Kuukausittainen arkisto:maaliskuu 2018

Sara Medberg: Kultaportin kaunottaret

Vaatteen kaunista leikkausta ihaillessaan Margaretha pohti hämillään, kuinka Adele saattoi moderneista ajatuksistaan huolimatta olla niin muotitietoinen. Margarethalle oli opetettu, että liika tieto häivytti neidosta pehmeän naisellisuuden. Tämä alkoi laiminlyödä ulkonäköään, muuttui riitaiseksi ja kovaääniseksi – sanalla sanoen hänestä tuli vastenmielinen olento, jonka seuraa herrat karttoivat.

Margaretha on noin onnistuneesti opetettu aatelisneidon oikeille ajatustavoille muun muassa tohtori Karl von Raumerin tyttöjen kasvatusoppaan (1870) keinoin. Tuohon opukseen ja Turun tienoon maisemiin tutustuttuaan Sara Medberg on ideoinut historiallisen viihderomaanin Kultaportin kaunottaret (Otava 2018). Esikuva on one and only Jane Austen.

Kultaportin kaunottarien päähenkilö on Adele, jonka isä on kasvattanut maalaiskartanossa vapaasti, joten Turkuun saapuva neito poikkeaa muista talven 1870 debytanttikurssille osallistujista. Adele on yksi komean kreivi Gyllenfredin residenssiin majoittuneista parikymppisistä kaunottarista, toinen on tuittupäinen tukholmalaissukulainen Margratetha. Kolmas neito ilmestyy kuvioihin myöhemmin, suloinen Beatrice. Näin kaunotarkööri on valmis ja naimakauppojen teko voi todenteolla käynnistyä, mikä vie tilaa neitojen ja koko romaanin muilta pyrkimyksiltä.

Kultaportin kaunottaret.jpg

Alkuasetelmien ilmeisyydet vetävät suupieliäni vinoon hymyyn, sillä konventiot Austenista Utrioon erottuvat: heti alkuunsa on selvää, kuka kaunotar saa kenetkin komistuksista; neitoset supattelevat röyhelöissään, ja vanhemmat matamit vahtivat naisellisia hyveitä sekä tuputtavat patavanhoillisia käsityksiään; neitojen liepeillä liehuvat urhot ovat salskeita veistoksellisine piirteineen, ja asianmukaisten asujen kätköissä lihakset pullistelevat. Hupsutuksessa minua huvittaa esimerkiksi, miten seuruetta isännöivä kreivi koettaa uppoutua suomen kielioppiin kaiken silkinkahinan keskellä. Tuollaisia hyväntuulisten kerrontalaahusten laskoksiin kätkettyjä komiikkakohtia on siellä täällä, mutta tasapainottavia tummia kerroksia on niukasti, no, osuvana poikkeuksena syömishäiriöviittailu.

Näppärää: debytanttikurssilla opettaa muun muassa rouva Fredrika Runeberg, pöytäkeskusteluissa sivutaan Aurora Karamzin juuri perustamaa diakonissalaitosta, ja Adele etsii kiihkeästi sanomalehtijuttuja ensimmäisestä naisylioppilaasta. Esikuvia siis viritellään tyttöjen kasvatusoppaasta viistompaan suuntaan. Kaikkien asusteruusukkeiden, pitsikerrosten ja lemmentoiveiden lomassa Margarethaa vaivaavat liikenaishaaveet, ja Adelella on hinku opiskella ja ryhtyä kirjailijaksi, mutta siihen sisältyy pulma:

Adele terästäytyi. Jos neiti Austen olisi mennyt naimisiin, ei hän luultavasti koskaan olisi julkaissut mestariteoksiaan. Naisen oli valittava joko avioliitto tai ura, molempia ei voinut saada. Oli pidettävä lujasti kiinni päämääristään.

Lukijalle tarjotaan pätkiä Adelen romaaniteelmästä, jonka yltiöromanttisessa paatoksessa ei ole merkkiäkään esikuva-Austenin terävyydestä. Hihittelen neidon kässärille ja samalla pähkäilen: on kuin Austenin hömppäromaani-ironia (esimerkiksi Neito vanhassa linnassa -romaanissa) olisi jäänyt Adelelta ymmärtämättä. Adele tuntee myös Aleksis Kiven tekstejä, muttei sekään ole häneen jälkiä jättänyt. Ei Medbergiinkään, sillä loppupuoli nytkähtää humpuukiksi ilmeisine roistoineen ja juonen oikopolkuineen. Minulle ei näemmä riitä joutuisa viihdejuoni, vaikka Adelen mahdollisuudet lavenevat joko-tai-pulmista sekä-että-onneen.

Austen kuvasi aikalaisena säätyläisromanssien reunaehtoja ja sai tekstiinsä terää, vaikka onnellisiin loppuihin päädyttiinkin. Ei ole helppoa saada nykyajan tasa-arvotietämyksellä vuoden 1870 aatelisten naimapuuhia Austen-tasoiseksi viihdytysproosaksi. Valitettavan pintapuolisiksi Kultaportin kaunottarien henkilöt jäävät sekä sääty- ja ajankuva kovin asetelmalliseksi kulissiksi. Ymmärrän toki viihdetavoitteet, mutta silti ohuus vaivaa, kuten kaikkien oleellisten henkilöiden osoittautuminen yltiövarakkaiksi. Harmittelen: voi kun olisi ollut himpun ristiriitaisempaa ja säröisämpää, ja kelpaisi minulle myös reipasotteisempi komiikka. Vaan ei ole kirjan vika, jos en oikein käsitä genren rajoja, kun vaadin rajojen ylityksiä.

– –

Sara Medberg
Kultaportin kaunottaret
Otava 2018
historiaviihderomaani
445 sivua.
Sain kustantajalta ennakkokappaleen.

4 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Tapani Tolonen: Sokeisto

Historiallisten romaanien ystävänä tartun Tapani Tolosen esikoisromaaniin Sokeisto (Otava 2018). Romaani sakeentuu tarkasti tavoitetusta ajankuvasta. Käynnissä on vuoden 1905 suurlakon valmistelu Helsingissä. Siihen kuuluu luokkaeroja, vakoilua, kyräilyä sekä epätyydyttäviä suhteita.

Tolonen käsittelee varmaotteisesti ja luennoimatta aikaa ja ajan aatteita. Erilaisten henkilöiden välityksellä selvenevät poliittiset jännitteet. Koska niitä synnyttävät ihmiset, eivät asiat etene odotetusti. Takana luuraa henkilökohtaisia intressejä: kaunaa, omaneduntavoittelua, kilpailua, pätemistä. Ainakin niitä. Ja sitten on vielä se sekoittavin tunne – rakkaus.

Koska jo mainitsin henkilövetoisuuden, tarkennan hieman sitä. Aatetoimintaa seurataan maanalaisesti toimivien Topin ja Franzin välityksellä. Piikanäkökulmaa saadaan Kaisan kautta. Kaisan palveluspaikan isäntä eli tohtori on yllättävä epeli, ja Kaarin-rouvan vaikutus romaanissa kasvaa juonen edetessä. Keskeisin henkilö on Eetu, latoja ja itseoppinut ajattelija, joka Topin silmin näyttää tältä:

Eetua ei voinut tavoittaa, se oli jotenkin aina kasvot hämärässä, kädet piilossa takuissa. Siitä ei tiennyt, mikä sitä veti. Ehkä se oli sen uskonnollinen omatunto.

Juuri tuo on kirjassa kiehtovaa, toisaalta hermostuttavaa. Henkilöt ovat saippuapalamaisen pakenevia. Vakavaan Eetuun kyllä kiinnyn, mutta varovainen saan olla, sillä yllätyksiä ilmaantuu. Hienosti on kuvattu Eetun herkkyys, erikoiset näyt ja kallistuminen teosofiaan. Hänessä on oleellista myös syyllisyystematiikka. Myötäelän Eetun rakastumisessa ja siihen liittyvissä kohtalonkysymyksissä, tosin kirjan kiehtovimmat kuvauskohdat löydän rakastuneen Karinin ajatusmaailmasta.

Silloin Eetu oli taas vieras. Mutta Karin tajusi, että vieras ja läheinen vaihtuivat alati toisikseen kuten uni ja valve. Hän ymmärsi, että saattoi yhtenä hetkenä vihata koko olemuksellaan, ilman että oli mitään nurkkaa sielussa vailla kiukkua, ja toisena täyttyä niin suuresta hellyydestä, että se satutti, ja että rakkauden täytyi olla jotain tämän kaiken takana olevaa.

Sokeisto kuvaa henkilöitä, jotka haluavat nähdä aikaansa kirkkaasti ja vaikuttaa, mutta ovat sokeita toisilleen, välistä itselleenkin. Sokeisto on myös painoalan ammattisana: tekstin aukkopaikkojen täytteet.

Puolivälissä olen sokeutua kerronnalle. Näen, että sitä on liikaa. Olen väsähtää. Mutta Eetu jää vaivaamaan, Kaarin myös, jotenkin myös pahantahoiset Kaisu ja Topi. Siksi kahlaan junnaavat vaiheet. Loppukolmannes alkaa vetää, kun jännitteet kiristyvät ja henkilöiden salakähmäisyys syvenee. Ja mikä loppuluku! Se on hieno.

Sokeisto.jpg

– –

Tapani Tolonen
Sokeisto
Otava 2018
romaani
445 sivua.
Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Erkka Mykkänen: Something not good

Elina Warsta koristaa taas kannen tulkiten kirjan ytimiä. Pinkillä sohvalla istuu läppäri sylissään irrallinen hahmo, ja kun katson takakantta, hemmolla on liikuttavasti sydän kämmenellä. Räikeää kellanvihreää tyhjyyttä on ympärillä, yksinäinen palmu huojuu haaveiden havinaa. Pää on silkkaa söherryssotkua täynnä.

Something not good

Pyörittelen käsissäni Erkka Mykkäsen romaania Something not good (WSOY 2018). Takakansiteksti kiteytyy yhteen lauseeseen: ”Veikolla on kaikki hyvin.” Noin se on, eikä kuitenkaan ole, osin surkuhupaisesti.

Päähenkilö-Veikolla on päällisin puolin asiat vallan mainiosti. Lukio loppuu, seurustelusuhde alkaa, sivarina Veikko loistaa kirjailijahaastattelijana, reppureissu järjestyy, kirjallisuuden opiskelu käynnistyy ja jotkut vanhoista kontakteista kuihtuvat ja uusia tuttavuuksia syntyy. Siis ihan tavallista nuoren miehen epävarman elämän etenemistä. Tämän pintapeilauksen jälkeen tulee havaita säröt.

Hiusmurtumia melko tavallisessa tarinassa ilmenee siellä täällä. Veikon vaelluksessa on hyviä päätöksiä ja pieniä pettymyksiä, reteitä irtiottoja ja kalvavia kolauksia. Isäsuhteessa on todellisia halkeamia, mummon kanssa hyvät aikeet hajoavat ja seurustelusuhdetta kalvaa etäisyys. Äiti on äiti.

Mykkäsen kirja ei tuo erityistä uuttaa aikuistumiskipuiluun, mutta viihdyn oikein hyvin sitä seuratessani. Auts, siis viihdyn, kun nuori mies kärvistelee? Tuon lausuttuani minua jäytää syyllisyys kuten Veikkoa, joka kaiken ok-elämän keskellä tuntee, ettei kaikki ole hyvin, vaikka tavallaan on tai pitäisi olla. Ihan tavallisia hyvänolon ja nolouden tuokioita siihen mahtuu. Tavalliselta tuntuva tarina on sen kokijalle ainutlaatuinen: onnea jokainen elämään toivoo, ja sitten se tuntuu jollain lailla aina pakenevan. Sellainen on ihminen, ainainen haikailija.

Ehkä koen itseni myös tätimäisen heltyneeksi. Ehkä ajattelen, että haluaisin sanoa Veikolle jotain niinkin latteaa kuin ”kyllä se siitä”. Tämähän on mainiota: kirja ei jätä välinpitämättömäksi. Se todennäköisesti resonoi eri lailla eri-ikäisissä lukijoissa, mutta mainiosti se välittää kertojan ajatuksia, tuntemuksia, ajatuksia ja kokemuksia. Esimerkiksi tässä ollaan joulunvietossa, hetkissä tyttöystävän seitanpaistin syömisen jälkeen:

Yöllä Veikko hakeutui jääkaapille ja teki kinkkuvoileivän. Se oli niin hyvää että itketti. Pihalamppu oli jäänyt päälle. Se valaisi vanhan vaahteran, joka näytti yhtä yksinäiseltä kuin miltä mummosta kai tuntui joka päivä.


Tapanina ajettiin takaisin Helsinkiin. Lämmitys oli niin kovalla, että nukutti. Takapenkillä sai olla lapsi taas.

Kirjan juttu on kerronta ja kielenkäyttö. Tarkka mutta säästeliäs kuvaus ja tiukasti nakuttava virke välittävät napsakasti sisällön. Siitä pidän, ja niin myös siitä, että hymähdyttävät hetket liukuvat kiusallisiin ja naurettavat tilanteet liikuttaviin. Henkilökuvauksesta nautin, sillä säästeliäin sivalluksin tyypit kasvavat sanoja suuremmiksi vaikkeivät välttämättä moniulotteisiksi persooniksi. Kiinnostavin on Veikon olhella Maija, omaehtoinen opiskelija-kirjoittaja-kollega.

*

Maaliskuisella bloggariklubilla Mykkänen kertoi kirjastaan ja kirjoittamisestaan. Päällimmäiseksi mieleeni jäi se, että hän toivoo, että hänen tekstinsä olisi kuin Miina Supisen ja Petri Tammisen kirjalapsi. Ja toden totta, jotain sellaista olen kerronnassa tunnistavinani: arkea niksauttavaa näkökulmaa ja hiottua sanomisen tapaa.

– –

Erkka Mykkänen
Something not good
WSOY 2018
romaani
kansi Elina Warsta
153 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Tässä videossa kirjailija vastailee kysymyksiin.

Tässä  kaksi lukijan kokemusta: Kirjallisia ja Opus eka.

P. S. Veikko on runoilija, joten taiteilijaromaanihaasteeseen tämän kirjan linkitän.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Susinukke Kosola: Avaruuskissojen leikkikalu

Susinukke Kosolan kokoelma Avaruuskissojen leikkikalu (Sammakko 2016) on saanut alaotsikon tutkielma ihmisyyden valtavirrasta. Jo herää kiinnostus. Yhdistää nyt tuolla tavalla kuivanrapiseva tekstilaji lyriikan avaruuteen!

Kosolan tutkielma leviää moneen suuntaan ja siinä on monia osastoja. Niitä erottavat toisistaan jääkaappimagneettirunot, joita sävyttää seksuaaliviritteisyys. Kirjan osastojen runot eivät seksillä revittele. Niissä on tunnelmia laidasta laitaan, eli niissä on ihmisyyden eri tunnepuolia yksinäisyydestä vihanhallintaan, katoavaisuudesta onnenailahduksiin. Kuvasto on kekseliästä, usein urbaanihkoa, sitä useammin hetkeen osuvaa. Poimin joitain sattuvia säkeitä:

mutta jokaiseen aamuun on nidottu
esitäytetty syntymätodistus –

milloin varjostasi on tullut jokaisen lattian mustelma?

uutisvirtaa pitkin kulkee lautturin tuttu siluetti

Kokoelman loppu äityy proosarunoilemaan, muuten runot asettuvat säkeiksi ja säkeistöiksi. Lisäksi löytyy pari osuvaa listaa. Pidän etenkin kohdista, joissa on ajatuksen suoruutta, mutta huomaan myös pysähtyväni arvoituksiin – kuten näihin avaruuskissoihin. Huomaan silittäväni Kosolan kokoelmaa myötäkarvaan, ehdottomasti, vaikken siitä kaikkea ymmärrä – sehän sopii kissamielikuviin.

avaruuskissojen

Runojen ja sikermien nimet tykästyttävät, vaikka tämä: ”Maailma on sadun painajainen / mutta ruoka on ok”. Runoissa ollaan tosissaan muttei tosikkomaisia, ja suhteellisuudentaju on tallella. Korkealentoisuus ja maailmantuska kuuluvat asiaan samoin kuin tavallisuus. ”Sinä olet ihminen. Se on ihan okei.”

*

Runouden lukeminen on myös sellaista, että yksi sana, sanapari tai käsite voi viedä omille teilleen: säväyttää, kohauttaa tai tyrkätä toisaalle. Silloin on juuri sen aika, otollinen hetki. Minä matkaan joitain kertoja Kosolan runoissa ja runoista muuanne, esimerkiksi silloin, kun runojen puhuja sanelee näin:

– –
          olimme eksynyt hetki keulavalossa

          seuraava hetki on ääneti

Pikku Prinssi oli jo sanonut kaiken, hänenkin
jalkansa kaipasivat sammalta, niillä 
vierailla planeetoilla

Tämä on katkelma viidennestä runosta sikermässä ”Yritän kirjoittaa perhosen mahalaukkuusi jotta joutuisit tappamaan sen”. Tässä runossa (s. 54) ennen sitaattiani on visuaalisesti vahvoja verbalisointeja öisistä katukuvista, ja runo loppuu lainaukseeni. Tulkitsen sanoista monenlaista, esimerkiksi autiutta elämässä, kuoleman läheisyyttä, sen ainaista läsnäoloa ja mahdollisuutta, jopa sen kaipuuta.

Mutta sitten tuohon Pikku Prinssiin, kulttihahmoon, joka laajentaa runoa – jokaista tyyppiin tutustunutta omiin suuntiinsa. Esimerkiksi minä siirryn viisivuotiaaksi isäni kainaloon, kun hän lukee minulle prinssistä avaruutensa yksinäisyydessä; aikahyppään muistisairaan isän runsaan vuodentakaiselle kuolinvuoteelle ja suremattomaan suruuni. Se on hyökyä ylitseni. Vähitellen laskeudun murheeni karhean kraateripintaiselta planeetalta lempimetsäni sammalikkoon.

Tätä(kin) on runous. Se voi irrota sanoista, tekijänsä tarkoituksista. Kieli luo maailmoja, runoilija on ne synnyttänyt, ja lukija löytää niistä omia ulostuloaukkojaan, syvästi subjektiivisia. Siksi(kin) on runo. Kiitos.

– –

Susinukke Kosola
Avaruuskissojen leikkikalu. tutkielma ihmisyyden valtavirrasta
Sammakko 2016
runoja
80 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

Avaruuskissojen leikkikaluihin ovat tarttuneet ainakin Kaikkea kirjastaKirjakissa, Kirja vieköön!, Mitä luimme kerran ja Omppu.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Runot

Riina Katajavuori: Maailma tuulenkaatama

Nyt täytyy tyrkätä alkuun Riina Katajavuoren kokonainen runo uutuuskokoelmasta Maailma tuulenkaatama (Tammi 2018):

VASTAANOTTO

Näkyykö ihmisiä,
         piileekö kokonaisia ihmisiä,
päilyykö katseita joista saa otteen,
löytyykö ihmispeilejä,
kohtaamisen hetkiä, suunvuoroa,
mahdollisuutta saada palautetta
tästä minusta,
menikö morsetus perille

(Pahoittelen, jos someympäristöt vääristävät runon rivityksen). Vastaan näin: luulen morsetuksen saapuvan siten perille, että kiinnostun kovasti Katajavuoren monipuolisesta kokoelmasta. Koetan toimia ihmispeilinä runoille, joissa on sekä suoruutta että aiheiden ja kielikuvien moninaisuutta.

Kokoelma alkaa kaihtelemattomalla tervetulotoivotuksella, josta erotan huumoria, ironiaa ja vilpittömyyttä. Aloitusruno päättyy: ”Ole hyvä, sinä lukija, asiakas. Olemme täällä Sinua varten. Tervetuloa, käy sisään.” Kiitos, mielelläni, uteliaana.

Innostun runojen silmän pilkkeestä ja kaikenlaisesta tunnevaihtelusta. Kokoelma liukuu kikkeli- ja pimppi-sanojen selvittelyloruilusta elämänkaaren kulminaatiokohtien kokemuksiin. Minua koskettavat esimerkiksi ajan-, vuoden- ja elämänkiertoon liittyvät viitteet: ”Haudata ja hautoa ovat samaa kieliperhettä.” Pidän muutenkin runojen kielileikeistä.

Maailam tuulenkaatama

Runsas Maailma tuulenkaatama välillä eksyttää minua. Kokoelma jakautuu seitsemään osastoon, ja hapuilen niiden välillä, etsin ehkä turhaan yhteyksiä, karttaa. Hiekkarannat leviävät eri maailmankolkkiin, poiketaan vastaanottokeskuksessa, kysytään Missä olen? Kokoelman loppupuolta teemoittaa löytöretkeilijä James Cook: Löytäjä saa pitää.

Luen löytöretkeilijäteemaisen osuuden etenkin vuoropuheena läsnä- ja poissaolon kesken, puolisoiden, vaikkapa jokamiehen ja -naisen. Kuka on lopulta läsnä ja missä? Rouva Cook kirjoittaa kirjeessä miehelleen: ”Sinä olit ensimmäinen asia joka minulle tapahtui. Mutta et viimeinen.” Puhuttelevin on sikermän runo ”Elizabeth Cookin elämä numeroina”. Noin voi pelkkä luettelo kertoa tuhansia asioita yksittäisestä elämästä muutamin numeroin ja sanoin – ja laajentua merkitsemään yleisesti. Sellaisessa runon voima: yksityisestä yleiseen.

Monenlaista siis peilautui ja tulkitsin morsetuksesta. Sain suunvuoron.

P. S. Tänään 21.3. vietetään maailman runouden päivää. ”Runous on yksi puhtaimmista kielellisen vapauden ilmentymistä. Se on kansojen identiteetin ainesosa ja ilmentää kulttuurin luomisenergiaa, sillä se pystyy uusiutumaan jatkuvasti” – Irina Bokova, UNESCO:n pääjohtaja.

– –

Riina Katajavuori
Maailma tuulenkaatama
Tammi 2018
runoja
109 sivua.
Lainasin kirjastosta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen selkokirjana

Tänään tasa-arvon päivänä kirjoitan juttuni selkosuomeksi.
Samalla kutsun sinut lukemaan selkokirjoja:
osallistu Klaaran päivän selkokirjahaasteeseen (tässä linkki).
Niin selkokirjat tulevat tutuksi,
ja niistä voi kertoa uusille lukijoille.
Kaikilla on oikeus lukea,
ja siksi kirjoja on myös selkosuomeksi.

selkokirjahaaste2018

*

Heinähattu ja Vilttitossu seikkailevat yli 10 lastenkirjassa,
ja ensimmäinen kirja ilmestyi melkein 30 vuotta sitten.
Kirjoista on tehty myös näytelmiä ja  elokuva.
Kirjailijat Sinikka ja Tiina Nopola ovat siis keksineet hauskan aiheen.
Nyt tyttöjen elämästä voi lukea selkokielellä,
sillä Hanna Männikkölahti on muuttanut  yhden kirjan selkosuomeksi:
Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen (Avain 2018).

Heinähattu ja Vilttitossu

Heinähatun ja Vilttitossun uusi aika

Isosisko Heinähattu aloittaa koulun.
Pikkusisko Vilttitossu ei siitä tykkää,
koska hänellä on kotona tylsää.
Siksi Vilttitossu tekee jotain,
joka sotkee Heinähatun luokan retken.

Heinähattu tottelee ohjeita,
mutta Vilttitossu keksii aina hulluja juttuja.

Vilttitossu nappasi olkihatun
Heinähatun päästä.
– Ota kiinni mandariini! hän kiljui
ja juoksi ympäri pihaa.
– Vilttitossu,
sinä olet kauhea kakara! Heinähattu huusi.

Vilttitossu on mielenkiintoinen tyttö.
Hän saa kirjan lukijan ajattelemaan:
tarvitseeko tyttöjen olla kilttejä?

Kirjan selkokieli

Selkokielessä täytyy käyttää helppoja sanoja ja lauseita.
Lauseet ovat Heinähatun ja Vilttitossun tarinassa
aika lyhyitä ja helppoja lukea.

Kirjassa on paljon vaikeita sanoja,
mutta sillä tavalla voi oppia uutta.
Esimerkiksi kirjan nimessä on ”ärhäkkä”.
Helppo sana voi olla ”vihainen” tai ”kiukkuinen”,
mutta ”ärhäkkä” tuntuu suussa hauskalta.

Kirjassa myös leikitään sanoilla ja niiden merkityksillä.
Jo tyttöjen omat nimet ovat erikoisia.
Sanojen takia tulee kirjan henkilöille myös väärinkäsityksiä.
Kun esimerkiksi joku ”narraa”,
se tarkoittaa eri tilanteessa eri asiaa.

Selkokirjan luvut ovat lyhyitä
ja tarina etenee koko ajan.
Lukijan täytyy olla tarkka,
sillä Vilttitossu huijaa.

Huijaukset täytyy muistaa.

Anne Stolt on tehnyt värikkäät ja iloiset kuvat.
Ne sopivat kirjaan oikein hyvin.

Selkokirja sopii monille

Heinähatusta ja Vilttitossusta kertova kirja
sopii lapsille, jotka lukevat jo itse.
Sitä on myös mukava lukea ääneen lapsille,
jotka eivät vielä osaa lukea.
Kyllä tätä kirjaa voivat lukea myös nuoret ja aikuiset.
He voivat esimerkiksi harjoitella suomen kieltä.
Kaikki lukijat saavat kirjasta ajatuksia
ja voivat keskustella niistä.

Voit esimerkiksi miettiä,
saako koulussa olla ärhäkkä.
Voit myös selvittää,
miten kirjan aikuiset ymmärtävät lapsia.
Voit myös verrata kirjan tarinaa omaan elämääsi.
Esimerkiksi voit kertoa,
minkälaista elämä on sisarusten kanssa.
Lisäksi voit muistella koulun retkiä
tai muita tuttuja asioita koulusta ja omasta perheestä.

– –

Sinikka Nopola ja Tiina Nopola
Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen
Selkomukautus Hanna Männikkölahti
Kuvitus Anne Stolt
Avain 2018
84 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Selkokirja

Olli Jalonen: Taivaanpallo

Niin Angus se on niin että me elämme kahdessa todellisuudessa. Ensin on se mitä me olemme. Sitten on se mitä me ajattelemme olevan. Ensin on kovat kivet ja suolainen meri ja maapallo pyörii ja kiertää aurinkoa. Sitten on meidän vahvoja ajatuksiamme että vielä muutakin täytyy olla. Niitä me yritämme löytää ja todistaa. Ymmärrätkö?

Ja Angus ymmärtää, mitä tähtitieteilijä Edmond Halley sanoo. Ja minä ymmärrän, että käsissäni on nyt sellainen fiktio, jonka maailma saa valtoihinsa. Tällaista on kaunokirjallisuus parhaimmillaan, eli ei ole merkitystä ajoilla, paikoilla ja henkilöiden iällä ja sukupuolella, kun kerronta rakentaa todellisuuden, joka on lukuhetkessä totta ja jonka aistii kokonaisvaltaisesti. Olen suuren kertomuksen äärellä: Olli Jalosen romaani Taivaanpallo (Otava 2018).

Jalonen yllättää täysin hakemalla aiheen 1600-luvulta. Viimeisimmät romaanit ovat valaisseet nuorukaisen kehitystä sodanjälkeisessä Suomessa (Miehiä ja ihmisiä ja Poikakirja). Ja sitten havaitsen, että niissä yhteiskuntaluokkien ja ympäristön merkitys yhdistettynä päähenkilön kasvun kuvaukseen ovat merkityksellisenä läsnä kuten nyt Taivaanpallossa. Kuvaustapa ja tunnelma ovat kuitenkin nyt erilaisia.

Lähtökohta on se, että nuori tähtitietelijä Edmond Halley käväisi Saint Helenalla tutkijakollegansa kanssa ja vaikutti monin tavoin koko Anguksen perheeseen. Romani käynnistyy siitä, kun Halleyn lähdettyä poikaan jää opinnälkä ja sen myötä taito havainnoida ympäristöä tarkasti tähtien liikkeistä lintuihin ja ihmisten käyttäytymiseen. Romaanin alussa Angus on kahdeksanvuotias ja lopussa hän täyttää 13 vuotta (1679 – 1683). Romaani jakautuu kolmeen pääosaan: Anguksen perheen tilanteeseen Saint Helenan saarella, pojan merimatkaan kohti Lontoota ja alkuaikoihin tähtitieteilijä Halleyn kodissa.

Taivaanpallo1

”Kysyn että mitä maailmassa on mitä ei saarella ole.”

Jalosen kirjassa ihmiset eivät todellakaan ole yksinäisiä planeettoja tyhjässä avaruudessa vaan tiukasti kytköksissä ympärillä tapahtuvaan. Imperiumin sekasortoisuus vaikuttaa Brittein saarelta Saint Helenalle saakka, sillä uskonkiistat protestanttien ja katolisten välillä ovat oiva maaperä vehkeilylle ja vallankäytölle, ja jyrkät luokkaerot vaikuttavat ihmisten suhtautumiseen toisiinsa sekä ihmisen mahdollisuuksien ja arvon määrittelemiseen. Anguksen perheen asemattomuus ja riippuvuus ”hyväntekijöistä” on yksi esimerkki, ja toinen on se, millä hinnalla Angus maksetaan laivaan salamatkustajaksi – lisää esimerkkejä piisaisi.

Yksi tärkeä teema on kuuliaisuus. Angus on kasvatettu Jumalan ja kuninkaan kunnioitukseen, ja muita toteltavia ovat Halley, pastori ja äiti. Ja nyt pääsen kirjan hienoon kerrontaan. Romaanin minäkerronta upottaa täydellisesti pojan ajatusmaailmaan ja asioihin, joista se koostuu. Saan ikään kuin suodatetun kuvauksen ja samalla itselleni vallan tehdä aikuisen johtopäätöksiä asiantiloista sen perusteella, mitä lapsi-Angus kertoo. Se pitää minut valppaana, se virittää keskittymiseni nupit kaakkoon.

Muita pääteemoja ovat uskon, taikauskon, tiedon ja tietämättömyyden rajojen venyttäminen valistuksen aikaan. Olen haltioissani romaanin loppupuolella Halleyn ja Anguksen matkassa, kun minulle konkretisoituu, millaista on maailmassa, jossa ensimmäisen kerran keksitään nykyisin itsenstäänselvät fysiiikan lait. Se on uskomusten voittamista, mittaamista, miettimistä, punnitsemista ja mullistavaa uuden ymmärryksen luomista. Vaikka Jalosen kirjan henki on vakava, en voi estää hymynkaretta, kun Angus eräällä oivalluksellaan muuttaa minun käsitykseni siitä, mitä kaikkea voi tarkoittaa Halleyn komeetta. (Olen arvoituksellinen ihan tarkoituksellisesti.)

”Että ensimmäinen on se missä ihminen on. Ja toinen on se mitä ihminen ajattelee.”

Olen säästellyt romaanin ytimet juttuni loppuun: henkilökuvaus ja kieli. Voin vielä mainita Taivaanpallon yhdeksi teemaksi uuden oppimisen merkityksen, ja Angus on aivan poikkeuksellisen oppivainen ja hoksaavainen. Erityishenkilön elämän alkukaari ei ole lainkaan ristiriidaton niin kuin ei ole sekään, että pojan esikuva Halley olisi yksionomaan hyvä mies. Angus on ihmiskoe, riipaisevasti ja moniulotteisesti sellainen –  ja siksi koko romaanin juoni ja perusta sisältää kaikkea muuta kuin yksioikoista sisältöä.

Vaikka romaanin loppupuoliskolla hetkittäin ajattelen fokuksen hämärtyvän, heitän moiset ajatusailahdukset syrjään upeiden kuvaustuokioiden vuoksi. Niitä ovat esimerkiksi Anguksen ensilumikokemus tai loppusivujen mittausretki. Olen nöyränä Jalosen kaltaisten taitureiden edessä: siis näin voi kielellä luoda maailmaa, aivan omaperäisesti ja silti saavutettavasti ja uskottavasti.

Olen lukenut kevääni hienoimman (historiallisen) romaanin, joka puhuttelee minua monella tasolla ja joka avaa sitä, miten ympäristö, aika ja asema rajaavat meitä. Aluksi minun on vaikea päästä kielen rytmiin mukaan, mutta kun sen saavutan, se siirtyy verenkiertooni. Pojan havainnot ja niiden laajennukset ajatelmiksi hivelevät mieltäni. Pääsen esimerkiksi seuraamaan konkreettisen ajattelun kehittymistä abstraktiksi. Ajattelun hienous tarinan takana on romaanin yksi puoli, toinen on se, että se mahdollistaa päähenkilöön eläytymisen.

Kuljen paljasjalkaisen pikkupojan nahoissa 1600-luvun kaukaisen saaren puunlatvuksissa siristelemässä taivaalle, kärsin purjelaivan märssykorissa ja orjalastin laskennassa sekä sinnittelen kalseassa Englannissa vierasta aksenttia puhuvien keskellä yksin, matkassani vain valtava halu selvitä ja oppia.

Silloin kun tuntuu näin on itsellä korkea olo eikä voisi olla hetkeä paikoillaan ja ajattelematta. Vaikka jalat ovat liikkumattomina, niissä silti tuntuu että ne jo kävelevät ja juoksevat. Vaikka pää on sidottu nahkaremmillä, ajatuksissa liikkuu suunnitelmia ja miettimistä että mitä sitten jos ja vielä varmemmin että mitä sitten kun.

Toivon, että Anguksen tarina jatkuu. Toivon, että englanninkielinen maailma saa Taivaanpallon käännettynä ihailtavakseen.

P. S. Taivaanpallo tähtitieteessä tarkoittaa koko taivasta katsottuna niin, että kaikki taivaankappaleet on sijoitettu havaitsijaa ympäröivän kuvitellun pallon sisäpinnalle.

Taivaanpallo2
– –

Olli Jalonen
Taivaanpallo
Otava 2018
romaani
461 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

11 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Rafael Donner: Ihminen on herkkä eläin

Ovatko minun pimeät yöni samoja kuin sinun?

Taiteen ansiosta ymmärrän nyt tämän kysymyksen tärkeyden. Ihmisen todellisuus ei ole fyysinen vaan emotionaalinen. Tulkitsemme maailmaa tunteidemme kautta.

Maailman tulkintaa rajaa oman maailman rajat, sulkeva subjektiivisuus:

En tulkitse enkä kuvaile sinun maailmaasi enkä kenenkään muun, vain omaani.

Minun on ilo tulkita Rafael Donnerin maailman verbalisointia, omaelämäkerrallista esseetä Ihminen on herkkä eläin (Teos & Förlaget 2018).

Alku- ja loppusanojen väliin mahtuu 14 tuntein nimettyä lukua. Valituista tunteista monet kalskahtavat negatiivisilta, mukana ovat esimerkiksi heikkous, yksinäisyys, häpeä, ylpeys, katkeruus, itsekkyys ja huoli. Luontevasti Donner siirtyy luvusta toiseen kytkien luvussa käsiteltyä tunnetta seuraavan luvun näkökulmaan.

Tunnetaival vie kertojan elämänkulun katselmukseen. Donner kertoo itselleen käänteentekevistä tilanteista ja tuntemusten alkukodista. Mukana on konkreettinen alkukoti eli perhe ja isä, varsinainen iso D. Kukaan ei voi lähtökohdilleen mitään –  Rafael on voinut vain vaihtaa etunimensä, oman identiteettinsä risukkoisen häpeänpesän.

Ihminen on herkkä eläin.jpg

Esseetekstin kertoja luistelee liukkaasti yksityisestä yleiseen pohdintaan elämään vaikuttavista asioista. Kertoja on humaanilla asialla, hän on emansipoitunut ja hahmottelee rajojaan empaattisesti. Hän on myös suhteellisuudentajuinen: hän katsoo maailmaa valkoisen, sosioekonomisesti pärjäävän valkoisen miehen silmin.

– ehkä olen liian tietämätön, liian nuori ja vapaa ja etuoikeutettu. Sille en mahda mitään.

Ihminen on herkkä eläin riisuu minut aseista välittömyydellään, sivistyneensujuvalla sanomisen tavalla. Kirjasta voi ehkä sanoa, ettei siinä ole ainutlaatuisia ajatusrakennelmia. Miksi minä tuollaisen tähän tempaisen? Ei ole mitään syytä sanoa niin, sillä teemat, pohdinnat ja johtopäätökset ovat kertojan kirjoitusaikaisen elämänvaiheen aikana hahmottuvia, hänen maailmassaan omia ja subjektiivisesti ainutlaatuisia. Ne ovat vastustamattoman vilpittömästi avattu. Hän saa minut kiinnostumaan, elämään mukana. Ja hän saa minut ilahtumaan, kun kirjan tunneskaalassa päästään uskoon, joka on toivoa maailmojen jakamisesta ja jatkamisesta.

– –

Rafael Donner
Ihminen on herkkä eläin. Omaelämäkerrallinen essee
suomentanut Laura Jänisniemi
Teos & Förlaget 2018
essee
207 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

Muualla mm. Lukuisa, Marjatan kirjat ja Omppu.

2 kommenttia

Kategoria(t): Esseet, Kirjallisuus

Naja Marie Aidt: Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin

Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin (S&S 2018) vaatii minulta sisua. Lähtökohtaisesti kirja lapsen kuolemasta on aihe, jota haluan pitää käsivarren mitan päässä. Tunne on sekoitusta pahaenteisestä taikauskosta ja alkukantaisesta pelosta. Jos en lukisi siitä, minun ei tarvitsisi kohdata pahinta, jota en haluaisi edes kuvitella. Luen silti.

Runoilija oivaltaa sekunnissa että kuoleman rinnalla kirjoitus ja kieli eivät merkitse mitään. Millään ei ole kuoleman ehdottomuuden rinnalla mitään merkitystä.

Tanskalainen runoilija-kirjailija Naja Marie Aidt on joutunut kasvokkain tosiasian kanssa: hänen 25-vuotias Carl-poikansa kuolee. Ei hän ole ensimmäinen surun murtama äiti, läheisensä liian varhain menettänyt. Se tulee kirjassa riipaisevasti esille. Surutyön osana Aidt kahlaa kirjallisuutta vastaavanlaisista kokemuksista, siteeraa niitä, hakee vertaistukea Sokratesta ja Cicerosta Gilgamešiin, Walt Whitmanista Nick Caveen – esimerkiksi Denis Rileyltä näin:

Yllättävä kuolemantapaus tekee eloonjääneille sellaista väkivaltaa, että aika pysähtyy ja alkaa hitaasti kerääntyä isoksi altaaksi. Entisen aikajanan tilalle on tullut jotakin pidättelevää. Silloin elää isossa ympyrässä jossa ei ole reunaa.

Aidtin kirja noudattaa edellisen sitaatin viitoittamaa rakennetta. Fragmenttien tapaan surusta hajonnut todellisuus välittyy aikaa ja muistoja silpoen, sinkoilevana syklinä. Kirjallisuussitaatit ahtautuvat kertojan kokemusten väliin, ja kaikki tämä ilmentyy erilaisin typografisin keinoin. Tunteet tiivistyvät välillä runoiksi tai hajamietteiksi. Vaikuttava on kursivoituna erottuva tilannekuvaus hetkestä ennen peruuttamatonta puhelua pojan onnettomuudesta ja siitä seuraavista hetkistä.

Aidt

Carlin kirjasta välittyy rakkaus ja pohjaton murhe. Riipaisevia kohtia on lukemattomia, mutta ehkä musertavinta on hetki, jolloin äiti tyhjentää lapsensa huonetta, törmää jälkikäteen poikaansa, jota hän ei tuntenut: runoilijaan. Se selviää jälkeenjääneistä papereista, joissa elävät aikuisen lapsen ajatukset, tunteet ja kokemukset.

Olen aika mykistyneessä tilassa väkevän kirjan jäljiltä. Suren ja pelkään. Tiedän, että tällaisia kirjoja tarvitaan elämästä selviytymisen avuksi, ne ovat tapa käsitellä käsittämätöntä, peruuttamatonta.

Takerrun kuolemaan, koska se on lapseni todellisuus. Se on ehto. Minun on tunnustettava, että en enää koskaan näe häntä, ja minun on tunnustettava että joudun elämään tämän tiedon kanssa, jotta se ei tappaisi minua. Surun olemus on keskeneräinen, epätäydellinen. Hajanaisen arvaamaton. Runoilija makaa kuin haavoittunut eläin ja kuulee kaukaisen käsittämättömän kohinan. 

– –

Naja Marie Aidt
Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin. Carlin kirja
Suomentanut Katriina Huttunen
S&S 2018
157 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Kirjasta on vaikuttunut myös Omppu.

P.S. Kertoja on kirjailija, siksi liitän kirjan taiteilijaromaanihaasteeseeni.

4 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Satu Leisko: Tulin Suomeen

Oletko miettinyt, miltä tuntuu jättää oma kieliyhteisö, kulttuuri, kotiseutu ja perhe? Millaista on aloittaa kaikki uudelleen? Kysymyksiin löytyy vastauksia Satu Leiskon haastattelukirjasta Tulin Suomeen (Avain 2018). Se kuvaa yhdeksän maahanmuuttajan juurtumista uuteen kotimaahan.

Tulin Suomeen

Kirjassa on selkeä rajaus: haastateltavat ovat tulleet aikuisina Suomeen. Osa on muuttanut puolison vuoksi, osa on paennut kotimaan poliittista tilannetta, osa on tullut Suomeen opiskelemaan ja jäänyt tänne. Haastateltavat ovat eri kulttuureista.

Jokainen tarina kerrotaan henkilön omasta näkökulmasta. Satu Leisko saa hienosti eri kertojat kuulostamaan omanlaisiltaan, eli tarinoiden tyyli eroaa toisistaan. Esimerkiksi unkarilaisen Zsanettin tarinassa kuvataan eloisasti tunnelmia, kun taas vietnamilaisen Trungin kertomuksessa on raportoivaa sävyä.

Tulin Suomeen on tärkeä kirja. Ensinnäkin ennen tätä ei ole juurikaan julkaistu kirjana lyhyitä, omaäänisiä maahanmuuttajatarinoita. Toisekseen haastattelut on kirjoitettu selkokielellä. Jotkut kertomukset ovat helpompia kuin toiset, mutta selkokielen vuoksi niitä pääsevät lukemaan myös lukijat, joille yleiskieli on vaikeaa, esimerkiksi suomen kieltä opettelevat. Kolmanneksi: kirjan elämäntarinat toimivat rohkaisevina selviytymistarinoina. Haastateltavat ovat opiskelleet ja hankkineet ammatin. Kirjasta voi löytää sellaisen sanoman, että maahanmuuttajat ovat yhteiskunnallinen voimavara.

Tarinat paljastavat, millaisia ponnisteluja uuteen maahan sopeutumisessa tarvitaan. Kaikissa tarinoissa korostuu suomen kielen ja kulttuurin oppimisen tärkeys. Suomi on hiljainen ja turvallinen maa, jossa aurinko antaa valoa muttei lämmitä. Ei uusi maa aina onnelalta näytä, mutta se tarjoaa mahdollisuuksia.

Päätin jo lapsena näyttää kaikille,
että osaan ja pystyn.
Sain siitä voimaa.
Olen sisukas tyyppi,
niin kuin suomalaisetkin ovat sisukkaita.
Se on auttanut minua elämässäni.

Kirjan kertojat sienestävät ja marjastavat, puuhailevat perheen kanssa ja haaveilevat omasta talosta. On paljon asioita, jotka ovat tuttuja kaikille – on sitten maahanmuuttaja tai syntyjään suomalainen. Ihmisiä yhdistävät asiat näkyvät kirjassa selvästi kuten unelma hyvästä elämästä läheisten ihmisten kanssa. Ja myös tämä tuntuu tutulta:

Mutta jos saan toivoa jotakin,
tulevaisuudessa haluaisin tietysti voittaa lotossa!
Suomalaiset lottoavat joka viikko
ja toivovat voittoa.
Olen huomannut,
että Suomessa se on tavallista.
Siksi minäkin pelaan lottoa.
Se sopii minulle hyvin.

Koen etuoikeudeksi tutustua kirjan avulla näiden yhdeksän henkilön lähtökohtiin, vaiheisiin ja ajatuksiin. Siksi on kunnia aloittaa Klaaran päivän selkokirjahaaste tällä kirjalla (lisää haasteesta täällä). Tulin Suomeen on selkokirja, joka kuuluu kaikille. On bonusta, että tarinoiden kieli sopii mahdollisimman monelle lukijalle. Se ei kirjan elämäntarinoiden voimaa vähennä vaan päinvastoin vahvistaa.

selkokirjahaaste2018

– –

Satu Leisko
Tulin Suomeen. Maahanmuuttajien tarinoita uudesta kodista
Valokuvat: Laura Oja
Avain 2018
Selkokielinen tietokirja. Haastateltavat ovat muutaneet Suomeen Venäjältä, Turkista, Thaimaasta, Kreikasta, Unkarista, Vietnamista, Norsunluurannikolta, Irakista ja Jordaniasta.
149 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, haaste, Kirjallisuus, Selkokirja, Tietokirja

Kansallisteatteri: Julia & Romeo

Näit oikein. Klassikkonäytelmän otsikon henkilönimet ovat todellakin toisinpäin: Julia & Romeo. Mutta ei hätää. Ei Shakespearen tarvitse kääntää haudassaan kylkeä. Kansallisteatterin ajantasaistus Romeosta ja Juliasta kunnioittaa alkuperäistä tekstiä ja tarinaa: painotus on aivan oikein.

Esitys korostaa ajattomuutta eri aikakausien puvustuksella ja melko säästeliäällä lavastuksella – jos jätetään eleettömyydestä pois ruusuin koristellut parvekkeet ja hippipapin ripputuolivankkurit. Tanssiosuudet ovat tyyliteltyjen reivien tapaisia. Musiikki täydentää tunnelmia, ja taitava soittaja-laulaja-pari (Mila Laine ja Aleksi Kaufmann) vaihtaa suvereenisti soittimia ja tyylejä. Toisen puoliajan alun selloduetto hyrisee yhä kehossani. Eli esityksen aineelliset ja aineettomat kulissit ovat kunnossa – sitten sisältöön.

Ihailen shakespearelaisen runotekstin sujuvuutta ja sävykkyyttä. Se virtaa luontevasti näyttelijöiden puheena, ja jos joukkoon ujuttuu jokunen ”okei” tai muu uutuus, ei se korvaa kivistä. Kun luin uuden käännöksen Romeosta ja Juliasta (suomentanut Marja-Leena Mikkola), innostuin tekstin vivahteikkuudesta, jossa karkeudet vaihtuvat hetkessä herkistelyksi. Tuo tyylivaihtelu on Kansallisteatterin tulkinnassa onnistuneesti säilynyt.

Ensimmäinen puoliaika ilmentää uhittelua ja ilottelua. Lähtötilanne tehdään selväksi: kaksi sukua on vastakkain ja nuoriso käy kuumana. Viihdyttävyys korostuu, mutta överiksi ei vedetä, vaikka yleisöä nauratetaan miesmäisellä imettäjällä ja hörhöpastorilla. Toinen puoliaika keskittyy traagiseen rakkaustarinaan. Taustateemana voisi mainita aikuisten vihanpidon ja vallankäytön seuraukset.

Ja sitten pääasiaan, hehkuvaan teinirakkauteen. Kannattaa palautta mieliin, että Shakespearen Julia on 13-vuotias, Romeo vähän vanhempi. Lähtökohtaisesti ajatus lasten naimapuuhista hämmentää, mutta draama vie mennessään moiset mietteet. Näytelmää totisesti sulostuttaa pääparin raikkaus ja aitous. Ihastuneiden silmäykset, sanailut ja suukot välittävät lemmen leiskuntaa silloin, kun kaikki tapahtuu ensimmäisen kerran. Kansallisteatterin päänäyttämö täyttyy näiden nuorten (Satu Tuuli Karhu ja Olli Riipinen) läsnäolosta.

Julia & Romeo

Mutta miksi nimien vaihdos päittäin? Ihan syystä. Siinä missä Romeo on haaveileva runopoika, Julia on aktiivinen toimija. Romeo on impulsiivisten tunteiden vietävissä, esimerkiksi ihastus vaihtuu helposti toiseen ja kiukku leimahtaa harkitsemattomasti. Julia rakastuneenakin punnitsee vaihtoehtoja, haastaa ja pistää tapahtumaan. Esimerkiksi kun Julia junailee ratkaisua Veronassa, Romeo vain notkuu unelmoimassa mantovalaisella parvekkeella. Ja palautanpa mieleen teinien hääyön: kumpi on ujo herkkis, kumpi tavoitteellisen aloitteellinen?

Julia & Romeo varmasti vetoaa nuorisoon, mutta tehoaa se tällaisiin tätsyköihinkin. Ohjaaja Jussi Nikkilän ja sovittaja-dramaturgi Anna Viitalan painotukset toimivat ja tuovat tuoreutta. Perinteiseen tapaan tahdon hieman marista pituudesta, eli jonkin verran tepastelua sieltä täältä typistämällä kesto olisi supistunut reiluun kahteen tuntiin sykähdyttävyyden kärsimättä.

Näytelmän loppukuva on pitelemättömän romanttinen tähtisumuineen. Kaunista. Hieman jään miettimään, millä tavoin se glorifioi peruuttamattomat tunneteot. Shakespearen opettavaiset loppupuheet kostonkierteen tuhovaikutuksesta on jätetty esityksestä pois. Lavalle jää leijumaan päättymätön rakkaus. Suon sen. Sanoinko jo? Kaunista.

– –
Julia & Romeo
Kansallisteatteri, ensi-ilta 7.3.2018
Ohjaus Jussi Nikkilä
Sovitus ja esitysdramaturgia Anna Viitala
Lisää esityksestä Kansallisteatterin sivuilta: tässä.
Kiitos bloggariklubille pääsystä ensi-iltaan.

Omppu on jo postannut Julian showsta, samoin Arja.

Lisää Romeo ja Julia -aiheesta voi lukea blogistani: Shakespeare-tekstikokemukseni, kertomukseksi selkoistettu Mari Elomäen versio ja Jari Järvelän tehokas modernisaatiromaani. Shakespeare-toivioretkestäni Veronaan ja Mantovaan voit lukea tästä.

6 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, teatteri

Klaaran päivän selkokirjahaaste

Tänään juhlitaan naistenpäivää. Minulle se merkitsee muun muassa tasa-arvosta muistuttamista. Päivä muistuttaa myös siitä, ettei joidenkin ominaisuuksien vuoksi sysätä marginaaliin. Siksi lanseeraan naisille, miehille ja muunsukupuolisille tänään Klaaran päivän selkokirjahaasteen. Näin se menee:

1. Lue ainakin yksi selkokirja.
2. Jos olet bloggaaja ja innostut haasteestani, ilmoittaudu tähän postaukseen. Ilman muuta osallistuminen on vapaata ilman ilmoittautumistakin.
3. Jos olet bloggaaja, postaa selkokirjasta heti, kevään ja kesän aikana tai viimeistään 12.8.2018.
4. Jos olet lukija, voit ilmoittautua selkokirjan lukijaksi tähän postaukseen – tai lukea ilman ilmoittautumista.
5. Julkaisen koontipostaukseni Klaaran päivänä 12.8.2018. Bloggaaja: linkitä silloin juttusi koontiin. Lukija: kommentoi kirjablogeihin lukemistasi selkokirjoista.
6. Merkitse somessa lukukokemus ja postaus: #selkokirja.

selkokirjahaaste2018

Selkokirjat ovat sisällöltään, rakenteeltaan ja kieleltään yleiskieltä helpompia. Ne tarjoavat kirjaelämyksiä lukijoille, joille lukeminen on hidasta tai joilla on eri syistä johtuvia kielellisiä vaikeuksia. Selkokirja voi sopia myös lukuhaluttomalle, joka kuitenkin voisi innostua kirjallisuudesta. Selkokirja voi avata portin kirjojen ja kielen maailmaan.

Eikö sinustakin ole aika välittää tietoa ja kokemuksia kirjoista, jotka tukevat tasa-arvoisia mahdollisuuksia nauttia kirjallisuudesta?

Selkokirjoja on eri-ikäisille ja monista genreistä. Vuosittain selkokirjoja ilmestyy parisenkymmentä nimekettä. Osa kirjoista on kirjoitettu alunperin selkokielisiksi, osa on muokattu klassikoista tai muista kiinnostavista jo ilmestyineistä kirjoista. Tietoa ja vinkkejä selkokirjoista löydät esimerkiksi

Selkokirjaesitteestä
Selkokirjatietokannasta
Selkokeskuksen sivuilta.

Eniten selkokirjoja julkaisevat Opike, Avain, Reuna ja Pieni Karhu. Löydät selkokielisiä uutuuskirjoja myös heidän sivuiltaan ja katalogeistaan. Olen postaillut vuosien varrella selkokirjoista ja kevään aikana kirjoitan uutuuksista, joten vinkkejä löytyy myös blogistani avainsanalla selkokirja.

selkologo

Selkokirjat tunnistaa logosta.

Selkeästi tervetuloa Klaaran päivän selkokirjahaasteeseen!

selkokirjoja

Nippu selkokirjoja. Lue myös Kirsin kirjanurkan otantajuttu viime vuoden selkokirjoista: http://www.kirsinkirjanurkka.fi/2018/01/selkoa-selkokirjoista.html

27 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Selkokirja

Saara Turunen: Sivuhenkilö

Minusta tuntuu, että kaipaan jotakin, vaikka en oikeastaan tiedä mitä se olisi. Ikävöin elämän ääntä ja tunnetta. Jotakin sellaista, että tuntisin olevani tapahtumien keskellä enkä sivussa.

Saara Turusen Sivuhenkilö-romaanin minäkertoja kuvaa elämäänsä esikoisromaanin julkaisun jälkeen. Hän etenee kronologisesti ensimmäisen vuoden ja välillä poikkeaa muistelemaan ex-mieheen, nuoruuteen ja lapsuuteen liittyviä asioita. Vuoden mittaan katoavat odotukset esikoisromaanin vaikutuksesta elämänotteeseen. Myös kirjan vastaanotto on pettymys. Yksinäisyyden ja vierauden tunteet lisääntyvät. Se johtaa perimmäiseen kysymykseen:

Miksi minä elän?

Pähkäilen kerrontakerroksia. Romaani alkaa tutulla kuvauksella minäkertojan asunnosta. Sama kämppä kattokoukkuineen ja palmuineen tuli minulle tutuksi Turusen Hanna-novellissa (antologiassa Jatkuu!). Novellin statementit patriarkaalisesta kaanonista ja epätasa-arvoisen sukupuolittuneesta kohtelusta toistuvat romaanissa. Tunnistan riipaisevasti Turusen Sivuhenkilö-romaanista samat yksinäisyyden uhat ja mahdollisuudet kuin Turusen Hanna-novellissa ja Canthin Hannassa.

*

Kerronta ja tyyli on tunnistettavissa Turusen esikoisromaanista Rakkaudenhirviö. Tarkka virke, selkeä sanonta tallentaa havaintoja, tilanteita, ajatuksia ja toimintaa. Välillä on listauksia, jopa proosarunon kaltaisia. Ja varjolista kaanonkirjoista. Päänsisäisen paljastaminen tapahtuu kaikkiaan nasevasti. Esimerkiksi hetket, joissa kertojan tunne sanoo muuta, mutta suu käy kiltisti. Ja häpeän hellittämätön ote.

Sivuhenkilö

Kansikuvassa kuihtuvat esikoiskirjapalkintokukat.

Joukossa on purevuutta ja kitkeryyttä sekä hauskoja huomioita, tarkkailijan väläyksiä etenkin taidepiirien kokoontumisissa, myös perheen parissa. Minua huvittavat ilmaisut tyyliin ”maamme huomattavin sanomalehti”, ”kuuluisa ystäväni” – osoittelevat peitot selvästi tunnistettavien asioiden ja henkilöiden päällä.

Kuka kertoja on? Fiktiorakennelma? Sekä-että-hahmo mielikuvitusta ja kirjailijaa, ”Saara Turunen”? Vai ”oikea” Saara Turunen Rakkaudenhirviö-esikoisromaanin ilmestymisen jälkitunnelmissa? Oikeasti tunnistettavuus, ”oikea”,  hämmentää minua, koska olen kasvanut antibiografiseen kirjallisuuskäsitykseen. Sen tökkiminen saa minut miettimään todellisuuden luonnetta. Sitä, miten asiat näen – tai miten kirjailija näkee ja välittää maailmaa, joka kirjassa muuttuu tarinaksi.

Mitä ihmiset oikein haluavat? Ehkä minun vain kannattaisi sanoa, että kyllä joka sana on omasta elämästä poimittu, että miettikääpä sitä. Olisiko reaktio silloin päinvastainen? Ryhtyisivätkö lukijat epäilemään totuutta, kuten kirjailija Kjell Ove Knausgårdin tapauksessa, jossa keskustelu kääntyy aina siihen, että eihän kukaan voi muistaa sellaisia keskusteluja kahdenkymmenen vuoden takaa, joissa sanotaan, että minä menekin tässä nyt vessaan. Mitä väliä on lopulta sillä, mikä osa taideteoksesta on poimittu todellisesta maailmasta, mikä henkiolennoilta ja mikä mielikuvituksesta? Eikö sellaisen tivaaminen ole samaa kuin hiillostaisi leipuria kertomaan, montako teelusikallista sokeria taikinassa oli? Oliko sillä merkitystä, jos kakku kuitenkin maistui hyvältä?

Noin suoraan Sivuhenkilön kertoja vastaa totuustivaamisiin. Hän kertoo suoraan sekin, miten kertoja kokee ymmärtämättömän kritiikin, sitä myötäilevät blogijutut, kustantamon panostuksen tai sen puutteen, tuttavien kyselyt myynnistä, perheenjäsenten kirjahämmennyksen jne. Hän kertoo suoraan esikoisromaanin tavoitteet ja teemat. Esikoisesta ”viisastuneena” tämän kirjan nimi on suora: miltä tuntuu olla sivussa itsestä, parisuhteesta, perheestä, ystävistä, työstä, erilaisista yhteisöistä.

*

Sivuhenkilö pistää miettimään. Mitä voi julkaista taidekokemuksista? Piti lukea oma Rakkaudenhirviö-postaus ja tarkistaa, kuulunko mutta-varautujiin, HS-kritiikin myötäilijöihin vai johonkin muuhun leiriin. Turunen kuvaa sitä, miten vereslihaisesti tekijä odottaa ja tutkii palautetta. Hän huomaa ystävälle antamastaan palautteestaan arvioimisen vaikeuden.

Myöhemmin jään miettimään, miten hankalaa taideteoksista puhuminen ylipäätään on. En oikeastaan tiedä, miten niistä voisi keskustella loukkaamatta toista. Ehkäpä olisi tarkasteltava ainakin niitä syitä, miksi haluaa puhua kriittisesti. Siis että onko sellaisen takana halu auttaa toista, vaiko jotakin ihan muuta, kuten oman erinomaisuutensa korostaminen.

Niinpä – mitä arviointi sitten tarkoittaa kritiikeissä ja blogijutuissa? En juuri tunne taiteilijoita, eikä teostulkinnoissani ole tarkoitus kirjoittaa heistä henkilökohtaisuuksia, silti on mahdollista, että he ottavat jutut henkilökohtaisesti. Pitääkö minun alkaa säästellä sanojani vai taiteilijoiden kasvattaa paksua nahkaa niin kuin Turusen kirjan kertojaa kehotetaan tekemään? Kun muotoilen mielipiteitäni, pöyhkeilenkö omien oivallusten ihmeellisyydellä?

Jokaisen julkisesti kirjoittavan täytyy tiedostaa ja määritellä toimintatapansa. Niistä ja teoskokemuksesta on syytä rehdisti ja perustelevasti kertoa. Sitä ei voi välttää, että tekijöiden ja lukijoiden (joita ovat myös kriitikot ja bloggaajat) joukossa on erilaisia maku-, tyyli-, aihemieltymyksiä.

*

Sivuhenkilössä melankolia ja erillisyys vallitsevat, vetävät pinnan alle. Loppua kohti pääsen kertojan kanssa haukkaamaan happea. Tukahduttavien asioiden vaikutus vaihtelee eri aikoina. Ja kirjoittaminen on keino käydä niitä läpi. Turusen taiteilijaromaani vakuuttaa kaihtelemattomuudellaan. Se avaa rohkeasti matalat mietteet. Pidän siitä, miten vahva näkemys ja olemisen hauraus yhdistyvät. Pinnalta yksityinen, tunnuksellinen purkaus sisältää jälleen kerran yleisiä, jaettavia asioita.

Mieleeni tulee tilanne viime syksyltä, kun olin teatteri Jurkan näytelmän Kim, Lekki ja Namwaan ennakkoesityksessä. Sen jälkeen haahuilin metrin päässä dramaturgi-ohjaaja Turusesta ja odotin, että hän päättäisi juttunsa tuttavansa kanssa, jotta olisin saanut esittää henkilökohtaiset kiitokset hienosti päähenkilö-kertoja-kirjailija-näkökulmia kieputtavasta Hanna-novellista ja kerrontatyyliltään taitavasta Rakkaudenhirviöstä. Siinä sitten pyörin miettien, millä sanoilla kiitokseni esittäisin. Hetken pälyilin, enkä kehdannut kakistaa kiitoksia ääneen. Miltähän sekin kirjailijasta näytti ja tuntui?

– –

Saara Turunen
Sivuhenkilö
Tammi 2018
romaani
7 tuntia 12 minuuttia, lukija Anni Kaaja
162 sivua.
BookBeat: kuuntelin alun, luin loput eKirjana.

Taitelijaromaani

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Romaani, Taiteilijaromaani

Kansallisteatteri: Lemminkäinen

Kävin riemastumassa Kansallisteatterissa. Juha Hurmeen kirjoittama ja ohjaama Lemminkäinen on kekseliäs kuvaelma, jossa liike on tärkeämpi kuin päämäärä.

Kalevalalainen Lemminkäinen hoitelee romurautabisneksiä ja kilpailee niistä Pohjan akan, Louhivuoren, kanssa. Tai Lemminkäisiä on kyllä kaksi, vetelä veli ja sisukas sisko, ja hommaa tosiasiassa pyörittää Lemminkäisen äiti luotettuine palvelijoineen. Liukkaanlaiskan Lemminkäisen turhautunut Kyllikki-vaimo kyllä uhkaa bisneksien sujumista. Keskeisen perheen/firmanjäsenen yritysloikkaus ratkaisee asian. (Miten muuten kävi firmalle nimeltä Lemminkäinen?)

En tiedä, miksi edes kerroin juonentyngän. Ei se ole oleellinen. Näytelmää vievät eteenpäin rajattujen ominaisuuksien hahmot ja heidän suhteidensa hierre – mutta se ei näytelmää nosta tai romuta. Oikeastaan moni asia  jää huitaisuksi, yhden piirteen pintaraapaisuksi ja etenkin loppupuoliskon ratkaisut turhanaikaiseksi touhuiluksi. Se ei haittaa.

Lemminkäinen on silkkaa teatteria – sanan monessa mielessä. Se on tyystin tietoinen siitä, että se on kuvaelma katsojien huviksi. Se myy itsensä minulle, vaikka siinä on kuluneita juttuja kuten ryyppyreissuilla naurattamista. Esitys juhlii esittämistä.

Näytelmä nojaa kieleen, mutta ei vain siihen. Mutta ensin kielestä. Niitä on monia. Suomen kalkatus kalevalaisesta runorytmistä aleksiskivityyppiseen sanailuun sekä Leino– ja Linna-lauseisiin sopii näyttelijöiden suuhun. Näyttämöllä näen esimerkiksi hienoja hetkiä alkusointuisesta loruttelusta. Tekstitaidon lisäksi näyttelijäjoukko ja muusikkopari välittävät liikekielellään ensembletyyppistä hioutumista ja omistautumista sille, mitä he tekevät.

Samaan aikaan toisaalla (3.3.2018): Saara Aalto kisailee itsensä kanssa, mikä kolmesta bling-bling-biisistä koketeeravine koreografioineen päästetään eurooppalaisille viisuestradeille. Istun silloin Kansallisteatterin katsomossa tuijottaen lavalle, jossa paljetit kimmeltävät ja esiintyjäjoukko huhkii sellaisia show-numeroita, että valitsisin porukan samantien laulamaan ja tanssimaan Euroopan suohon.

Tämähän on musiikkiteatteria tanssillisin korostuksin! Tämäkin. Kun on vähintään vuosikymmen kärsitty teatterin videovaltaisuudesta, nykyisin näyttämöillä lauletaan, musioidaan ja tanssitaan – on draamanlaji mikä tahansa.

Lemminkäisessä laulu, lyömäsoittimien kalisuttaminen, koreografiat ja liikkeellinen lavan hallinta ihastuttavat. En usko, että vähään aikaan verkkokalvoiltani häviää esimerkiksi luikertelevan lieto Lemminkäisen kaatuilutaituruus tai Louhivuoren kimaltava kiemurtelu ehtoisana show-emäntänä. Ja kunnia sille, että hulvattomuuksien välissä on herkkiä kalevalaisia lauluja kuten Kyllikin viisu miniän kohtalosta tai moniäänisiä, kauniisti soivia kuoro-osia. Hienoa työtä koko lavahenkilökunnalta!

Hurmeen Niemi hurmaa kirjallisena, sivistyneenä sekametelisoppana, ja sanoisin nyt näin, että Niemen nokasta irronneet irtovitsit ja ideat toimivat mainiosti näyttämöllä. Suurta sanomaa en sieltä erota paitsi tietysti sen, että kumartakaamme kulttuurihistoriallemme, älkäämme langetko bisnesjargoniin – ja eläkäämme esityksen jälkeen niin kuin ennenkin.

Lemminkäinen

– –

Lemminkäinen
Kansallisteatteri, Pieni näyttämö (ensi-ilta 28.2.2018, esitys 3.3.2018)
Teksti ja ohjaus. Juha Hurme
Näyttämöllä: Marja Salo, Tomi Alatalo, Kristiina Halttu, Saara Kotkaniemi, Antti Pääkkönen, Terhi Panula, Cécile Orblin, Oskari Lehtonen, Jesse Ojajärvi
Lisää esityksestä Kansallisteatterin sivuilla.
Kiitos lipusta Bloggariklubille!

Blogeissa mm. Kirsin Book Club.

P. S. Muista musiikkia ja tanssia draamaan ujuttavista viime aikojen esityksistä: Sudenmorsian (Avoimet ovet) ja Veriruusut (KOM).

3 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, teatteri

Kim Leine: Kuilu 

Kim Leinen romaanin Kuilu (Tammi 2018) ahmaisen kunnioittaen sen rakennetta, kieltä ja kerrontaa, joilla raadollinen veljesparitarina minulle välitetään. Raskaiden aiheiden tiiliskiviromaanin luen nopeasti, mutta sulateltavaa siinä riittää pitkään. Jotta pääsen ajatusteni alkuun, lainaan kirjailijaa itseään, romaanin loppusanoja:

Romaanin perustana ei ole elämäkerta, ei ainakaan minun kirjoittamani, vaan elämänkaari toimii rakenteellisena periaatteena. Sen sijaan romaanin herättävät henkiin väärät, epämoraaliset, törkeät ja häpeälliset teot, kaikki ne virheet ja typeryydet, joita kirjailija pakottaa hahmonsa tekemään ja joiden seurauksia nämä yrittävät koko elämänsä vältellä.

Tanskalaiset kaksoset Ib ja Kaj Gottlieb osallistuvat vapaaehtoisina Suomen sisällissotaan, mikä vaikuttaa ratkaisevasti veljesten elämänkulkuun ja -otteeseen. Sitä ennen heidän elämäänsä on määrittänyt äidin varhainen kuolema. Romaani päättyy vuoteen 1944, joten natsien nousu ja Tanskan miehitys vastarintaliikkeineen kuuluvat oleellisesti romaaniin siinä kuin 1920-30 -lukujen villi kausi.

Kuoleman ja sodan vaikutus ihmiseen paljastuu romaanissa puistattavana. Julmuuden mahdollisuus piilee jokaisessa. Ydinkokemukseksi nousevat Kajn tunnelmat punaisten teloituksessa.

Latausotteet kalahtelevat rivissä, ja kymmenen kivääriä osoittaa viittä naista, ja hiljaisuus on ehdoton, ja näiden seluntien väliin työntyy ikuisuus, ja Kaj tuijottaa lumoutuneena tätä arvoitusta, tätä kuilua, ja hän on liian turta kuullakseen käskyä numero kaksi – Tulta! – tai laukauksia tai kaikua joka kajahtaa metsässä tai siipien havinaa kun linnut lehahtavat lentoon puista, hän näkee vain miten kaarna kuoriutuu äänettömästi puunrungoista kaivannon takana ja miten naiset putoavat siihen takaperin ikään kuin äkillinen tuulenpuuska puhaltaisi risuaidan kumoon. 

Käänne toistuu vuosikymmeniä myöhemmin, kun Kaj käy sotakirjeenvaihtajana Tampereella ja muistelee vuoden 1918 sotakokemuksiaan.

Verta oli niin paljon. Minne kaikki veri joutui? Hänestäkin vuoti vähän verta, hän valutti sen maahan, jätti sen siihen, keräsi luunsa ja palasi kotiin. Oliko se virhe? Täällä, lähes tuntemattomalla taistelutantereella, hän kätteli itseään ja jätti jäähyväiset. Hän jakautui kahtia, siksi joka hän oli ja siksi joka hänestä tuli.

On varmasti suureellista sanoa, että romaani kuvaa elämän tarkoitusta –  tarkoituksen arvoitusta ja sitä, että se sisältää paljolti tarkoituksettomuutta. Mikä elämän tarkoitus edes voi olla, koska ihmiset tekevät toisilleen kaameuksia, unohtavat kaiken inhimillisyyden ja ottavat kontolleen päättää toisten elämästä ja kuolemasta? Tai mitä se oikein on, että karmeuksien kuvauksessa on kolkkoa kauneutta, jota ei oikein edes tohtisi tunnustaa? Hyvä on: kiergegaardilaisittain ei ole absoluuttista totuutta.

Romaanista voisi kertoa vaikka kuinka paljon. Sen runsaus pursuaa veljesten ihmissuhteista ja toiminnasta. Valtaosa romaanista kerrotaan Kajn kautta, hän tulee veljeään tutummaksi: poukkoilu, naiset ja aistimusten jahtaaminen. Ib tavataan välillä – tai oikeastaan hänen jäätynyt psyykensä. Se välittyy himoina ja tekoina, joita päivänvalo ei kestä. Hän ei todellakaan toteuta lääkärinammattinsa Hippokrateen valaa. Romaani päättyy Ibin sotapäiväkirjaan. Sen avainlause sopii koko romaaniin on kyse sitten sodasta tai rauhasta: ”Kerron sodasta, mutta sota kertoo minusta.”

Kuilu

Mielessäni pyörivistä kirjan teemoista poimin vain pari. Ensinnäkin Kuilu kertoo ihmisen osasta. Siksi päähenkilöinä ovat identtiset kaksoset, jotka jakavat samat geenit, varhaisvuodet ja sotakokemukset. Silti he näkevät ja tuntevat eri tavoin ja kulkevat eri suuntiin. Veljeysteema osoittaa myös sen, miten niin lähellä toisiaan olevat eivät kuitenkaan pääse tai päästä toisiaan lähelle. Sellainen ihminen lopulta on, eksistentiaalisesti erillinen, vaikka joitain yhteisiä kokemuksia voi jakaa ja ne yhdistävät.

Kuolema seuraa veljeksiä. Vähintään se vaikuttaa Kajn läheisten sairauksina. Vastapooli rakkaus käväisee myös. Kohteet vaihtuvat, tiuhaankin, mutta rakkaudelta se hetkittäin vaikuttaa. Sitä selvemmin esiintyy elämää ylläpitävää seksuaalisuutta. Se ei ole useinkaan siloista tai suloista, se on pakottavaa tarvetta, himoa tai hyytävää laskelmointia hengenpitimiksi – tai sekä-että. Rakkaus on myös jotain sellaista, josta pitää luopua, eikä se Kuilun maailmassa ole aina kaukana väkivallasta.

Minua askarruttaa veljesten sukunimi, Gottlieb. Rakkauteen ja jumalaan liittyvä nimi ei voi olla sattumaa. Jumalan läsnäolosta ei voi puhua, ja jos sitä on, sitä luonnehtii lähinnä tyhjyys ja hiljaisuus, vaikka Kaj opiskelee teologiaa ja muiden henkilöiden puheissa vilahtaa hetkittäinen synnintunto. Jumalan sanan mukaan ei elämää eletä sota-aikaan eikä sotien välissä.

Leinen edellinen suomennos Ikuisuusvuonon profeetat hullaannutti minut. Taidan pitää sitä yhä ykkösenä, vaikka Kuilu vaikuttaa ja vakuuttaa, sillä Profeetat tempasi täysillä matkalle vanhaan Kööpenhaminaan ja salaperäiseen Grönlantiin. Kuilu sen sijaan kertoo kirjallisuuden jo monesti kaluamista sodista. Kertoo se muustakin, mutta sodat räjähtävät silmilleni, ja niiden rankkuudessa olen rypenyt viime aikoina usein. Tuskin kaksoisveljien tarinaa ja romaanin tavoitteita olisi haavoittanut pieni tiivistys Kuilun loppupuoliskolla. Taitavaa Leinen teksti eittämättä on. Hänen romaaneilleen on yhteistä kihelmöivä arvaamattomuus ja ihmisyyden pinnanalaisten virtausten pulppuaminen virkeaaltojen harjalle.

Vaikka esitän edellisessä kappaleessa pienen varauksen, Kuilu on hieno romaani. Se vie ihmisyyden kuilun partaalle. Sen pimeydessä on lukuisia sävyjä. Sieltä on mahdollisuus kivuliaasti kivuta elämän puolelle.

– –

Kim Leine
Kuilu
Suomentanut Katriina Huttunen
Tammi 2018
727 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muissa blogeissa mm. Nannan kirjakimara, Kirjaluotsi ja Kirjapolkuni.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus