Hanna Haurun romaanilla on kaunis nimi: Jääkansi (Like 2017). Ja kauniisti kirjassa kuvataan, miten hyytävät hileet peittävät Lapin perukoiden pienen poukaman:
Pakkanen on kukittanut järven pinnan. Se loistaa kuin veden alla olisi hienoja kynttilän liekkiä.
Kauneus on katsojan silmissä, sanotaan, mutta harvassa ovat kirjan perinteiset kauneusnäyt, sillä silmä suuntaa siinä lähinnä kauheuksiin. Sen sijaan kielenhallintaa voi sanoa kauniisti taitavaksi. Kirjan kieli on höylätty lyhyiksi lauselankuiksi niin, että rosoinen pinta säilyy. Kirjan luettuani kämmeniäni tarinan tikut pistelevät.
Kirja vieköön! -illassa joulukuussa Hanna Hauru kertoi hitaasta kirjoitusprosessista, joka on hänelle ominaista. Oleellista on hiominen ja poistot. Jääkanteen on jäänyt jäljelle kirjailijan kuulemista menneisyyden mielisairaalatarinoista noin 100 sivua.
Jääkansi kertoo kurjimmista kurjimman perheen tarinan sotien jälkeen. Kertoja, lapsesta teiniksi varttuva tyttö, silpoo sivuiksi toinen toistaan tyrmäävän tuokion lapsuudesta ja nuoruudesta. Köyhyys, karkeus, mielten järkkyminen ja kotimökkirähjän rakkaudettomuus kiertyvät hellittämättömäksi hirttosilmukaksi. Voin tiivistää ytimen näin:
Joutuisin palaamaan mustien muistojen mökkiin, josta en ehkä pääsisi enää ikinä irti.
Siellä mökissä ja pienoisromaanin muissa ympäristöissä möyriessä mietin, onko hyvä lukea tällaista silloin, kun itse on ahdistuksen alamaissa (kirjassa todellakin ovat asiat huonoimmin, huonommaksi ei pysty edes kuvittelemaan) vai hyvässä vireessä (jolloin voisi kuvitella liikenevän myötätuntoa kovia kokeneille ja lukija jaksaa erottaa kauheuksista nyansseja). Mietin, mihin tarina pyrkii, miksi se on kerrottava.
Selkäni takaa kuuluvat kaikki mökkiin varastoituneet huudot.
Jos vanhemmat ovat nälkää nähneitä huutolaisia ja sotaleskeksi jäävä äiti taustansa takia kyvytön huolenpitoon ja vuorovaikutukseen, elämässä ei ole edes tirkistysaukkoa näköaloille. On vain hulluutta, uhkaa, pelkoja, väkivaltaa, alkoholismia, ristiriitaa seksuaalisuuden ja uskonnollisuuden kesken, julmuutta, välinpitämättömyyttä, häpeää ja hyljeksintää.
Miten minä toimin, etteivät mökkiini varastoituneet huudot määritä elämääni? Mitä voin tehdä, etteivät lähimmäiseni menneisyyden mökkimelu vie häneltä elämisen edellytyksiä? Vaikeita kysymyksiä. Vaikea romaani. Kauheusöverit vetänyt tarina pakattuna hienosti kirjoitettuun peitteeseen hämmentää, ja tunnen, että hieman pakotetusti etsin siitä tarkoituksia, noita avoimia kysymyksiä. Jos riittäisi vain tämä tarina? Jään pohtimaan sitä ja kysymyksiäni.
– –
Hanna Hauru
Jääkansi
Like 2017
Pienoisromaani, Finlandia-palkintoehdokas 2017
116 sivua.
Lainasin bloggaajaystävältä.
Otanta monista muista postauksista: Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjan pauloissa, Kulttuuri kukoistaa ja Mitä luimme kerran.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 