”Ei tapahdu mitään. Mitään ei tapahdu.”
Ulkoisesti Marjo Niemen romaanissa Kaikkien menetysten äiti (Teos 2017) ei oikein mitään tapahdu. Silti tapahtuu kaikki.
Mona on nelikymppinen varastotyöntekijä. Hänellä on mies ja päiväkoti-ikäinen tytär. Romaani alkaa siitä, kun Mona käpertyy varastohyllyyn siköasennossa. Vai onko hän kuitenkin kotisohvalla? Vai onko hän sysipimeällä elämänsä näyttämöllä, esirippu muilta suljettuna? Mona on sekaisin.
”Hirveen raskasta tää elämä”
Kuinkahan monta romaania on kirjoitettu mielenterveyden järkkymisestä, onnettomista kotioloista ja kohtaamattomista perhesuhteesta? Monta. Marjo Niemen romaania en luokittele silti millään muotoa liikatuotannoksi. Kaikkien menetysten äidin sijoitan sarjan muotovaliohyllyyn monien muiden seuraksi.
Minäkerronnan puhekielivyöry syöksee sumeilemattomasti Monan mieleen. Se poukkoilee, laukkaa mielikuvituksellisesti, soljuttaa kieltä kiinnostavasti kallonkolkasta toiseen.
Nainen ei ole päässyt yli ydinkokemuksesta: äiti ei katsonut, puhunut, koskenut. Hylätyksi ja huonoksi itsensä kokenut nainen on elämänsä varrella kompensoinut psyykkistä puutteenalaisuuttaan tuhoavin keinoin. Nyt hän on taitekohdassa, jossa muistot, harhakuvat ja nykyisyys astuvat näyttämölle. Ne todellakin esiintyvät Monalle. Ensisijaisia ovat monologit kuolleelle äidille, toissijaisia ovat dialogit oman perheen ja työn kanssa.
Aivot estää mua voittamasta, pääsemästä koskaan yli siitä rajasta joka vois lopettaa sen ainaisen painajaisen ja siks mä herään aina häviäjänä. Se on mun ruumis. Se estää mua. Mut nyt mä katon tän loppuun, nyt mä pysyttelen täällä arkihuoleni kaikki heitän ja tulen täältä jonkun päätä kantaen sinä ihmisenä joka oon, enkä tällaisena surkeena kimppuna mikä mä nyt oon. Käyn pötkölleen lattialle, laskostan raskaat jäsenet lattialle, se on puinen lämmin lattia, pidän varmuuden vuoksi käden äidin kärryn pyörän ympärillä ettei se katoa.
”Onko elämän tarkoitus selviytyä? Onko?”
Niemi näyttää romaanin Monan avustuksella, miten kuolemanhiljaisuus täytetään. Vimmainen viimeinen yritys tehdä tilit selväksi psyykkis-fyysis-sosiaalisesti vaienneen äidin kanssa on hurja kirjakokemus. Onneksi romaani on lyhyt. Siten siinä säilyy intensiteetti, eikä vatvonta verota teemalta tehoja.
Samalla hirvittää ja naurattaa ajatukseni, että Mona on kuin maanpäällinen yhden naisen Oneiron, linkoava limbotila, jossa ei ole väliä, onko kuollut vai elossa tai jotain siltä väliltä. Mutta mielen mylly pyörii.
Romaani on tällaisenaan valmis kotimaisten korkeakoulujen kasvatustyön ja psykologian varhaisen vuorovaikutuksen sisältöjen pakolliseksi kurssimateriaaliksi. Juuri siksi se on täysiveristä kaunokirjallisuutta, joka tunnetusti lisää lukijoiden kokemusta ja ymmärrystä ihmisestä.
Riipivästi romaani lähenee sitä, miten vanhempi siirtää seuraavalle sukupolvelle psyykkisen tuhon kierrettä. Mona tekee tietentahtoen tahtomattaan samaa kuin hänelle on tehty. Monologinäyttämöllään Mona näkee sen. Ja sitten. Esirippu taitaa aueta, valot syttyä Monan estradille. Romaanin loppu vavahduttaa:
Tää on mun käsissä nyt.
– –
Marjo Niemi
Kaikkien menetysten äiti
Teos 2017
romaani, Runeberg-kirjallisuuspalkintoehdokas
146 sivua.
Luin e-kirjana, BookBeat.
Tekstiluolan mielestä kirja on vuoden raskaimpia ja samalla kärkipäässä ajatusten herättäjänä.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 