Katsoin juuri HBO:n dramatisoinnin Loistavasta ystävästäni. Sen hidastempoinen toljotteleva tyyli kahden tytön ystävyydestä väkivaltaisessa napolilaislähiössä sai minut tarttumaan Elena Ferranten kirjasarjan viimeiseen osaan Kadonneen lapsen tarina (WSOY 2018). Miten heidän käykään?
Napoli-sarjan ensimmäinen osa Loistava ystäväni ja kaksi seuraavaa osaa (tässä ja tässä) ovat hämmentäneet ja herättäneet minussa ristiriitaisia tunteita, koska monin osin romaanit täyttyvät yksityiskohdista, joita paisutellaan merkitystään suuremmiksi. En ole löytänyt romaaneista maineen verosta tunnetta ”nykykirjallisuuden suurimmista saavutuksista” (mainesanat viimeisen osan kannesta), vaan ne ovat tuntuneet tarkoitushakuisilta läpileikkauksilta ajasta ja paikasta. Kirjojen koukku on ystävän ylivertaisuus, kummallinen voimasuhdemittelöystävyys. Miksi Lilan erikoisuus ja erinomaisuus on ohutta yläpilveä, josta puhkutaan väkisin ukonilmaa?
Neljännessä ja sarjan päättävässä romaanissa minua etenkin kiinnostaa, miten tarina solmitaan. Kadonneen lapsen tarina on ihan liian pitkä makuuni, se veivaa samaa moneen kertaan, mutta sellaisiahan ihmiset ovat ajatuksissaan ja jälkiviisaina. Alaotsikko Kypsyys – Vanhuus pätee kokemuksena ainakin niin, että olen paikoitellen kypsyä suhdevatvontaan.
Romaani alkaa kertoja-Elenan aviokriisin ratkaisusta ja paluusta Napoliin, paluusta jopa Lilan naapuriksi. Se kertoo kiinnostavimmissa osuuksissa äitiydestä, joka on jäädä Elenan tympeän miessuhteen, kirjoittajatyön ja Lilan jalkoihin – ja jääkin. Myös Elenan äitisuhteessa ruodittavaa riittää.
Naturalistinen julmuus, jolla kertoja selostaa omia toimiaan, on parasta ja karmivinta antia. Ferranten kuvaus ei kaihda raadollisuutta. Se kuvaa ajattelemattomuutta, joka määrää ihmisen päätöksiä. Toimet ovat usein äkkinäisiä ja oman edun sanelemia, joskin hämärään ihmiselle itselleen jää, mikä lopulta on oma etu. Se heijastuu Elenan tyttäriin ja sisaruussuhteisiin.
Lila heijastaa pimeää valoaan lähipiiriä laajemmalle. Pienen etäisyysjakson jälkeen Elenan niskaan hönkii taas Lila – siitä lopulta on kyse, elinikäisestä ystävästä.
”Käy helposti niin, että joko sivuutan omia ansioitani päästäkseni mahdollisimman nopeasti Lilaan ja hänen tuomiinsa vaikeuksiin, tai mikä vielä pahempaa, pitäydyn vain oman elämäni tapahtumissa, koska niistä on helpompi kirjoittaa. Mutta minun pitää välttää sellaista kahtiajakoa. – – koska suhteemme erikoislaadun vuoksi pystyn tavoittamaan hänet vain itseni kautta.”
Päätösosa selittää Lilan ailahtelevuuden juontavan aistiyliherkkyydestä, voimakkasta koemustavasta, hänen omine sanoineen:
”Ei. Ainoa ongelma on aina ollut levoton mieleni. En pysty pysäyttämään sitä, minun pitää aina tehdä asioita, tehdä yhä paremmin, pettää, paljastaa, vahvistaa, ja sitten taas rikkoa, hajoittaa.”
Tähän on tyytyminen. Ylivoimainen ystävä hallitsee hellyyden ja häijyyden vuorovetenä. Mutta yhtä kaikki viimeinen osa on sarjan parhain vaikka venytetty. Tragediat toisensa perään paljastavat sen, miten vanhemmat vaikuttavat teollaan ja tekemättömyyksillään lapsiin ja miten aikuiset ovat aina kesken, valmiina kipuilemaan ja kisailemaan. Lisäksi siitä tihkuu tilanteita, jotka ovat kauheita ja kauheus kasvaa siitä, että ne jäävät ratkaisemattomiksi. Se, jos mikä, kalvaa ihmiset rikki.
Romaani välittää yhteiskunnan muutoksen 1950-luvulta 2000-luvulle ja vääjäämättömän tosiseikan väkivaltaisesta yhteiskunnasta, jossa kukin pärjää taustansa ja kykyjensä mukaan – toiset paremmin, toiset huonommin. Parhaiten pärjäävät ne, jotka lähtevät. Kertoja-Elena lähtee lopulta lähiöstä, mutta lähiö ei millään lähde hänestä (niin kuin fudis-urho Zlatan on sattuvasti sanonut).
Romaanisarja on myös taiteilijaromaani, joka kertoo kehitystarinan Elenan ponnisteluista palkituksi kirjailijaksi. Se kertoo myös siitä, miten ailahtelevaa kirjallinen menestys on. Elenan tapauksessa se on lähinnä yritystä päihittää Lila tai selvitä hänestä – kustannusmaailman raadollisuus on toinen tarina. Jokin moottori jokaisella on. Harvoin näin paljaana kuvataan tilannetta, jossa subjekti kokee itsensä vain suorittavaksi välikappaleeksi:
”Tein sen siksi, että kaikki mikä tuli hänestä tai mikä yhdisti häneen, oli lapsesta saakka tuntunut minusta tärkeimmältä ja lupaavimmalta kuin se, mikä oli lähtöisin minusta.”
Mutta miksi? Se ei minulle täysin avaudu. Siitä huolimatta kirjan loppuosassa on komeutta, joka päättää kohtalokkaan juoniromaanisarjan sopivan arvoituksellisesti ja samalla toimii täysin suoritettuna tilinpäätöksenä.
– –
Elena Ferrante
Kadonneen lapsen tarina. Kypsyys – Vanhuus
suomentanut Helinä Kangas
WSOY 2018
Napoli-sarjan neljäs osa
512 sivua.
Lainasin kirjan bloggaajaystävältä.
Monet ovat lukeneet, kuten Kirjaluotsi, Kulttuuri kukoistaa, Leena Lumi ja Luettua elämää.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Hyvä analyysi kirjasta, kiitos.
Luin Napoli-sarjan viimeistä osaa monenlaisissa mielentiloissa:Elenan suhde tyttäriinsä ja Ninon saama kohtuuttoman iso osa romaanissa askarruttivat ja ärsyttivät monotonisuudellaan. Elenan ”tapa” olla tyttäriensä äiti näkyi hyytävästi tyttäristä sekä heidän lapsuudessaan että aikuisuudessaan.
Minulle kirja alkoi elää vasta, kun Lila astui kuvaan.
Ferranten kerronta on elokuvallista; Napoli, Firenze, Torino…
Elenan kritiikki Italian korruptiota ja rikollisuutta kohtaan pysäyttivät.
Tällaisia hajamietteitä – lukiessani jäin joskus miettimään, miksi käytän näin paljon joulunalusaikaa tämän kirjan lukemiseen…
Niinpä! Meidän valkntakysymyksemme ovat helpompia kuin Elenan, hah. Valitsimme vain luettavaa emme ihmisten välillä.
Oletan: romaanin suosio perustuu juonivetoiseen ja ääritunteita heruttavaan tyyliin sekä arvoitukselliseen Lilaan. Niissä on tuntrisiin vetoavaa ainesta.
Lisään vielä sen, että hyvin rivien välistä sarja kuvaa, miten sota-aikaiset fasisimin ja vasemmistolaisuuden jännitteet ovat vaikuttaneet ihmisiin ja sukuihin tähän päiviin asti ja miten etuoikeutettuja sukuja ja saavutettuja asemia rahalla voidellaan. Nämä vaikuttavat vaimeina kaikuina lähiöihin, joissa huudetaan omaa elitilaa ja ollaan alituisessa sytjäytymisvaarassa.
Kun kuuntelin kesällä äänikirjana Ferranten Hylkäämisen päivät, kerronnan kierrokset olivat kova nimenomaan parisuhdekriisin ääritunteidennkuvauksessa – hyytävää, hirveää ja raafollista. Se lienee Ferranten tavaramerkki ja toimii parhaiten tiiviissä muodossa kuten Hylkäämisen päivissä. Siinäkin oli oleellista, miten lapset kipuilivat aikuisten suhdetaisteluissa. Ja sama toistuu Starnonen Solmut-romaanissa.
Starnonen Solmut hyppäsi aivan toisiin ulottuvuuksiin…
Siinä on viiltävää ja yllättävää aviokriisisetvintää. Rinnakkaisteoksena Hylkäämisen päivät on hurja. Ja jos Ferrante ja Starnone ovat tosielämän pari – hui!
Mahtava kirjoitus, Tuija! Toljottelevasta taiteilijuuteen. Outo on tämän tarinan lumo, mutta siihen upposin. Pidin koko ajan enemmän, sitä mukaa kun henkilöt vanhenivat. Vaikken heidän ratkaisujaan usein ymmärtänytkään.
Siinä kirja läheni tosielämää: paljon tapahtuu sellaista, jota ei ymmärrä. Minä tosiaan lopulta pidin tästä viimeisestä osasta eniten. Väkevää on nimenomaan sukupolvien vaikutus toisiinsa ja vanhempien ongelmien ja käytöksen vaikutus lapsiin. Etenkin Elenan tyttärien kohtalo ja välit sekä Lilan lasten tilanne jäytävät. Ja Italia, Napoli – elinolosuhteisiin vaikuttavat asiat. On terävää! Ja sitten sitä vatvontaakin…
Tuija, erittäin kiinnostava analyysi! Minustakaan tämä Napoli-tetralogia ei ole ’nykykirjallisuuden suurin saavutus’, mutta kuitenkin vetävää tarinaa. Tiivistämisen varaa olisi ollut, mutta viihdyin siltikin.Hämmästyttävää, sillä italailainen kirjallisuus ei ole koskaan hämmästyksekseni vedonnut minuun toisin kuin vaikka ranskalainen. Paitsi Teräs.
Mielestäni tarina lepää tyttöjen ns. ystävyydessä kaikessa raadollisuudessaankin sekä ympäristön helteenpölisevässä raakuudessa mafiosoilla maustettuna.
Minulle muuten paras oli Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät. Nämä ovat makuasioita, mutta ilm. kurkistus Lilan elämään tehtaassa ja se ay-liiketouhu tarjosivat jotain muuta kuin Elenan suorastaan pakkomielteen omaista hiiri ja kissa -leikkiä Lilan kanssa. Summasummarun, kokonaisuus jäi minulle vahvaksi ja sen se onnistui tekemään myös ensimmäisen kirjan filmatisoinnissa.
♥♥
Leena, mukava lukea kokemuksestasi. Hienoa on minusta se, miten eri lukijat löytävät erilaisia heitä miellyttäviä tai mietityttäviä asioita. Ei siis yhdentekevää kirjallisuutta. Ja Teräs vetosi myös minuun!