioo kaiken vastaantulevan /
tai murtaa rantavallit”

Runoissa on paljon yötä, hiilenharmaata, mustaa, jopa mustelmia. Intohimossa välkkyy varjoja ja valoja, myös jotain pimeää. Yö sytyttää intohimon, kun taas 

”päivä barrikadi yön välissä / 
silmän tottuminen valosta pimeään siirryttäessä / 
tai päinvastoin”.

Pidän runoissa tekstin aaltoilusta ja siitä, että kieli pelaa aika konkreettisin meri- ja yökuvin, ja yhtäkkiä siirtyy kommentoimaan jotain sellaista, minkä ymmärrän kahden ihmisen tilaksi tai puhujan tunteeksi.

”seuraat sormellasi ihon läpi kuultavia suonia, /
perustat kaupunkeja merkittäviin joenhaaroihin”

Runokirja jakautuu viiteen osaan, josta vain kolme on nimetty: ensimmäinen, kolmas ja viimeinen. Hmm, vain parittomia lukuja otsikoinneissa, vaikka kirjassa on pariutumista. Osat, jotka kuuluisi numeroida parillisiksi, ovat – tyhjiä. Kiinnostavaa. Taitaa silti olla turhaa takertua kirjan osiin, koska minulle kokonaisuus on runoelma, sellaisena aika vaikeasti seurattava, sillä teksti tosiaan virtaa ja aaltoilee. Siinä on säkeitä, jotka liittyvät toisiinsa, sitten taas ei, ja sitten taas. Ees taas.

En uppoa runojen intohimon mereen, vaan kelluskelen liian levollisesti säkeiden pinnalla, lillun joidenkin hienojen tunnelmien kannattelemana, vaikkapa näin: ”olemme ikkunoita emme peilejä”. Aistin sen, että kirjan säkeissä ollaan tosissaan, niihin on hinkattu ajatuksia niin kuin meri hioo kivet.

Syynä tyyneyteeni tai jollain lailla hahmottomaksi jäävään kokonaistunnelmaan voi olla tämä: luin kokoelman tabletilta PDF-muodossa. Taidan runojen suhteen olla ei-e-kirjaihminen. Tarvitsen runon verbaaliabstraktioihin konkreettisen kosketuspinnan, kannet ja paperisivut, plärälyselailtavuuden. Ounastelen, että lukutilanteen lisäksi lukukokemukseen voi vaikuttaa kirjamuoto. Sillä lukija on ihminen – asiat vaikuttavat.

– –

Kaija Rantakari
Koko meren laajuus
Poesia 2018
runoja
74 sivua.
Luin kirjan kustantajan PDF-versiona.