Kuukausittainen arkisto:joulukuu 2017

31 joulukuun, 2017 · 8:00 am

Vuosikatsaus 2017

On aika kääntää katse hetkeksi takaviistoon ennen sihtiä vuoteen 2018. Tässä palasia nopeasti kuluneesta vuodestani 2017.

Romaanielämys

Yön kantajaArpoa pitää. Tämä ei ennusta hyvää Blogistania-äänestystä ajatellen, vaikka siinä voi valita kolme kirjaa palkintopisteytykseen. Arvon siis vuoden 2017 romaanielämyksiä, osun nyt tähän. Luin tämän kirjan sellaisessa vaiheessa, että kaikki tähdet taisivat olla oikeissa asennoissa: sain uppoutua tarinaan, kerrontaan, tunnelmaan, kohtaloon. Katja Kallion Yön kantaja kantoi minut kevään elämyksellisimpään kirjakokemukseen.

Historiallinen romaani

lahtaritVaikeaa, vaikeaa. Valinta on vaikea, muttei niin vaikeaa kuin sata vuotta sitten, kun piti valita, mitä tehdä ja missä olla mukana. Olkoon: Anneli Kannon Lahtarit (Gummerus 2017) on kirjallinen kaleidoskooppi kevään 1918 tapahtumista. Se välkähtelee ihmisyyttä monessa valossa.

Tietokirja

NiemiJos sie haluut kattavan katsauksen kotimaan kulttuurihistoriasta ryyditettynä maailmantapahtumilla, miljoonien vuosien perspektiivillä ja rempseällä kerronnalla, täs siul on sellainen. Juha Hurmeen Niemi (Teos 2017) tihkuu hurmetta, hurmaa ja hurttiutta.

Dekkari

SilmukkaPierre Lemaitren Verhooven-sarjan karkea väkivalta pisti minut epäröimään, vaikka tiedän herran oleva taitava sanankäyttäjä tilanteiden luojana. Onneksi sidoin itseni Silmukkaan (Minerva crime 2017). Sen psykologisesti piinaava ote piti, kuristi ahmimaan kirjan yhdeltä istumalta henkeä pidätellen. Anteeksi, Adamsberg, salarakkaani (Neptunuksen sauva).

Runokokoelma

Saattaa, ollaKiitos Ompun runohaasteen: luin poikkeuksellisen paljon runoja. Jokainen luettu kokoelma on tarjonnut kielellis-mielellisiä oivalluksia. Jokunen kirja tarjoaa vain muutaman sellaisen, toiset useita ja yksi kokoelma sellaisia kosketuspintoja, jotka horjuttavat ja humalluttavat. Saatan olla hurahtanut: Tomi Kontio, Saatta, olla (Teos 2017).

Lapset ja nuoret

KoiramäenVastustan lasten ja nuorten kirjojen niputtamista samaan kategoriaan. Kumpikin ansaitsee omat kategoriansa – ja silti niputan ne nyt. Kasaan tähän kimaran. Mauri Kunnas ansaitsee kaikki ylisanat, sillä hän on siirtänyt hienosti kotimaista ja länsimaista kulttuuriperintöä kymmenissä kirjoissa. Siksi Koiramäen Suomen historia on tähän valittava. Muista lanu-kirjoista haluan nostaa selkokirjat. Huoli lukutaidosta on aiheellinen, joten siksi on tärkeää, että on helppoja kirjoja, jotka voivat madaltaa tarttumista kirjaan. Mainitsen tässä nämä: Maalivahdin salaisuus (alkuperäinen, kertomuksia), Unohtunut poika (alkuperäinen, fantasiaa) ja Kotitekoisen poikabändin alkeet (nuortenkijamukautus).

Käännöskirja

Murakami2017Tänä vuonna en innostunut monestakaan käännöskirjasta. Syy voi olla siinä, että lukemiseni painottui pitkälti kotimaiseen kirjallisuuteen. Painin nyt amerikkalaisen, ruotsalaisen, korealaisen ja japanilaisen kirjavalinnan välillä. Olkoon valintani tyylikäs kertomus, jossa ihmisen arvoituksellisuus menneen ja nykyisen taakkoineen välittyy eleettömästi: Haruki Murakami, Rajasta etelään, auringosta länteen (Tammi 2017).

Kesken heitetyistä pettymyksiin

syyskuuHarvoin jätän kirjan kesken; pysyn pitkään toiveikkaana, että kyllä se tästä. Rohkeus katkaista kirjakokemus on vuosien varrella kasvanut. Tänä vuonna kannet menivät kiinni tahmean käynnistelyn jälkeen: Dan Brownin, Jojo Moyesin ja Sadie Jonesin uutuuskirjojen kanssa kävi köpelösti. Loppuun luin Pauliina Suden Seireenin ja Herman Kochin Pormestarin mutta huokailin pettyneenä pitkittämisen tuskaa ja fokuksen puutetta.

Draama

crown2Tätä en olisi uskonut tapahtuvan. Monien teatteriesitysten, tv-draamojen ja muutaman elokuvan nähtyäni valitsen vuoden draamaqueenikseni Englannin kunigattaren! Tuijoteltuani 20 osaa Elisabethin elämää (The Crown: juttu ensimmäisestä kaudesta; 2. tuotantokausi joulukuussa 2017) olen niiiin koukussa. Kuluneelta kuulostaa se, että sarjassa näytetään, miten kuningatarkin on vain nainen. Vain? Mutta se, miten se näytetään! Yhteiskunnan muuttuminen, poliittiset intressit, kuningashuoneen reliikit – ja pääosanäyttelijän mikroilmeet ilmentämässä mielettömiä myllerryksiä. Koukussa.

Tapahtuma

6390f56d-556a-46ff-9f45-700488e34194Vuoden aikana olin mukana monessa mukavassa. Oli Turun ja Helsingin kirjamessut, useita hauskoja kirjabloggaajatapahtumia, mielenkiintoisia Baba Lybeckin Kirja vieköön -kirjallisuuskohtaamisiltoja ja Finlandia-palkintojakojuhlallisuudet. Kaikki nämä sykähdyttivät. Mieleen painuvin taitaa kuitenkin olla pienen porukan pykäämä Runokävely Suven ja runon päivänä heinäkuussa. Oli ilo olla suunnitteluryhmässä. Erinäisten mietintävaiheiden jälkeen jalkauduimme Esplanadin puistoon, ja runo raikasi kävellessämme kirjailijapatsaalta toiselle parinkymmennen osallistujan voimin. Uudestaan, uudestaan!

Kirjallisuusmedia

101_kirjablogit_pystySuomi 100 -juhlinnassa riemastutti Ylen Kirjojen Suomi -hanke. Yli 80 kirjabloggaajaa postasi Ylen kirjallisuustoimittajien valitsemista itsenäisyyden ajan vuoden kirjoista. Vaikka minulle ehkä epäkiitollisesti osui kaksi jännäriä (vuodet 2016 ja 1993), mukana olo ja muiden postausten seuraaminen ilahdutti. Oli myös hienoa päästä käynnistämään hanke Ylen Kultakuumeessa, jossa tammikuun alussa keskustelin Seppo Puttosen kanssa sadan vuoden kirjoista. Toivottavasti Yle innostuu hankkeen jatkoksi nostamaan kirja-asioita primetime-lähetyksiin.

Matkalla

oopperaTänä vuonna (kuten jo seitsemänä vuotena) matkailin lähinnä Tampereella, tiheästi. Sain kuitenkin mahdollisuuden kahteen Saksan matkaan. Palaan omaan irtiottooni keväällä, jolloin kävin kääntymässä Münchenissä. Vaikka osa matkaa kului käsikirjoitusviimeistelyssä, ympäristö tuki sitä. Nautin kevään väreistä ja lämmöstä, jota Etelä-Saksa tarjosi värjöttelevälle matkaajalle. Nautintoa tuottivat kaupunkikuvan lisäksi lukuisat taidekohtaamiset, jopa Karita Mattilan näkeminen oopperalavalla. Tsüß!

Oma tuotanto

img_6809-1Elämä on sakeanaan askareita ja huolia, joten siihen on syytä saada näkökulmia, pyöristäviäkin. Niistä mietteistä ovat syntyneet runoni, jotka ilmestyivät elokuussa: Onnen asioita (Avain 2017). Kirjoitan runoni selkosuomeksi. Ensinnäkin loogiselta mahdottomuudelta tuntuva yhtälö houkuttaa haasteellisuuden takia, ja toisekseen selkoisuus pakottaa kirkastamaan ajatusta, kieltä ja havaintoja. Vaikka häviän runokeinojen monimuotoisuudelle, saavutan (ehkä, toivottavasti) sen, että tuon runon luo niitä, jotka epäilevät runojen olevan salakieltä, joka aukeaa vasta kielitulkin vastaanotolla. Runoja on monenlaisia, mukaan mahtuu tällaistakin – jokaiselle jotakin ja joillekin kaikkea.

Kiitos lukijoille, kommentoijille

ja muuten harrastukseni mahdollistajille!

Lukuisaa kohtaamisten ensi vuotta!

8 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Draama, haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Romaani, Runot, Sekalaista, Tapahtuma

30 joulukuun, 2017 · 10:27 am

Katja Seutu: Kuusilla mittaan aikaa & muuta runovuodesta 2017

Aloitin vuoden 2017 Anna Ahmatovalla ja päätään sen Katja Seudun runoihin. Väliin on mahtunut monenlaista lyriikkaa, omaanikin.

Luen vuosittain muutamia runokokoelmia, mutta tänä vuonna tahtia tihensi Ompun runohaaste. Se kannusti tarttumaan hanakammin kirjoihin, joiden kanssa olisin ehkä muuten epäröinyt. Olen saanut ennalta arvaamattomia runoelämyksiä.

Suomen juhlavuosi on lisäksi tuottanut runoantologioita, joiden välityksellä olen saanut monipuolisia katsauksia runo-Suomeen. Katso pohjoista taivasta, Olet täyttänyt ruumiini tulella ja Ikäisekseen hyvin säilynyt tuottavat yllätyksiä, ihastusta ja myös mietteitä, miksi kaikki tämä. Se on riemastuttavaa.

Moneen runotapahtumaan en ikävä kyllä ehtinyt, mutta yhtä oli ilo olla kehittelemässä: Runokävely. Runoista iloiten, tekijänoikeuksia kunnioittaen ja vapaasta runoseurasta nauttien parikymmentä harrastajaa kiersi Helsingin kirjailijapatsaita Suven ja runon päivänä. Mainio kokemus!

*

Vuoden viimeisinä päivinä saan käsiini Katja Seudun kokoelman Kuusilla mittaan aikaa (WSOY 2017). Hitusen kateuden vihreää väriä leviää minuun: olisin halunnut keksiä juuri tuollaisen lauseen kuin on kirjan nimi. Minun mielimaisemani, vapauden hetkieni tunne noin kiteytettynä! Nimi nostatti hurjat odotukset.

 

 

Nautin Seudun runojen kielen konkreettisuudesta. Ajatukset naksahtelevat kuuluvasti, ne erottuvat kuin joulukuisen sateen pisarat ikkunaan. Silti ne valuvat luoden omia uomiaan.

Runo voi olla rivin pituinen:

Kun tapahtuu niin tapahtuu.

Tai runo voi olla rivin pituinen ja lainattu. Lainauksia on siellä täällä Aino Sibeliuksen kirjeistä kansanmiesten päiväkirjoihin, mutta tässä muuta:

Kuunnellaan lintuja.
(Yleisradion kuulutus.)

Kun tiedän lukevani runoja, lyhyt tokaisukin laajenee, saa ympärilleen avaruutta, tulkintamahdollisuuksia.

Seudun runoille on tyypillistä se, että niissä on usein loppukeikaus. Viimeinen säe tai säkeistö tai viimeiset säkeet irrottautuvat edellä olevasta, vinksauttaa kokonaisuuden uuteen suuntaan. Näin runoihin liittyy levottomuutta muuten rauhalliselta vaikuttavien luontokuvien ja havaintojen lomaan.

Lehdessä kuva
maasta ja kuusta
yhdessä. Siinä näkyy
kuusta se puoli
joka on aina piilossa.
Nyt on kyllä niin, että
jos silmät alkavat nähdä
toisensa, ei ole enää
salaisuuksia.

Vaikken hurmokseen hullaannu (vertaa runovuoteni huippuun: tässä), Seudun kokoelma Kuusilla mittaan aikaa (aa – taas sain sen toistaa) on kerrassaan miellyttävä. Se jättää minuun tyytyväisen tunteen – ja hienoisen häiriön, mikä on hyvän runon merkki. Siksi on ilo päättää runovuosi tähän kirjaan ja tähän sitaattiin:

Tällä päivällä on
kullankeltainen kruunu,
tyhjät kädet eivät siis
sitä loukkaa.

Katja Seutu
Kuusilla mittaan aikaa
WSOY 2017
runoja
66 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

P.S. En luetteloinut luettuja runokokoelmia. Niitä voi bongata blogini Luetut 2017 -osastosta.

9 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Runot

Avainsanat:

30 joulukuun, 2017 · 8:29 am

Talvi-Tallinna 2017: kumua Kumusta

Välipäivien virikkeeksi sopi päiväreissu Tallinnaan (29.12.2017). Sateisensumunen hämärä peitti kaupungin, mutta kävelyreitti keskustasta Kadriorgan puistoon johdatteli hyvin siihen, mitä taidemuseo-Kumussa kohtasin. Ränsistyneen maatuva maisema tuntui jotenkin dekadentilta.

Kumussa on käynnissä Pahan kukkia -teemainen näyttely, viroksi Kurja lillede lapsed, eli katsaus virolaiseen dekadenssiin. Näyttelyssä on useiden taiteilijoiden teoksia 1910-20-luvuilta. Niissä liikutaan symbolismista ekspressiivisyyteen. Esillä on paljon grafiikkaa ja piirroksia, jonkin verran maalauksia.

KumuYksi taiteilija ponnahti tietoisuuteeni, Eduard Wiiralt (1989 – 1954). Nimi on ollut ehkä enne, mutta töissä on selvää viiraamisen tunnetta. Niissä näkyy piinattu sielu, ja tematiikka kytkeytyy pitkälti seksuaalisuuteen. Wiiraltiin kiinnitin huomiota aiheenkäsittelyn vuoksi – joissain teoksissa häiriintyneisyys muuttuu jopa vastenmieliseksi – mutta taiteilija on eittämättä ollut omaperäinen ja viivan hallinnut taituri.

Kumussa on perusnäyttelyiden lisäksi katsaus saksalaiseen ekspressionismiin. Sen helmiä ovat yksi Kandinskyn ja yksi Egon Schielen työ. Nykytaideosastolla näin mainion videoteoksen: klasariryhmä esitti oopperaa keskellä maalaiskylän pölyistä tietä jonkin eteläisen pallonpuoliskon kehitysmaan siimeksessä. Kaikki paikalle osuneet seurasivat esitystä herkeämättömästi. Video herätti paljon ajatuksia taiteesta, kulttuurista ja ennakkoluuloista.

Joulun loistosta oli vielä paljon jäljellä. Pimenevä Tallinna tarjosi tunnelmallisia katukuvia. Ledvalojen välistä vilahtaa keskiaikainen ydin.

Lisää Kumun näyttelyistä tästä.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Taide

Avainsanat:

27 joulukuun, 2017 · 7:58 am

Marianne Kurtto: Tristania

Kaunokirjallisuuden hienous piilee siinä, että sen kautta pääsee maailmoihin, joita ei tiennyt olevan olemassa. Tarkoitan tällä aivan konkreettisesti maantieteellisiä kohteita ja aikoja, mutta tarkoitan myös päänsisäistä. Kaunokirjallisuus avaa kuvaamiensa henkilöiden mieltä siten kuin ei ikinä – tai parhaimmillaan harvoin – oikeassa elämässä. Siksi fiktio kouluttaa minua opettamatta, tarjoaa elämyksiä hahmottaa, tunnistaa, samastua, ihmetellä, paheksua ja hyväksyä inhimillisen kirjavia tekoja, ajatuksia ja tunteita. Ymmärrys elämästä lisääntyy.

Näihin aatoksiin johdattelee Mairianne Kurton romaani Tristania (WSOY 2017). Se sijoittuu pääasiassa Tristania-saarelle 1960-luvun alussa, jolloin tällä maailman eniten erityksissä lymyävässä, asutussa pikkusaaressa tapahtuu tulivuorenpurkaus. Tilanne on muutenkin räjähdysherkkä, sillä keskeisten henkilöiden suhteet kipunoivat.

Ei Tristaniassa auta haaveilla paremmasta ihmisyydestä, kun toukat tappavat perunasadon ja linnunmunat mätänevät kalliolle.

Jon-poika aistii herkästi ilmapiirin ja kuvaa sitä pikkuvanhasti. Kirjan kertojia ovat myös hänen vanhempansa Lise ja Lars, ja heidän suhteensa väliin valuu varsinainen polttava laavavyöry, sillä perheenisä jättää perheensä. Lisäksi kertojana toimii kyläkoulun nuori opettaja Martha, jonka myötä sivutaan muunlaisia tragedioita kuin on Jonin kotona.

Kirjassa on useita teemoja. Syyllisyys määrittää monia henkilöitä, ja myös kaipuu värittää henkilöitä ja tunnelmia. Välimatkan merkitys on sekä symbolinen että konkreettinen. Kaiken takana väreilee rakkaus, ja on kuolemallakin osuutensa asioihin.

Tristania

Huomannet, että jätän kirjasta paljon avomeksi. Ehkä olen salaperäinen siksi, että myös romaanissa on salaisuuksia ja salaperäisyyttä, jota raotetaan vähän, vähitellen tai vihdoin viimein. Siitä syntyy romaanin kiehtova tunnelma sen lisäksi, että romaani houkuttaa seuraamaan, kuinka henkilöiden käy. Hetkellisesti hämäryys häiritsee, sillä se pistää lukiessa minut tulisille hiilille epäröimään, menikö minulta jotain ohi, ymmärsinkö väärin.

Tristaniassa olleellisena pidän kieltä ja kerrontaa. Se on hiottua ilmaisutiheyden, ilmavuuden ja konkreettisen yhdistelmää. Välillä tunnepaakut ovat tukkeuttaa tekstiä, ja kaikissa kertojaäänissä on samalta kuulostavia kaikuja, mutten sen perusteella esitä nurjia nurinoita. Suomen kieli soljuu tenhoavasti kaukaisen maan meren myllertäessä, tulen tuprutessa ja ihmisten ikävöinnissä.

Ja äiti tuolillaan ja äiti ovenpielessä, äiti hengittämässä ja taltuttamassa sydäntään joka tahtoo levittää tuhkaansa hetken ylle jotta kaikki olisi pimeää taas ja äiti ainoa valo, jonka isä näkee.

Palaan tekstini alkuun: miten kasvoin Tristanian avulla? Hyväksyn, että välimatka on joskus lopullinen, joskus kurottavissa. On uusia alkuja ja on paluita uudenlaisena. Ihmistä ytimiään myöten murjovista kokemuksista voi selvitä. Saa rakastaa epätäydellisenä.
– –

Marianna Kurtto
Tristania
WSOY 2017
romaani.
331 sivua.
Sain kirjan kustantajalta kirjamessujen bloggaaja-aamiaisella.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

24 joulukuun, 2017 · 6:00 am

Ella Kanninen: Ella kotona Italiassa

Ja tapahtui niinä päivinä, että lukija turhautui joulukuun pimeyteen. Vettä vihmoi vaakasuoraan lähes joka päivä. Vaihtelu ei virkistänyt: joinain päivinä vesi sakeutui lumirännäksi.

Lukija poikkesi loskasta vetisenä lähikirjastossa. Pikalainahyllystä hän nappasi kirjan, jonka kannessa hymyili valoisalta vaikuttava nainen, Ella. Ehkä lukija löytäisi myös kansien välistä kaamoksen kampeavan kokemuksen.

Ella kotona Italiassa.jpeg

Lukija selailee kirjaa ja seuraa sivu toisensa jälkeen Ellaa, jonka kotona Italiassa syksy(kin) näyttää sädehtivältä. Ella reissaa valokuvaajan kanssa ympäriinsä. Vaikka kirjaan dokumentoituu vähenevän valon maisemia, niissä väreilee vihreys ja viehättävyys, kun taas lukijan kotimaisema peittyy asfaltinmustaan synkkyyteen.

Lukija pohtii sattumaa ja tarkoitusta. Miksi Ella päätyi Italiaan, miksi lukija laahaa jalkojaan loskassa pohjan perillä? Lukija makustelee Ellan sanoja:

Asiat tapahtuvat, koska niiden on tarkoitus tapahtua.

Kirjassa Italian maakunnat tarjoavat herkkuja toisensa perään, viini virtaa ja ihmiset levittävät iloa patiopöydissä, jossa sukupolvet ja lähiympäristö nauttivat toistensa seurasta. Lukija pakenee todellisuuttaan tuohon leikittelevään ystävyyden ilmapiiriin. Lukijaa kismittää vain se, ettei kirjassa ole kunnon karttaa, johon voisi kuvatut maakunnat paikantaa.

Lukija lukee Ellan ystävistä, jotka ovat löytäneet elinkeinon italialaisten raaka-aineiden hyödyntäjinä. Paikalliset taiturit loihtivat makusinfonioita lähiruoka-antimista. Lisäksi Italiaan vetäytyneet suomalaiset ovat löytäneet uuden elämän Saapasmaassa. Sukulat maistelevat kypsyttämäänsä barolea, Gardajärven rannalla suomalaisrouva emännöi luksushotellia ja Vera Vala kokkailee Milanossa. Lukija on lukenut Valan dekkarit ja havahtuu talvihorroksesta luettuaan, että seuraava kirja tulee kertomaan etruskeista, lukijaa nuoruudessa kiehtoneesta, ammoin kadonneesta kansasta.

Lukija kerää kirjasta reseptejä. Ehkä hän kokkaa joskus joitain kirjan herkkuohjeista ja muistaa silloin, että olipa kerran joulukuu, jolloin kirjan lempeä todellisuuspako auttoi selviämään loppuvuoden pimeistä päivistä.

– –

Ella Kanninen
Ella kotona Italiassa
Tammi 2017
valokuvat Ofer Amir
matka- ja ruokakirja
234 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

Kirjan traileri: tässä.

Ajatuksiani edellisestä Ella-kirjasta: tässä.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus

Avainsanat:

23 joulukuun, 2017 · 6:06 am

Joulukalenteriluukku 23.12.2017. Tittamari Marttinen: Maalivahdin salaisuus

Jouluaaton aatto. Monissa kodeissa häärätään vimmatusti tai matkustetaan joulunviettoon. Tänään pusketaan valmisteluja, jotta huomenna voisi juhla alkaa. Toisaalta tänään voisi jo hellittää. Tulee jouluaika joka tapauksessa. Se tulee yksin eläville, suurille sukulaispitojen järjestäjille, joulukirkossa kävijöille, ei-kristillisille, sairaalassa makaaville, murheista nuutuneille, iloa pulppuaville – kaikille mahdollisille.

Avataan sen kunniaksi kirjabloggaajien joulukalenterin toiseksi viimeinen luukku.

joulukalenteri2017 (1)

Eilen kalenterista löytyi Mrs Karlsson lukee ja huomenna Sininen keskitie.  Kuva: Niina T – Yöpöydän kirjat.

Joulu tulee toivomattakin, mutta saahan myös toivoa. Toivon, että jokaisen lapsen joulupaketeista paljastuu kirjoja. Vanhemmat ja muut läheiset eivät voi parempaa lahjaa antaa lapsen tulevaisuutta ajatellen kuin kirjan ja siihen liittyvän läsnäolon. Ja kun lapsi osaa lukea, yhteinen lukutilanne voi kääntyä vastavuoroiseksi.

Illalla Iida, Ville ja minä mietimme taas,
millaisia lahjoja antaisimme tänä jouluna.
Halusimme antaa lahjoiksi jotain muuta kuin tavaraa.
Kirjoitimme kortteihin lupauksia.
Iida antoi äidilleen lahjaksi 
yhteisen hiihtoretken.
Isälleen hän lupasi lukea ääneen kirjoja.

Näin kertoo varhaisteini-ikäinen Antti ystävänsä joulusuunnitelmista Tittamari Marttisen kirjassa Maalivahdin salaisuus (Opike 2017). Siinä on neljä selkokielistä kertomusta kolmen kaveruksen arkielämästä. Kirjassa minua viehättää leppoisa tavallisuus. Kaveruksille ei erityistä tapahdu, vaan päivissä on ystävyyttä, harrastuksia, koulunkäyntiä ja yhteiseloa. Kaikessa väreilee välittäminen ja jokaisen ominaislaadun hyväksyminen.

Ymmärrän hyvin, että lasten ja nuorten kirjoissa suositaan vaikeita aiheita, jotta lukija saa mahdollisuuksia käsitellä kivuliaita elämänilmiöitä. Maalivahdin salaisuus -tyyppisiä kirjoja tarvitaan myös: kokemus maailmasta ja ympäristöstä on turvallinen, ihmisiin suhtaudutaan kannustaen ja myötätuntoisesti. Marttisen kirjassa ei hötkyillä, ahdistuta eikä kamppailla, eikä ole mikään juttu, että yksi kaveruksista on erivärinen tai eri sukupuolta tai että ystävät ovat erilaisista perheistä tai persoonina kovin erilaisia. Tällainen tavalliseksi tekeminen vahvistaa positiivisia toimintamalleja.

maalivahdin salaisuus

Palaan vielä mainitsemaani parhaaseen lahjaan: kirjoihin ja lukemiseen. Hyvä lukutaito varmistaa elämässä selviytymistä. Siksi ei voi liikaa korostaa jokaisen oikeutta ja velvollisuutta kannustaa kaikenikäisiä ja lukutaidoltaan eritasoisia lukemaan. Taannoin hätkähdin tutkimustulosta, jonka mukaan vain joka neljäs vanhemmista lukee lapselleen. Siihen toivon muutosta. Hmm. Jos joulukalenteriluukkuni alkaa muistuttaa joulusaarnaa, tulkinta taitaa osua oikeaan.

Toivon kaikentasoisille lukijoille uppoutumismahdollisuuksia kirjoihin. Siksi säännöllisesti postaan selkokirjoista, jotta mahdollisimman monelle tulisivat tutuiksi myös kirjat, jotka tähtäävät lukuprosessin tukemiseen. Sisältöä saa olla, mutta kirjaa helpotetaan kielen ja taiton keinoin. Siten saadaan saavutettavia kirjoja – lukemisen hitaudesta, väsyttävyydestä tai muista vaikeuksista huolimatta. Parhaimmillaan selkokirjat ovat kenen tahansa kirjoja kuten Maalivahdin salaisuus, joka sopii kaikille alakoululaisille yksin tai yhdessä – mieluusti kimppalukien ja keskustellen. Oleellista on löytää sopiva kirja, jonka aihe ja tapa kertoa vetää lukijan mukaansa.

Lukuisia ja leppoisia jouluhetkiä!

P. S. Taisin todeta Maalivahdin salaisuuden arkisen tavalliseksi, siis hyvällä tavalla. On siinä realismin ylittävää silmänpilkettä: Suomi voittaa Ruotsin jalkapallon MM-kisoissa.

– –

Tittamari Marttinen
Maalivahdin salaisuus
Opike 2017
4 selkokertomusta (noin 10 – 13-vuotiaille)
kuvitus: Päivi Niinikangas
77 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Selkokirjoista kiinnostuneet voivat blogini avainsanapilvestä klikata ”Selkokirja” – siellä on aimo annos postauksia.

Lisää selkokirjatietoa ja kirjavinkkejä löytyy Selkokeskuksen sivuilta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Selkokirja

19 joulukuun, 2017 · 6:54 am

Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen

Ensimmäinen asia, joka tulee mieleen Haruki Murakamin romaanista Rajasta etelään, auringosta länteen (Tammi 2017), on tyylikkyys. Jazz-klubiympäristö ja japanilaiskaupunkikuvasto ovat siinä osatekijöitä. Hillityn pinnan alla kytevä tunne-elämän hillittömyys vaikuttaa myös. Eniten minuun vetoaa kerronta.

Keski-ikäinen miekkonen, Hajime, kertoo elämästään. Maailma on tavallaan mallillaan, mutta menneisyys aktivoituu miehen mielessä. On kelailun paikka: kuka olen, miksi olen, miten vaikutan muihin?

Tulin kerran vähän yli 20 vuoden ikäisenä ajatelleeksi, että ehkä minusta ei tulisi koskaan kunnon ihmistä. Olin tehnyt virheitä. Mutta ehkä ne eivät olleet edes virheitä. Ehkä ne pikemminkin ilmensivät todellisia taipumuksiani. Ajatus sai mieleni synkäksi.

Romaani pureutuu siihen, mistä sananlasku sanoo: Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Hajimea vaivaa petturuus, jolla hän kohteli ensimmäistä tyttöystäväänsä. Häntä myös askarruttaa lapsuuden tärkein ystävä, ontuva tyttö Shimamoto. Kun Hajime tapaa muuttuneen ystävänsä, hän joutuu tarkastelemaan itseään ja valintojaan aiempaa terävämmin. Taitaa olla uusien valintojen aika, mutta valinnat vaikuttavat muihin ja muiden valinnat itseen.

Murakamin romaani vaikuttaa minuun melankolis-romanttisesti. Koska teksti on taitavaa, en ärsyynny kliseistä. Esimerkiksi romaanin täysiverinen salaperäinen nainen kärsivällisen vaimon vastakohtana ovat sellaisia. Olkoot.

Rajasta etelään, auringosta länteen ei syökse sellaisiin irreaalisuuksiin kuin esimerkiksi 1Q84, Suuri lammasseikkailu tai Kafka rannalla. Virittävä outous on tässä romaanissa tavallisuuden sisällä, se hyrisee henkilökohtaiselta tuntuvan kerronnan moottorina. Murakamilaiset ainekset ovat tuttuja: kuu näkyy, korvia suudellaan, itsemurha-kokemukset liippaavat läheltä ja nuoruus vaikuttaa koko elämää leimaavana. Myös kohtalonomaisuus ja yksinäisyyden perustunne seuraavat kirjasta toiseen. Seuratkoot. Tämä romaani tulee liki, vaikka tunnelma on ”cool”.

Murakami2017

Murakamin kerronnan kirkkaudessa on lukijan ilo paistatella. Minäkertoja-Hajimen tarkka, selkeä ja silti ilmeikäs ilmaisu elämänkulusta, ajatuksista ja tunteista tuottaa esteettistä mielihyvää. Luen murakamiani, tyrkin hienojen kohtien merkiksi paperisuikaleita, ja lopputuloksena on perusteellisesti laputettu kirja. Kirja kertoo minulle ihmisen ikuisesta keskeneräisyydestä sekä aina sisimmässään yksinäisen ihmisen kiinnittymisestä seittisitein muihin, menneeseen, nykyiseen ja tulevaan.

Ei ollut mitään välimuotoa. Ja siellä, missä ei ole välimuotoja, ei ole välitiloja. Luultavasti on ehkä olemassa siinä paikassa, joka sijaitsee rajasta etelään. Mutta ei siinä paikassa, joka sijaitsee auringosta länteen.

– –

Haruki Murakami
Rajasta etelään, auringosta länteen
suomentanut Juha Mylläri
Tammi 2017, alunperin kirja on ilmestynyt 1992
230 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Kirjasta ovat postanneet esimerkiksi Ei vain mustaa valkoisella, Kirja vieköön!, Lumiomena ja Mummo matkalla.

Tästä linkistä pääset lukemaan kaikki Murakami-juttuni.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

17 joulukuun, 2017 · 10:07 am

Kansallisteatteri: Mestari ja Margarita

Olen lukenut Mihail Bulgakovin romaanin Saatana saapuu Moskovaan. Siksi aprikoin, miten kirja taipuu teatteriesitykseksi. Omin silmin pääsen näkemään, että panostus visuaalisuuteen herättää romaanitunnelmia eloon. Näin käy Kansallisteatterin esityksessä Mestari ja Margarita.

MESTARIJAMARGARETA

Mielikuvituksellinen romaani sisältää sakeasti sävyjä ja lukemattomia juonenkäänteitä, joita sitovat Saatanan ja hänen apureidensa toistuva väliintulo ja tapahtumien järjestely. Tärkeitä juonisäikeitä ovat kirjailijan eli Mestarin ja Margaritan rakkaustarina, Mestarin ja runoilijan keskustelut mielisairaalassa sekä Mestarin Pilatus-kirjan käsittely. Nämä erottuvat teatteriesityksessä. Aika säästeliäästi esitykseen irtoaa kirjan karnevalistisia tapahtumamylläköitä, fantasia-aineksia ja kirjoittamisajan poliittis-kulttuurisia piikkejä, veitsenteräviä pilkkaiskuja.

Etenkin lavastusratkaisut ovat hienoja, jopa huikeita. Willensaunan pieni näyttämö ON Pilatuksen palatsi tai ratikkalinjan katunäkymä tai Moskovan yleiskuva kattojen yllä.  Musiikki, liike  ja valot tukevat hienosti tunnelmia. Kohtaukset lomittuvat sujuvasti.

Hienoja hetkiä on esimerkiksi tanssiaisissa: koko näyttämö on pelkkää lainehtivaa Margaritan kirkkaanpunaista silkkimekkoa. Myös Pilatuksen ja Jesuan poistuminen kuunsiltaa pitkin sykähdyttää. Monia hauskoja pikkuyksityiskohtia jää myös mieleen kuten kirjailijaliiton kokoustalon tupsahtaminen pienoismallina katosta. Nukketeatterielementtien yhdistäminen esitykseen miellyttää, etenkin ensimmäisen näytöksen nukkeosuudet naksahtavat paikoilleen ja edistävät juonenkuljetusta. Kaikkea en toisessa näytöksessä ymmärrä: miksi roolihahmo on esillä nukkensa kanssa, miksei roolihahmo silloin riitä? Loppupuoliskolla rakastavaisten sänkykohtaus nukke-esityksenä on kyllä hieno. Nukkeja olisi voinut hyödyntää kaikkiaan enemmän esimerkiksi lisäämään tarinan fanatasiakäänteitä.

Paikoitellen tyylittelyt huvittavat ja kirjalle ominainen hurttihuumori pilkistää, mutta muut sävyt eivät oikein erotu. Kokonaisuutena Mestari ja Margarita on kavalkadi, eikä siksi tarina nouse henkilöihin samastuttavaksi. En usko, että se on tarkoituskaan: näyttämöllä välitetään keskeisteemaa, joka kertoo ihmisistä pelinappuloina. Siitä järjestelystä vastaa Saatana apureineen – on aika tai yhteiskuntajärjestelmä mikä tahansa.

Saatanassa porukoineen on ilkikurista leikittelyä ihmispoloisten ponnisteluilla. Välillä se tehoaa minuun, hetkittäin ei, mutta sen sanon empimättä, että Saatanassa on värisyttävää viekkautta. Muuten roolisuorituksissa on epätasaisuutta, joka laimentaa teatterielämystäni. Esimerkiksi rakastavaisten leimuava lempi ei yllä kakkosrivin istumapaikkaani, vaan kaipaan lisää tulta ja välitöntä läsnäoloa.

Esityksen lopuksi osa yleisöstä huusi bravota ja nousi ylös aplodeeraamaan. Sellaista kokee harvoin suomalaiskatsomossa. Vaikken syttynyt moisiin liekkeihin, vilpittömän iloisena läiskin kämmeniäni yhteen kekseliäille visualisoinneille ja hienoille näyttämökuville.

– –

Mestari ja Margarita
Kansallisteatteri 2017, esitys 16.12.2017
Ohjaus ja dramatisointi Anne Rautiainen
Dramaturgi Eva Buchwald
Lavastus, nuket ja pukusuunnittelu Janne Siltavuori
Rooleissa Marc Gassot, Maria Kuusiluoma, Juhani Laitala, Ilja Peltonen, Annika Poijärvi, Juha Varis.

Lisää Kansallisteatterin sivuilla: tässä.
Muissa blogeissa mm. Kirsin Book Club, Paljon melua teatterista, Teatterikärpäsen puraisuja ja Mannilainen.

6 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, Romaani, teatteri

Avainsanat: ,

16 joulukuun, 2017 · 9:46 am

Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti

”Ei tapahdu mitään. Mitään ei tapahdu.”

Ulkoisesti Marjo Niemen romaanissa Kaikkien menetysten äiti (Teos 2017) ei oikein mitään tapahdu. Silti tapahtuu kaikki.

Mona on nelikymppinen varastotyöntekijä. Hänellä on mies ja päiväkoti-ikäinen tytär. Romaani alkaa siitä, kun Mona käpertyy varastohyllyyn siköasennossa. Vai onko hän kuitenkin kotisohvalla? Vai onko hän sysipimeällä elämänsä näyttämöllä, esirippu muilta suljettuna? Mona on sekaisin.

”Hirveen raskasta tää elämä”

Kuinkahan monta romaania on kirjoitettu mielenterveyden järkkymisestä, onnettomista kotioloista ja kohtaamattomista perhesuhteesta? Monta. Marjo Niemen romaania en luokittele silti millään muotoa liikatuotannoksi. Kaikkien menetysten äidin sijoitan sarjan muotovaliohyllyyn monien muiden seuraksi.

Minäkerronnan puhekielivyöry syöksee sumeilemattomasti Monan mieleen. Se poukkoilee, laukkaa mielikuvituksellisesti, soljuttaa kieltä kiinnostavasti kallonkolkasta toiseen.

Nainen ei ole päässyt yli ydinkokemuksesta: äiti ei katsonut, puhunut, koskenut. Hylätyksi ja huonoksi itsensä kokenut nainen on elämänsä varrella kompensoinut psyykkistä puutteenalaisuuttaan tuhoavin keinoin. Nyt hän on taitekohdassa, jossa muistot, harhakuvat ja nykyisyys astuvat näyttämölle. Ne todellakin esiintyvät Monalle. Ensisijaisia ovat monologit kuolleelle äidille, toissijaisia ovat dialogit oman perheen ja työn kanssa.

Aivot estää mua voittamasta, pääsemästä koskaan yli siitä rajasta joka vois lopettaa sen ainaisen painajaisen ja siks mä herään aina häviäjänä. Se on mun ruumis. Se estää mua. Mut nyt mä katon tän loppuun, nyt mä pysyttelen täällä arkihuoleni kaikki heitän ja tulen täältä jonkun päätä kantaen sinä ihmisenä joka oon, enkä tällaisena surkeena kimppuna mikä mä nyt oon. Käyn pötkölleen lattialle, laskostan raskaat jäsenet lattialle, se on puinen lämmin lattia, pidän varmuuden vuoksi käden äidin kärryn pyörän ympärillä ettei se katoa.

”Onko elämän tarkoitus selviytyä? Onko?”

Niemi näyttää romaanin Monan avustuksella, miten kuolemanhiljaisuus täytetään. Vimmainen viimeinen yritys tehdä tilit selväksi psyykkis-fyysis-sosiaalisesti vaienneen äidin kanssa on hurja kirjakokemus. Onneksi romaani on lyhyt. Siten siinä säilyy intensiteetti, eikä vatvonta verota teemalta tehoja.

kaikkienmenetystenäiti

Samalla hirvittää ja naurattaa ajatukseni, että Mona on kuin maanpäällinen yhden naisen Oneiron, linkoava limbotila, jossa ei ole väliä, onko kuollut vai elossa tai jotain siltä väliltä. Mutta mielen mylly pyörii.

Romaani on tällaisenaan valmis kotimaisten korkeakoulujen kasvatustyön ja psykologian varhaisen vuorovaikutuksen sisältöjen pakolliseksi kurssimateriaaliksi. Juuri siksi se on täysiveristä kaunokirjallisuutta, joka tunnetusti lisää lukijoiden kokemusta ja ymmärrystä ihmisestä.

Riipivästi romaani lähenee sitä, miten vanhempi siirtää seuraavalle sukupolvelle psyykkisen tuhon kierrettä. Mona tekee tietentahtoen tahtomattaan samaa kuin hänelle on tehty.  Monologinäyttämöllään Mona näkee sen. Ja sitten. Esirippu taitaa aueta, valot syttyä Monan estradille. Romaanin loppu vavahduttaa:

Tää on mun käsissä nyt.

– –

Marjo Niemi
Kaikkien menetysten äiti
Teos 2017
romaani, Runeberg-kirjallisuuspalkintoehdokas
146 sivua.
Luin e-kirjana, BookBeat.

Tekstiluolan mielestä kirja on vuoden raskaimpia ja samalla kärkipäässä ajatusten herättäjänä.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

14 joulukuun, 2017 · 4:58 pm

Kirja vieköön Savoyn 13.12.2017

Ja veikin. Siis kirja vei Savoyssa. Baba Lybeckin vuoden viimeisessä kirjaillassa tavattiin Finlandia-romaanipalkinnon ehdokkaista viisi. Cristina Sandu ei päässyt paikalle, mutta Hanna Hauru, Jaakko Yli-Juonikas, Miki Liukkonen, Tommi Liimatta ja Juha Hurme astuivat lavalle.

Kirja vieköön joulukuu

Arvostan, että Finlandia-palkintoehdokkaat pääsevät esille voittajajulistuksen jälkeenkin – eli näin osoitetaan, että kirjat kiinnostavat yhä, ei vain voittaja. Vaikka kirjakisaehdokkuudet ovat muutaman valitsijan makumieltymyksiä tai palkitsemistavoitteita noudattavia, ovat ehdokaskirjat yksi kiinnostava otanta vuoden kirjavirrasta.

Savoyssa oli yllättävän väljää, joten pahaa pelkään, etteivät kaikki ole kanssani samaa mieltä siitä, että Finlandia-ehdokkaita kannattaa kuunnella humun jälkeen. Mutta kyllä kannatti. Me kuuntelijat saimme esimerkkejä jokaisen kirjailijan yksilöllisestä tavasta kirjoittaa. Kuulimme, miten sekä ohuen että paksun proosan luominen vie vuosia. Se edellyttää taustatyötä, muistiinpanoja, suunnitelmia. Se sisältää valkoisen paperin kammoa ja paperille suoltamisen vyöryjä. Jokainen illan kirjailijoista kirjoittaa paljon myös käsin.

Keskustelua käytiin sanojen merkityksestä ja kirjallisuuden tulevaisuudesta. Vedän ensin yhteen näin: sanoilla on merkitystä, ne heijastavat sekä senhetkistä yhteiskunnallista diskurssia että kirjailijan tapaa suodattaa ajatuksiaan. Hanna Haurulla toistuu ”mutta” pettymyksen kitetymäsanana; muut kirjailijat antoivat esimerkkejä uudisyhdyssanoista, joilla luodaan merkityskerroksia. Kirjailijat toivoivat jatkossakin kirjallisuudelta monimuotoisuutta. Juha Hurme ei usko manifesteihin mutta suhtautui riemastuneesti Miki Liukkosen tavoitteeseen laatia sellainen.

Tämän vuoden Finlandia-ehdokasromaaneita pidetään kokeellisina. Olen lukenut niistä vain kaksi, enkä löytänyt käänteentekevää muutosvyöryä suhteessa viime vuosikymmenen erilaisiin proosakokeiluihin. Pääasia on kirjailijan omaäänisyys ja -tyylisyys. En oikein pidä arvottavasta erottelusta perinteinen ja kokeellinen kerronta. Ei kaikki perinteisiä keinoja hyödyntävä proosa ole laimeaa, vaan sen joukossa on paljon kerronnallisesti ja kielellisesti kekseliästä sekä ajatuksia askarruttavaa proosaa – ja kokeellisessa höttöä. Kaikelle on paikkansa ja lukijansa. Ja lukijoista totean, että toivottavasti niitä – meitä – riittää jatkossakin, vaikka kirjan kriisistä, lukuharrastuksen vähenemisestä ja lukutaidon heikkenemisestä on todisteita.

On myös todisteita siitä, että kirjallisuus kiinnostaa. Siitä osoitus on hieno Kirja vieköön! -vuosi. Formaattiin kuuluvat näyttelijöiden ja Baban esittämät tekstiesimerkit illan kirjailijoiden kirjoista johdattelevat elävästi aiheeseen. Niiden vanavedessä kuulija nauliintuu Baba Lybeckin vetämiin kirjakeskusteluihin. Ympärillä ei ole mitään ylimääräistä, keskittyminen sanoihin ja sanojiin riittää. Kokonaisuus sallii sen, että jotkut kirjailijat ovat esiintyjinä sujuvasanaisia viihdyttäjiä, toiset varautuneita. Se sallii myös ammattinäyttelijöiden monologien takelteluhetket. Se sallii lisäksi sohvan, jolla kirjailijoiden on selvästi epämukava istua – tyynyt vievät tilaa, vaan se ei vie tilaa kirjailijoiden ajatuksilta.

Vaikka tapahtuman takana oleva Kirja-Suomi -hanke päättyy, soisin Kirja vieköön! -iltojen jatkuvan jossain muodossa. Palaan otsikkooni: kirja vieköön Savoyn – myös tulevaisuudessa. Suuri kiitos Baballe ja kaikille kirjatapahtuman mahdollistajille!

Savoy joulukuu

Illan esiintyjät: Baba Lybeck, Hanna Hauru, Minna Kivelä, Jaakko Yli-Juonikas, Mari Perankoski, Miki Liukkonen, Taisto Oksanen, Tommi Liimatta, Myy Lohi ja Eetu Känkänen sekä Juha Hurme.

Blogissani muut Kirja vieköön! -kokemukset 1, 2, 3 ja 5.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Romaani, Tapahtuma

13 joulukuun, 2017 · 7:09 am

Jasu Rinneoja: Kauno ja Sutki

Selkokeskus veti tänä vuonna Iloa selkokirjasta -hanketta, jonka seurauksena on ilmestynyt uusia selkokirjoja. Näin on mukaan saatu tuoreita tekijöitä: kirjoittajia ja kustantajia. Reuna Kustannus lähti mukaan niin, että tänä vuonna on ilmestynyt Sanna-Leena Knuuttilan päiväkirjamuotoinen selkoromaani Ne lensivät tästä yli ja Jasu Rineojan kaksiosainen selkotarina Kauno ja Sutki. Ensi vuonna Reunalta ilmestyy selkona ainakin pakinoita ja runoja. Uusien kustantajien selkoavaukset ovat todella tärkeitä.

*

Jasu Rinneojan Kauno ja Sutki -kirja on kirjoitettu selvästi aikuiseen makuun, ja siinä yhdistyy tavallisten ihmisten arki poikkeustilanteeseen. Oleellista on se, että huumori pilkahtaa sekä tilanteissa että kielessä. Se ei silti poista sitä, että kirjassa sivutaan arkoja tunneasioita kuten pelkoja. Ja on kirjassa myös odottamaton rakkaustarina.

Kauno ja sutki.jpg

Ensimmäisessä tarinassa Maija lähtee itselleenkin yllätyksenä talonmies-Kaunon mökille viettämään juhannusta. Se on tavallaan pohjustus hahmoihin, sillä kirjan toisessa tarinassa Kauno auttaa Maijaa ex-mieheen Sutkiin liittyvässä kiperässä tilanteessa. Lempeästi, maanläheisesti ja ilkikurisesti lukijalle paljastuu pala palalta, että hyvä sydän ei ole tietoviisaudesta, ulkomuodosta tai asemasta kiinni.

Maljakosta puuttui paljoa.
Ei se haitannut.
Se oli vähän viallinen, mutta toimi.
Mietin, että Kauno oli samanlainen.

Minä mietin, että niin on tämä kirjakin. Kyllä se toimii, vaikka vielä on kerronnan fokusoinnissa ja selkokielisyydessä rukkaamista. Kirja alkaa lupaavasti kielellisesti helposti, mutta välillä selkokielinen lauserytmiikka ontuu ja kielen helppous-vaikeus-taso vaihtelee. Lopputulema on kuitenkin se, että kirja tuottaa iloa monessa kohtaa. Esimerkiksi mökkiolosuhteet välittyvät elävästi, samoin Maijan viihtyminen ja ennakkoluulot sekä niiden muuttuminen.

Pakko on mainita yksi ehkä epäoleellinen mutta minua vaivaava juonen osa: Miksi Maija marisee mökkijuhannuksen ruokahuollosta, eikä laita tikkua ristiin minkään eteen eikä tuo edes tuliaisia? Joitain muitakin samanmoisia juttuja mietin. Ehkä se on tarkoituksellista, eli se pistää pohtimaan henkilöitä ja ihmisten tapoja. Ja vielä tämä: kansikuva voisi olla vetävämpi – mutta makuasioitahan nämä ovat.

Kauno ja Sutki -kirjan pääosassa on kolhittu väki, joka hyväksyy toistensa epätäydellisyyden. Arvomittarina on se, miten nätisti kohdellaan muita, niin ihmisiä kuin eläimiäkin. Siksi suon, että kirjaa kokeilevat lukijat, jotka eivät pidä ylimakeista tarinoista mutta pitävät toiveikkuudesta. Ja tietysti kirja kuuluu lukijoille, jotka haluavat hyväntuulisia, lyhyitä ja helposti luettavia kirjoja. Tällä pääsee vaivattomasti lukemisen alkuun. Ja vaikka alussa totesin kirjan kirjoitetun aikuiseen makuun, sopii nuortenkin lukea Kaunon, Maijan ja Sutkin epätavallinen kolmiodraama.

– –

Jasu Rinneoja
Kauno ja Sutki
Reuna 2017
selkokirja
136 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Selkokirja

Avainsanat:

12 joulukuun, 2017 · 6:51 am

Harri Veistinen: Kotitekoisen poikabändin alkeet

Viime syksynä viehätyin Harri Veistisen Kotitekoisen poikabändin alkeet -nuortenromaanista (S&S 2016). Nyt on siitä ilmestynyt Leena Kaivosojan selkomukautus (Opike 2017).

Selkoistus vaikuttaa mittatilaustyöltä yläkoululaisille, joilla on lukemisen ja keskittymisen vaikeuksia. Jos alkuperäinen, noin 200-sivuinen nuortenromaani tuntuu paksulta pakertamiselta, alle 100-sivuinen selkoversio olkoon varteenotettava vaihtoehto. Toivon todella, että kotiväki ja opettajat tyrkyttävät tätä teosta lukemista empivälle yläkoululaiselle. Kirjassa on kaikkia ainekset virkistävälle lukukokemukselle.

Kotitekoisen poikaändin alkeet.jpg

Lyhennelmässä säilyy suuri osa sympaattisesta tarinasta – tyylistä ja tunnelmasta tinkimättä. Juoni on selkeä: kaikkien odotusten vastaisesti ja nokittelusta huolimatta huomiota karttelevat pojat perustavat bändin. Samalla kerrotaan ystävyydestä, ihastumisesta, koulumaailmasta ja erilaisista perheistä.

– Mun elämän kohokohta on se,
että Sofia sanoo mun nimen väärin.
Haluan jotain parempaa,
sanoin Onnille.
– Mä ymmärrän sua,
mutta tuo bändi on ihan hullu idea.
Eihän me osata edes soittaa eikä laulaa,
Onni sanoi.

Minäkertoja taustoittaa tapahtumia, ja puhekielinen dialogi kuljettaa liukkaasti juonta. Kokonaisuus on helppolukuinen, sillä selkotyyliin lyhyet kappaleet ja kapeat palstat tukevat teknistä lukutaitoa. Vaikkei itse kieli ole helpointa selkokieltä, se on silti sangen sopivaa lukemisen väsyttävyyttä valittaville teineille, myös pojille – tai etenkin pojille.

Vaikka ote on rento, tunteita käsitellään laidasta laitaan. Esimerkiksi hupaisten tilanteiden taustalla selvitetään suurta surua. Toistan: sympaattinen Kotitekoisen poikabändin alkeet pysyy selkokielisenäkin mainiossa nuortenkirjarytmissä.

– –

Harri Veistinen
Kotitekoisen poikabändin alkeet
selkomukautus Leena Kaivosoja
Opike 2017
nuortenkirja
96 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Romaani, Selkokirja

Avainsanat: ,

11 joulukuun, 2017 · 7:07 am

Sadan vuoden unet

Saduilla ammoin huvitettiin isoja ja pieniä. Tavallisuuden rajoja luvallisesti rikkoviin juttuihin upotettiin todellisia ja epätodellisia, hyviä ja pahoja, rikoksia ja rakkauksia, syntymiä ja kuolemia, selkkauksia ja selviytymisiä. Viihdytettiin ja viihdyttiin. Tiedettiin, että loikkaus mielikuvitukseen ravitsi. Energisoi se edelleen, ja siksi viime vuosina on vasiten aikuisia saatettu satuun.

Olen lähivuosina vinkannut Sari Peltoniemen ja Michael Cunninghamin aikuisten saduista. Nyt on vuoro Juri Nummelinin toimittaman kokoelman Sadan vuoden unet (Jalava 2017). Siinä 13 kotimaista spefi-kirjailijaa sepittää alaotsikon mukaan Satuja aikuisille.

Sadan vuoden unet.jpeg

Kokoelmaa voi nimittää myös fanifiktioksi. Tänä vuonna Tuntemattomasta sotilaasta poiki vaikuttava parinkymmenen novellin antologian Toinen tuntematon (WSOY), ja kotimaisesta kirjakaanonista kohosi kymmenen kertomusta kokoelmaan Jatkuu! (Gummerus).  Sadan vuoden unien prosaisteja ovat inspiroineet tutut sadut. Hölmöläisten, Aisipoksen, Grimmien ja Andersenin sadut esimerkiksi ovat kokoelman versioiden pohjana, ja on yksi tekstintekijä satuillut ihan omin päin klassikkosatuaineksia varioiden.

Huomaan terästäytyväni tunnistamaan esikuvia. Tunnen hoksaamisen iloa, kun keksin nopeasti lähtökohtasadun, ja kihelmöin uteliaisuutta, kun se on pitkään kätköksissä. Kirjan lopussa kirjoittajat paljastavat kimmokesatunsa, ja myös valinnan taustoista on mukava lukea.

Perinnesaduille ei ole vierasta railakas meno, julmuudet tai kieroudet, ja niitä vilisee myös Sadan vuoden unet -kokoelmassa. Ehkä odotin roisimpaa otetta kuin kohtasin. Tämä ei ole moite, pikemminkin pieni yllätys.

En erota varsinaista säihkettä, sillä satuilut sävyttyvät synkänpuoleisiksi. Markus Leikolan hölmöläismukaelmasta tihkuu virkistävää hirtehisyyttä. Innostun Sari Peltoniemen sadusta ”Kissan sisin olemus”. Syynä voi olla sekin, että sadun esikuva ”Saapasjalkakissa” oli kuvakirjana lapsuuteni lempikirjoja. Peltoniemen tarinan tapahtumien taipuminen taksitoimintaan torppaa totisuuden, ja sepäs minua riemastuttaa. Lisäksi Peltoniemi onnistuu sisällyttämään sepitykseen silkkaa satumaisuutta.

Kaksi modernisaatiota viehättää kovasti. Juha-Pekka Koskinen kuljettaa nykyajan perhe- ja ympäristökysymykset ”Lumikuningatar”-sadun kehikkoon, jolloin ”lumi” saa alakulttuurimerkityksiä. Pidän lopputulosta linjakkaana, myös yllätyksellisenä. Johanna Sinisalon Hantta ja Kertsi -henkilöt kulkevat Grimmien viitoittamalla tiellä päihdeperheestä pedofiilikellariin. Minua heilauttaa sadun takaa raottuva todellisuus neuvokkaista lapsista nykyteknologian taitajina, joiden elämään sadut tai satumaisuus eivät ulotu.

Mainitsen vielä muutaman mieltäni kaihertavann aikuissadun. Tiina Raevaaran ”Korppi” ja Anne Leinosen ”Luola” väreilevät pahaenteisesti ja salaperäisesti. Perinnesatuihin sisältyy symboliikkaa, mutta versiosatuun voi istuttaa metaforisuutta. Ainakin niin haluan lukea ja tulkita Johanna Venhon ”Sadan vuoden unet”, josta noukin säväyttäviä kiteytymiä.

On aivan makuasia, pitääkö kokoelmaa monipuolisena vai epätasaisena. Antologian luonne on sellainen, että jokaisen kirjoittajan ominaislaatu ja tyyli erottuvat. Olkoon niin, joten antaa arjen ajankuluksi aikuiselle sopia iltasatu silloin tällöin. Siksi suosittelen Sadan vuoden unia. Sen pituinen se.

– –

Sadan vuoden unet. Satuja aikuisille
Toimittanut Juri Nummelin
Kirjoittajat: Markus Harju, Artemis Kelosaari, Juha-Pekka Koskinen, Markus Leikola, Anne Leinonen, Heikki Nevala, Sari Peltoniemi, Tiina Raevaara, Marika Riikonen, Johanna Sinisalo, Vesä Sisättö, Shimo Suntila, Johanna Venho
Jalava 2017
331 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muualla mm. Usva, Kirjan vuoksi, Kirjat kertovat.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit

Avainsanat:

7 joulukuun, 2017 · 7:00 am

Suomalaisten painajaisia 2 ja ihan toisen kirjan arvonta

Eilen on juhlittu 100-vuotiasta Suomea. Tänään saattaa vaivata ainakin henkinen krapula kaikenlaisen kekkeröinnin vuoksi. Siksi kannattaa käyttää palautumisen tukena pilakuvia suomalaisesta arkikäyttäytymisestä ja -mentaliteetista.

Viime vuonna ilmestyi kirjana ensimmäinen osa Suomalaisten painajaisia -sarjakuvista. Tänä vuonna on Karoliina Korhoselta ilmestynyt osa 2, alaotsikoltaan Lisää vähäsanaista vertaistukea. Konstit ovat tutut ensimmäisestä osasta. Joka sivulla pallopäinen ja vähäeleinen Matti kohtaa yhden kiusallisen – yleensä sosiaalisen – tilanteen. Muoto muistuttaa siis enemmän sarjaa yksittäisiä pilakuvia kuin varsinaista sarjakuvaa.

suomalaistenpainajaisia2

Kakkososassa Matti esimerkiksi on painajaismaisissa tilanteissa ruuhkassa tai jonoissa. Matti myös kipuilee tilanteissa, joissa hän matkustaa ja viettää kesää. Monissa stripeissä on tunnistettavia tilanteita. Toisinaan yleistykset ovat turhan yllätyksettömiä, mutta on joukossa virkistäviä havaintoja. Saattaa niistä viritä keskustelua kanssakansalaisten tai tänne muuttaneiden kesken. Englanninkielisinä Matin mielialoja voi seurata Karoliina Korhosen blogissa Finnish Nightmares.

*

Mutta mitä tekee Matin seurana Pasi Ilmari Jääskeläisen romaani Väärän kissan päivä?  Korhosen kirjassa Matti silloin tällöin unohtelee asioita, ja Jääskeläisen kirjassa muistamisen dilemmaa käsitellään monin tavoin. Joitain yhtäläisyyksiä yhteisen kustantajan lisäksi siis löytyy! Aasinsillat sikseen.

Minulla on hienosta Väärän kissan päivästä (lue lisää tästä) varakappale. Vastaa kysymykseeni ja voita arvonnassa itsellesi joulukirja. Kysymykseni kuuluu: mikä on sinua piinaava suomalainen painajainen, jota et oikeastaan haluaisi muistaa? Ja koska joulu on armollista aikaa, voit osallistua arvontaan myös mitään muistamatta – kunhan jotain vastaat. Vastausaikaa on 10.12. klo 10 mennessä.

Väärän kissan päivä

*

 – –

Karoliina Korhonen
Suomalaisten painajaisia 2. Lisää vähasanaista vertaistukea
Atena 2017
sarjakuva
Sain kirjan kustantajalta.

19 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, sarjakuva

Avainsanat: ,

6 joulukuun, 2017 · 9:03 am

Törkeän hyvää runoutta!

Hyvää itsenäisyyspäivää! Runomaljan nosto 100-vuotiaalle Suomelle!

Kalevala, Aleksis Kivi ja Eino Leino pohjustivat suomalaisen runopolun, jolla on tilaa taivaltaa, Edith Södergran tasoitti sitä monen muun kulkea, ja Kirsi Kunnas varmisti, että lapsetkin nauttivat matkasta. Muutaman runoilijan mainitsen nimeltä, vaikka viimeisen sadan vuoden säteeltä riittäisi rutkasti säkenöiviä sanailijoita mainittavaksi.

Vuoden lopun henkeen kuuluvat monenmoiset vuoden paras -seulonnat. Omppu haastoi valitsemaan parhaimman tänä vuonna luetun runokirjan: Törkeän virallinen runo-Finlandia -haaste (ja koonti tässä).

Jokaiselle varmasti löytyy tämän vuoden ja aiempien aikojen runotarjonnasta luettavaa. Jos olettaa runojen olevan vaikeasti avautuvia, voi tutustua lyriikkaan selkorunojen avulla, tai tarttua epäröimättä vanhaan riimirunouteen tai viimeisten vuosikymmenten vapaaseen mittaan – antaa mahdollisuus kielen vivahteille, kuville, mielikuville, avoimille ajatuksille, tunteille ja kokemuksille.

Vuoteeni on mahtunut useita hienoja runokirjoja. Tänä itsenäisyyden juhlavuotena olen myös tutustunut erilaisiin teemakokoelmiin, esimerkiksi antologiat Katso pohjoista taivasta, Olet täyttänyt ruumiini tulella ja Ikäisekseen hyvin säilynyt tarjoavat hienoja hetkiä kotimaisen runon seurassa.

Varsinainen valintani kallistuu kokoelmaan, jonka lukemisesta ei ole vielä pitkää aikaa. Kirja on ja pysyy yöpöydälläni, palaan siihen säännöllisesti, lämmittelen sen hehkussa käsitellä ikuisia rakkauden ja kuoleman teemoja. Vaikutun kerta toisensa jälkeen.

Minun tänä vuonna lukemistani runokirjoista mieleentunkeutuvin ja säväyttävin on Tomi Kontion Saattaa, olla (Teos 2017, lisää tässä linkissä). Perusteluni tulevat suoraan Kontion kirjasta:

Alussa ei ollut sanaa,
eikä lopussa, edes aamenta,
ei sanaa joka loisi tai päättäisi,
kaikki sanat ovat tässä välissä.
Sanat laittavat kuvat liikkeelle
niin kuin kaksitahtinen moottori ja vaunuja vetävä hevonen,
prosessori, sydän, aivojen pienet harmaat varpuset
– –

Saattaa, olla_lukija

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Runot

Avainsanat: