Kuukausittainen arkisto:tammikuu 2018

31 tammikuun, 2018 · 6:00 am

Oiva Paloheimo: Tirlittan. Klassikkohaaste osa 6

Tämänkertaiselle kirjabloggaajien klassikkokierrokselle valitsin lastenromaanin, jonka ajankestävyyttä halusin kokeilla. Oiva Paloheimon satu Tirlittan (WSOY 1953) kertoo orpotytöstä, jonka ukkosilma heittää kanavaan. Rajumyrskyn seurauksena koti palaa ja perhe katoaa. Tirlittan lähtee etsimään onnea. Kaiken takana on perustarve: kokemus rakastetuksi tulemisesta.

klassikkohaaste6

Tirlittanin hahmo on sadun ydin. Kuvankaunis resupekka yöpuvussaan kiertää maaseutua kesäkuukaudet sydän särkyneenä. Paloheimo ulottuu hienosti pikkutytön sieluun, joka on menettänyt paljon, kaipaa paljon ja selviää tarkkavaistoisuuden, mielikuvituksen ja kerkeän kielen ansiosta.

Saturomaaninjuoni tarvitsee käänteitä, ja niitä seuraa joka luvussa. Usein ne kilpistyvät pettymyksiin ihmissuhteissa. Mielenkiintoista kuvauksessa on se, että joukossa on paljon ääripäitä sekoittavia tilanteita, eikä itse Tirlittan ole yksiselitteinen hahmo. Hienoja kohtia koen luuvalosta kärsivän rouvan seurassa ja sirkuksessa. Lopun sairaalajaksossa tuodaan tarvittavaa toivoa elämään.

Tirlittan

Päähenkilössä tunnistan naapurimaan remutytön piirteitä. Peppimäistä on orpous, selviytymiskeinot aikuisten maailmassa, uppoutuminen kuvitelmiin ja liioittelevien juttujen kertominen kaikille halukkaille. Tirlittan on kuitenkin kovin melankolinen pohdiskelija verrattuna Peppiin. Paloheimo luonnehtii ytimiin pureutuvasti erityisherkän, rakkaudennälkäisen, voimakkaasti tuntevan lapsen tapaa ajatella ja käyttäytyä. Siinä on aitoutta ja ajattomuutta.

Tirlittan, pieni ihminen ihmisten ihmemaassa, uupui tähän kaikkeen tämän tästä, nukahti ja unohti, heräsi taas ja joutui siinä paikassa onnen ja onnettomuuden ristiaallokon heiteltäväksi. Sellainen hän oli, ja sellaista hänelle aina tapahtui. Aina hänelle tapahtui jotakin tavatonta ja uskomatonta. Tapahtui yhtenään hyvää ja huonoa, mutta aina se oli tahatonta ja uskomatonta. Niinkuin nytkin.

Aikaa ei sen sijaan kestä tukeutuminen Taivaan Isään. Epäilen maailmamme maallistuneen niin, että harras lapsenusko voi tuntua vieraalta, vaikka se onkin perusteltua pienen, yksinäisen ja perheettömän tytön tilanteessa. Isää kaipaavalle tytölle Taivaan Isälle juttelu antaa voimaa. Karkea vastakkainasettelu turvallisen maaseudun ja kalsean kaupungin välillä ei istu tähän päivään, eikä neekerimuija-vertaus pääsisi nykysatuihin. Ulkonäköön perustuvat yleistykset tuntuvat tunkkaisilta. Sanastossa on paljon vanhahtavaa okariino-soittimesta lähtien, mutta se rikastaa kieltä.

Pidän sadun lukujen alkujen rytmikkäistä, nelirivisistä, sisältöä selittävistä loruista, kuten Tirlittan etsi kotia: / Tirlittan rukoili. / Tirlittan pois-pois potkittiin, / Tirlittan rähisi. Tytön sielunmaiseman ilmaisuista nautin myös. Mietin paljon sitä, miten nykylapsi ottaa tarinan vastaan. Tirlittanin ikää ei paljasteta, se on jotain 7–13 välillä, ja senikäiselle lukijalle tai kuuntelijalle satu käynee, parhaiten aikuisen seurassa. Minä kuuntelin kirjan Inkeri Walleniuksen sävykkäästi lukemana. Kirjan herkkäviivaisessa kuvituksessa  Tirlittan näyttää varhaisteiniltä.

Kokonaisuutena satu on kasvukertomus siitä, miten vaikeissa tilanteissa lapsenomaisuus kantaa ja vähitellen karisee. Symbolismia luen myös: rajumyrsky kuvaa perhekriisiä, jossa isä lähtee, perhe hajoaa ja lapsi etsii keinoja selvitä hylkäämisestä. Selviytymistarina Tirlittan jatkakoon elämäänsä, ja samalla siitä voi siivilöidä 1950-luvun arvomaailmaa.

– –

Oiva Paloheimo
Tirlittan. Orpotyttö ihmisten ihmemaassa
WSOY 1953
saturomaani
kuvittanut Rolf Sandqvist
äänikirjana 3 h 16 min , 63 sivua   – BookBeat
äänikirjan lukija Inkeri Wallenius
Otoksia Ylen tv-elokuvasta, Yle Areena https://yle.fi/aihe/artikkeli/2008/06/02/tirlittan

Huomasin, että muutama bloggaaja on tarttunut Tirlittaniin: Luettua elämää, Tarinautti ja Kirjasähkökäyrä.

– –

Klassikkohaasteen osan 6 postauksia pääsee lukemaan Kirjapöllön huhuiluista.

Klassikkosarjani:

Mihai Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan
William Shakespeare: Romeo ja Julia
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa
Anna Ahmatova: Valitut runot
John Galsworthy: Omenapuu

Klassikkohaasteet

19 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Romaani

Avainsanat:

28 tammikuun, 2018 · 7:45 am

Matti Kangaskoski: Pääkalloneuvottelut

Kuvittele tyhjä laatikko, aivan aidosti tyhjä; älä kuvittele
rajoja, unohda äärellisyys, kuvittele äärettömään

laatikkoon itsesi, vain itsesi, älä kuvittele
muotoja, päävärejä ja maisemaa: unohda
linnut, puun oksat,
henkeään latailevat luurangot,
– –

Tästä runokatkelmasta haen ohjeen itselleni, kun luen ja luen ja luen Matti Kangaskosken runokokoelmaa Pääkalloneuvottelut (Teos 2017). Yritän ängetä ulos mukavuusalueeni boxista, silmät täyttyen sanoista, mielleyhtymistä, aukoista, lauseloikista, typografisista poikkeamista, sivunumerohämäyksistä ja paljosta muusta. Aineksia riittää! Päässäni kuuluu monesti naps. Siis jokin napsahtaa tajuntaan tai lyö kunnolla tyhjää.

Pääkalloneuvottelut2

Kirjan fosforiset irtokannet hehkuvat kuin raatokärpäsen siivet, ja kun irrotan ne, saan heti kannesta esille kokoelmaa yhdistävän keskivartalon, sisällysluettelon, joka on runoa sekin. Niin hienoja sisällysselostuksia jokaiseen kokoelman osaan! Takakannen viivakoodiinkin ympätään lause, runoksi muuttuva: ”Tämä voi olla näin”.

Pääkalloneuvottelut

Innostun kokoelman ensimmäisen osan runojutuista, joissa pääkallo ravaa torstaita aamusta iltaan. Voiko torstai olla toivoa täynnä, vaikka elämän sakea sekavuus saattaa vaania pääkalloa? Siis runon puhujaa, minua tai sinua. Kokoelman osien Välineuvottelut riemastuttavat:  muun muassa esimerkin antamisesta runot hakevat monia muotoja.

Kokoelman toisessa osassa seuraan puhujan vaihtumista alaviitteiden avulla. Saan esimerkiksi kaksi katsantoa suhteen (tai olemisen) tilaan. Toisen mukaan:

– –
Suuressa mittakaavassa tämä elämä oli onnellista.
Pienessä mittakaavassa tämä elämä oli ongelmallista.
– –

Jatkan kokoelman lukemista. Runot välillä jolkottavat sivulta toisille apunaan sidesanat, ja niin runoista tulee jatkokertomuksia, ne eivät pysähdy yhteen sivuun tai aukeamaan. Tai sitten kuuluu naps, ja runot taas näyttäytyvät erillisinä. Tai saan selostuksia silmän rakenteesta – tai jotain muuta. Loppuosan runot pistävät pääni kääntymään. Konkreettisesti. Ne typografisesti kiertävät akselin ympäri, ja niin tekevät ”sivunumerotkin”, joiksi kelpaavat erisuuntaiset napsahdukset, naps-sanat.

Pääkallo, laatikko, muodot, rajat, silmä, kukka, äänet, valo, pimeys – kuvia, aineksia, yhdistelmiä. Pisteitä. Vastakohtia ja paradokseja. Paljon tällaista – ja yllättävää. Nautin kokoelman kuvarunsaudesta ja keskeiskuvien toistosta, ja etenkin tykästyn hilpeyteen, tosikkomaisuuden karsimiseen.

– –
Olen elossa, pääkallo huomautti, koska silmä ei ollut täysi
ja kallo jo heijasti ilahteluliikkeitä.
– –

Luen runoja puhujan asemointina itseensä, toisiin ja maailmaan. Siitä pääkallo neuvottelee. Runoissa toistuva laatikko-symboli olkoon minulle maailma ja elämä. Siinä tulee välillä rajat vastaan, välillä se on ääretön.

Jos olen rehellinen (ja olenhan minä), Pääkalloneuvottelut on hämmentävä. Olen ulalla, ulapalla ja kaikilla U-alkuisilla selittämättömyyksien aalloilla, ja kyllä se välillä minua kiusaa. Mutta. Graafinen ilme on hieno, ja kiinnostus Kangaskosken kokoelmaan  pysyy yllä. Se houkuttaa nappaamaan säkeitä, säkeistöjä ja otoksia, joissa on sanomisen ainutlaatuisuutta tai ajatteluani nyrjäyttävää. Esimerkiksi tällaista: tuulen sinuun tai harhaisuus ja ymmärryksen puute ovat lähde, / josta ohimenevän maailman vaikeudet alkavat/ – -. En koe olevani (kirjan kansien lailla) fosforista valoa hohtava välkky, joka näkee tämän kokoelman pääkallon sisään tai erottaa erillisten runojen luurangon, vaan olen onnellinen joistain näkökenttääni osuvista luunpaloista, vaikka tällaisista (sallittakoon runokokonaisuuksien silpominen osia irrottaen):

– –
Nyt kuvittelet että omistat laatikon.
Ääretön tila on nyt kokonaan sinun.
Mitä unelmasi tässä painaa?
– –

– –
kaksi senttiä vasempaan ja elämä olisi toisenlainen?
– –

– –
NAPS

Tule tänne, pimeys, hiilimusta. Ollaan hämäriä yhdessä. Ei meidän tarvitse puhu tästä.

NAPS
– –

Suosittelen ennakkoluulotonta osallistumista Pääkalloneuvotteluihin. En voi lopettaa muuten kuin runon sanoin (ja siitä on otettava kuva, jotta runo-otos olisi autentinen – huomaathan lopun kaksi allekkaista pistettä):

– –
Pääkallonevottelu_katkelma

– –

Matti Kangaskoski
Pääkalloneuvottelut
Graafinen suunnittelu Leena Kangaskoski
Teos 2017
runoja
sivuja naps (tai 102).
Sain kirjan Sinikka Vuolan järjestämissä arpajaisissa kirjabloggaajien tapaamisessa WSOY:llä 5.1.2018.

Pääkalloneuvotteluissa ovat käyneet myös Omppu ja Helmi Kekkonen useiden kriitikoiden ohella.

3 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Runot

Avainsanat:

26 tammikuun, 2018 · 2:21 pm

Kirjan taajuudella: kirjatärppejä

Kirjastokaista ja Kirjasampo käynnistävät tänä keväänä kirjallisuusaiheisten podcast-lähetysten Kirjan taajuudella -sarjan, jonka toimittaa Tuomas Aitonurmi. Hän kutsuu joka lähetykseen keskustelemaan yhden kirjaihmisen. Ensimmäisen lähetyksen aiheena on viime vuoden ja tämän kevään kirjatärpit. Minulla on suuri ilo olla ensimmäinen juttuvieras.

Kirjastokaistan podcastaamuKeskustelun aluksi mietimme virtauksia, joita on käynnissä. Suomen satavuotisjuhla on näkynyt kirjallisuudessa, samoin genrerajojen hämmentäminen ja runoilijoiden ryhtyminen proosalle. Viimeksi mainittuun teemaan keskittyy Tuomaksen vetämä seuraava podcast.

Laadimme ensiksi viisikohtaiset listat viime vuoden kirjoista, ja juttelimme valinnoistamme. Jälleen kerran seulonta tuotti vaikeuksia, joten oli pakko turvata intuitioon. Minä eksyin valinnoissani koko vuoden puolelle, Tuomas pysyi syksyn kirjoissa. Lisäksi Tuomas sijoitti valintamme käynnissä olevan Helmetin lukuhaasteen kohtiin.

Koska virkatyönsä ohella Tuomas bloggaa (Tekstiluola),  linkitän viime vuoden valintakoosteeseen kummankin blogipostaukset. Rupattelumme näistä kirjoista saat kuunnella podcastista tästä linkistä.

VUODEN 2017 KIRJOJA

Anneli Kanto: Lahtarit (Tuijata / Tekstiluola)
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä (Tekstiluola / Tuijata)
Tomi Kontion: Saattaa olla (Tuijata)
Pierre Lemaitre: Silmukka (Tuijata)
Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti (Tekstiluola / Tuijata)
Eino Santanen: Yleisö (Tekstiluola)
Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat (Tekstiluola)
Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala (Tuijata)
Petri Tamminen: Suomen historia (Tuijata)
Angie Thomas: Viha jota kylvät (Tekstiluola)

BONUKSET

Juha Hurme: Niemi (Tuijata /Tekstiluola)
Sanna Karlström: Multaa sataa Margareta (Tekstiluola / Tuijata)
Marianna Kurtto: Tristania (Tekstiluola / Tuijata)

KEVÄÄN 2018 ODOTUKSIA

Esittelimme kirjakeskustelussamme myös kevään 2018 odotuksia. Tuomaksen tulevaisuudessa siintävät Hang Kangin, Harry Salmenniemen, Sara Stridsbergin, Patti Smithin ja Saara Turusen keväällä ilmestyvät kirjat. Otan oikeuden esitellä muutamalla sanalla omat valintani.

Lasse Hyvärinen: Tuuli ja kissa (Poesia). Kustantaja lupaa vakavanhauskaa proosarunoelmaa, outoa epätarinaa. Odotan tältä siis kummia.  Runokategoriaan minulla on myös vaihtoehto, sillä aiempien kokemusten perusteella kiehtoo Saila Susiluodon (Otava) uutuuskokoelma Metropolis – runoja kaupungin kerrostumista. (Luinkin Susiluodon kokoelman heti äänityksen jälkeen: hienoa lyriikkaa.)

Olli Jalonen: Taivaanpallo (Otava). Historiallisten romaanien ystävään tämän kirjan markkinointitekstit uppoavat: luvassa on tähtitieteilijän oppipojan matka Saint Helenalta Lontooseen 1600-luvulla. Aikamoisia aiheita, alueita ja aikoja. Jalosen aiemmat romaanit eivät ennustaneet mitään tällaista tulevan, ja sekös vasta kiinnostavaa onkin!

Satu Leisko-Järvinen: Tulin Suomeen – maahanmuuttajien tarinoita uudesta kodista (Avain). Selkokielisessä kirjassa on yhdeksän haastattelua maahanmuuttajista, jotka ovat aloittaneet uuden elämän Suomessa. Onkin aika, että maahanmuuttajien oma ääni kuuluu, ja on hienoa, että se kuuluu selkokielisenä. Kaiken kirjahihkunnan keskellä on hyvä muistaa, että on monenlaisia lukijoita, joten tarvitaan kirjoja myös heille, joille lukeminen ei ole helppoa. Siksi on – ja pitää olla – selkokirjoja.

Sally Salminen: Katrina (Teos), suomentanut Juha Hurme. 1930-luvun menestysromaanin uusi tuleminen kiinnostaa: miten puree ahvenanmaalaiskuvaus vuonna 2018? Myös suomentajaksi tempautuneen Hurmeen panos herättää uteliasuuden.

Pirkko Soininen: Ellen (WSOY). Kati Tervon Iltalaulajan perään saadaan heti toinen Ellen Thesleff -romaani.  Soinisen romaanissa on luvassa fiktiivisiä päiväkirjamerkintöjä, kuin siveltimenvetoja Firenzestä. Ja Soininen sopii myös runoilija romaanikirjailijana -teemaan. Muuten: Ellen kirjoitti runoja, ja niitä on aikanaan julkaistu.

Ollaan siis kuulolla – kiitos Kirjastokaistan ja Kirjasammon!

6 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Elämäkerta, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Listaus, Novellit, Romaani, Runot, Sekalaista, Selkokirja, spefi, Taiteilijaromaani, Tietokirja

23 tammikuun, 2018 · 6:03 am

Hiromi Kawakami: Sensein salkku

Uskon, että minulta jää japanilaisissa kirjoissa jotain tajuamatta, kulttuurisesti aukeamatta. Sallittakoon nyt yleistykset. Koen japanilaiskirjoissa outoutta: henkilöt etäisyyttä pitäviä, kulttuuriset viittaukset vieraita ja ilmaisun selkeys verhoaa salattua – ainakin jotain tuollaista. Murakamin kirjoissa on yleensä ilmeisiä spefi-merkillisyyksiä, mutta muissa japanilaisissa romaaneissa ymmällään oloni korostuu. (Kuuleman mukaan japanilaiset eivät pidä Murakamin kirjoja aidon japanilaisina.)

Johdattelukappaleeni liittyy Hiromi Kawakamin romaaniin Sensein salkku (S&S 2018). Huomaan romaanin alkupuolella hapuilevani. En tiedä, mistä on kysymys, kun nelikymppinen kertojanainen hengailee baareissa vanhan opettajan kanssa. Mutta sitten terhennyn: epäsuhtainen pari lähtee sieniretkelle baarinpitäjän ja tämän serkun kanssa. Tunnelma, hidastetuin liikkein etenevä toiminta ja henkilöiden arvoituksellisuus houkuttelevat minut todenteolla matkaan mukaan. Mitä tästä tulee?

Sensein salkku.jpeg

Kertoja-Tsukikolla ja Senseillä on ikäeroa kolmisenkymmentä vuotta, mikä vaikuttaa ääneen lausumattomalta esteeltä. Silti satunnainen kapakkakaveruus alkaa kertojalle merkitä enemmän kuin pelkkää saken ryystämistä yhdessä. Sensein salkku on epätavanomainen rakkausromaani. Se on romaani siitä, miten rakkautta vältellään. Ja se on kirja, jossa aaltoileva lähentyminen ja loitontuminen pitävät tarinaa ja sanottavaa liikkeessä.

Uneen vajotessani lokkien kirkuna kantautui vaimeana korviini. Ette saa nukkua, yritin sanoa, mutta en enää onnistunut. Minua vedettiin syvälle uneen siinä Sensein kainalossa levätessäni. Luovuin toivosta. Minua vedettiin omaan uneeni, kauas Sensein unesta. Muutama lokki kirkui aamun valossa.

Juuri tämäntapaisia tekstihelmiä romaanissa on. Pienin keinoin välittyy tilanne ja kertojan tunnetila. Tuossakin sitaatissa pinnan alla on se, miten kertoja kokee heti lähennyttään etääntymisen pelkoa. Kertojan kehittymistä sellaiseksi kuin hän on kuvaa pelkistetyimmin hänen itselleen toistama voimamantra: ”Toivominen ehdottomasti kielletty, toivominen ehdottomasti kielletty.”

Kiinnyn kirjaan hivuttaen. Annan sille luvan edetä omatahtisesti, välillä yksityiskohtia kirjaten, välillä harppoen kuukausia fokusoiden varovaiseen suhteen kehittymiseen. Teen epäsuhtaisen parin kanssa pistäytymisen kirsikankukkajuhlassa, teen pieniä matkoja, napostelen tofua, siemailen sakea, notkun baaritiskillä, ratkon haikuja – ja tunnustelen tunnelmia.

Teksti on hienovireistä olematta koristeellista, mikä miellyttää minua. Usein teen tulkintoja rivien väleistä, ja ymmärrän kuvattuja asioita siten, että ne ovat sanojaan suurempia. Sellaisia ovat mielestäni Sensein tarinat entisestä vaimostaan, esimerkiksi huikean unenomainen taikatempputilanne. Ja sellainen on kirjan konkreettinen Sensein salkku. Salkku avataan kirjan lopussa. Se sisältö on viedä jalat altani: yksinkertaista ja yhtä moniulotteista kuin koko elämä.

Japanilaisissa kirjoissa olen kiinnittänyt huomiota siihen, miten niissä usein kuvataan vieraantumista. Myös perheenjäsenet ovat toisilleen etäisiä. Niin tässäkin romaanissa. Siihenkin liittyviä sävyjä kertoja avaa kummallisella tavalla yhtäaikaisesti peitellen ja suoraan, samalla voimakkaan kuvallisesti. Uusi vuosi perheen kanssa saa kertojan tällaisiin mietteisiin:

Tunnelma oli vain jotenkin epätyydyttävä. Ikään kuin jos olisi tilannut useita pituudeltaan sopivia vaatteita, mutta kun oikeasti sitten sovittaisi niitä, joku olisikin liian lyhyt ja toisen helma viistäisi lattiaa. Ja kun sitten hämmästyneenä riisuisi vaatteet ja kokeilisi niitä vartaloa vasten, kaikki olisivatkin juuri sopivan pituisia. Sen tapainen tunne vaivasi minua.

Kun olen lukenut romaanin viimeisen rivin, käännän tyhjän sivun. Niin luulen. Ei. Sivuille on piirretty valkoinen lehti, seuraavalle musta lehti. Romaani ei räjäytä tajuntaani, vaan tarina, kertoja ja Sensei jäävät kummalla tavalla mieleeni kieppumaan – niin kuin pitkäkestoinen hidastuskuva syksyllä puusta putoavista lehdistä. Ja kuva palaa usein ja pitkään mieleeni lukemisen jälkeen. Kaunista, haikeaa, pakotonta.

– –

Hiromi Kawakami
Sensein salkku
suomentanut Raisa Porrasmaa
S&S 2018
romaani
243 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Myös Älä ota sitä niin vakavasti on lukenut kiehtovan Sensein salkun.

11 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

21 tammikuun, 2018 · 11:23 am

Saila Susiluoto: Metropolis

Runovuosi alkaa omalla kohdallani kohottavasti. Saila Susiluodon kahdeksas kokoelma Metropolis (Otava 2018) pysäyttää tähän hetkeen ja samalla saa siirtymään lukupaikasta ja -hetkestä menneeseen ja ajan määrittelemättömyyteen. Nautin sana-annoksista, jotka täyttävät ajatuksia ja tunteita.

– – On virhe sanoa, että kauneus katoaa. Ei se minnekään mene, se pysyy
muistissa. Pysyy silloinkin kun siitä on enää surua.

Ikiaikaiset peruskuvat toimivat: lasi, avaruus, aurinko, kuu, tähdet, linnunrata, meri, simpukka, hiekka – mitä näitä on. Ja on tyttö, jonka kautta elämä jatkuu ja jatkuu. Vaikka useiden runojen ympäristössä tuoksuu sitruuna ja basilika, luen kuvia ja tunnelmia omassa ajassani ja ympäristössäni, mutta pääni sisässä liikun sekä lähiössäni että Välimeren rantojen kaupungeissa, joissa aikaa jatkavat menneiden aikojen rauniot. Liu’untaan ajasta ja paikasta johdattavat esimerkiksi runon säkeen peräkkäiset sanat ”raunio, kehätie, linnunrata”.

Metropolis

Susiluodon runoissa on kysymys ajattomuudesta, jossa ihmisessä ovat kaikki ajat ja jossa ihminen on sama: eläjä, jonka on vaikea olla oikea-aikainen ja joka haluaa rakastaa. Vaikka geenilinja voi sammua sekunnissa, aikakerrostumat merkitsevät jatkuvuutta – lohtua ja toivoa.

Puisto vuotaa: sun luistinsilmäsi terä
raapii uurteita huokoiseen muuriin
levitän käteni ja kuin kivi siirtyisi minuun
seison tässä hetken ja olen osa historiaa:
– –

 

– –
kaikki liittyy kaikkeen, on jatkumoa, suvun tähtikarttaa, repaleista geeninauhaa
se loistaa taivaalla kuin ledketju:
sinä, jumalasta syntynyt, ja sinä, pieni vuohi
lumi joka painuu hitaasti syvemmälle, puhtaat ajatukset
– –

 

– – Me emme tiedä, maailmanhistoria jatkaa kulkuaan kuin iänikuinen ratas: kaikki toistuu, toisessa puvussa ja muodossa, useimmiten samassa. Kun nyt vilkaisemme Paperipalaa, emme näe sitä enää, usva on sen nielaissut
tai ehkä jokin muu: tämä on ainut tarina joka on jäljellä.

 

Eivät Metropoliksen runot ole vain haahuilua ajattomuustunnelmissa, on niissä myös väkevä tietoisuus aikamme laitapuolesta kuten kodittomista ja maattomista sekä mereen uponneista, rantaan huuhtoutuneista. Runojen kaupunkien kerrostumissa elävät lisäksi merkit toistuvista sodista. Runoista silti erotan suruun kytkettynä inhimillisen toiveen kaikesta hyvästä itselle, lähimmille, lähimmäisille.

– –
ja aina putoamme utopiasta joka on paikka sielussa
niin kuin hampaassa on lääkepaikka
niin kuin amputoidussa jalassa laastari

 

– –
samaan mereen, kastaa jalkansa
veteen jossa viipyy ihmisten suru ja kalojen suru
teot ja seuraukset, rannan viiva ohut kuin kaikki olisi nuorallatanssia
suunnatonta virhettä, sattumaa ja täsmällistä järjestelmää
– –

 

– –

emmekä tahdo kuin varjelusta, suojaa
kesäpäiviä hiekalla, auringon villankuumaa
tyyntä hetkeä jossa hengähtää, että valo
että päivä puskee lämmön yöhön saakka

Metropolis sisältää paljon noin sivun mittaisia proosarunoja ja puolensivuisia moderneja runoja, joissa voi olla säkeessä monen välilyönnin aukkoja. Kuin mausteena on muutamia loppusointuja. Metropoliksessa on myös runoja, jotka asettuvat purjeveneen, tytön ja ympyrän muotoon. Joissain runoissa ailahtaa uni, myytti tai satu.

Noukin runoista ajatuksia, joita haluan pyöritellä ja säilöä. Minua puhuttelevat runojen kerrokset, kiertokulku ja vastakkainasetteluiden asettuminen sekä-että-asentoon. Ihailen sanojen ja kuvien konkreettisuutta sekä niiden laajenemista tarkoitustaan laajemmiksi.

– –
mutta maailmalla on kasvot
jotka valehtelevat ja puhuvat totta samanaikaisesti
niin kuin kirous ja siunaus poistuisivat huoneesta yhtä aikaa

Saila Susiluodon Metropolis on kokoelma, johon haluan palata. Minulla on siitä visio: poimin kokoelmasta talviyönä näkyvien tähtien rinnalle runoja, jotka sopivat myös loskakeliin; keväällä katson runoja, kun möyrin henkiin heräävässä puutarhassa; matkoilla uusilta kehäteiltä vanhoihin paikkoihin selailen runojen ajattomuuksia; ehkä matkaan myös eteläiseen sitruunapuulehtoon tai meren rantaan Metropolis kainalossani. Löydän runoja hetkiini, joissa missään ei ole mitään järkeä tai mistään ei tule mitään. Runot pitävät jalkani hiekassa ja pääni linnunradalla. Lopuksi haluan lainata kokonaisen runon, sellaisen, jossa mielestäni säkenöi kokoelman tähdistöstä yksi.

Tyttö kantaa kaupunkia selässään
se kiertyy simpukasta    niin kuin muurahainen vetäisi lasista lankaa
valokuituverkkoa talojen välille, miksi emme kantaisi tätä kaikkea
kallioiden mustia, rapistuneita rakennuksia, joutomaata
taivasta joka on käristynyt paahtoleipä, savuavia tunneleita
rakkautta joka ottaa yhä tuntemattomampia muotoja
kasvun ihme: sinä joka olit kerran trilobiitti
tai sinä joka olit pelkkä uurre kiven nahassa
minä tiesin mitä sinuun kätkeytyi: maailman kaikki sanat

– –
Saila Susiluoto
Metropolis. Merkintöjä kadonneesta kaupungista
Otava 2018
runoja
101 sivua.
Kannen suunnittelu: Tiina Palokoski (hieno visuaalinen ilme)
Lainasin kirjastosta. (Ostan itselleni.)

#runo2018

6 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Runot

Avainsanat:

20 tammikuun, 2018 · 6:18 am

Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin

Olavi Koistisen kirja tuottaa kihelmöivää lukunautintoa. Mies joka laski miljardiin (Kosmos 2017) sisältää 10 novellia, joissa päähenkilönä on mies. Hän voi olla teini-ikäinen tietokonepeluri yläkoulun päättäjäisrellestyksessä, nuori mies esikoistaan odottamassa tai ikääntyneempi herra kotipalveluasiakkaana. Aivan raiteillaan ei ole kenenkään elämä.

Koistisen novelleja yhdistää nyrjähtäneisyys. Tapahtumat ylittävät tavanomaisen tai niissä voi ilmetä outo käänne, mutta se ei ole välttämätöntä. Näiden novellien vinksahtaneisuus rakennetaan kerronnan ja kielen avulla. Rapsakka virke vie tunnelmaan, jota sanavalinnat tukevat. Tavallaan on totista, eikä kuitenkaan, mutta jotain merkillistä on meneillään. On ilo viihtyä omaperäisen tekstin huomassa. Se upottaa maailmoihinsa sekä kuvattuihin henkilöihin ja tilanteisiin.

Tahdon konkretisoida edellistä autenttisin näyttein. Otan kaksi poimintaa siitä, miten novellien miehet kuvaavat rakkautta. Koistinen osaa ujuttaa maanläheisen lähestymisen odottamattomaan ajattelutapaan. Pätkät ovat novelleista ”Kekkosen lasit” ja ”Mies joka laski miljardiin”.

Katselin, kuinka kaari-ikkunan valo reunusti Katjan hiukset. Tunsin rakkauteni Katjaa kohtaan erilaisen voimakenttinä. Se perustunne teki elämästä aika kodikkaan. Rakastin häntä kun voitelin paahtoleipää, rakastin kun puin takkia päälleni, ja kun puhdistin kanadanhanhien jätöksiä kumisaappaasta. Se oli perusväri, johon muut tunteet sekoittuvat, työpäivien jälkeen olin rakastunut-turhautunut-vetämätön, kun katsoin sotauutisia olin rakastunut-vetämätön.

Ei Maisa tuntunut painostavalta eikä kyllästyttävältä, mutta ei aiheuttanut myöskään vastakkaista tunnetta, ei-kyllästymistä, ei-painostavuutta. Puolisolta kuitenkin odotti jonkinlaista vastavoimaa tyhjyydelle. He muodostivat yhdessä kuvion, joka piti rikkoa, täräyttää asiat uuteen asentoon. Sädehoitokin auttoi syöpään, vaikkei se mitään hoitanut vaan pelkästään rikkoi ihmislihan sisäisen rauhan.

Huomautan, etteivät Koistisen novelleissa rakkaussuhteet ole oleellisinta – muista syistä sitaatteihin tematiikka valikoitui. Nuo edellisten sitaattien novellit ovat kokoelman suosikkejani, mutta jokaista viimeisteltyä, tarkkaa, rosoista ja yllätyksellistä novellia voisin ihastuneena retostella.

Mies joka laski miljardiin

Tämä vielä novellista ”Mies joka laski miljardiin”: se on kuin minikehitysromaani, jossa käydään läpi yhden miehen kasvu ja kehitys peilaten pakkomielteeseen. Novellin kepeyteen yhdistyy kipeys. Minua viehättää monen muun seikan ohella se, että henkilö, jolla on salainen omituisuus, löytää netistä vertaisryhmän. Ei siis ole ainutlaatuisia merkillisyyksiä, vaikka päähenkilö – miksei myös lukija – niin luulisi. Kaltaisia on, mutta jokainen elää silti ainutlaatuisesti omien kummallisuuksiensa kanssa.

Yksi suosikkini on vielä mainittava ja annettava peukutus eli novellihaasteen lukuvinkkisuositus. ”Siilit tuijottavat” kertoo lääkäriaseman omistajasta, joka etsii paineidenpurkua lypsylehmän roolissa. Ei siitä sen enempää. Lue ja nauti sellaisesta, mitä et todellakaan olisi itse keksinyt. Ehkä.

– –

Olavi Koistinen
Mies joka laski miljardiin
Kosmos 2017
10 novellia
216 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

Muita postaajia ainakin Hannan kirjokansi, Kirjasähkökäyrä, Lukuisa ja Tekstiluola.

Kirja natsaa novellihaasteeseen.

7 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Novellit

Avainsanat:

17 tammikuun, 2018 · 8:00 am

Kansallisteatteri: Masennuskomedia

Tottahan juju on siinä, että on vaikea saada samaan lauseeseen saati yhteen sanaan masennusta ja komediaa. Kansallisteatterissa niin tehdään. Masennuskomedia irrottaa mielenterveysongelmista iloa niin, ettei juurikaan naureta ongelmien kustannuksella vaan omituisille olosuhteille.

Teräksinen metalliyhtiön johtaja Eeva Ahonen hajoaa tulospaineissa, ja hänet ohjataan toipumaan mielenterveyskuntoutujien työkeskukseen. Yritysmaailman asenne ja kieli kohtaavat sosiaalityön vastaavat. Työkeskuksen työntekijät ja asiakkaat haahuilevat kiireettömässä sossusumussa – Eeva ei. Tai niin hän luulee. Tästä jännitteestä näytelmän naurut noudetaan. Uupumustaan tunnistamaton Eeva paahtaa bisnesjargonin voimin brändiä, logoa ja muuta firmapöhinää porukkaan, joka jaksaa juuri ja juuri vaihtaa ajatuksia psyykelääkkeistä.

Kärjistys tässä esityksessä osataan: vastakkainasettelu pehmeiden ja kovien arvojen välillä on ilmeinen. Hahmot tyypitellään aika karkeasti. Monessa paikkaa puhe kuulostaa luennoinnilta tai julistukselta. Ja silti dialogi useasti luistaa, esitys etenee jouhevasti ja niin kiinnostavasti, että väliajan jälkeen ilman muuta halusin nähdä, miten Eevalle ja työkeskuksen hullupupuprojektille käy.

Varmaan kaikilla on tuttava- tai lähipiirissä mielenterveysongelmia potevia, joten on paikallaan normalisoida ja kommentoida aihepiiriä komedian keinoin. On myös perusteltua, että ihmisen arvo asemasta, terveydestä ja tuottavuudesta huolimatta tunnustetaan. Toivottavasti se ulottuu Kansallisen lavalta liike-elämän ja päättäjien kabinetteihin.

Masennuskomedia

Näytelmässä yhtenä juonteena on sukupolvien ymmärryserot mielekkäästä elämästä. Äitinä Eeva painaa päälle, jotta kolmekymppinen poika ryhtyisi tavoitteellis-tuottavaan toimintaan, kun taas hipsterihemmo mieluummin ideoi, reppureissailee ja itkee orankien kohtaloa. Tämä aihepiiri jää mielestäni puolitiehen, mutta äiti-poika-keskustelut toteutuvat maukkaasti.

Masennuskomediassa on paljon puhetta ja rytmikkäästi eteneviä lyhyitä kohtauksia. Roolit istuvat esittäjilleen, mutta ei heille juurikaan anneta tilaa syventää hahmojaan. Pirjo Luoma-ahon esittämä Eeva on eittämättä keskushenkilö. Roolihahmo taiteilee hysteerisesti rajalla: meneekö yli vai ei? Täysillä menee yli – ja siksi se kantaa mainiosti esitystä. Ja asia tulee selväksi. Kuka vain voi saada särön, murtua ja kasata rosoiset palat mukavuusrajat rikottuaan.

– –

Masennuskomedia
Kansallisteatteri 2017/esitys 15.1.2018
Käsikirjoituksen alkuperäisidea: Mari Rantasila, käsikirjoitus: Kirsikka saari ja Jenni Toivoniemi
Ohjaus: Mari Rantasila
Rooleissa: Arttu Kapulainen, Maria Kuusiluoma, Pirjo Luoma-aho, Antti Pääkkönen, Paula Siimes, Tuomas Uusitalo, Pietu Wikström
Lisää Kansallisteatterin kotisivuilla.

Kiitos lipusta bloggariklubille!

4 kommenttia

Kategoria(t): Draama, teatteri

Avainsanat: ,

16 tammikuun, 2018 · 6:16 am

Fiona Barton: Leski

Taas on toimittaja ryhtynyt jännäritöihin. Fiona Barton näki työurallaan oikeussalidraamoja, ja häntä jäivät hiertämään tilanteet, joissa syytetyt näkyivät mediassa puoliso vierellään. Barton pähkäili, mitä sitten tapahtuu, kun pariskunta sulkee kotioven ja on kaksin. Siitä syntyi Leski (Bazar 2018).

On virkistävää lukea trilleri tavanomaisesta poikkeavasta asetelmasta. Kirjan keskiössä on leski, jonka miestä syytettiin pienen tytön katoamisesta. Mies, nimeltään Glenn, kuoli bussin alle, kun rikos oli vielä selvittämättä. Kirjassa asiantilaa setvitään lähinnä Jean-lesken, naistoimittajan ja poliisimiehen osuuksin. Niin viivähdetään välillä lesken menneisyydessä, avioliiton tilassa ja myös muiden henkilöiden menneessä ja nykyisyydessä.

Leski

Pidän luotaantyöntävinä lapsiin kohdistuvien väkivalta-, lapsiporno- ja pedofiiliaiheisiin keskittyviä jännäreitä. En tiedä, onko hyvä vai huono asia, että työnnän tässä kirjassa tuon tematiikan taka-alalle ja keskityn rikoksesta syytetyn miehen ja hänen vaimonsa dynamiikkaan. Mitä puoliso suostuu näkemään tai olemaan näkemättä? Kyllä trillerin ydin on siinä, onko mies syyllinen, mutta kiinnostavampaa on, miten epäillyn vaimo siihen ja kaikkeen muuhun suhtautuu. Trilleriä on myös se, millainen on Jeanin ja Glennin avioliitto.

Glenn olisi saanut kohtauksen. Jopa ennen niitä poliisijuttuja hän halusi pitää asiat yksityisinä. Me olemme asuneet tässä talossa vuosikausia, koko avioliittomme ajan, mutta – niin kuin naapurit vähintäänkin mielellään kertoivat toimittajille – olemme aina pysyneet etäisinä. Eivätkö naapurit aina sano niin, kun naapurista löytyy ruumiita tai pahoinpideltyjä lapsia? Mutta meidän tapauksessamme se oli totta.

Leski näyttää median mahtia ja jahtia. Mediatalojen tulee tavoitella lööppinäkyvyyttä kaikin keinoin, ja kilpailu on kovaa. Kirja pistää miettimään sitä, mitä tapahtuu ihmisille lööppikohujen takana. Tuomioistuimessa syytetty on syytön kunnes toisin todistetaan, mutta mediassa retostellaan estoitta. Mediakuluttajat kääntyvät kohuhenkilöä vastaan, ja seurannaisvaikutukset ulottuvat perheeseen, ystäviin, työhön – sosiaaliseen ja taloudelliseen tilanteeseen. Entä jos kaiken härdellin keskellä syytetty on syytön? Tai jos hän on syyllinen, miten käy läheisille?

Herald on löytänyt meidät. Löytänyt meidät ja valokuvannut meidät: ”Sieppaaja lekottelee vaimonsa kanssa auringossa eksklusiivisessa piilopaikassaan Dordognessa” sillä aikaa kun Dawn Elliot ”jatkaa epätoivoisesti lapsensa etsintää”. Seuraavana päivänä Tom lukee otsikot meille puhelimessa. ”Tom, mehän olemme täällä vain siksi, että meitä jahdataan”, minä sanon. ”Ja Glenn on tuomioistuimessa julistettu syyttömäksi.”
”Niin on, Jean, mutta lehdet ovat perustaneet oman tuomioistuimen. Mutta ennen pitkää ne siirtyvät seuraavaan aiheeseen – ne ovat kuin lapsia, niiden huomio kääntyy helposti muualle.”

Toimittajat ja poliisit ovat vakiokalustoa jännäreissä. Yleensä heidän välinsä ovat jännitteisiä, vaikka onhan noita muitakin toverillisia toimittaja-poliisi-suhteita niin kuin tässä kirjassa. Leskessä siis hienotunteisesti kaveerataan. Ammattilaisina toimittajaa ja poliisia kuvataan, ja ihan uskottavasti; hiukan pakonomaisesti raotetaan pikkaisen privaattipuoltakin.

Lopputulema on, että Leski on kelpo viihdejännäri. En sitä poikkeuksellisen erikoisena, syvällisenä tai omaperäisenä pidä, mutta tarinassa on toimivia ideoita. Jonkin verran olisin juonta tiivistänyt. Joitain juttuja arvasin aika alkuvaiheessa, mutta pitihän Leski otteessaan.

– –

Fiona Barton
Leski
suomentanut Pirkko Biström
Bazar 2018
trilleri
376 sivua.
Sain kustantajalta ennakkokappaleen. Kirja ilmestyy 16.1.2018.
Moni bloggaaja on jo Lesken lukenut, esimerkiksi Hemulin kirjahylly, Järjellä ja tunteella, Kirjakaapin kummitus, Kirsin kirjanurkka, Leena Lumi  ja Rakkaudesta kirjoihin,

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

14 tammikuun, 2018 · 10:57 am

Hanna Hauru: Jääkansi

Hanna Haurun romaanilla on kaunis nimi: Jääkansi (Like 2017). Ja kauniisti kirjassa kuvataan, miten hyytävät hileet peittävät Lapin perukoiden pienen poukaman:

Pakkanen on kukittanut järven pinnan. Se loistaa kuin veden alla olisi hienoja kynttilän liekkiä.

Kauneus on katsojan silmissä, sanotaan, mutta harvassa ovat kirjan perinteiset kauneusnäyt, sillä silmä suuntaa siinä lähinnä kauheuksiin. Sen sijaan kielenhallintaa voi sanoa kauniisti taitavaksi. Kirjan kieli on höylätty lyhyiksi lauselankuiksi niin, että rosoinen pinta säilyy. Kirjan luettuani kämmeniäni tarinan tikut pistelevät.

Kirja vieköön! -illassa joulukuussa Hanna Hauru kertoi hitaasta kirjoitusprosessista, joka on hänelle ominaista. Oleellista on hiominen ja poistot. Jääkanteen on jäänyt jäljelle kirjailijan kuulemista menneisyyden mielisairaalatarinoista noin 100 sivua.

Jääkansi

Jääkansi kertoo kurjimmista kurjimman perheen tarinan sotien jälkeen. Kertoja, lapsesta teiniksi varttuva tyttö, silpoo sivuiksi toinen toistaan tyrmäävän tuokion lapsuudesta ja nuoruudesta. Köyhyys, karkeus, mielten järkkyminen ja kotimökkirähjän rakkaudettomuus kiertyvät hellittämättömäksi hirttosilmukaksi. Voin tiivistää ytimen näin:

Joutuisin palaamaan mustien muistojen mökkiin, josta en ehkä pääsisi enää ikinä irti.

Siellä mökissä ja pienoisromaanin muissa ympäristöissä möyriessä mietin, onko hyvä lukea tällaista silloin, kun itse on ahdistuksen alamaissa (kirjassa todellakin ovat asiat huonoimmin, huonommaksi ei pysty edes kuvittelemaan) vai hyvässä vireessä (jolloin voisi kuvitella liikenevän myötätuntoa kovia kokeneille ja lukija jaksaa erottaa kauheuksista nyansseja). Mietin, mihin tarina pyrkii, miksi se on kerrottava.

Selkäni takaa kuuluvat kaikki mökkiin varastoituneet huudot.

Jos vanhemmat ovat nälkää nähneitä huutolaisia ja sotaleskeksi jäävä äiti taustansa takia kyvytön huolenpitoon ja vuorovaikutukseen, elämässä ei ole edes tirkistysaukkoa näköaloille. On vain hulluutta, uhkaa, pelkoja, väkivaltaa, alkoholismia, ristiriitaa seksuaalisuuden ja uskonnollisuuden kesken, julmuutta, välinpitämättömyyttä, häpeää ja hyljeksintää.

Miten minä toimin, etteivät mökkiini varastoituneet huudot määritä elämääni? Mitä voin tehdä, etteivät lähimmäiseni menneisyyden mökkimelu vie häneltä elämisen edellytyksiä? Vaikeita kysymyksiä. Vaikea romaani. Kauheusöverit vetänyt tarina pakattuna hienosti kirjoitettuun peitteeseen hämmentää, ja tunnen, että hieman pakotetusti etsin siitä tarkoituksia, noita avoimia kysymyksiä. Jos riittäisi vain tämä tarina? Jään pohtimaan sitä ja kysymyksiäni.

– –

Hanna Hauru
Jääkansi
Like 2017
Pienoisromaani, Finlandia-palkintoehdokas 2017
116 sivua.
Lainasin bloggaajaystävältä.

Otanta monista muista postauksista: Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjan pauloissa, Kulttuuri kukoistaa ja Mitä luimme kerran.

13 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

11 tammikuun, 2018 · 7:24 pm

Kierrätysproosaa Röngältä ja Järvelältä

Viime vuosi oli oikea uusioproosan riemuvuosi. Kotimaiset klassikot jatkuvat tai muokkautuvat kokoelmassa Jatkuu!, sadut muuttivat muotoaan kokoelmassa Sadan vuoden unet, ja Toinen tuntematon taittoi Linnan klassikon Tuntematon sotilas naisnäkökulmaan. Esikuva-apajilta ammensivat myös Matti Rönkä ja Jari Järvelä.

kierrätysproosa 2017.jpg

Yyteet

Matti Röngän Yyteet (Gummerus 2017) ponnistaa Tuntemattomasta sotilaasta. Nyt liikutaan nykyajan datailuyritysmaailmassa. Henkilöt ovat tunnistettavia, vaikka nimiä ja sukupuolia on leikkisästi muuteltu. Kertojana toimii sovitteleva Koskela.

Lopputulosta pidän näppäränä. Monet hahmot toimivat mainiosti kierrätettyinä, kuten Koskela, Lammio ja Lehto, myös Rokkaan ja Suen Tassuun siirtyy kunnolla uusvipinää. Vanhala ja Rahikainen hieman nolostuttavat minua, niin yhden piirteen ”tuntemattomina” he pysyvät.

Röngän romaanissa on parodiaa tai satiiria, mutta kokonaisuus keikahtaa minusta pastissin puolella. Toisaalta illuusioton yritysmaailmakuvaus vaikuttaa kyllä uskottavalta. Lopputulos lipsuu lempeäksi: hyvät voittavat, vaikka velvoittavat perinteet edellyttävät reissun olevan paska.

Se ken tulee viimeiseksi

Jari Järvelän jännäri Se ken tulee viimeiseksi (Tammi 2017) kierrättää Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut (poliittisesti korrekti kirjan uusionimi), ja takakannessa mainitaan myös James Dickeyn Syvä joki. Kymmenen suomalaisluuseria houkutellaan rahapalkinnon toivossa vaeltamaan korsikalainen hengenvaarallinen vuoristoreitti. Ja kuinkas sitten kävikään?

Esikuvat tuntien lukija tietää jo alusta asti, mikä kohtalo henkilöitä kohtaa. Sitä tietysti sopii arvailla, miten ja milloin kullekin. Ehkä siksi, että henkilöistä joutuu pian luopumaan, keneenkään en kiinnity, heistä en saa edes sen vertaa kiinnityskohtia kuin pisimmälle päässyt vaeltaja saa kiinni vaellusreitin jyrkänteiden kielekkeistä.

Ymmärrän toki, että romaani tutkii sitä, mitä kukin on valmis tekemään äärioloissa tai oman henkensä pitimiksi. Järvelän romaanin julmuus ei ole yllätys, sen verran ovat aiemmat hienot kirjat – esimerkiksi Metro-trilogia ja Romeo ja Julia – minua opettaneet. Suoraviivaisuus uutuudessa silti yllättää: henkilöt jatkavat vaellustaan hätkähtämättä matkakumppaneiden kuolemaa. Siinä mielessä kirjan kuvaus näköalattomasta selviytymisvimmasta viiltää.

Kalmojen vaivaton karttuminen tekee minusta kuitenkin epäuskoisen koko romaanin lähtökohdan ja juonen suhteen. Jotain oleellista en nyt tavoita, ehkä luen kirjan turhan tosikkomaisessa mielentilassa. Järvelän vetävä virke ei petä, mutta muuten en tempautunut kirjan kielekkeille.

– –

Matti Rönkä
Yyteet
Gummerus 2017
romaani
251 sivua.
Lainasin kirjan bloggaajaystävältä.

Jari Järvelä
Se ken tulee viimeiseksi
Tammi 2017
jännitysromaani
270 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: ,

8 tammikuun, 2018 · 8:01 am

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

Kuulin Stanislauksen raskaan hengityksen soiton lomasta, ne kuuluivat yhteen, yksinäinen melodia ja hengitys, niiden pohjalla soi jokin yksinkertainen sointukulku, jonka päällä kaikki muu kulki, kunnes melodia hiljeni, sointukulku hiljeni, vain hengitys jatkui.

Näin päättyy Viktor Stanislauksen kolmastoista sinfonia hampurilaisella konserttilavalla 1980-luvulla. Ei se ole laaja orkesteriteos eli sinfonia vaan säveltäjän pianokonsertti. Ei kaikki muukaan ole sitä, miltä kuulostaa, näyttää tai sanotaan Anna-Liisa Ahokummun esikoisromaanissa Viktor Stanslauksen kolmetoista sinfoniaa (Gummerus 2018).

Stanslauksen konsertista ja muustakin kertoo Max Halma, perhostutkija pohjoissuomalaisin sukujuurin. Romaanissa on lehtijuttuja, arkistoasioita, päiväkirjamerkintöjä, kirjeitä ja valokuvia – siis muutakin materiaalia kuin Maxin silmin nähtyä todellisuutta. Moniaineksisuus tuo kokonaisuuteen vaihtelua. Rakenne miellyttää minua: kompakti kokonaisuus jakautuu kolmeentoista osaan Stanslauksen sifoniaosien tapaan.

Viktor Stanslauksen

Max joutuu selvittelemään äitinsä jäämistöä. Siitä käynnistyy tarina, johon kuuluvat sota-ajat, Maxin alkuperän arvoitus ja äidin salaisuudet sekä Maxin intohimo perhosiin.

Musiikissa ei ollut samalla tavalla järkeä kuin perhosissa, ei mitään erityistä mieltä tai syytä sen olemassaololle, siinä ei ollut mitään totta tai täsmällistä. Sitä ei voinut ymmärtää, koska sitä ei ollut tehty ymmärrettäväksi. Perhosilla oli sentään oma järjestyksensä, joka oli aina lopulta löydettävissä.

Musiikki on kuin elämä, välillä vaikeaa ymmärtää, sillä myös selviksi luullut systeemit saattavat sotkeutua. Maxin sysää selvityssyövereihin äidin talosta löytynyt perhonen, jota hän ei tunnista. Muikea loppuratkaisu perhospulmaan huvittaa minua, vaikka muuten romaani on vakava. Myös muita arvoituksia ratkeaa. Niihin liittyy mukavasti yllätysmomentteja, sillä paljon on romaanissa myös tuttua. Nykykirjallisuudessa on monesti käsitelty Lapin sotaa, eikä miespäähenkilön kehitys puhumattoman perheen ja oman rikkonaisen elämän paineissa ole uutta. Ja perhosasiat tunelmineen tuovat mieleen Joen Haahtelan ja sota-ajan arvoitukset Minna Rytisalon Lempin.

Kokonaisuutena romaani on viehättävä. Teksti soljuu sujuvasti, ja selvittämättömät asiat  pitävät minua sopivasti hereillä. Arvostan sitä, ettei tarinaa ole pitkitetty vaan tiiviisti saadaan yhden miehen elämä alkuperineen haaviin – ja lukija voi sen mielihyvin tunnistaa ja liittää lukukokoelmiinsa.

– –

Anna-Liisa Ahokumpu
Viktor Stanslauksen kolmetoista sinfoniaa
Gummerus (2017) 2018
esikoisromaani
175 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

P.S. Säveltäjäaiheen vuoksi listaan kirjan taiteilijaromaanihaasteeseen.

11 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Avainsanat:

6 tammikuun, 2018 · 8:44 am

Maria Àngels Anglada: Auschwitzin viulu

En ole aivan varma, olenko aiemmin lukenut kirjaa, joka on alun perin kirjoitettu katalaaniksi. Maria Àngels Angladan (1930 – 1999) romaani Auschwitzin viulu (Bazar 2018) on sellainen. Kirjaa kuvaillaan katalonialaiseksi klassikoksi, vaikka se on ilmestynyt vasta 1991.

Katalonia on viime aikoina ollut esillä itsenäisyyspyrkimyksien vuoksi. Senkin vuoksi Angladan kirja houkuttaa – vaikka romaanin nimi vie kauas Espanjasta. Niin vie itse kirjakin. Se tosiaankin kertoo natsien keskitysleiristä, jossa puolanjuutalaisia kohdellaan julman mielivaltaisesti. Kehyskertomuksena on kuuluisan muusikon ihastus yhden viulun erikoisen pehmeään sointiin. Viulun ja sen soittajan kautta kirja siirtyy viitisen vuosikymmentä taaksepäin viulun syntytarinaan.

Auschwtzin viulu

Välillä minusta tuntuu siltä, että olen saanut yliannostuksen kaunokirjallisuuden natsijulmuuksista. Miten Angalan romaani modistaa aihepiiriä? Uhrien runteleminen, runtelijoiden karskius ja leiriolojen jännitteet tuntuvat yhtä riipiviltä kuin muissa keskitysleirikuvauksissa, mutta tarinan poikkeavat aiheosaset – kuten soitinrakentaminen osana oman identiteetin säilymistä – antavat romaanille omaleimaisuutta.

Daniel työskenteli ajatuksissaan, tavoitteli samaa tahtia kuin Krakovan-vajassaan silloin kun kaikki oli vielä ollut hyvin. Kun ihmeen kautta hän oli saanut valmiiksi kauniin, sorjan kaulan, ja kannen, johon hän aikoi huolellisesti liimata bassopalkin. Hän pyrki tekemään sen heti aamulla ehtiäkseen pestä pyykkiä sunnuntai-iltapäivänä, heidän ainoalla viikoittaisella lepotauollaan. Hän tarkisti, että kuusen syyt kulkivat yhtenevästi, ja määritteli bassopalkin paikan kaarevan kannen alapintaan. Hän tiesi hyvin, kuinka palkki sovitettiin ja liimattiin.

Tyyliltään romaani on hiottu tiiviiksi, koreilemattomaksi kerronnaksi, jossa on harkitun ilmaisun varmuutta. Romaani rakentuu lyhyistä luvuista, jotka alkavat maailmankirjallisuusvaliositaatein ja katkelmin Reimund Schnabelin teoksesta Machte ohne Moral – Eine Dokumentation über SS. Karut raporttipohjustukset peilautuvat lukujen kertomaan; tylyt autenttiset kirjaukset muuttuvat romaaniosuuksissa personoiduksi ja kokemuksellisiksi.

Auschwitzin viulu on romaani viulusta ja etenkin viulunrakentajasta, hieman myös kahden ajan viulisteista, mutta ennen muuta se muistuttaa, ettemme unohtaisi olla ihmisiä ja ihmisiksi. Se kertoo myös taiteen merkityksestä kaikissa olosuhteissa.

Luin vasta romaanin jälkeen suomentaja Satu Ekmanin esipuheen, ja suosittelen samaa järjestystä muille: selitykset vasta oman lukukokemuksen jälkeen. Esipuheessa minun huomioni kiinnittää se, että kirjailijan idea romaaniin syntyi Bosnian sodan uutisista, ja myös Francon ajan vainot olivat vaikuttaneet häneen. Sanoma on selvä, ajasta ja kulttuurista riippumaton: ihmisarvon kunnioitus.

Koska Auschwitzin viulu pysyy alusta loppuun koruttomana, sen sisältämät ihmiskohtalot toivonhippusineen vakuuttavat. Suosittelen kuuntelemaan lukemisen aikana Corellin La Follia -sonaattia viululle. Niin minä tein, ja soi se taustalla myös nyt, kun kirjoitan postaustani. Viulun soinnin haikeus kuuluu tähän kirjaan, ja se kuuluu kirjasta.

– –

Maria Àngels Anglada
Auschwitzin viulu
suomennos ja esipuhe Satu Ekman
Bazar 2018
romaani
142 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Arcangelo Corellin La Follia (tai La Folia) on kuultavissa monenlaisina versiona YouTubessa, esimerkiksi näin: Henryk Szeryng plays Corelli’s ”La Folia”.

Angladan romaani sopii myös taiteilijaromaanihaasteeseeni.

Taitelijaromaani

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Avainsanat:

2 tammikuun, 2018 · 8:00 am

Jill Santopolo: Valo jonka kadotimme

Siinä vaiheessa, kun kirjassa taas mainitaan kuuluisa tuotemerkki, pitäisi opus viskata päin seinää. En viskannut. Jatkoin seuraavat parisataa sivua. Miksi ihmeessä luin loppuun Jill Santopolon rakkausromaanin Valo jonka kadotimme (Otava 2018)?

Tähdennän: minusta makuja saa olla monia – minulle sopimaton kirja on toiselle mainio ilon tuoja ja viihdyke. Täten taustoitan: olen kovin kranttu romanttisen viihteen lukija. Rakkausromaanissa pitää mielestäni olla Jane Austenin tervejärkistä tapakulttuuri-ironiaa, Bridget Jonesin sydämellistä hilpeyttä ja Sinä päivänä -romaanin tapaan henkilöihin tutustuttamista ja siten arkisen uskottavaa koskettavuutta. Sensorttisissa kirjoissa päähenkilöille toivon parasta. Niissä romantiikka ei tunnu imelältä, henkilöt sietämättömän yksiulotteisilta eivätkä juonenkuljetusvaiheet väkisin väsätyiltä viivytyksiltä kohti loppurutistusta.

Odotushorisonttiani vasten Valo jonka kadotimme kadotta alkusivuilla valonsa. Eikä minun osaltani pidä paikkaansa takakannen mainos: ”Jos pidit Sinä päivänä -romaanista, rakastut tähän!” Se vain antaa ymmärtää etukäteen liikaa juonenkäänteistä.

Valo jonka kadotimme.jpg

Minusta kertojapäähenkilö Lucy on mariseva, sovinnainen nirppanokka, joka ei hellitä pakkomielteisestä rakkaudesta komistus-Gabeen, vaikka maailmankaikkeus tarjoaa päähenkilökertojattarelle hyvinvointia, koulutusta vastaavan unelmauran ja palvovan kakkosmiehen. Törmään esteisiin, jotka eivät päästä minua eläytymään Lucyn maailmaan.

Vaikka romaanissa kerrotaan monesti vitsailusta, teksti on ilotonta. Toisekseen rakkaudentunteen pateettinen toistaminen ei vetoa minuun; tunne ei välity sanojen takaa. Siihen liittyy kolmanneksi ongelmaksi kokemani asia: kerronta taittuu tavanomaisesti ja henkilökuvauksen osuus jää kapeaksi. Neljäntenä himmentävänä syynä pidän amerikkalaista valkoisen ylemmän luokan arvomaailman jäljentävää kuvausta. Esimerkiksi rakkauslahjojen tunnollinen selostaminen etäännyttää minua, eikä näillä leveysasteilla se hetkauta, että nainen haluaa jatkaa töissä perheen perustamisen jälkeen.

Mitä opin? On joskus luettava tällaista, jotta tietää, millaisiin kirjoihin ei tunne vetoa ja millaisiin hullaantuu tai joita rakastaa.

”Tiedän”, sanoin ja haistoin Shalimar-parfyymin hänen kaulallaan.
”Muista vain”, hän lisäsi, ”että hullaantumisen ja rakkauden välillä on ero.”

– –

Jill Santopolo
Valo jonka kadotimme
suomentanut Inka Parpola
Otava 2018
335 sivua.
Sain kustantajan ennakkokappaleen, kirja ilmestyy 2.1.2018.

P.S. Rakkausromaanin miespuolinen henkilö on valokuvaaja, taiteilija journalismin ohella. Kirja siis olkoon mukana taiteilijaromaanihaasteessa.

8 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Avainsanat:

1 tammikuun, 2018 · 10:00 am

Kalle Lähde: Loppuluisu

Happotesti (2016) puhalsi reilusti promillerajojen yli, ja Loppuluisussa (Otava 2018) alkometrin asteikko alkaa olla tapissa. Kalle Lähde kulkee valitsemaansa tietä: alkoholistiromaanin jatko-osa näyttää sitä itseään, ryyppyrypemistä viimeiseen tippaan. Loiventavaa tarjotaan kauheuskomiikalla, jota alkoholistin rajattoman riippuvuushimon karkea kuvaus tavoittelee. Minusta toilailu tuntuu vain kauhealta, ei koomiselta. Ja minusta se on kirjan tarkoituskin: ryyppäyksen gloria karsiutuu.

Loppuluisu

Koska olen niin sanotusti Happotestin läpäissyt, huomaan, ettei minulla ole uudesta romaanista juurikaan lisättävää siihen, mitä kirjoitin Lähteen esikoisromaanista (tässä). Uutuus kyllä sisältää käänteen, ja kaksi asiaa eritteiden marinoimassa alkoholistin alennustilakuvauksessa on muuttunut.
1) Lähtötilanne vaihtuu: rouvalle on tullut raja vastaan. Vai onko? Löytyykö uusi hyysääjä?
2) Loppuluisussa on selvä draaman kaari. Joonatanilla on tasan kaksi vaihtoehtoa. Joko hänen on raitistuttava ja kohdattava rehellisesti vauriot, joita hän on aiheuttanut läheisilleen ja itselleen, tai:

En jaksa nousta sohvalta ylös. Silmämunien tilalla on painosta päätellen lyijykuulat. Kuiskaan ”Pitikö minun mennä?” useasti peräkkäin, saadakseni tapahtumien reunasta kiinni. Aika ja tapahtumat tuntuvat kadonneen. Kukaan ei vastaa ja päättelen, ettei minun pitänyt ainakaan mennä mihinkään.
”Vitun kuolema, missä sää luuraat.”

En paljasta, kuinka käy. Lähteen romaanipari on inhorealistisen liukkaasti kirjoitettua valistuskirjallisuutta. Lukijalla voi näin uudenvuodenpäivänä nousta aattona kulautellut skumpat kurkkuun tai sitten lukija turtuneena painelee ympäri vuorokauden auki olevaan markettiin ostamaan lieventävää ilolientä, joka vuonna 2018 on joitain prosentteja väkevämpää kuin aiemmin. Tai sitten hän laittaa Loppuluisun kannet ja korkin kiinni.

– –

Kalle Lähde
Loppuluisu
Otava 2018
romaani
205 sivua.
Sain kirjan kustantajalta; kirja ilmestyy 1.1.2018.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

1 tammikuun, 2018 · 8:30 am

Uuden vuoden 2018 käynnistys

Vuosi 2017 kului sukkelasti. Luin enemmän kuin aikoihin (ks. Luetut 2017). Sitä selittää muutaman viikon paussi, jolloin oli virkatöistä vapaata lukuaikaa. Kirjoitin myös tavallista tiheämmin, blogijuttuja ja muita pieniä kirjoitushommia.

Kurottelen tänäkin vuonna kirjataivaisiin ja muihin kohottaviin kulttuurikokemuksiin. Siksi vaihdan blogini otsikkokuvan tavoitteitani vastaavaksi. Määrää koetan korvata kaiketi laadulla, sillä ennakoin muiden aikaa vievien hankkeiden verottavan luku- ja blogiaikaa. Se jää nähtäväksi, mutta näin toiveikkaasti tavoittelen:

Haasteita pukkaa. Klassikkohaaste kulkee kuudetta kierrosta (31.1.), ja uusi runorunohaaste pyörähtää käyntiin, novellihaastekin on menossa. Syyskuussa lanseerasin taiteilijaromaanihaasteen, joka jatkuu huhtikuun loppuun. Varmasti innostun muistakin kirjakilvoitteiluista. Jo bloggaamisen alussa tekemäni päätös kyllä pitää: tämä olkoon harrastus, jossa en suorita vaan nautin voimavarojen mukaan.

Utelen. Käännän
kirjan lehden ja vuoden,
olevan, tulevan.

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Sekalaista