Tämänkertaiselle kirjabloggaajien klassikkokierrokselle valitsin lastenromaanin, jonka ajankestävyyttä halusin kokeilla. Oiva Paloheimon satu Tirlittan (WSOY 1953) kertoo orpotytöstä, jonka ukkosilma heittää kanavaan. Rajumyrskyn seurauksena koti palaa ja perhe katoaa. Tirlittan lähtee etsimään onnea. Kaiken takana on perustarve: kokemus rakastetuksi tulemisesta.
Tirlittanin hahmo on sadun ydin. Kuvankaunis resupekka yöpuvussaan kiertää maaseutua kesäkuukaudet sydän särkyneenä. Paloheimo ulottuu hienosti pikkutytön sieluun, joka on menettänyt paljon, kaipaa paljon ja selviää tarkkavaistoisuuden, mielikuvituksen ja kerkeän kielen ansiosta.
Saturomaaninjuoni tarvitsee käänteitä, ja niitä seuraa joka luvussa. Usein ne kilpistyvät pettymyksiin ihmissuhteissa. Mielenkiintoista kuvauksessa on se, että joukossa on paljon ääripäitä sekoittavia tilanteita, eikä itse Tirlittan ole yksiselitteinen hahmo. Hienoja kohtia koen luuvalosta kärsivän rouvan seurassa ja sirkuksessa. Lopun sairaalajaksossa tuodaan tarvittavaa toivoa elämään.
Päähenkilössä tunnistan naapurimaan remutytön piirteitä. Peppimäistä on orpous, selviytymiskeinot aikuisten maailmassa, uppoutuminen kuvitelmiin ja liioittelevien juttujen kertominen kaikille halukkaille. Tirlittan on kuitenkin kovin melankolinen pohdiskelija verrattuna Peppiin. Paloheimo luonnehtii ytimiin pureutuvasti erityisherkän, rakkaudennälkäisen, voimakkaasti tuntevan lapsen tapaa ajatella ja käyttäytyä. Siinä on aitoutta ja ajattomuutta.
Tirlittan, pieni ihminen ihmisten ihmemaassa, uupui tähän kaikkeen tämän tästä, nukahti ja unohti, heräsi taas ja joutui siinä paikassa onnen ja onnettomuuden ristiaallokon heiteltäväksi. Sellainen hän oli, ja sellaista hänelle aina tapahtui. Aina hänelle tapahtui jotakin tavatonta ja uskomatonta. Tapahtui yhtenään hyvää ja huonoa, mutta aina se oli tahatonta ja uskomatonta. Niinkuin nytkin.
Aikaa ei sen sijaan kestä tukeutuminen Taivaan Isään. Epäilen maailmamme maallistuneen niin, että harras lapsenusko voi tuntua vieraalta, vaikka se onkin perusteltua pienen, yksinäisen ja perheettömän tytön tilanteessa. Isää kaipaavalle tytölle Taivaan Isälle juttelu antaa voimaa. Karkea vastakkainasettelu turvallisen maaseudun ja kalsean kaupungin välillä ei istu tähän päivään, eikä neekerimuija-vertaus pääsisi nykysatuihin. Ulkonäköön perustuvat yleistykset tuntuvat tunkkaisilta. Sanastossa on paljon vanhahtavaa okariino-soittimesta lähtien, mutta se rikastaa kieltä.
Pidän sadun lukujen alkujen rytmikkäistä, nelirivisistä, sisältöä selittävistä loruista, kuten Tirlittan etsi kotia: / Tirlittan rukoili. / Tirlittan pois-pois potkittiin, / Tirlittan rähisi. Tytön sielunmaiseman ilmaisuista nautin myös. Mietin paljon sitä, miten nykylapsi ottaa tarinan vastaan. Tirlittanin ikää ei paljasteta, se on jotain 7–13 välillä, ja senikäiselle lukijalle tai kuuntelijalle satu käynee, parhaiten aikuisen seurassa. Minä kuuntelin kirjan Inkeri Walleniuksen sävykkäästi lukemana. Kirjan herkkäviivaisessa kuvituksessa Tirlittan näyttää varhaisteiniltä.
Kokonaisuutena satu on kasvukertomus siitä, miten vaikeissa tilanteissa lapsenomaisuus kantaa ja vähitellen karisee. Symbolismia luen myös: rajumyrsky kuvaa perhekriisiä, jossa isä lähtee, perhe hajoaa ja lapsi etsii keinoja selvitä hylkäämisestä. Selviytymistarina Tirlittan jatkakoon elämäänsä, ja samalla siitä voi siivilöidä 1950-luvun arvomaailmaa.
– –
Oiva Paloheimo
Tirlittan. Orpotyttö ihmisten ihmemaassa
WSOY 1953
saturomaani
kuvittanut Rolf Sandqvist
äänikirjana 3 h 16 min , 63 sivua – BookBeat
äänikirjan lukija Inkeri Wallenius
Otoksia Ylen tv-elokuvasta, Yle Areena https://yle.fi/aihe/artikkeli/2008/06/02/tirlittan
Huomasin, että muutama bloggaaja on tarttunut Tirlittaniin: Luettua elämää, Tarinautti ja Kirjasähkökäyrä.
– –
Klassikkohaasteen osan 6 postauksia pääsee lukemaan Kirjapöllön huhuiluista.
Klassikkosarjani:
Mihai Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan
William Shakespeare: Romeo ja Julia
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa
Anna Ahmatova: Valitut runot
John Galsworthy: Omenapuu
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 