Kuukausittainen arkisto:helmikuu 2018

27 helmikuun, 2018 · 6:37 am

Ben Lerner: Lähtö Atochan asemalta

Ben Lernerin romaani Lähtö Atochan asemalta (Siltala 2017) lähtee lupaavasti liikkeelle. Heti kyllä huomaan, että raiteita on monta – ja osittain ollaan raiteiltaan. Loppua kohti vauhtini kirjan kera nykii ja eksyn asemalta.

Adam Gordon on amerikkalainen runoilija, joka viettää stipendiaattina aikaa Madridissa. Hän hengailee taidepiireissä, opettelee espanjaa ja koettaa tulla toimeen itsensä kanssa. Kaksi ensimmäistä jotenkin sujuu mutta jälkimmäisen kanssa on pulmia. Notkahduksia riittää myös naisasioissa. Adamin tasapaino on herkillä. Pössyttelyn, juomisen ja psyykelääkkeiden kombo horjuttaa. Ja on muutakin.

Jonkinlainen ajatus kertojapäähenkilöllä on tutkia aitoutta ja siihen kytkeytyen hän tarkkailee kaikkea – eniten itseään – ja ottaa siten etäisyyttä kaikkeen. Niin menettää aitouden.

Lähtö Atochan asemalta.JPG

Nautiskelen romaanin alussa kirjan kielestä, Adamin tavasta kertoa ulkopuolisuudestaan ja teennäisyydestään. Herkullisia ovat esimerkiksi tilanteet, joissa kielimuuri kimuroittaa kanssakäymistä. Kertojan havainnointiterävyys kiinnostaa niissä. Hienon hetken koen, kun Adamin runo luetaan espanjankielisenä käännöksenä yleisölle.

Sanojen itsensä tai niiden merkitysten sijaan jokin tavassa, jolla säkeet oli järjestetty, ilmaisi aavemaista läsnäoloa espanjan takana, minun läsnäoloani, tai ehkä se oli poissaoloani: oli kuin olisin astunut tuntemattomaan huoneeseen tietoisena siitä, etten aiemmin ollut käynyt siellä, mutta nähnyt jonkin kalustuksessa, tuhkakuppiin tumpatuissa sätkissä tai suihkun viereiselle ikkunalaudalle jääneessä kahvikupissa merkkinä, jonka mukaan olin aivan hiljattain lähtenyt.

Romaanin edetessä tympäännyn päähenkilöön. On hänessä jotain säälittävää, räpiköintiä taiteellisten ambitioiden ja valheellisuuden hetteiköllä. Sääli on sairautta, sanoivat ennen vanhaan metsätöissä työkaverini. Se ajatus alkoi punkea päälle, ja olen huojentunut, kun kirjan päätyttyä pääsin Adamista eroon. Ja olen iloinen, että häneen tutustuneet naiset pääsivät hänestä eroon. En saanut surkuhupaisuudesta huvia, eikä enää kerrontataitokaan riemastuttanut.

Aistin ironiaa kirjan lähtöajatuksessa ”amerikkalainen taiteilija Euroopassa”. Lernerin näkemys aiheesta ei antanut minulle yrityksestä huolimatta uutta. Sopii romaani silti syksyllä lanseeraamaani taitelijaromaanihaasteeseen.

Ben Lerner
Lähtö Atochan asemalta
suomentanut Artturi Siltala
Siltala 2017
226 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.
Näkemyksiä muilta bloggaajilta, esimerkiksi Bleue, Omppu ja Riitta.

Taitelijaromaani

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Taiteilijaromaani

25 helmikuun, 2018 · 10:04 am

Jan Rahman & Heli Laaksonen: Maapuupäiv

Viro juhlii juuri sataa vuotta, eikä Suomen itsenäisen vuosisadan kekkereistä ole kauaa. Silläkin tavalla olemme lähellä, veljes-sisarus-kansat. Sukukieliä puhumme, ja kummallekin kansalle pienenä kieliyhteisönä oma kieli on iso osa identiteettiä. Lisäksi  kielien sisällä suhisee monenlaista puhetta: murteita.

Heli Laaksonen on tuonut suomalaiseen kirjallisuuteen oman puhekielensä kirjoitettuna, ja Jan Rahman on tehnyt samoin etelävirolaiselle puhunnalle. Lisäksi he ovat kääntäneet toistensa runoja ja pienproosapätkiä. Niitä on ilmestynyt kokoelmassa Maapuupäiv (Sammakko 2000).

Maapuupäiv

Olen kauan sitten opiskellut viron alkeet, enkä mene alkeet unohtaneena arvailemaan vironkielistä tai viron etelämurteista tekstiä. Silti uskallan väittää, että Laaksosen käännöksissä on myös kulttuurimukautusta, ei vain suoraa käännöstä. Kun Rahmanin teksteissä on paikannimiä, ne muuttuvat lounaissuomalaisille tutuiksi paikoiksi. Ja myös sanonnat mukautuvat täkäläisiksi. Taktiikka on ilmeisen sovittua, sillä samoin on tehnyt Rahman Laaksosen teksteille.

Tiettyä sukulaisuutta Rahmanin ja Laaksosen runoissa on. Niissä on tuokio tai havainto, joka laajenee mentaliteettitunnelmaksi. Esimerkiksi runo ”Ilma läämäbäminek üle ilm” / ”Maa lämppemine koko maas” on sellainen: siinä kuuman kevätpäivän korvasienipoiminta heijastaa mielentakaista.

En ihan pääse Rahmanin pienproosakertomusten taajuuksille, en kaikkien runojenkaan. Jokusen viehätyshetken koen. Laitanpa kokonaisen esimerkin alku- ja käännöskielin:

Poolõ tii pääl

Poolõ tii pääl
tull’ mullõ midägi säänest miilde
mida ma tõõsõ poolõ tii pääl jo
kümme kõrd ärq jõudsõ unõhta

Pualmatkast

Pualmatkast
mää muista semmose assia
mitä mää toisel puoliskol
ehri jo kymmenen kertta unhotta

Tämän kokoelman Laaksos-runoista suuri osa on minulle tuttuja aiemmista Laaksosen kirjoista. Pidän kovasti hänen omaperäisestä ajattelustaan ja lyhyestä tokaisutyylistään. Murre on Laaksosen tunnekieli, ei se tee runoista heppoisia tai vitsejä. Runoissa on kyllä myös leikittelyä, mutta näkemys ihmiselosta on monisyinen.

– –
Elämä o lamppan kamppamist
nii järkevä nii mukava nii tarppelist.
– –

Ja sama eteläviroksi:

– –
Elo om ku lamba sugimine
nii tähtside ja tarku asju tegemine.
– –

Mikä se maapuupäivä oikein on? Kummallakin kirjailijalla on kokoelmassa siitä omat tulkintansa. Laaksosen ”Maapuupäiv”-runossa lähdetään konkreettisesta tilanteesta, ja siinä vaihtuvat myttyyn menneet asiat uusiin mahdollisuuksiin. Rahman versio ”Maa puu päiv” alkaa (lounaissuomeksi): ”Mahretank mee lainkkan käsittä näit sanoi / samal taval?” Tästä pidän: ei ole kielestä kiinni yhteinen ymmärrys vaan meistä ihmisistä. Rahman runo päättyy läikäyttävän toiveikkaaseen päivänkierron jatkuvuuteen.

Tämän kirjan myötä juhlin synttärisankari-Viroa. Suunnittelen tänä vuonna lukevani muutaman virolaiskirjan senkin vuoksi, että Turun kirjamessujen teemamaa on vuonna 2018 Viro.

– –

Jan Rahman & Heli Laaksonen
Maapuupäiv
Sammakko 2000
eteläviron kielestä kääntänyt Heli Laaksonen,
lounaissuomen kielestä kääntänyt Jan Rahman
runoja ja lyhytproosaa
95 sivua.
Olen saanut kirjan vuosia sitten Heli Laaksoselta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Avainsanat: ,

24 helmikuun, 2018 · 8:13 am

Laura Manninen: Kaikki anteeksi

Oletko kuullut varoituksen: jos joku asia vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta, se ei ole totta. Oletko uskonut? Harva uskoo. Sitä ei usko Laura, joka treffaa komean, huomaavaisen, ympäristön lumoavan Mikon. Hän ei halua tunnistaa selviä varoittavia merkkejä.

Mikko katsoi minua vesikarpaloita ripsissään ja halusin uskoa. Miksi piti tapahtua näin outoa, kun olin vihdoin löytänyt onnen? Halusin pitää unelmani ja antaa lounatuulen tanssittaa tulevaisuuteen, jossa en olisi yksin enää koskaan, halusin ryppyyntyä ja painua kumaraan ja harmaantua rinta rinnan, varata vierekkäiset uurnapaikat hautuumaalta ja kuolla käsi kädessä. Ja niin minä uskon mitä hän sanoi.

Laura Mannisen romaani Kaikki anteeksi (WSOY 2018) kertoo suhdetarinan, jossa unelmien mies osoittautuu mieleltään epävakaaksi ja väkivaltaiseksi. Valitettavasti tarinan aihe ei ole harvinainen. Vaan kerrotaanko se tavallisesti? Vastausta jännittäen tartuin kirjaan: hmm, josko kirja on kömpelösti kerrottu, kiusallisesti kirjailijan omakohtainen itsehoitoterapiaromaani. Ei. Temppu on se, miten se tehdään, ja Manninen tekee sen hyvin.

Mikko oli vauhko eläin ja minä olin eläintenkesyttäjä.

Minäkertoja-Laura kertoo seikkaperäisesti suhteen kehittymisen, alkuajan hurahduksen ja hälytysmerkkien ohittamisen. Koska kerronta ylittää tavanomaisen, siihen jää koukkuun. Hieman välillä kohottelen kulmiani runsaille ”kuin”-vertauksille, mutta monesti ne ovat tuoreita ja syventävät sisältöä. Muutenkin kuvaus välittää elävästi tunteet ja tilanteet, etenkin säämetaforat ovat osuvia.

Koska heti kirjan alussa lukijalle paljastetaan, että perhehelvettiä on tulossa, virittäytyy tekstiin kuin hyytävään kauhutarinaan. Ja kauhutarina tämä on. Se on samalla varoitus- ja selviytymistarina. Ja on se sukutarinakin, sillä taustalla viriää epäily, että mummi, itsenäiseltä ja omaehtoiselta vaikuttanut mummi, onkin elänyt isoisän murjomana, siis lapsenlapsilleen aina empaattisen isoisän pahoinpitelemänä. Sukupolviin viittaa myös uusperheasetelma, sillä myös Mikon lapset oppivat väkivaltaan ja vähintään sen ilmapuntareiksi. Ja niin käy lisäksi viattomalle luontokappaleelle, Sopu-koiralle.

Kaikki anteeksi

Sanoma on selvä: koskaan ei voi arvata, mitä perheissä todella tapahtuu. Ja sattuu. Ja miten hengenvaarallisuus hiipii kotiin hiljaa ja varmasti.

Silloin syntyi perusta sairaalle kuviolle, jossa Mikko saattoi tehdä mitä vain ja minä ymmärsin mitä vain.

Romaanissa on hyytäviä kohtia. Esimerkiksi se, kun kirjassa ensimmäisen kerran viedään Mikon harhaiseen mieleen tai ensimmäiseen väkivallan uhkaa tihkuvaan riitaan. Yhteiskunnan suojarakenteet eivät vakuuta, mikä lisää kertojan turvattomuuden tunnetta. Pelastautuminen on vaikea prosessi, siitä kirja todistaa. Siinä ovat pelissä unelmat, toiveet, rakkaus – ja oma mielenterveys ja henki.

Loppua kohti romaani muuttuu opetustarinaksi, mutta perustelluin syin. Kertoja haluaa tehdä perheväkivallan näkyväksi, jotta sen uhrille tuottama häpeä pyyhitään pois ja sen myötä uhrit vähenevät. Tärkeä asia.

– –

Laura Manninen
Kaikki anteeksi
WSOY 2018
romaani
BookBeatin äänikirja, n. 9 t, lukijana Sanna Majuri
eKirja 183 sivua.

9 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

21 helmikuun, 2018 · 5:06 pm

KOM: Veriruusut

Näytelmä päättyy. Valkeakoskelaisen naiskaartin kuoron Veriruusut-laulu hiljakseen hiipuu teatteritalon käytäviin, mutta 100 vuoden takaisten kohtaloiden muisto jää teatterikatsomoon. Se on syytä pitää mielessä, jotta vuosisadassa saavutettu edistys kohti hyvinvointia ja tasa-arvoa jatkuu. Siksi KOM-teatterin versio Anneli Kannon Veriruusut-romaanista on ajankohtainen, merkittävä  – ja koettava.

Sata vuotta sitten sotineet olivat eläviä ihmisiä, joilla oli elämä edessä ja jotka sota perusteellisesti hävitti tai muutti. KOMin tulkinnassa välittyy etenkin nuorten naisten näkökulma. Veriruusujen paperitehtaan likat ovat vain parikymppisiä, keskushenkilö Sigrid vasta 15-vuotias. Tämän tajuamiseen draama johdattaa.

Teatteriesitys noudattaa Kannon kirjan tapahtumia siten, että näyttämöllä nähdään lähinnä romaanin Valkeakoskeen liittyvät tapahtumat. Keskittäminen on erittäin onnistunut ratkaisu, kuten on myös se, että Tampereen työväen teatterin musikaali Tytöt 1918 fokusoi Tampereeseen. Muuten en pidä mielekkäänä vertailla näitä kahta esitystä. Tampereen spektaakkeli kuuluu jättiestradin ja joukkovoiman mahdollistamaan megamusikaaligenreen, kun taas KOMin esitystä voi luonnehtia pienimuotoiseksi musiikkiteatteriksi, joka hyödyntää täysillä kymmenen näyttelijän vahvuuksia välittää väkevää draamaa.

Istuin KOMissa ensimmäisellä rivillä, pääsin sitenkin lähelle henkilöitä, tapahtumien keskelle. Näin näyttelijöiden mikroilmeet, hien ja kyyneleet. Esimerkiksi Hilja (Vilma Melasniemi) käpertyi jalkojeni eteen taistelukohtauksessa.

Monilla näyttelijöillä on kaksoisroolit, jotka onnistuivat uskottavasti. Vaikuttavien suoritusten joukosta mainitsen erikseen Sigridin (Helmi-Leena Nummela) ja Maijan (Oona Airola), joiden nuoruuden into, eläytyminen ja raikkaus heiluttavat tunteitani. Heidän ja muiden kautta hengitän tyttöjen ja naisten asemaa sekä vahvaa tahtoa tasa-arvoon. Ne konkretisoituvat housujen pukemisena ja tukan leikkaamisena vastoin kaikkia sopivaisuuden sääntöjä, mutta pohjimmiltaan kyse on sitä, että naisille kuuluu sama palkka samasta työstä kuin miehille ja mahdollisuus tehdä samaa kuin miehet – puolustaa ihmiseksi tunnustamista. Yhdenvertaisuusvaateet ovat ajattomia, mutta toivottavasti sotimaan ei tarvitse kenenkään enää lähteä. (Kirjoitan tämän tiedostaen sen, etteivät sodat ole maailmasta loppumassa.)

Veriruusut_KOM (2)

Lavastus on niukan ilmeikäs. Lavan keskellä liikuteltava pyöreä, punainen alusta muuntautuu tarkoituksenmukaisesti monenlaiseksi, esimerkiksi paperitehtaan työläisten oravanpyöräksi, työväentaloksi, sotatantereeksi tai teloituskentäksi. Siellä vietetään myös Maijan perheen lämpimiä yhteishetkiä. Näytelmässä näytetään sävykkäästi Maijan ja Sigridin kotiolojen erot ja Sigridin herkkä, orastava lempi. Tällaiset tilanteet syventävät henkilöitä ja heidän kohtaloihinsa eläytymistä. Ne riipaisevat, kun jo etukäteen tiedän, miten vasta elämän alussa olevien työläistyttöjen käy.

Akustisesti soitetut ja hienosti lauletut työläislaulut vahvistavat tunnelmaa. Valo- ja äänitehosteet tekevät samoin. Kun näytelmässä edetään teloituksiin, yksi uhri kerrallaan suoraan katsomoon katsoen, kovasti kouraisee: laukaus, kuolema. Sitä voimakkaampi on tunne, kun viimeistä teloitusta seuraa täysi hiljaisuus.

Ensimmäinen puoliaika on pitkä vaan ei pitkästyttävä, sillä siinä pohjustetaan päähenkilöiden persoonaa ja tilannetta sekä tekijöitä, jotka vaikuttavat sotaisuuteen. Toinen puoliaika on hitusen hajanainen ja jopa sen oloinen, ettei malteta lopettaa.  Näytelmä olisi voinut päättyä hiljaisuuteen, viimeiseen laukaukseen, mutta menköön: antaa vain Veriruusut-laulun jäädä soimaan, jäädä muistuttamaan. Vahva, vaikuttava draama tekee kunniaa sadan vuoden takaiselle tasa-arvotaistelulle ja Kannon romaanille.

– –

Veriruusut
KOM-teatteri, ensi-ilta 16.2.2018 (esitys 20.2.2018)
Alkuperäisteksti Anneli Kant
Dramatisointi ja ohjaus Lauri Maijala
Näyttämöllä: Oona Airola, Antti Autio, Vilma Melasniemi, Juho Milonoff, Helmi-Leena Nummela, Inka Reyes, Niko Saarela, Ursula Salo, Saga Sarkola, Eeva Soivio
Lisätietoja KOMin sivuilla.

KOM-teatterin Veriruusut-traileri: https://youtu.be/TSH1vNDsn8o

Kiitos KOM-teatterille etkoista ja lipusta.

7 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, Romaani, teatteri

Avainsanat: , ,

20 helmikuun, 2018 · 6:03 am

Markus Falk: Profeetan soturit

Markus Falkin esikoisromaani Profeetan soturit (Otava 2018) tuntuu kevyttrilleriltä. Kyllä siinä on jännittävyyttä ja terrorismiuhkaa, mutta tunnelma ja toiminta tuntuvat hienoisen kotikutoiselta, vaikka siinä vain piipahdetaan Suomessa.

Aihepiiri on omintakeinen, ja se tuo kirjaan spesialiteettia. Arabialaisen kulttuurin tutkija Tuomas Pyy matkaa työasioissa Beirutiin ja yhyttää siellä tutkijatutun Carla Contin. Conti on saanut käsiinsä varsinaisen käsikirjoituspommin, piilossa pidetyn suuran. Suuran perässä on islamistiterroristeilta vaikuttavaa väkeä mutta myös muuta porukkaa. Tämä valkenee tutkijaparivaljakolle vähitellen. Suuran sisältö iskee kiilaa nykykäsityksiin väkivaltaisesta islamista – mikä mainio, ajantasainen lähtökohta.

– Mutta tällaista suuraa ei löydy Koraanista. Panen pääni siitä pantiksi. Sisältökin on kummallinen. Ei saa lietsoa vihaa, tässä sanotaan. Jos uskoisimme esipuhetta, teksti on profeetan viimeisiltä vuosilta. Profeetan myöhäisen kauden suurat eivät ole näin lauhkeita. Niissä kehotetaan taistelemaan vääräuskoisia vastaan, ja sellaisia tuntuu olevan vähän joka puolella.

No, onhan ennenkin tutkija toiminut menestyksellisesti suurten kulttuurisalaisuuksien selvittäjänä. Tietysti viittaan Dan Brownin kirjoihin. En muista aiemmin lukeneeni trillerissä vakuuttavaa islamilaista taustatarinaa. Se on kirjassa parasta. Pidän myös pienistä poikkeamista historiaan vuodesta 656 alkaen. Itse asiassa suurasta ja sen historiallisista seikkailuista olisin halunnut tietään paljon, paljon enemmän.

Profeetan soturit

Tuomasta ja Carlaa seuraavat väkivaltaa kaihtamattomat suuran havittelijat tuovat kirjaan lajityyppiin kuuluvaa räiskintää. Väkivaltatilanteisiin tottumattomista tutkijoista sukeutuu selviytyjiä, mutta huojennuksekseni kirjassa kuvataan, ettei se ihan tuosta vain tapahdu. Järkytys saa näkyä ja tuntua. Valitettavasti monet taisteluihin ja poliisioperaatioihin liittyvät juonenkäänteet tuntuvat jollain lailla kevyiltä, vaikkei uhreilta vältytä.

Henkilökuvaus jää aika pinnalliseksi. Tutkijoiden välinen suhde pidetään avoimena, mutta kyllä se kehittyy. Tuomaksen vähittäinen ujo ihastuminen on hellyttävää, sen sijaan Carlasta ei oikein ota naishahmona selvyyttä. Hän on ikään kuin tutkijakammioiden jääkuningattaren ja femme fatalen sekoitus. Ei ole ehkä kirjalle eduksi, että minua monissa kohdissa naurattaa ääneen, kun ne muistuttavat aikuisten Viisikoita. Niin tunnollisesti tallennetaan Carlan ja Tuomaksen aterioinnit. Vaan eikös tämä olekin tarkoitettu viihdyttämään? Ja viihdynhän minä. Kevyt välipala, sopiva annos, ei-niin-tosissaan-otettava suupala.

Voisin kuvitella, että Tuomas ja Carla jatkavat seikkailujaan. Voisiko henkilöitä saada hitusen moniulotteisimmiksi, rosoisemmiksi, vaikkei se trilleri-genressä ole yleistä? Ja jos saa toivoa vielä lisää, haaveilen syventymistä tarinan historiatasoon (vähän niin kuin Elif Shafakin Rakkauden aikakirjassa – ai niin, se ei ole trilleri). Kirjailijan tietopohja ei ainakaan tule esteeksi, sillä Markus Falkin takaa löytyy tutkija-kirjalijapari Jaakko ja Virpi Hämeen-Anttila.

– –

Markus Falk
Profeetan soturit
Otava 2018
trilleri
345 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: , ,

18 helmikuun, 2018 · 4:10 pm

A. W. Yrjänä: Joonaanmäen valaat

Mikä lumoava alku! Korvissani hyrrää kirjailijan pehmeä ääni, joka vie maailmoihin, joihin vain kirjallisuus voi viedä. Siellä on rajana vain mielikuvitus.

Mereltä nähtynä Joonaanmäki on suolapärskeen syliin piiloutuva kallioluoto,
tuulen kynsimä metsäinen näppylä
jonne Suomenlahden rantaa seuraillen voi seilata
Porvoon edustalta, kunhan luovii äkkisumut, karikkoiset
matalat ja sietää syväuomien suurten tankkerien
torvien ja pillistöjen haikean kutsun.

Vanhanajan seikkailukertomuksen tapaan A. W. Yrjänän ensi romaani Joonaanmäen valaat (Johnny Kniga 2017) maalaa ensin maiseman ja tunnelman, johdattelee henkilöihin ja vie sitten yllättäviin tilanteisiin. Lyhykäisesti kuittaan juonen: pikkuruisen porvoolaissaaren yhteisön yllättää valas, aluslöytö ja aikakone. Se johdattaa seikkailuun, jossa liikutaan liukkaasti ajassa ja paikassa. Etelänavalta Marsiin ei ole mahdoton matka, kun sen saan tehdä Yrjänän kertojaäänen kanssa.

Joonaanmäen valaat

Kuuntelin äänikirjana, miten Joonaanmäen kirjava väki ottaa haltuunsa ihmealuksen ja toimivat yhteistyössä yksilöinä. Kirjailijan kertojaäänen matala hyrinä vaivuttaa miellyttävästi transsinomaiseen tilaan, mikä auttaa mainiosti uskomaan kirjan fantasia-aineksiin. Lisäksi perinnetietoinen kerronta ja kielen vivahteikkuus viehättävät. Tarinan alkunousu kohottaa odotukseni, ja vaikka tarina puolivälin jälkeen hajoaa taivaan tuuliin (konkreettisestikin) – ei se mitään.

Jo kirjan nimi viittaa Melvilleen, Verne-yhteyttä ei peitellä, Pikku Prinssiin on selvä kimppa – vain muutamia mainitakseni. On filosofiaa, kulttuurihistoriaa ja maailmankaikkeustietämystä. Natsikorttikin vilahtaa. Joonaanmäen valaat vilisee viittauksia: se on sivistynyt aikuisten satu.

Meri kiilteli auringonkilossa kuin sula metalli ja
Kaukaa erottui salamointia pilviverhon ja ulapan välillä.
Antoine [de Saint-Exupéry] kaatoi laseihin lisää viiniä ja puhui kuin itsekseen:
”Ehkä tämä näkyvä maailma, joka vaikuttaa niin pysyvältä,
rakentuukin ihmisajatusten varaan. Eikä ihmisten,
jotka tämän tietävät, pitäisi tavata toisiaan, vaan olla kuin
katulyhtyjä tai radiomastoja, joiden välillä siirtyy ajatusten kajoa,
ja muut seuraavat heidän mielensä näkyjä.”

Vaikka kuuntelin kirjan, on se minulla myös painettuna. Sisällön lisäksi kirjan ulkoasu kunnioittaa vernemäistä perinnettä. Kaunis kuvitus viehättää vanhahtavana. Vaan eniten minua innostaa taitto. Teksti on selkokielityylisesti jaettu lyhyisiin, selvästi erottuviin, liehureunaisiin kappaleisiin. Se sujuvoittaa lukemista – jollei halua nauttia kirjasta kuunneltuna. Kumpikin parempi. Ja lisää seikkailukertomuksia on tulossa Vernen tapaan – niin kirjailija on luvannut.

– –

A. W. Yrjänä
Joonanmäen valaat. Seikkailukertomus
Johnny Kniga 2017
äänikirja 4 t 47 min, lukija A. W. Yrjänä
227 sivua.
Kuuntelin BookeBeatissa, sain kirjan kustantajalta Helsingin kirjamessuilla.
Muissa blogeissa mm. Hemuli, Kujerruksia, Mannilainen ja Suketus.

P. S. Jouduin poistamaan tämän kirjan aamuisen postauksen, johon oli tullut jo kommentteja ja jakoja. Jostain syystä siinä oli jokin bugi, joka poisti etusivultani sivupalkit.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, spefi

Avainsanat:

17 helmikuun, 2018 · 4:21 pm

Tampereen ooppera: Veljeni vartija

Tampereen keskeinen asema sisällissodassa tuottaa 100-vuotismuisteluihin sisältöjä. Anneli Kannon Veriruusut-romaaniin pohjautuva musikaali Tytöt 1918 pyörii paraikaa Tampereen työväen teatterissa. Tampere-talossa kantaesitettiin 16.2.2018 ooppera Veljeni vartija.

Teosesittelystä poimittua

Veljeni vartija kertoo aatelinjojen eri puolille päätyvistä tamperelaisista Rossin sisaruksista. Amanda (Tuuli Takala) liittyy punaisiin ja Eemil (Ville Rusanen) valkoisiin. Perustarina kietoutuu sisarusten ja heidän pasifisti-isänsä ympärille.

”On tärkeää, että ooppera liittyy Tampereeseen ja sisällissotaan, mutta on suurenmoista, jos siinä on myös niitä yleisempää. Pienen ihmisen suuret tunteet ovat oopperalle ominta. Kun asiat esitetään musiikin kautta, vieläpä laulun avulla, päästään suoraan kuulijan ihon alle.” Näin oopperaan johdatteli säveltäjä Olli Kortekangas ennen ensi-iltaa. Hän kertoi teosesittelyssä, että oopperan kypsyttely kesti poikkeuksellisen kauan, kymmenisen vuotta. Se alkoi ideoinnilla ja keskusteluilla libretisti-ohjaaja Tuomas Parkkisen kanssa. He eivät halunneet romaaniin tai näytelmään pohjautuvaa teosta vaan oman fiktiivisen tarinan, joka voisi olla totta.

Säveltäjä luonnehti oopperan musiikkia: ”Musiikissa on dramaturgisesti tiukka rakenne, ilmiasu on rikas, ja sitä rakennetaan muutaman motiivin avulla. Siellä on enemmän tyylittelyä kuin aiemmin sävellyksissäni, myös myöhäisromanttista fiilistä.” Koska en ole musiikintuntija, oli ilo kuulla säveltäjän selostusta ja pieniä pianonsoittonäytteitä teemoista: ”Olen ajatellut niin että ooppera on kieli, ja kukin roolihenkilö ilmentää sen puhetapaa. Orkesteri on energiavirta, joka vie eteenpäin.” Kuoroilla on oopperassa iso tehtävä, ja oli kiinnostavaa kuulla, että Kortekangas on säveltänyt rooleja suoraan tietyille laulajille. Lopuksi Kortekangas totesi sävellyksestään: ”Tässä iässä uskaltaa jo irrotella.”

Veljeni vartija.jpg

Kantaesitys – ensimmäinen ooppera Tampereesta

Ensimmäinen näytös on turhan pitkä, koko ooppera on turhan pitkä. Sodan vaiheita kyllä seurataan tarkasti, mutta pääjuoni etenee nykien, enkä löydä kaikille käänteille perusteluja. Siksi kosketus henkilöihin hupenee. Mikä saa sisarukset syttymään omaan aatteeseen? Miksi pasifisti-isälle valkoiseen armeijaan liittyvä poika pysyy hyväksyttynä lapsena, mutta punasisko ei kelpaa isälle (paitsi…)? Miksi siskon parisuhde huitaistaan kovin äkkinäisesti lumoon, tuhoon ja välitilaan? Eli henkilöiden syventäminen uupuu, juoni epätasapainoilee, myös yrittää liikaa.

Hienoja ovat joukkokohtaukset, kuoro-osuudet ja kohdat, jossa useampi solisti laulaa omaa teemaansa ja on välillä yhteydessä toisiin. Hienosti kuoro esittää sen, miten sotaan johdattaa huhumylly vailla faktoja. Hienosti välittyy sota-angsti Tampereen tuomiokirkko -kohtauksessa Simbergin köynnöspoikineen ja kuoron virsityylineen. Hienosti sekoittuvat musiikissa tyylit, esimerkiksi jatsahtavuus – mutta juonellisesti juuri se osuus on turha, kömpelö tallennus Näsinlinnan taistelusta. Ja sitten on helmiä: isän, tyttären ja pojan yhteislaulu aatteiden erkaantuen, Amandan ja raskaana olevan neiti Suomen duetto; herkästi helisevä siskon ja veljen lapsuudenyhteyslaulu aivan toisen näytöksen alussa (videonäyte tässä). Loppukohtauksen anteeksiantosanoman ymmärrän, mutta tunnehuippua en saavuta.

Lavastus onnistuu, puvustus myötäilee aikaa, solistiäänet soivat upeasti (mutta mietityttää outo, ääntään värisyttelevä kohtalonenkelihahmo: en saa hänen äänestään enkä roolistaan selvää). Santtu-Matias Rouvali orkestereineen loistaa. Kokonaisuuden suhteen minulle käy taas niin kuten oopperassa yleensä: pidän tarinasta TAI sävellyksestä. Nyt pidän sävellyksen monista osista, mutta tarina hajoaa ja menettää fokuksen. En ymmärrä pääosaperheenjäsenten dynamiikkaa tai huumoriyrityksiä housuroolissa ja telotustilanteessa. Ja esitys on ainakin puoli tuntia liian pitkä. Siis ihailen laulantaa ja vaihtelevaa musisointia, mutta juonen kuopat ja venytys vievät tarinalta taian, sanomalta syvyyden ja kuvaukselta koskettavuuden.

Nämä ovat oopperagenren suhteen maallikon mietteitä. Sinä saat olla toista mieltä. Käy Tampereella. Sinne matkustamista empiville Yle välittää Veljeni vartijan keskiviikkona 21.2.2018.

– –

Veljeni vartija
Tampereen ooppera, ensi-ilta 16.2.2018
Libretto ja ohjaus Tuomas Parkkinen
Sävellys Olli Kortekangas
Kapelimestari Santtu-Matias Rouvali
Esityksestä lisää: https://tampere-talo.fi/tapahtumat/veljenivartija/

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Oppera

Avainsanat:

13 helmikuun, 2018 · 7:00 pm

Avoimet ovet: Sudenmorsian

Aino Kallaksen romaani Sudenmorsian (1928) on symbolinen kertomus naiseudesta, vapaudesta ja itsensä toteuttamisen kaipuusta. Viron Hiidenmaan kansantaruun pohjautuen nuori vaimo Aalo kuulee metsän kutsun (lue: ruumiin ikävän) ja vastaa siihen. Seurauksena on ympäristön ja aviomiehen tuomio.

Aalon tarinaa on luettu Aino Kallaksen elämää vasten. Tähän lähtökohtaan rakentuu Teatteri Avointen ovien näytelmäsovitus, jonka Heini Tola on dramatisoinut ja ohjannut. Näytelmässä Kallaksen päiväkirjatekstit kehystävät romaanin tapahtumia, jotka pelkistettyinä siirtyvät näyttämölle.

Ylöspano tavoittelee ajattomuutta, vaikka romaanin vanhahtavaa kieltä ja sen rytmiikkaa on onnistuneesti säilytetty. Ihmissusiuskomukset viittaavat menneeseen maailmaan, vaikka (luomis)vapauden ja rakkauden problematiikka eivät ajoituksia kaipaa. Aalon mies edustaa yhteisön ennakkoluulopaineisiin lankeajaa, Aalo itsensätoteuttajan ja joukosta poikkeavan kovaa kohtaloa.

Pääsin katsojaksi toisiin pääharjoituksiin, joten jotain voi vielä tapahtua ensi-iltaan mennessä. Siksi kokemukseeni sopii suhtautua sen mukaan. Kokoan ensin varuksellisia tuntemuksia ja sitten ihastustani.

Hieman häirtiseväksi koen ensimmäisen näytöksen äänimaton, joka on peittää alleen muilla keinoin ilmaistut tunnevivahteet ja suhteen kehittymisen. Vaikka musisoinnissa on kohokohtana väkevä duetto, en löydä perustelua lähes tauottomalle soitannolle ja laulannalle. Niukka lavastus sopii esityksen, kuten se, että musta harsokangas erottaa osuvasti päiväpuolen öisestä suomaailmasta. Myös Aalo toteaa repliikissään elämänsä olevan kuin harson takana. Siksi Aalon metsäinen vapautustanssi olisi voinut rajoittua vain harson taa, noin niin kuin johdonmukaisuuden nimissä.

Toimiva ratkaisu on esimerkiksi se, että lasta symboloi vain pienet kengät.  Ensimmäistä näytöstä tehostaa toiston käyttö. Siten välittyy, miten eri tavoin Aalo ja Priidik suhteen kokevat ja miten he etääntyvät – tai miten Aalo on saavuttamaton, vaikka Priidik yrittää vaikka mitä. Tämä on mielenkiintoista: näytelmässä ei ole yksioikoista näkemystä asioiden tilasta. Priidik ihailee vaimoaan, huomaa Aalon mielen harhailun, on kiinnostunut, mistä se johtuu, mutta vaimo vaikenee. Aaloa jäytää tyydyttämätön rakkauden- ja vapaudenkaipuu, eikä hän anna miehen nähdä, kuka hän oikeasti on. Toinen näytös on intensiivinen, ja miehen ja naisen konfliktin ristiriitaisuus näyttäytyy vahvana.

sudenmorsian

Maija Andesson Aalona on elastinen liikekielessään ja herkkä ilmaisussaan. Ehkä välillä päiväpuolen Aalo on turhan yksitotinen, vaikka ymmärrän syyn: sisin on suljettava, sillä siellä kytee jotain, joka on kaikkea yleisesti hyväksyttyä vastaan. Ekstaattinen metsänhengen vapauskutsuun vastaaminen tuo rooliin voimaa. Andersson onnistuu myös niukin keinoin muuntautumaan Kallakseksi. Kokonaisuuden kannata hyvä ratkaisu on se, että Kallas-osuuksia on vähän. Ehkä niitä ei edes tarvittaisi. Sauli Suonpään Priidikin tunnevaihtelu vakuuttaa: humalluttava rakastuminen, vaimon ihailu ja vähittäinen pettyminen vaimon välttelevyyteen ja lopun epätoivo välittyvät hienosti. Tunnustettakoon tämä: miehekäs komeus lisää Priidikin kiinnostavuutta. Suvi Isotalolla  on kertojan rooli, ja yllätykseksi se toimii, sillä kertojaosuus ei päälleliimaa asioita vaan juoksuttaa kallastyylistä tekstiä. Isotalo vastaa myös musisoinnista, joka toisessa näytöksessä toimii ensimmäistä tehokkaammin.

Sudenmorsiamen ilmestymisestä tulee tänä vuonna täyteen 90 vuotta ja Viro viettää satavuotisjuhlia. Dramaturgi-ohjaaja Heini Tola kertoi, että osumatarkkuus niihin on sattumaa, sillä hienon tekstin sovittaminen näyttämölle on pitkään ollut mielessä. Nyt se toteutui. Minä pidin tiiviistä näyttämösovituksesta, ja esitys jättää pohtimaan odotuksia, joita suhteille tai rakkauden määrälle ladataan, mahdollisuuksia elää suhteessa omaa elämää, tunnustella vapauden ja rakkauden rajoja.

– –

Sudenmorsian
Aino Kallaksen romaanista dramatisoinut Heini Tola
Avoimet ovet, ensi-ilta 13.2.2018 (pääharjoitus 8.2.2018)
Ohjaus Heini Tola
Rooleissa Maija Andesson, Suvi Isotalo, Sauli Suonpää
Musiikki Suvi Isotalo
Lavastus ja valot Raisa Kilpeläinen
Koreografiakonsultointi Jenni Nilolajeff
https://www.avoimetovet.fi/ohjelmistossa-nyt/sudenmorsian/

2 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, Romaani, teatteri

Avainsanat: , ,

12 helmikuun, 2018 · 6:12 pm

Pirkko Soininen: Ellen

Ellen Thesleffin (1869 – 1954) maalaus- ja puupiirrostaide erottuu aikalaisista omaperäisenä ja muuntautuvana. Se on varmasti yksi syy, miksi hän kiinnostaa nyt fiktiohenkilönä vähintään tuplaten. Viime syksynä Kati Tervon Iltalaulaja kuvasi Thesleffiä iäkkäänä maalarina Muroleen maisemissa. Hänen toiseen lempiympäristöönsä Firenzeen vie Pirkko Soinisen romaani Ellen (WSOY 2018). Italialainen vilkas kulttuuriympäristö virittää taiteilijan toisiin taajuuksiin kuin kotimaassa.

Ihan erilainen äänimaisema kuin jouluna Muroleessa, missä kovin ääni syntyy, kun lumihiutale törmää maahan.

Romaanin alaotsikko tiivistää, mistä on kyse: Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen-päiväkirja. Soininen selvittää loppusanoissa, että makrotasolla romaanin asiat ovat faktaa pohjautuen taiteilijan omiin dokumentteihin ja esimerkiksi Thesleff-elämäkerturi Hanna-Reetta Schreckin tarkistuksiin (Minä maalaan kuin jumala). Mikrotasolla romaani on Soinisen sepitettä, eläytymistä Elleniin.

Minä maalaa sieluni jokaiseen maisemaan ja se on totta vieköön vaikeampaa.

Taiteilijan ekspressiivinen tyyli ja väriasteikko muuttuivat vuosikymmenien aikana. Romaani pikakelaa taiteilijan kehittymistä, asemaa taideyhteisössä naisena ja oman tyylin rakentajana. Hän rikkoo kaavoja niin olemuksellaan, naimattomuudellaan kuin otteellaan. Soinisen romaani kuvaa hyvin sitä, miten Thesleffin taiteessa oleellista on tunne.

Ellen, miksi sinä haluat kapinoida? Onko pakko maalata taulu yhdellä värillä?
Mamma hyvä, ei ole oleellista, millä värillä maalaan. Maalaanko yhdellä värillä vai kahdella. Oleellista on, että maalaan tunnetta.

Romaani on varsinaista nimipudottelua. Perheenjäsenet ovat tuiki tärkeitä, samoin taideopiskelussa tutuiksi tulleet kollegat. Firenzessä Ellen tutustuu eurooppalaiseen kulttuurikermaan, merkittävin Ellenille on teatterivelho Gordon. Juuri Schreckin elämäkertakirjan lukeneena pystyn hyvin tunnistamaan nimiä eli todellisia henkilöitä, paikkoja ja tilanteita. Välillä pohdin, miten selviäisin ilman taustatuntemusta.

Ellen.jpeg

Miksi minä uhraan kaiken taiteelle?

Ellen on tiivis tavoittelu taiteilijan pään sisään ja kieleen, jolla ilmaistaan taiteen tekemisen paloa sekä uskoa itseensä ja päättymätöntä kehittymistä taiteilijana. Kun Eurooppa elää poliittisesti kriisiaikoja ja lähipiirissä kuolemantapaus seuraa toistaan, Ellen maalaa. Se on hänen kannanottonsa: hän välittää iäisyyden katukivissä, maailmankaikkeuden vedenpinnassa ja maapallon sydämenlyönnit.

Minä maalaan juuri niin kuin haluan.

Päiväkirjan lyhyet merkinnät etenevät kronologisesti. Kirja alkaa rakastumisella Firenzeen ja päättyy siitä luopumiseen. Firenzekin muuttuu, vaikka se pysyy vapauden ja luovuuden tyyssijana vuosien ajan. Ei Ellen elä vain luomiskuplassa tai irti juuristaan, esimerkiksi Murole välkkyy rinnakkaisympäristönä Ellenin mielessä. Kumpikin ympäristö kasvattaa Ellenistä tinkimättömän taiteilijan.

Tavoittelen totuutta, se on ainut totuuteni.

Välillä päiväkirjamerkinnät kertovat arkisesta puuhailusta, nälästä, koti-ikävästä, toimeentulohuolista; toisaalla välittyy juhlaa, perheyhteyttä ja hullaannusta. Myös tyyli vaihtelee arkikirjaamisesta uhoon ja muisteluista tavoitteisiin sekä runonomaisesti kiteytyneisiin havaintoihin ja julistuksiin. Päiväkirjalle luonteenomaista on, että kirjaukset ovat yksityisiä, valikoituja, silti kaikkea paljastamattomia.

Ei se, että jäljentää todellisuutta, sitä mitä näkee, ole parempaa kuin se, että maalaa tunnetta, sitä mitä tuntee nähdessään jotain.

Aluksi en pääse oikein rytmiin mukaan, mutta kun etenen romaanissa, seuraan mieluusti verbaaleja sivellinvetoja. Alan uskoa, että Ellen se siinä valitsee sanapaletista oikeat sävyt. Ellen oli myös runoilija, Soininen on myös runoilija; Ellen on kirjoittanut monikielisiä päiväkirjoja, ja nyt Soininen sanoittaa Ellenin ytimestä suomenkielisiä päiväkirjauksia. Viehätyn romaanin rohkeasta rajaamisesta vain yhteen paikkaan ja näkökulmaan – siten kirkastuu kohteesta jotain oleellista. Katson, kuka Ellen on, mitä hänelle tapahtuu ja miltä se tuntuu – ehkä myös näen.

Toiset katsovat, toiset näkevät. 

– –

Pirkko Soininen
Ellen. Fiktiivinen Ellen Thesleffin Firenzen-päiväkirja
WSOY 2018
romaani
189 sivua (kirjana).
Luin kirjan BookBeatin eKirjana.

Taitelijaromaani

11 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Avainsanat: ,

11 helmikuun, 2018 · 3:56 pm

Tampereen työväen teatteri: Tytöt 2018

Anneli Kannon Veriruusut olen julistanut kirjaksi, jonka jokaisen tulisi lukea sisällissodan muisteluvuonna. Ei ihme, että siitä on innostuttu tekemään erilaisia dramatisointeja. KOM-teatterin ensi-ilta on tulossa, Tampereen työväen teatterissa esitys jo pyörii. Aloitan siis vaikuttavan kirjan näyttämönäkymien katselmuksen Tampereelta: Tytöt 1918.

Juoni on lyhykäisyydessään seuraava: pumpulitehtaan tyttöporukasta muotoutuu sisällissodan naiskaarti. Esitys elävöittää erilaisten naisten poliittisen aktivoitumisen syitä ja seurauksia. Naisnäkökulma pitää pintansa linjakkaasti koko esityksen ajan: halvat likat hakevat ihmisarvoaan. Kuvauskohteina ovat sekä yksilöt että kollektiivi. Muutama henkilö nousee joukosta. Minua koskettavat etenkin 15-vuotias Sigrid ja muutamaa vuotta vanhempi Lempi, piikatyttö Teiskosta. Minä olisin voinut olla Lempi 100 vuotta sitten.

Tytöt 2918

Kun luin ennakkotietoja esityksestä, pyörittelin epäuskoisena päätäni. Miten tuosta aiheesta voi irrota musikaali? En ole musiikkiteatterin suuri ystävä, ja siksi ennakkoluuloni painoivat odotuksiani. Mutta tunnustan: esityksessä on komeita joukkokohtauksia, joissa moniääninen kuoro välittää voimantuntoa ja lukuisat soololaulajat osaavat asiansa. Musiikkityyli vaihtelee protomusikaalisävelmistä rokkiin ja räppiin. Nuorten miesten sotaan lähdön symbolisesti sanoitettu Lumi-biisi soi erityisen kauniisti, sekä menevä Kumoon-rallatus ja vauhdikas Housut-laulu jäävät mieleen. Räppi toimii työväen hengennostatushetkissä, sillä ghettojen kapinakälätys sopii noin niin kuin ideologisestikin sisältöön. Muuten pidän räppiosuuksia hieman kosiskelevina, ja osin musiikin pauhu vie tilaa draamalta.

Harvoin olen ollut näin ihastuksissani lavastuksista. Yksinkertaisen toimivin keinoin loihditaan näyttämölle tehdassali, katunäkymät, kaupunkitaistelut – kaikki tapahtumataustat. Myös valot sekä säästeliäs lavastuksen ja puvustuksen värien käyttö tehostavat näyttämökuvia ja tunnelmia. Tanssillisia elementtejä vierastan, varsinkin yhtäkkisiä pakkoliikkeenomaisia yksittäisiä kouristeluja.

Sisällissotakuvaus tietysti kertoo siitä, että sodassa menetetään henkiä. Alkupuoliskon tunnelmiin mahtuu innostusta ja rakkautta, jotta loppupuolen fyysisten ja psyykkisten tappioiden karuus korostuu. Elän mukana, tunnistan paljon Kannon romaanin sykähdyttävää sisältöä ja pitkälti pidän romaaniin liittyvistä dramaturgisista ratkaisuista. Liikutun useaan otteeseen. Kokonaisuus onnistuu, ja kolmisen tuntia vierähtää nopeasti. Silti huomaan, että saisin napsittua pituudesta puolisen tuntia pois; jokunen pitkitetty biisi saisi väistyä kuten kesähääunelmointi.

Tytöt 1918 alkaa ja loppuu hienosti. Heti alkuunsa otetaan luulot pois, sillä henkilöt esittäytyvät ja kunkin kohtalo paljastuu oitis. Myös loppu on pysäyttävä: oikeuksiaan ja tasa-arvoisuuttaan äärioloissa puolustaneiden 1918-tyttöjen joukkoon saapuu vuoden 2018 tyttöjen kuoro. Viimeistään silloin katsoja herätetään ymmärtämään hyvinvointivaltiomme kehityskaari ja toivo (lue: vaara): etteivät enää minkään vuoden tytöt (ja pojat) joutuisi puolustamaan aseilla oikeuksiaan.

– –

Tytöt 1918
Tampereen työväen teatteri 2018 (esitys 10.2.2018)
musikaali
Käsikirjoitus ja ohjaus Sirkku Peltola, käsikirjoitus perustuu Anneli Kannon Veriruusut-romaaniin ja historiallisiin dokumentteihin
Musiikki Eeva Kontu
Laulujen sanat Heikki Salo
Esiintyjät ja muuta lisätietoja: http://www.ttt-teatteri.fi/ohjelmisto/tytot-1918

4 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, Romaani, teatteri

Avainsanat: ,

9 helmikuun, 2018 · 8:49 am

Mirjam Lohi: Rouva Suominen välittää

Rouva Sointu Suominen välittää asuntoja ja välittää ihmisistä. Valuneen taikinan tapaus on ensimmäinen osa Rouva Suominen välittää -sarjasta (Teos 2018). Eli alkuun päästyään Miriam Lohelta on luvassa jatkoa kepeään arkiseikkailuun.

Mma Ramotswe selvittää Botswanassa tavallisten ihmisten ongelmia rooiboisia siinä sivussa maistellen ja leppostellen automekaanikkomiehensä kanssa. Kummasti se tulee mieleen, vaikka Lohen kirjassa Sointu perheineen säheltää Vuosaaressa ja hauduttaa vihreää teetä. Säntäilevää rouvaa tukee turvajärjestelmiä kauppaava aviopuoliso. Pariskunnan välejä lämmittää lempeä hyväksyntä. Jos aviokriisejä on, ne ovat naapureiden. Perheen kaksi tytärtä ei erityisemmin tässä ensimmäisessä osassa erotu, kuuluvatpa pakettiin.

Rouva Suominen välittää

Sointu on siirtynyt psykologin hommista kiinteistövälitykseen. Hän saa kaupattavaksi vanhan rivitaloasunnon, jota myydessään hän törmää valuneeseen taikinaan, tai oikeastaan äkkikuolemaan ja outoon kirjeeseen. Asiakkaastaan välittävä Sointu alkaa selvittää kirjekriisiä. Päähenkilön muita kiireitä ovat perhe, tökkivä bisnes ja verrattain kaoottinen blogipostailu. Hurmaavaa höpsöä hahmosta tavoitellaan.

Ei. Nyt pitää ottaa järki käteen ja keskittyä olennaiseen, eikä vetää mitään emännöintiövereitä. Kaikki vain jotenkin lähtee lapasesta, aina kun mieleen juolahtaa IDEA.

Ei tätä romaani oikein jännäriksi voi kutsua, vaan arvoitussetvintä on juonimauste. Rouva Suominen välittää on kevyttä ja viihdyttävää tavallisen arjen tyylittelyä. Voin kuvitella tämän tv-sarjaksi, jossa kuva värikäsitellään kirkkaaksi pastelliksi, Itä-Helsinki näyttää kesät talvet pittoreskilta ja henkilögalleria päähenkilöistä merkilliseen naapurustoon karikatyyreilta, mutta niin, että päähahmoista pilkistää silloin tällöin luonteikas särmä. Tunnelma loihditaan hyväntuuliseksi.

Jo tammikuu. Lunta on tupruttanut koko yön, ja lisää tulee. Tänäänkin Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa Aurinkolahti hörppää vain mitättömän kulauksen valoa, kuin valtava sukellusve, ennen kuin taas sukeltaa syvistä syvimpään pimeyteen kuin merenpohjaan.
   Taas tämmöinen tupruntai, Sointu huokaa.

Ja siinä se on, kirjaa sävyttävä ydinsalaisuus. Se ei ole juonenrakentelun yllätyksellisyys, vaikka kieltämättä on veikeää tavallisen perhe- ja taloyhtiötouhuilun yhdistäminen kevytsalapoliisiuteen. Mukavasti tarinaa toisinaan katkotaan ja siinä pompitaan, saadaan sattumuksia ja yhteensattumia, mutta se ei ole kirjan viehättävyyden syy. Jutun juju piilee eritoten kekseliäässä kielessä ja kerkeässä kerronnassa. Omanlaisella rytmillään pulppuavat etenkin Soinnun mielleyhtymät, toiveajattelun ryöpyt ja touhukkaat toimet.

Kirjoille on aikansa ja paikkansa. Minulle Valuneen taikinan tapaus tuli oivaan saumaan, kevyeksi iltapalaksi todella raskaan päivällisen jälkeen. Siksi se maistui mukavan eskapistiselta haukkaukselta (Han Kangin Ihmisen teot -romaanin perään). Ja kyllä minua jää vaivaamaan, mihin suuntiin Soinnun perhe-elämä, asunnonvälitys ja blogi etenevät sekä se, mitä saa aikaan uusi naapuri.

– –

Mirjam Lohi
Rouva Suominen välittää. Valuneen taikinan tapaus
Teos 2018
romaani
253 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

5 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

7 helmikuun, 2018 · 7:25 am

Han Kang: Ihmisen teot

Han Kangin romaani Ihmisen teot (Gummerus 2018) kertoo eteläkorealaisen Gwangjun kaupungin kansannoususta diktaattorisia toimia vastaan vuonna 1980. Se voisi kertoa kaikista väkivallalla ratkaistuista konflikteista, sillä tuhoavat kokemukset ovat universaaleja ja peruuttamattomia.

Ihmisen teot

Romaani on sanomaromaani. Se ei peittele sitä, mitä ihminen on valmis tekemään toiselle ja mitä siitä uhreille seuraa – mitä siitä seuraa eloon jäänneille ja läheisille vuosikymmeniksi eteenpäin. Romaanin nimi on ytimekkyydessään ainoa oikea. Ihmisen tekoja ovat käsittämättömät julmuudet, ja kun niitä tapahtuu, muut teot jäävät niiden varjoon.

Olemmeko me ihmiset todellakin pohjimmiltamme julmia? Vain sekö on yhteistä meille kaikille? Onko takertuminen arvokkuuteen vain itsepetosta, jolla suojaudumme siltä tosiasialta, että jokainen meistä voi muuttua hyönteiseksi, saaliinhimoiseksi pedoksi, lihakimpaleeksi? Onko historia todistanut, että vääjäämätön kohtalomme on tulla häpäistyksi, vahingoitetuksi ja teurastetuksi?

*

Han Kangin romaani on luettava, vaikka helppoa se ei ole. Koska kuvatut asiat ovat ihmisen tekoja, niistä on kirjoitettava ja luettava. Kirjassa kuuluu kuolleiden sielujen, väkivaltaa kokeneiden, vangituksi tulleiden ja omaisten ääni. Osa on 15-vuotiaita poikia, osa aikuisia miehiä ja naisia; yksi on kirjailija, joka ei voi vaieta vanhoista tapahtumista. Yksi henkilö löyhästi sitoo kokonaisuutta: nuori poika, kansannousun uhri Dong-ho. Kirjailija noudattaa toivetta: ”Olkaa hyvä ja kirjoittakaa kirjanne niin, ettei kukaan voi enää häpäistä veljeni muistoa.” Koettu ei katoa, vaikka aika kuluu.

Odotan, että aika huuhtoo minut pois kuin samea vesi. Odotan että kuolema tulee ja pesee minut puhtaaksi, vapauttaa minut toisten viheliäisten kuolemien muistoista, jotka vainoavat minua ympäri vuorokauden.

Tuntuu kummalliselta käsitellä romaanin kirjallisia keinoja, niin väkevänä aihe vyöryy. Sanon silti seuraavaa. Han Kang valitsee jokaiseen kirjan kuuteen osaan eri näkökulmahahmon ja vaihtelee kerrontatapaa sinuttelusta minäkerrontaan ja kolmannen persoonan kerrontaan. Sinuttelu-kerrontakeino toimii. Välillä ”sinä” voi olla jo tietty kuollut sielu, mutta voin myös itse ottaa itseni puhuteltavaksi ja olla siten osallinen, osa tarinaa, kohtuuttomia kokemuksia.

*

Helsingin Sanomissa 4.2.2018 oli laaja juttu eteläkorealaisesta kirjallisuudesta (Arla Kanerva: Surun ja toivon maa). Siinä tuotiin esille historia- ja kulttuuriseikkoja, jotka auttavat avaamaan Han Kanginkin romaanin kontekstia. Pysäyttävintä minulle lehtijutussa oli ”han”-mielentilan selittäminen: kulttuuriin kuuluu kaihoisaan surumielisyyteen liittyvä kauneuden kuvaus – kollektiivinen tunnetila, jossa on surua mutta myös toivoa. Kirjallisuus on sen seurausta ja ilmentymää.

Kukin määrittelee kauneuden tavallaan. En sanoisi, että Han Kangin romaanissa on perinteisellä tavalla ymmärtämääni kauneutta, sillä kaihtelematon aiheenkäsittely ei sovi samaan lokeroon ”kauneuden” kanssa, mutta kielen ja kerronnan taito on – no, olkoon se sitten ”kaunista”. Varma ote, näkemys ja eetos välittyvät – ne menevät ihon alle. Lukiessani kauhu ja paha olo kouraisevat, mikä pistää kysymään: miksi tämä? Haen oikeutuksen julmuuskuvauksille: kaikki tämä siksi, ettemme unohtaisi, ettemme sulkisi silmiä siltä, mitä on tapahtunut ja koko ajan tapahtuu jossain.

En uskalla sanoa, onko romaanissa Ihmisten teot toivoa. Surua on. Se on selvä, että menetetyt elämät jättävät jäytävät jäljet. Takuuta tuonpuoleisesta ei ole, mutta sielut kokevat kaltaistensa lehahduksen hetken.

Yön tummuessa sama toistui yhä uudelleen. Varjoni aisti pehmeän sipaisun, toisen sielun läheisyyden. Jäimme pohtimaan, kuka toinen oli; meillä ei ollut käsiä, jalkoja, kasvoja eikä kieltä, ja vaikka kosketimme toisiamme, emme saaneet sanottua mitään. Olimme murheellisia liekkejä, jotka nuolivat sileää lasiseinää mutta liukuivat vaiti pois, koska emme selvinneet esteestä.

Han Kangin edellinen suomennos Vegetaristi jo vakuutti ja vaikutti. Sen sisällä muhivan jäytävän väkivallan jälkeen Ihmisen teot on tappavan suora. Minun on pakko lukea sitä nopeasti mutta hengähdystaukoja pitäen – mutta pakko on lukea. Ihmisen teot on pakko lukea ihmisten tekojen takia. Sen sanat osuvat iskujen ja luotien tapaan. Minusta tulee yksi uhreista.

Romaani pistää minut kysymään, miten ampujat, hakkaajat, haavojen vereslihojen ronkkijat, raiskaajat ja kiduttajat kertoisivat tarinansa, ihmisten teot. Kun uhrit ja uhrien läheiset ovat henkiin jäätyään täynnä syyllisyyttä, mikä on muiden laita?

Omatunto.

Maailmassa ei ole mitään sitä kauhistuttavampaa.

– –

Han Kang
Ihmisen teot
Deborah Smithin englanninoksesta Human Acts suomentanut Sari Karhulahti
Gummerus 2018
romaani
231 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Esimerkiksi näissä blogeissa kirjan vaikutus tuntuu: Kirjaluotsi, Kirjasähkökäyrä, Koukussa kirjoihin,Oksan hyllyltä ja Reader why did I marry him.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

5 helmikuun, 2018 · 5:06 pm

Johanna Holmström: Sielujen saari

Seilaan kirjallisesti Seiliin. Olen siellä ollut reissulla aiemminkin. Nyt liikun Johanna Holmströmin Sielujen saari -romaanin (Otava 2017) mukana. Yli sata vuotta vierähtää, sillä romaanin kalenteriaikaan kuuluu aikaväli 1891 – 1997.

Romaani jakaantuu kolmeen osaan. Se alkaa Kristinan osuudella, jossa kovia kokenut talontytär joutuu yhteisöstään eristykseen, uupuu, tekee peruuttamattomuuksia ja tuomitaan Seiliin. Sinne joutuu myös verevä nuori nainen Elli törttöiltyään rakkauden vuoksi. Niin Ellin vanhemmat kuin lääkäritkin päättävät Ellin puolesta, että se on hänelle parasta. Kolmas jakso nimetään Sigridin, yhden saaren sairaanhoitajan mukaan.

Sigrid niin kuin muutkin henkilöt ovat mukana melkein koko romaanin ajan. Näin kerronta kietoutuu kaikkien keskushenkilöiden kohtaloon. Heidän elämänkaartaan seurataan loppuun tai ratkaiseviin tapahtumiin asti. Kronologisesti edetään niin, että välistä jätetään vuosia pois. Joustava eteneminen sujuu luontevasti.

Sielujen saari.jpg

Pääsen romaanin rytmiikkaan mukaan pikkuhiljaa. En heti intoudu, vaan lämpenen sivu sivulta. Hienoudet avautuvat: eri näkökulmat tukevat toisiaan, selittelemättömyys säväyttää, henkilöiden olosuhteiden ja kehityksen kuvaus puhuttelee. Olosuhteista hyvä esimerkki on seililäisen joulun kuvaus.

Tätä tilaisuutta varten säästetyn epätavallisen suuren ja punaisen omenan tuoksu voi herättää samaa kestämätöntä innostusta kuin neljäkymmentä vuotta sitten hennossa ja kasvavassa tytössä, jolla on punainen villamekko ja valkoinen esiliina ja tukka oli harjattu ja kiiltävä, puoliksi auki ja koristettu päälaella keikkuvalla rusetilla. Silloin kauan sitten ei osannut aavistaakaan, oli vain iloinen ja huoleton ja… no, onnellinen, sitä iski vain hampaat punaiseen omenaan ja jutteli hymyillen siskojen ja veljien kanssa. Silloin käy niin selväksi, miten paljon he ovat menettäneet, ja illalla kun lahjat on jaettu ja on saatu uusia sukkia tai alusvaatteita, tai paketteja kotoa, he puristavat uutta puseroa tai hametta lujasti rintaansa vasten ja vain itkevät.

Sielujen saari sisältää syvää inhimillisyyttä. Pidän siitä, ettei synkkyyksillä revitellä, vaikka ihmiskohtaloissa kaikki, mikä johtaa Seiliin, on traagista. Ristiriita toisten kohtaloista päättävien (lääkärit, tuomioistuin, perheet) ja asianosaisten suhteen kuvataan alleviivaamatta: ei ole kyse pahuudesta vaan ajan asenteista, taitamattomuudesta tai ymmärtämättömyydestä. Siksi koskettavia ovat tilanteet, jossa Seiliin suljettujen toiveet ja tosi törmäävät. Minua säväyttävät potilaiden odotukset siitä, että läheiset muistaisivat saarelle unohtuneita sekä naisten toiveet saarelta pois pääsemisestä ja toisten armeliaisuuden varassa rimpuilemisesta. Myös sodan vaikutus saarelaisten elämiseen ja etenkin Sigridiin kuvataan tehoavasti.

Asemointia Holmströmin kirjaan kieltämättä hämmentää viime kevään kirjahumahdukseni Katja Kallion Seili-romaaniin Yön kantaja (Otava 2017). Kallio paneutuu Amanda Aaltoseen, joka mainitaan Holmströmin romaanin alussa, ja kumpikin kirjailija on saanut inspiraationsa Jutta Ahbeck-Rehnin Seili-väitöskirjasta. Siinä missä Yön kantaja vie aistillisesti Amandan nahkoihin, Sielujen saari johdattelee eri naisten näkökulmiin sulavasti ja joustavasti.

Kumpikin romaani lunastaa paikkansa, kummallakin on oma tapansa käsitellä samoja teemoja: erilaisuutta, yhteisöön sopivuutta tai sopimattomuutta sekä sitä, kuka määrittää erilaisuuden, sopivuuden ja itsemääräämisoikeuden rajat. Huomaan kahden romaanin täydentävän toisiaan, ne toimivat parina.

Sielujen saari ulottuu aikaan, jolloin Seili ei tarkoita eittämättömäsi elinkautista tuomiota. Läheisten ponnisteluin jokunen pääsee pois. On myös tilanteita, joissa Seili merkitsee turvapaikkaa. Oleellista on se, että Holmströmin romaanissa on lempeyttä ja ymmärrystä. Lisäksi siinä huojentavasti liikutaan kohti mahdollisuuksia ja toivoa. Romaanin naiset jäävät vaikuttamaan sieluun myös silloin, kun he lähtevät saarelta tai kun minä päätän kirjallisen saarimatkan.

– –

Johanna Holmström
Sielujen saari
Käsikirjoituksesta suomentanut Jaana Nikula
Otava 2017
romaani
365 sivua.
Lainasin kirjan bloggaajaystävältä.

Monista postaajista esimerkkejä: Kirjaluotsi, Kulttuuri kukoistaa, Rakkaudesta kirjoihin ja Usvan kirjat.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

4 helmikuun, 2018 · 10:00 am

Blogistania – vuoden 2017 kirjat

Jälleen on aika osallistua kirjabloggaajien äänestykseen vuoden 2017 kirjoista. Osallistun tällä kertaa kaikkiin kategorioihin.

blogistanian_kaikki_2017_vaaka

Blogistanian Finlandia

Kirjavuosi tuotti suurta iloa kotimaisesta kirjallisuudesta. Kovan väännön jälkeen nämä asettuivat tähän järjestykseen:

3 pistettä:  Katja Kallio, Yön kantaja
2 pistettä: Rosa Liksom, Everstinna
1 piste: Anneli Kanto, Lahtarit

Blogistanian Globalia

Luin verrattain vähän käännöskirjallisuutta, mutta sen verran, että tohdin äänestää.

3 pistettä: Pierre Lemaitre, Silmukka
2 pistettä: Han Kang, Vegetaristi
1 piste: Haruki Murakami, Rajasta etelään, auringosta länteen

Blogistanian Kuopus

Tänä vuonna on huokailtu lukutaidon heikkenemistä. Siksi on muistutettava kaikkia siitä, että on lukutaitoon innostavaa, helppoa ja laadukasta kirjallisuutta eli selkokirjallistuutta myös lapsille ja nuorille. Muistakaa! Ja on inspiroivaa kotimaista kuvakirjalaatua – tällä kertaa yhden pisteen edestä.

3 pistettä: Tittamari Marttinen, Maalivahdin salaisuus
2 pistettä: Satu Leisko, Unohtunut poika
1 piste: Mauri Kunnas, Koiramäen Suomen historia

Blogistanian Tieto

Haluan laittaa genret sekaisin niin kuin tekee usein itse kirjallisuus. Tietoa voi tarjota myös rempseästi kuten kahden pisteen kirjani osoittaa. (Tosin kirjan romaaniutta ansiokkaasti todistelee Jukka Petäjä, HS 3.2.2018.)

3 pistettä: Hanna-Reetta Schreck, Minä maalaan kuin jumala. Ellen Thesleffin elämä ja taide.
2 pistettä: Juha Hurme, Niemi
1 piste: Ella Kanninen, Ellan kotona Italiassa

blogistanian_kaikki_2017_vaaka

Bloggaajat julkaisevat kirjasuosikkinsa 4.2.2018 klo 10 ja lisäävät ne kunkin kategorian emäntäblogiin: Finlandia (Hurja Hassu Lukija), Globalia (Oksan hyllyltä), Kuopus (Yöpöydän kirjat) ja Tieto (Hannan kirjokansi). Äänestystulokset selviävät 5.2.2018 klo 10.

24 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Listaus, Romaani, Selkokirja

3 helmikuun, 2018 · 8:53 am

Jörn Donner: Vesi on verta sakeampaa

Alexander on saanut päähänsä, että hän voisi joskus tulevaisuudessa laatia selvityksen tästä elämänvaiheestaan, ei suhteestaan Annaan, josta on tullut houkutteleva ja salaperäinen itsestäänselvyys, vaan häntä ympäröivästä konkreettisesta todellisuudesta, epävarmuudesta, huolesta, kuolemasta. Se heijastelee etäisesti sitä mitä tapahtuu naapurikaupungissa Pietarissa, joka on osa hänen kohtaloaan.

Valitsen heti kärkeen sitaatin, joka kuvaa keskeistä tarinalinjaa Jörn Donnerin romaanissa Vesi on verta sakeampaa (Otava 2018). Oleellista kirjassa on sekava aika Suomen ja Neuvostoliiton rajalla Pietarin läheisyydessä keväästä 1918 noin vuosi eteenpäin.

Vesi on verta sakeampaaDonner tarttuu aiheeseen, josta en ole aiemmin tämäntapaista käsittelyä lukenut. Venäläistaustaisten asema raja-alueella on uhanalainen: suomalaisille valkoisille voittajille he ovat epäilyttäviä punikkeja ja Neuvostoliiton puolella kansanvihollisia. Aiemmin tiiviit yhteydet Pietarin alueelle katkaistaan ja kaikki ovat epäilyksenalaisia. Liipasinsormi on herkkä puolin ja toisin. Lisäksi romaani tarjoaa karua kuvaa esimerkiksi Pietarin katujen vallankumousväkivallasta, Viipurin valkoisten valloittajien tappotoimista ja mustavalkoisen Suomen terrorista Terijoen ympäristössä.

Varakkaasta pietarilaissuvusta lähtöisin oleva venäjänjuutalainen Alexander loikkaa Suomen puolelle menetettyään vapautensa ja omaisuutensa. Alexanderin terijokilaishuvilaa emännöi Anna, salaperäinen suomalaiskaunotar. Romaanin romanssiosuus vaikuttaa useasti luetulta, vaikka siihen tavoitellaan intohimoa ajankuvaan sopivien vaaran varjojen tehostamana.

Minulla ei ole muuta kuin nainen. Siinä on paljon. Paljon epävarmuutta.

Donnerin romaani ei ole vain rakkausromaani. Se on kerronnaltaan ja rakenteeltaan silppumainen kokonaisuus ihmisistä yhteiskunnallisissa mullistuksissa: jokaisella on taustansa ja arvoituksensa, yksilöt vaikuttavat toisiinsa ja kaikkiin vaikuttavat olosuhteet ja sattuma.

Romaanin kertoo vanhahko herra, joka löytää isänsä jäämistöstä arkistosälää. Lukija naulataan seuraamaan, mitä salaisuuksia sieltä löytyy. Kehyskertomuskertoja sepittää arkistolöytöjen avulla Alexanderin osuuden mutta ottaa tasaisin välein puheenvuoron itse. Lisäksi kertoja nostelee asiakirjasilpun seasta monia vuoden 1918 kohtaloita  – muitakin kuin Alexanderin ja Annan. Se, mikä suhde kehyskertomuksella on rakkaustarinaan, pidetään salassa viime sivuille.

Loppusanoista selviää, että romaanin takana on runsaasti dokumenttilähteitä. Donner koostaa niistä elävämpää kaunokirjallisuutta kuin esimerkiksi Martti Backmanin  Olof ja Harriet -faktio (2016), joka myös kuvaa Viipurin hirmutekoja huhti-toukokuussa 1918. Donnerin romaanin ihmissuhdekuvioissa on asetelmallisen konstruktion tuntua ja kuluneisuutta sekä jonkin verran sanonnan kankeutta, mutta pidän rakennesilpusta ja kerronnan pompinnasta. Kiinnostavaa on raportinomainen kaunokerronta, esimerkiksi dialogia ei merkitä perinteisesti. Alexanderin elämänkulun loppuvaiheiden tiivis ja eleetön selvitys viehättää minua, sillä saan selityksiä mutten selittelyjä.

Tärkeää on, että sisällissodan satavuotisjuhlinnassa näkyy eri näkökulmia. Vesi on verta sakeampaa antaa perspektiiviä Suomen kaakkoisen kolkan kohtuuttomuuksille ja emigranttikysymykseen. Mietin sitä, että helposti ”sota”-sanan taa jää se, että yksilöt alistavat, kiristävät, raiskaavat, ampuvat sekä päättävät toisten elämästä ja kuolemasta. Ja yksilöt kohtaavat, kokevat, kestävät, kärsivät ja kuolevat. Rakastavat. Kaunokirjallisuus näyttää yksilöt. Siksi lukeminen kannattaa aina.

– –

Jörn Donner
Vesi on verta sakeampaa
käsikirjoituksesta suomentanut Kari Koski
Otava 2018
romaani
BookBeatin eKirjana 175 sivua.

P.S. Kirjassa on kirjailijoita, siksi liitän sen teiateilijaromaanihaasteeseeni.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Avainsanat: