Elena Ferranten Napoli-sarjan kolmas suomennos herättää minussa sekalaisia tunteita. Selvittelen tässä, mihin suuntaan loistava ystävyys ja muut teemat kääntyvät romaanissa Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät (WSOY 2018).
Kolmannen osan alku nostaa odotukset korkealle. Niin linjakkaasti Ferrante väläyttää tarinan nykyaikaa kytkien sitä siihen, mistä ensimmäinen osa alkaa ja mihin toinen osa päättyy. Ja sitten jatketaan suoraan kakkososan aikatasosta eteenpäin tarkasti eritellen. En tiedä, johtuuko hetkittäinen kirjaan työlästymiseni siitä, että kuuntelin kirjaa äänikirjana vai ihan itse tekstistä, mutta vatvonta käy välillä voimilleni.
Kylläpä riittää aiheita ja kuvaustarkkuutta
Kertoja-Elenan elämä tallentuu tarkasti: esikoiskirjan kohun laimeneminen, kotiäitiys ja epätyydyttävä avioliitto tekevät hänestä katkeran naisen, joka alkaa muistuttaa äitiään. ”Tulla joksikin” on ollut Elenan päämäärä, samoin se, että hän on ponnistellut pois napolilaisesta rähjälähiöstä. Vaan ei Napoli lähde naisesta, vaikka nainen muuttaa Firenzeen. Koko kolmasosa huokuu ankeaa tyytymättömyyttä.
Elenan äitisuhde – huh, huh. Hyytävä mamma sättii ja syyllistää. Karmivia ovat äidin kommentit kaikesta, mitä Elena yrittää. Lannistavaa ilkeyttä on vaikea kestää, vaikka se on täysin linjassa Elenan kotilähiön alistus- ja häväistyskäytäntöihin.
Ohitan onnettoman avioliiton ja Elenan epätoivoiset ihastumispyristelyt. En edes takerru siihen, miten Elenaa vanha suola janottaa ja mihin se johtaa. Kierrän myös sen, mitä hänelle merkitsee kahden tyttären kasvattaminen oman kirjallisen työskentelyn kärsiessä. Ja teen vain pikahuomion: yhteiskuntatilanne välittyy romaanista. Mielenosoitukset sekä vasemmisto- ja vapautumispyrkimykset kulkevat tekstin pohjavirrassa.
Ferrante taiteilee henkilövetoista proosaa. Huomaan, etten löydä yhtäkään sympaattista hahmoa. Ja se on ihan oikein. Mutta yksi on ylitse muiden, pimeää valoa loistava ystävä, käsittämätön Lina.
”Jokainen kertoo elämänsä niin kuin haluaa.”
Noin sanoo Lina puhelimessa Elenalle, joka feikkaa elämänsä ihanuutta. Äänikirjan lukija Erja Manto sanoo replan aika neutraalisti. En tiedä, miten se paperilta luettuna välittyy. Siinä voisi olla myötätuntoa, välittämistä tai kannustusta. Minä kuulen sen selkeän sarkastisesti sanottuna. Ei, siinä on ylimielistä pahantahtoisuutta. Toistan:
Jokainen kertoo elämäänsä niin kuin haluaa.
Ja niinhän Elena kertoo. Minämuotoisena hän tallentaa aikuselämäänsä reflektoiden, tietysti valikoiden, antaen rehellisen vaikutelman. Mutta hän valitsee, mitä ja miten kertoo. Ei hän anna itsestään sokerista kuvaa saati muista. Suolaista maistan, kitkerää kuulen.
Puheella on melkoinen rooli kirjassa. Ja aina kertoja mainitsee, millä kielellä puhe kulkee. Yleiskieli on jotain, johon pitää pyrkiä. Murre paljastaa alkuperän, törkyisen lähiön, alisteiset suhteet, röyhkeyden ja karkeuden. Eloonjäämistaistelun.
Ja sitten on tuo kummallinen symbioottinen Elena-Lina-viha-rakkaus-ystävyys, jossa toisen pitää pärjätä toisen puolesta ja etäisyys-läheisyys-aste keikkuu puolelta toiselle. Se sisältää kilpailua, kateutta, kaunaa, piikkejä, jatkuvaa vääntöä toisen todellisista tarkoitusperistä. En aivan pysy perässä siinä, miten lapsuudenystävyyden ristiriitaistuminen kääntyy negaatioiden klimpiksi.
Samoin käy koko Linan hahmolle. En saa kiinni tästä täysin ylivoimaisesta pahattaresta. Elenan mies koettaa sitä jotenkin määritellä tuhoavaksi, orjuuttavaksi viehätysvoimaksi. Miksi jatkuu kahleenkaltainen roikkuminen repivässä lapsuustunnesuhteessa ja sen kalvamana silloinkin, kun lieka pitenee Napolista Firenzeen?
Entä sitten?
Romaanin loppupuolen tunnelmaa kiteyttää pitkään kestävä kuvaus Napolin sukutapaamisesta, jossa Elenan sisko emännöi kotiväkeään ja pahamaineista Solaren perhekuntaa. Siinä jokainen esittää jotain vaanien toistaan kuin pedot; he tietävät toisistaan asioita, joita salaillaan; he kilpailevat saavutuksillaan ja kyräilevät kaikessa. Välitön vaaran ja arvaamattomuuden tunne leijuu. Linan ja Elenan elämän eriytyminen korostuu, mutta Linan ylivoimaisuus ei horju, vaikka kädestä käteen kiertää Elenan saksannettu romaani. Ristiriitaisia ja poukkoilevia tunnelmia ja tilanteita Ferrante kuvaa tarkkasilmäisen sävykkäästi.
Mutta jotain on nyt liikaa. Liikaa sanoja, selostusta, möyrintää. Minulle ei riitä, että Lina on erityisen erityinen Lina. Ja vaikka Elenan kehityskulusta on kysymys, se välillä pakenee minulta. Loppunousu on kuitenkin selkeä: kolmas osa päättyy dramaattisesti. Siksi odotan neljättä osaa – josko siinä selviää, miksi Elena ei pääse menneestä irti, Linasta irti tai saa itsestään irti sitä, mikä hänelle on tärkeää.
– –
Elena Ferrante
Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät
suomentanut Helinä Kangas
WSOY 2018
Napoli-sarjan 3. osa
äänikirja, lukija Erja Manto
kesto: 16 t 36 min.
Kuuntelin kirjan BookBeatissa.
Muissa blogeissa esimerkiksi Kirjojen keskellä, Kirjaluotsi, Leena Lumi, Maailmankirjat, Rakkaudesta kirjoihin,
Juttujani Ferranten kirjoista: tässä.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Ihmisellä voi olla ystävä monta kymmentä vuotta ja ystävyyssuhde niin ristiriitainen ikävine ja mukavine puolineen, ettei siitä pääse irti vaikka ikävät puolet korostuvat.
Yhtenä päivänä kenties huomaa, että suhteessa ei ole enää juurikaan ystävyyttä ja sanoo suhteen irti. Senkin jälkeen voi kaihoten muistella kymmenien vuosien hyviä hetkiä.
Mutta kirjaan:huh! On kai se luettava, vaikka nyt ei enää houkuta. Palaan Suomeen ensi viikolla ja kaipaan jo suomeksi kirjoitettua tai käännettyä kirjaa käteeni!
Lukutilanne vaikuttaa – tai tällä kertaa kuntelutilanteet. Äänikirjaa tulee kuunneltua pätkissä, sillä saattaa olla merkitystä, että jotkut puolet eivät kirjassa säväyttäneet. Mutta moni juttu säväytti.
Ritva, hyvää kotimatkaa!
Kuten kirjoitat, näin sen pitäisi kuulua, näin minä sen kuulin lukiessani: ”Minä kuulen sen selkeän sarkastisesti sanottuna. Ei, siinä on ylimielistä pahantahtoisuutta. Toistan:
Jokainen kertoo elämäänsä niin kuin haluaa.”
Kyllä tällaista voi tapahtua ihan livestikin. Se on kuin joku väärä liima, joka pitää yhdessä. Olen tavallaan kyllä pettynyt, jos finaalissa on vain lämmin ystävyys, niin kaunista kuin se olisikaan. Hehän ovat kilpailleet kaikesta kaiken aikaa. Kuka on ratkaisija? Miksi mieleni varjossa seisoo vaitelias M.S.? Onko se hän vai N. tai sitten ihan jotain muuta?
Minusta tämä on paras tähän astisista, eikä niin viihteellinenkään, mitä alussa ajattelin. Tähän on tullut synkkiä syvänteitä….
Leena, on tosiaan tarpeen, että sarjan mittaan sävyt tunmmuvat ja monimutkaistuvat. Aistin myös jotain välivaiheen kaltaista tässä kolmannessa osassa: se virittelee asemia finaaliin. Hyviä kysymyksiä, Leena: nuo N ja MS selvästi tulevat vaikuttamaan ratkaisuihin. Ei muuta kuin neljättä osaa odottelemaan!
Minä tykkäsin tästä osasta tosi paljon, vaikka allekirjoitan kyllä pitkälti kaiken kirjoittamasi. En tajua Elenan ja Linan ystävyyttä, joka tuntuu olevan Elenalle enimmäkseen taakka ja rasite ja Linalle jotain itsestäänselvää ja toisaalta yhdentekevää.
Äänikirjamuoto voi kyllä vaikuttaa paljon, etenkin jos kerronta on niin laveaa kuin tässä kirjassa. Millaisella nopeudella kuuntelet? Minä tykkään kuunnella vähintään 1.25 kertaisella nopeudella, mutta joskus lukija pitää niin rauhallista tahtia että se vaatii 1,5 kertaisen nopeuden, etten tuskastu.
Maija, kiitos kommentista. Linan ihmeellisyys annetaan jotenkin liian osoiteltuna, sitä en oikein tavoita. Ja sama koskee ystävyyttä – ihan niin kuin kuvasit.
Äänikirjakuuntelu varmasti vaikuttaa kokemukseen. Manto on loistava lukija, mutta tämä kirja ei ehkä ollut minulle sopivaa kuunneltavaa, koska olen nopea lukija ja nyt olin juuttua, sillä Ferranten teksti kuunneltuna saattaa muuttua jaaritteluksi. Vaihtelin nopeutta, mutta liian nopea alkaa muistuttaa pikkuoravia.
Kuuntelen tätä parhaillaan äänikirjana, olen vähän yli puolivälin. En ole tajunnutkaan, että nopeutta voi säätää! Joidenkin kirjojen kohdalla olisin todella kaivannut tuota ominaisuutta, mutta nyt nautiskelen Mannon luennasta ihan tällaisenaan. Kaksi aiempaa osaa luin painettuina kirjoina ja hieman tuskailin jaarittelun kanssa. Nyt taas äänikirjassa se ei minua häiritse. Niin eri tavoin kirjan voi kokea 🙂
Ai kun mielenkiintoista! Noin se menee, eri tavat eri ihmisille.
Juu, nopeutta voi säätää hitaammaksi tai nopeammaksi. Itse tykkään lähinnä norminopeudesta. Lukijalla on suuri merkitys. Manto on kerrassaan hyvä. Nyt aloittelen AW Yrjänän romaania ja kirjailija lukee sitä itse todella mainiosti.
Kesti pari sataa sivua ennen kuin romaani alkoi viedä minua mukanaan. Loppu oli kuin märkä rätti naamalleni – en pitänyt lasten jättämistä Lenulle tyypillisenä.
Linan/Lilan työ makkaratehtaassa ja elämä Enzon kanssa on kuvattu hienosti, mutta ei tässä osassa juuri iloa tai valoa ole.
Sitä ei voi kieltää, että Ferrante osaa pitää lukijaansa näpeissään.
Ristiriitaisia tunteista siis herätti sinussakin tämä kolmas osa. Mutta neljättä jäimme silti odottamaan. Muuten: kovasti somessa jo liikkuu HBO:n sarjan näyttelijävalintakuvia.
Paluuviite: Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina | Tuijata. Kulttuuripohdintoja