Päivittäinen arkisto: 1 joulukuun, 2017

Aika sisältää ajattomuuden, toiston ja kierron. Niitä pistää minut miettimään Pauli Tapion esikoisrunokokoelma Varpuset ja aika (Poesia 2017).

5.

Tiedäthän: ”Jos kaikki aika on alati tässä, on kaikki aika tavoittamatonta.”

Tapion runoista tavoitan paljon sellaista, joka herättää uteliaisuutta. Aloitan tyylistä. Runoissa on suoruutta, välillä ihan konkreettisesti suorasanaista. Niissä on luettelointia numeroin tai aakkosin. Joissain runoissa on nimi, toisissa ei. On niissä ihan runoa itseään, perinnetietoisuutta sekä symbolien ja metaforien tietoista taituruutta. Pari kertaa ilkikurisuus yllättää: runo ruokkoutuu loppusoinnulliseksi. Monesti runot säksättävät kaksirivisin säkeistöin, ja usein säkeistöjä ylittää sanojen silta. Esimerkiksi pätkäisen palan runosta ”Aamulaulu II” näin:

– –
siltoja lasketaan, nostetaan, ja piiri syttyy, sammuu,
ainainen vesi kimmeltää itseään julki, eikä historiaa ole

vielä, ei valoa, mutta pian jatkuu veronkeruu,
ajattelu, kylien poltto ja puolustus, tulemme lihaksi,
– –

Tuosta jälkimmäisestä säkeistöstä rakennan sillan teemoihin, jotka minua Tapion kokoelmaan sitovat. Kirja alkaa kymmenkohtaisella runolla, jota pidän epävirallisena sisällysluettelona, no, johdantona ainakin. Siinä runon puhuja luettelee tv-sarjoista tuttuja julmuuksia, ja kohdassa 5 hän niittaa: ”Käsikirjoittajat tunsivat yleisön paremmin kuin yleisö itse.”

Nyt palaan aikaan, kiertoon, muuttumattomuuden ytimeen. Kokoelman osastossa ”Inferno” minut havahdutetaan ihmisen kekseliäisyyteen kiduttaa toisia ihmisiä. Sitä samaa, mitä tuijotamme HBO:n ja Netflixin suosikkisarjoissa fiktiona, on tapahtunut ja tapahtuu. Runojen jälkikirjoituksenomaiset proosalliset kidutuskuvaukset heijastuvat pakolaishukkumisten lukumääriin ja runon puhujan arkisiin päiväkirjamerkintöihin, jotka päättyvät:

3.11.2016

Jopa 240 voinut hukkua Libyan rannikolla.

Lopulta vain vähän on minun vallassani.

Jospa runot haluavat ravistella minut tekemään ajallani kuitenkin sen, mikä on minun vallassani? Jospa minun on tiedostettava ihmisessä helposti heräävä julmuus – varottava sitä itsessäni? Jospa eläisin korvat auki; kuulisin varpusten äänen, noiden huomaamattoman maantienväristen sirkuttajien, joita (toivottavasti) riittää sittenkin, kun minua ei ole, kun ketään ei ole?

Ja nyt pääsen varpusiin. Mutta ennen loppuhuipennusta sanon, että Varpuset ja aika on toisaalta hajanainen ja kuitenkin koen saavani sen runoparvesta monia sattuvia säkeitä aukkoiseen lintuverkkooni. Toisin sanoen löydän runoista uuteen asentoon räpisteleviä ajatuksia. Palaan toistuvasti kokoelman keskivaiheen ydinrunoon ”1986 -”. Vuosiluku on runoilijan syntymävuosi, ja runossa on nykyisyyttä ja tulevaisuudennäkymiä. Haluan lopettaa juttuni juuri tuon runon loppuun. Ajasta on kyse, historiasta, muistista, toistosta, kierrosta:

– –
olimme paluumatkalla tuntemattomaan,
aikaan, jolloin unohduimme vihdoin, tsirp tsirp,
sanoivat varpuset jälkeemme.

– –

Pauli Tapio
Varpuset ja aika
Poesia 2017
runoja
96 sivua.
Kirja voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon 2017.
Sain kirjan kustantajalta.

Lue Ompun hieno juttu runokokoelmasta.