Antti Tuuri on ajan hermolla siten, että sisällissota-ajasta on vierähtänyt kutakuinkin 100 vuotta ja sitä muistellaan nyt valtakunnasamme tiheästi fakta- ja fiktiokeinoin. Tuuri yhdistää ne, sillä Tammikuu 18 (Otava 2017) perustuu dokumentteihin mutta ilmiasu on romaanimuotoinen.
Kirjan tapahtumat sijoittuvat vuodenvaihteeseen Pohjanmaalla. Takautuvasti kertoja, Ahto Sippola, kertoo edellisvuoden lopun valmistelureissuja, mutta pääpaino on otsikonmukaisesti tammikuussa 1918. Silloin viedään voimat venäläisiltä sotilailta ja aseistetaan suojeluskunta. Romaani kuvaa konkreettisesti, miten iso venäläiskasarmi vaikuttaa ympäristöön aikana, jolloin ei enää Pohjanmaa eikä muukaan Suomi ole osa Venäjää.
Tuurin tiukka dokumentointityyli minäkerrontana kuulostaa uskottavalta. Kertoja on mielenkiintoinen sekoitus sisäpiiriläistä ja ulkopuolista. Oiva tapahtumatallentaja siis. Hänessä viehätyn perhekeskeisyydestä ja velvollisuudentuntoisuudesta. Hän on järkimies, eikä hän lähde mukaa yliampuviin vouhotuksiin. Hän hoitaa asiallisia asioita.
Kertojalla on hetkittäin silmää komiikalle. Esimerkiksi juopot ja kelvottomat uhoajat näyttävät naurettavat puolensa. Romaanin alkupuoli vetää hienosti, mutta loppupuoliskolla välillä väsähdin runsaaseen väkimäärään, pikkupiirteisyyteen ja hienoiseen junnaamiseen.
Tuurin romaani muistuttaa monien muiden sisällissotaa kuvaavien tekstien tapaan siitä, että aluksi korostui suojeluskuntien ja jääkärien motiivi ajaa venäläiset sotajoukot itsenäistyneestä Suomesta sotkemasta selvää uuden valtion asiaa, jonka haluttiin olevan Neuvosto-Venäjästä riippumaton. Se, että tilanne riistäytyi verikekkereiksi saman valtion väen kesken, on tragedia pahimmasta päästä. Kohtalokkaaseen kahakointiin johtivat huhut, vihapuheet ja paikkaansa pitämättömät yleistykset, kuten esimerkiksi valkoisten puolella se, että yhtäkkiä kaikki vasemmistolaiset luokiteltiin venäläisiksi, ryssiksi. Mutta tuo kaikki sisällissodan taisteluihin ja niiden jälkimaininkeihin liittyvä on vielä tulevaisuutta Tuurin kirjassa.
Istuimme hetken rukoushuoneella omissa ajatuksissamme; sitten Bergman halusi puhua niistä monista asioista, joita olimme yhdessä tehneet isänmaan hyväksi viimeisten vuosien aikana. Kuulin, että se jo kaipasi niitä aikoja. Minä ajattelin tulevaisuutta, mutta en osannut aavistaa millaiseksi se muodostuisi.
*
Tuuri on ammattimies, ja niin Tammikuu 18 jatkaa vakuuttavasti kirjailijalle ominaista dokumentaaristyylistä minäkerrontaproosaa. Osallistun romaanilla Ompun 1918-kirjahaasteeseen, ja lisäksi liitän sen blogini itsenäisyysjuhlaan, jossa julkistan peräkkäin jutut kolmesta 1918-vuoteen kytkeytyvästa, keskenään kovin erilaista kirjasta. Eilen postasin Pirjo Tuomisen romaanista Tulen väri punainen ja huomenna Heidi Köngäksen kirjasta Sandra.
– –
Antti Tuuri
Tammikuu 18
Otava 2018
romaani
220 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 