Kuukausittainen arkisto:huhtikuu 2018

1000 postausta – tuhat tietä Roomaan

On silkkaa sattumaa, että tuhannen blogijutun rajan saavutan postauksella, jossa pienen roolin saa kirja Tuhat tietä Roomaan. Keväisellä kulttuurimatkallani Roomassa huomasin, että seitsemän vuotta bloggaajana on tuottamassa tuhat juttua kirjoista ja muusta kulttuurista. Mikä sen hienompaa kuin juhlistaa postailumäärää tuhansia vuosia vanhassa kaupungissa. Eli voisin tulkita, että blogijuttuni ovat tuhat tietäni Roomaan, johon kaikki tiet vievät.

tuhat tietä roomaanYleensä luen kirjat kokonaan ja kesken jättämättä, mutta tällä kertaa poikkean periaatteistani. Ari Saastamoisen teos Tuhat tietä Roomaan (Gaudeamus 2017) on asiallinen tietokirja antiikin ajan matkustamisesta, ja siinä on paljon kiinnostavaa ajan tieverkostosta ja matkustustavoista. Lainaukset antiikin ajan kirjoituksista elävöittävät kirjaa hienosti. Ei ole kirjan vika, että kärsimätön kulttuurimatkaaja harppoo tarkkojen yksityiskohtien yli ja noukkii makupaloja sieltä täältä oman reissunsa iloksi. Poikkeuksellisesti annan itselleni luvan siis lukea näin, mutten kehtaa kirjaa lisätä tämän vuoden luettujen joukkoon.

Rooman tuhat kuvaa

Roomasta napsuttelin varmaan noin tuhat kuvaa, joten kulttuurikokemukseni välitän visuaalispainotteisesti. Suuri elämys on itse kaupunki tuhansien vuosien kerroksineen. Nautin kaupunkikuvasta, antiikin aarteista barokin helmiin, taideloistosta rähjärakennuksiin sekä ruuasta, juomasta, lämmöstä ja jopa hetkittäin ihmisvilinästä.

Rooma on yltäkylläistä kauneutta

Rooma on täyttä aurinkoa ja kuuta

Rooma on tungosta ja ruuhkia

Rooma on myös roskia raunioissa, asunnottomuutta, rynnäkkökivääreitä ja tehostettua poliisivalvontaa

Lomassa kirjoja

Varsinaisena matkalukemistona minulla oli nykyitalialaista proosaa, Domenico Starnonen romaani Solmut (WSOY 2018). Mutta se on toinen tarina (ilmestynee ensi viikolla). Nostan spritz-maljan lukuhetkimuistoille helteisessä Roomassa, jonne romaanin päätapahtumat on sijoitettu.

spriz

Ei reissu ihan silkkaa lomaa ollut. Testailin hotellihetkinä, muodostuisiko viime vuosina kertyneistä runoista kokoelmaa jo aiemmin ilmestyneiden Kierrän vuoden ja Onnen asioita -selkorunokirjojen jatkoksi. En osaa vielä sanoa, onko jo koossa ainekset kirjaksi. Ennakkotietona kerron, että tänä vuonna minulta ilmestyy selkonovelleja, Hyvä päivä (Opike 2018), ja chick lit -tyyppinen selkoromaani Lauralle oikea (Avain 2018). Se, että kirjoja tulee kaksin kappalein, on silkkaa sattumaa. Moni asia elämässä on.

Loma loppui – kulttuuriharrasteet jatkuvat – uusi osoite blogiini

Rooman katutungoksesta ja kulttuuriyliannostuksesta kotiutuneena haluan lopuksi lainata Tuhat tietä Roomaan -kirjassa siteeratun Tacituksen käsityksiä suomalaisista:

Mutta tätä [jonkinsortin maakuopissa lojumista] he pitävät onnellisempana kuin pelloilla raatamista, työlästä talojen rakentamista ja oman ja vieraan omaisuuden hoitoa peläten ja toivoen. Turvassa jumalilta ja turvassa ihmisiltä he ovat he ovat saavuttaneet päämääristä vaikeimman: heidän ei ole tarvis mitään toivoa.

Postailuharrastus sopii kuvaukseen ruumiillisen raadannan ja taloudellisen menestyksen välttämisestä, mutta vettä on sen verran vierinyt Tiberissä ja Vantaassa, etten jaa ajatusta toivottomuuden päämäärästä. Toivon monenlaista. Esimerkiksi toivon harrastukselleni jatkoa, sillä se on antanut minulle omien kulttuurielämysten puinnin lisäksi antoisia kohtaamisia sekä kirja- ja kulttuurikeskusteluita.

Tuhannen jutun kunniaksi blogini osoite yksinkertaistuu: tuijata.com. Vanhallakin osoitteella blogiin eksyy.

Tuhannet kiitokset blogini lukijoille ja satunnaisille silmäilijöille!

minä.jpg

19 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Romaani, Runot, Sekalaista, Selkokirja

Taitelijaromaanihaasteen koonti

Syyskuussa 2017 julkaisin taiteilijaromaanihaasteen, sillä huomasin monessa lukemassani romaanissa taiteilijuuden olevan keskeisessä roolissa. Ajattelin, että haaste voisi avata aihepiiriä laajemminkin kuin vain omin havainnoin; linkki haasteeseen on tässä.

Taitelijaromaani

Tänään haaste päättyy ja tähän postaukseen kertyy muiden taiteilijaromaanien lukijoiden postauksia. Tarkoitus on käsitellä taiteilijuutta aika laajasti, eri taidelajit mukaan lukien. Haastepostauksessa luettelen romaaneita, joissa on päähenkilöinä esimerkiksi valokuvaaja, taidemaalari ja kirjailija. Yhtään tanssijaromaania en muistanut. Kierosti siitä syystä valitsin tämän tanssitaiteen päivän koontipäiväksi.

Omia taiteilijaromaanikokemuksiani voi lukea tästä linkistä ja tähän alle kommenteihin kertyy muiden mietteitä. Tarkoitukseni on laatia vielä kooste aiheesta. Se ilmestyy vappupäivänä.

LISÄYS 1.5.2018: linkki yhteenvetoon taiteilijaromaanihaasteesta.

23 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Asko Jaakonaho: Valon juhla

Tulenkantajien valiopari ei koskaan ollut varsinainen pari, mutta yhdessä ja erikseen he hohtivat moderniutta. Katri Vala runoillaan toi uusia rytmejä, kuvia ja tunnelmia lyriikkaan ja Olavi Paavolainen hääri ikään kuin uuden elämäntunnon lavastajana ja sirkustirehtöörinä. Ei mikään hullumpi lähtökohta romaanille, vai mitä? Aiheeseen on tarttunut Asko Jaakonaho romaanissaan Valon juhla (Otava 2017).

Romaanin nimi saattaa johtaa harhaan, sillä tosiasiassa kirjassa eletään himmennyksen aikaa, sotavuosia. Silloin Paavolainen toimii tiedotusupseerina ja Vala riutuu tuberkuloottisena epäilyksenalaisena vasemmistoyhteyksiensä vuoksi. Valan puoliso vapautuu juuri vankilasta ja joutuu uusiin vaikeuksiin, ahne äiti riivaa ja pieni poika aiotaan lähettää sotalapseksi Ruotsiin. Ollaan siis kaukana 1920-luvun hurmoshenkisestä ikkunat auki -elämöinnistä.

Valon juhla.jpeg

Jaakonaho on selvästi perehtynyt kuvauskohteidensa elämänkulkuun ja tuotantoon. Kummankin persoona on tunnistettavissa sen perusteella, mitä heistä on kirjoitettu ja mitä he ovat kirjoittaneet. Onnistunutta on fokusointi kummankin kertojahenkilön tilanteeseen.

Vala auttamattomasti hiipuu kuolemaa kohti, Paavolainen puolestaan parhaat päivät nähneenä ponnistelee ja pyrkii tallentamaan jotain kadonneista ajoista. Kahden kertojan ristivalotus välittää erilaisia elämänvalintoja ja sen lisäksi sen, miten he näkevät toisensa vuosien jälkeen. Näkökyky ulottuu sisäiseen, mutta myös ulkokuori kertoo. Esimerkiksi näin Vala Paavolaisesta, sitten Paavolainen Valasta:

Hänelle suorapuheisuus on helppoa, hän on tehnyt elämäntehtävänsä toisten ihmisten suututtamisesta. Hän tuo pöytään digestiivin ja pikkunleivoksia, kantaa kaikkia herkkuja kuin härnätäkseen. Hän on onnistunut säilyttämään ryhtinsä, vatsaa ei ole juuri kertynyt. – – Hänelle on käynyt kuin Dorian Greylle, kasvot ovat säilyneet nuorina vaikka hän on viettänyt vuosikausia elostelijan elämää.

Hän huitoo minut kauemmaksi, yskii terävästi muutaman kerran. Hän riisuu baskerin ja mustan talvitakkinsa. Hänen hiuksensa ovat suorat ja nutturalla takana, entiset leikkisät laineet ovat poissa, puna on kadonnut. Hän kuuluu niihin ihmisiin, jotka näyttävät erilaisilta joka kerta, antavat aina jotain uutta itsestään. Jokainen otettu kuva näyttää erilaiselta.

Ehkä nostalgisuus vaivaa minuakin vastakohtana sota-ajan kerrontatilanteen synkkyydelle, sillä tunnen syttyväni kummankin kertojan kultaisen 1920-luvun muisteluista. Ensitapaaminen, kesäinen yhteinen irrottelu Paavolaisen huvilalla ja reissailu Ranskassa hohtelevat nostalgiaa. Mennyt nuoruuden uskallus, ilo ja tarmokkuus vertautuvat ankeaan nykyhetkeen, jolloin keski-iän ja sotavuosien varjo selvästi peittää tulevaisuudenuskon.

Moneen kertaan veivattu Tulenkantajien  kannakselaisbakkanaali tuntuu taas hupaisalta kuriositeetilta, kun Valon juhlan kertojat siihen muistoissaan palaavat. Kokemukseeni taitaa kyllä vaikuttaa myös viime keväänä lukemani Enni Mustosen Ruokarouvan tytär, jonka kertoja päätyy näille samoille Nuoren Voiman liiton talvipäivien jatkoille. Happaman tarkkailijan tarinointi itämaisista naamiaisista palautuu mieleeni, samoin se, miten Mustosen romaanin minäkertoja ällöää Paavolaista ja kitkeröityy Valan käytöksestä. Paavolaisen heikko ranskantaito saa myös moitteita – samaan puutteeseen viittaa Jaakonahon romaanin Katri Vala.

Kummallisesti jään Valon juhlissa epätietoiseksi siitä, mikä on vanhojen ystävien pohjimmainen suhtautuminen toisiinsa. Lähentymiseen väliin jääneet vuodet tuntuvat ylittämättömiltä. Samalla tunnen, etten saa kirjan henkilöihin kosketusta. Kirjassa ei ole moitittavaa tai vikaa, sillä kerronta vaikuttaa uskottavalta, luonteikkaalta ja ajankuvaan napsahtavalta. Myös kerronnan sujuvuus menneestä nykyiseen tuntuu sulavalta. Käy vain niin, että kirjan ja minun välinen ”se jokin” jää puuttumaan. Ehkä se on jotain samaa välimatkaa kuin mitä aika levitti Valan ja Paavolaisen väliin.

– –

Asko Jaakonaho
Valon juhla
Otava 2017
romaani
316 sivua.
Sain kirjan kustantajalta Kirja vieköön! -infossa 2017.

Romaani kahdesta kirjailijasta sopii mukaan taiteilijaromaanihaasteeseeni. Vielä on pari päivää aikaa valmistella taiteilijaromaanikokemuksista kertomista, sillä koontipostaukseni ilmestyy 29.4. puoliltapäivin.

Taitelijaromaani

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Pihaproosaa: Kukkanuottasilla ja Puutarhakirjeitä

Kevään vääjäämätön eteneminen vaikuttaa osaan väestöön vakavasti. Korvissa kaikuu: ”Maa kutsuu, maa kutsuu!” Puutarhahurahtajat kylvävät, koulivat, möyhivät multaa ja plaraavat puutarhajulkaisuja. Toivottavasti he löytävät nämä kaksi keskenään erilaista mutta toisiaan täydentävää pihaproosakirjaa.

Puutarhakirjat

Mari Mörö: Kukkanuottasilla

Mari Mörö on monipuolinen tekstintekijä. Viime vuosina hän on antautunut harrastukselleen ja tekstituotteistanut sen. Tai ei puutarhailu enää harrastusluokitusta täytä. Se näyttäytyy kirjassa Kukkanuottasilla (Teos 2018) elämäntehtävältä, jossa ei aikaa ja vaivoja lasketa.

Kirja koostuu pakinanomaisista luvuista, joissa vaihtelevista näkökulmista pureudutaan puutarhanpitäjän puuhiin tai mielenjuolahduksiin. Riemastun esimerkiksi toscanalaiselokuvakäsikirjoituksesta, jossa Mörö asettelee populaarikliseet järjestykseen. No, se on aihepoikkeama omista puutarhapuuhailuista. Samoin tavallaan harppoo muuanne kirjan loppuosa, jossa Mörö jatkaa puutarhahommia lähinnä Kanadassa. Muuten Mörö hilpeästi haastelee hurahduksestaan maan palvelijaksi. Nautin kirpeänhumoristisesti otteesta, joka pitää kiinni vakavasta paneutumisesta aiheeseen.

”Horisevan ja holtittoman tarhurin leima ei haittaa: se viihdyttänee lukijaa paremmin kuin kuivakas asiatyyli ja umpipedantti piha. Tarinaton tarha on tyhjä – ei voi mitään. Tehdään siis bioartisti esimerkiksi kompostin kasaajasta. On vain osattava katsoa ja havaita.”

Mörön rentoa tekstiä on ilo lukea, ja kirjoittaja sepittelee omia sanojaan kuten kukkasuutari ja kukkanuottasilla. Kirja sopii puutarha-aiheesta kiinnostuneelle siksikin, että kaiken pihatouhun lomassa voi lukea luvun kerrallaan, silloin tällöin. Muille varoitus: saatatte hurhataa vaikka neliön kokoisen parvekkeen puutarhavarusteluun, kun luette Mörön juttuja ja innostutte kirjailijan ottamista kirjan kukkakuvista.

Hannimari Heino & Kristiina Wallin: Puutarhakirjeitä

Siinä missä Mörön puutarhajutut soljuvat joustavalla pakinatyylillä, Hannamari Heinon ja Kristiina Wallinin kirjeenvaihtokirja puutarha-asioista on fiilistelevää sanamaalailua. Puutarhakirjeitä-kirjan (Atena 2018) kirjoittajat ovat runoilijoita, ja lyyrinen pohja heijastuu tekstiin.

Pihatunnelmat haikeansävyisin pohdinnoin eivät tarkoita sitä, että kirjoittajat haahuilisivat vain sfääreissä, siis että olisivat ns. ihan pihalla. Kirjoituksissa yhdistyvät konkreetit puutarhahavainnot ja ne laajentuvat syvällisiin pohdintoihin. Mukana on metaforisuutta, mikä hyvin sopiikin puutarha-aihepiiriin. (Enkä viittaa nyt mihinkään ilkkakanervalaiseen ulottuvuuteen.)

Myös kirjemuoto mahdollistaa omanlaisen sävyn. Siihen liittyy kirjoittajien keskinäinen vuorovaikutus, silti julkisuus eli kirjana julkitulo. Kirjeet sisältävät kummankin kirjoittajan ajatuskudelmia, jotka laajenevat puutarhapuheista elämänkäsitykseen ja muihin ilmiöihin. Esimerkiksi näin Heino kirjoittaa Wallinille.

”Niin, kuten kirjeessäsi kysyt, millä tavalla säilyy se mitä ei enää ole ja mikä on kosketuksen ulottumattomissa? Voiko menetettyyn palata?

On kirjoittaminen yksi kadonneen säilytyskeino ainakin siinä, miten se mahdollistaa menetettyjen puutarhojen – mitä ikinä ne kenellekin ovat – uudelleen koskettamisen, niiden välittömän aistimisen. Siksi kirjoitus on sekä kirjoittajalleen että lukijalleen lahjaa, josta riittää kummalekin yllin kyllin.”

*

Kaksi näin erilaista puutarhakirjaa sopii mainiosti kevääni vaihteleviin tunnelmiin. Kumpikin kirja on ollut sellainen, että olen lukenut niitä parisen kuukautta luvun silloin tällöin. Välillä herkästi tunnelmoiden, välillä huvittuen, mutta koko ajan on korvissa soinut: ”Maa kutsuu.” Jo ovat parineliöinen parveke kevätkuosissa ja hitusen isompi takapiha kasvukausivalmiudessa.

– –

Hannamari Heino & Kristiina Wallin
Puutarhakirjeitä
Atena 2018
149 sivua.
(P.S. Heinolta ilmestyi juuri puutarhateemaan liittyvä runokokoelma.)

Mari Mörö
Kukkanuottasilla
Teos 2018
234 sivua.

Sain kirjat kustantajilta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus

Leena Lehtolainen: Turmanluoti

Olen monen Maria Kallio -dekkarin yhteydessä todennut, että niitä lukiessa on kuin päivittäisi vanhojen tuttavien kuulumiset. Ensimmäisestä murhastani on kulunut 25 vuotta, ja ainoa minulta lukematta jäänyt on viimeisin Leena Lehtolaisen Kallio-sarjan dekkari. Koska Turmanluoti (2018) on kaupanpäällinen Kirjan ja ruusun päivänä, pääsen mutkattomasti visiteeraamaan Kallio-Sarkeloilla.

Oi, joko Iidan lukio on loppusuoralla! Ei ole totta, onko Tanelikin jo teini – noin harteikas ja menestyy taitoluistelussa! Ai, Antti on yhä pedantti matemaatikko tutkijatyössään! Se se on esimerkillisen osallistuva isä ja puoliso! Onko sillä jo viidenkympin kriisi? Vieläkö sulla Maria riittää virtaa työhön, punkbändiin ja perheeseen? Miten sä jaksat ton tosi vastuullisen homman poliisiesimiehenä lapsi- ja nuorisotyössä? Miten teillä oikein menee?

Noin minä Marialta kyselisin kasvotusten. Kirjankin avulla saan vastaukset. Liitto on hieman urautunut, etäinenkin, mutta yhtä köyttä vedetään perheen puolesta. Lapsista on kasvamassa kunnon ihmisiä, joilla on vapaus valita oma tiensä. Perheyhteys oikein korostuu, ja perheenjäsenten suhteet toisiinsa tulevat kiinnostavasti esiin.  Oho, nyt erottuu myös se, mitä he toisistaan ajattelevat. Kaikkea ei sanota ääneen.

Maria tomeroi työssään, ja kuten sarjassa aina, myös tässä kirjassa vähintään sivutaan ajankohtaista aihetta. Nyt se on yhden keissin keinoin lastensuojelun huomassa olevien ongelmatyttöjen pitelemättömyys ja vaara päätyä sugar daddyjen kynsiin.

Varsinainen rikostapaus lähtee liikkeelle Antin uudesta harrastuksesta, metsästyksestä. Siis jotain yllättävää on tarjolla. Täytyy tunnustaa, että mielestäni sarjassa on ollut väsähtämisen merkkejä, mutta tämä lyhyt, kompakti kylkiäiskirjamuoto sopii Lehtolaiselle. Juoni pysyy jäntevänä, ja siihen liittyvät päähenkilöiden pohdinnat ja psykologiset käänteet fokusoituvat. Lisäksi tervetullutta vaihtelua tuo se, että toimintaa katsotaan myös Antin, Tanelin ja Iidan kannalta.

Turmanluoti on taattua, turvallista Kallio-kamaa pienin ilahduttavin korjausliikkein. Mieluusti sen hotkaisin.

Turmanluoti

Ostin Rooman reissulle sopivaa matkalukemistoa, ja sain seuraksi Turmanluodin.

– –

Leena Lehtolainen
Turmanluoti
Kirjakauppaliitto 2018
Kirjan ja ruusun päivän kylkiäiskirja
dekkari
128 sivua.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Susinukke Kosola: Varisto

Mikä on Varisto?

Varisto on toki alue Vantaalla, mutta Susinukke Kosola valitsi runokokoelmansa nimen sellaiseksi, että lukija saa sille määritellä omat merkityksensä. Varisto (2018) on kirja, koe ja kokonaistaideteos. Runoilija on kirjoittanut teoksen käsin, ja kirjaa on painettu 1500 kappaletta. Projektiin kuuluu lisäksi kuunnelma, joka on kuultavissa Variston nettisivuilla.

Varisto

Mitä on Varisto?

Kirjan on kaikkiaan tehnyt ja kustantanut runoilija itse, eikä kirjaa myydä. Sen saa noloustunnustusta vastaan joistain kirjakaupoista tai Kosolan keikoilta. Kosola pistää pohtimaan, vaikuttavatko nämä seikat kirjakokemukseen.

Varistosta on ilmestynyt mediajuttuja (esimerkiksi Turun Seutusanomat, Helsingin Sanomat ja Yle), joissa Kosola avaa intentioitaan. Päällimmäiseksi mieleeni jää se, että runoilijalle itselleen kirja on sisällöltään yhtenäinen runoelma, runon ja esseen välimaastossa. Se käsittelee identiteettiä.

Millainen on Varisto?

Kyllä se hämmentää minua. Välillä jopa uuvun. Se suoltaa sanoja ja ilmiöitä. Se kommentoi tämänaikaista. Luin Kosolan haastatteluja vasta kirjan jälkeen, ja huomaan käsittäneeni sentään identiteetin keskeisyyden. Ajattelen minuuden mahdottomuuden ja siihen puristuvien paineiden olevan pääaineksia.

On paljon, mitä en tavoita, mutta saavutan useita pätkiä, jotka liikauttavat minussa ajatuksia ja tunteita. En yhtä tiheään havahdu kuin kokoelmassa Avaruuskissojen leikkikalu. Ei se mitään. Kerinpä muutaman Varisto-ajatuksen.

Ensinnäkin mietin paljon läsnäolon ja poissaolon suhdetta kirjan runoissa. Niissä käsitellään tyhjyyttä, mutta on siellä sekin, miten tyhjää saisi täytettyä. Tämä lausahdus iskee:

KAIKKEUS KADEHTII TYHJYYTTÄ IHMISTEN KAUTTA
SEN TASAPAINOA JA ULKONÄKÖPAINEIDEN PUUTETTA
MITEN SE VOI OLLA TÄYNNÄ ITSEÄÄN OLEMATTA NIIN
TÄYNNÄ ITSEÄÄN

Runot leikittelevät, mutta toisaalta niistä aistin myös jotain passiivisaggressiivista. Olemisen paineet tuntuvat. Paineiset sanat kirjoittuvat punaisina, sydänverellä, otaksun.

KATULAMPPUJEN
VIILTÄMÄN PIMEYDEN KANSSA
KAIKKI ON
TODELLISTA, UNIIKKIA JA PANTAVAA MUTTA
AINA VÄÄRIN, SANOI ITSESTÄÄN MITÄ TAHANSA

Runoelma muistuttaa paljolti kommenttia, laajentunutta, räjähtävää kannanottoa siitä, mitä on tai pitäisi olla, mitä saa ja voi olla minänä. Sekamelskaisen minän sopukoissa lymyää perustarve, joka (laskujeni mukaan) vain kerran on kirjoitettu ilman punaista kysymysmerkkiä. No, se on ?rakkaus.

?RAKASTAA TYHJYYDEN KUVAA
?RAKASTAA TYHJÄÄ KUVAA
OLLA TYHJYYS: EI-KUKAAN
MUTTEI PUUTE

Ja sitten minuun vaikuttaa kuvaruno, jossa sanat alkavat valua. Tyhjiin? Näin se alkaa:

?OLLA?
?EPÄTODELLINEN?RAKASTAVA?EI KUKAAN?

Ja sitten hellyn tyystin: runoelman viimeisen osan otsikko on ”KAIKEN TAKANA OLEELLINEN”. Finaali on pääosin kirjoitettu kaunokirjoituksella. Nyt ei runon puhuja yritä enää julistaa. Tässä hän on aito ja hauras omine tunnustuksineen. Tai niin hän saa minut uskomaan. Ja se koskettaa.

Varisto ei anna vastauksia vaan esittää kysymyksiä – tai toisinpäin: ”mikä on se kysymys, johon tämä kaikki / sinussa vastaa? Siksi äimistelen Varistoa, enkä vielä tiedä kaikkea, mitä se minulle kertoo tai merkitsee. Ja hykertelen, että saan päättää kirja-ajatukseni tähän sitaattiin:

tiedätkö, mikä tässä kaikessa on parasta?
kaiken voi ajatella, niinku, ihan miten vaan

– –

Susinukke Kosola
Varisto. Tutkielma tyhjyydestä hyllyjen takana
runoja, omakustanne
111 sivua.
Sain kirjan runoilijalta, kirja 380/1500.
Vapaaehtoisesti olen lähettänyt vastineeksi tunnustuksen nolosta asiasta.
Kiitos.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Viettelyksen asuntovaunu

Kelailen mielessäni klassikkoelokuvaa Viettelyksen vaunu, jossa väreilevää renttuenergiaa säteilevä Marlon Brando laiminlyö vaimoaan ja sekoittaa jo valmiiksi tasapainottoman kälynsä. Mitä sopii odottaa, kun tuo tapahtumasarja siirretään rähjäiseen asuntovaunuun porilaisen leirintäalueen liepeille? Odottamatonta.

Tennessee Williamsin näytelmästä hersyy Miko Kivisen ja Leea Klemolan käsikirjoittamana melkoista melskettä: Viettelyksen asuntovaunu. Brandon tilalla jännitteitä järjestää romanilaulaja Merita, jonka puoliso Teija-Teijo odottaa sukupuolenkorjausleikkausta. Pariskunnan räiskyvää arkea saapuu sotkemaan Teijon veli Kari, jolla elämä näyttää menneen raiteiltaan. Porukoissa pyörii leirintäalueen emäntä, joka valvoo äitiään itkuhälyttimen avulla.

Näytelmä sisältää sakeasti aineksia. Yksi niistä on sukupuolen ja sukupuolisuuden merkitys. Se pakenee määrittelyjä. Miehinen uho ainakin vaikuttaa merkityksensä menettäneeltä; se on hauraan psyyken rakennusainetta. Toteutus lisää moniselitteisyyttä, sillä nainen on muutoksessa mieheksi, jonka suurin toive on tulla isäksi; mies esittää näyttävänräiskyvää laulajanaista, joka on hedelmällisyyshoitojen kierteessä. Viettelyksiä riittää, toiset onnistuvat, toiset eivät. Seksuaalisuusaiheeseen kytkeytyy myös rikos. Se paljastuu äkkirysäyksellä ja muuttaa kertaheitolla käsityksiäni henkilöistä.

Liian pitkä esitys on, silti istun kiinnostuneena koko karnevalistisen kavalkadin, jossa on älytöntä järkeä. Ja tunnetta: yllätyn, ällistelen, huvitun. Monet asiat kirpaisevat. Mitään en voi etukäteen ennakoida, vaikka miten Williamsin näytelmä tai elokuvaversion dramaattiset kohtaukset käväisisivät mielessä. Välillä ihmettelen, mille nauran, sillä kaiken hurlumhein takana on vaikeaa lapsuutta, kanssaihmisten manipulointia, ahdistusta, epätoivoa, rakkaudenjanoa, elämänhallintahankaluuksia, mielenterveysongelmia ja seksuaalirikos.

 

Hulvattomuutta tukee lavastus, ja myös katsomon takatiloja käytetään hyväksi. Pimeästä huutelua ja päällepuhumista ilmenee, ja miksipä ei, arkielämästä tuttua. Omalaatuinen on klassisen musiikin äänimatto, joka on räikeässä ristiriidassa muulle toiminnalle. No, sitäkin elämä on: ylevän ja alhaisen heilahtelua. Netin esitysesittelyssä varoitetaan kiroilusta ja alastomuudesta, mutta sadattelu ja nakuhilluminen kuuluvat tämän esityksen maailmaan. Loppukohtaus on taustatraagisuudesta huolimatta vapauttavan hillitön.

Kokoan kaiken sanomalla, että näytelmän ohjannut Leea Klemola on ainutlaatuisen omaperäinen ja railakas teatterintekijä. Hänen äänenpainonsa kuulen näyttelijöiden puheesta. Otteessa on vapaata irrottelua, ei syytä hiivistelyyn. Elämä on merkillistä ja rähjäistä, ja se saa näkyä ja kuulua.

– –

Viettelyksen asuntovaunu (kantaesitys 2.12.2017)
Rakastajat-teatteri, vierailunäytös Espoon kaupunginteatterissa 20.4.2018
Käsikirjoitus Miko Kivinen ja Leea Klemola
Ohjaus Leea Klemola
Rooleissa Niina Hosiaisluoma, Miko Kivinen, Angelica Meusel ja Kai Tanner
Lavastus Annukka Pykäläinen
Valosuunnittelu Max Wikström
Äänisuunnittelu Johannes Vartola.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, teatteri

Minna Lindgren: Vihainen leski

Minna Lindgren on jättänyt palvelutalo Ehtoolehdon taakseen. Yhdeksänkymppisten elämän ehtoopuolen seikkailijoiden trilogia toi suomalaiseen jännärikirjallisuuteen ihan uuden sävyn, purevan vanhustietoisen. Uutuusromaani Vihainen leski (Teos 2028) vie vanhuusvuosiin ennen palvelutalofinaalia. Taivas on auki – jos monimielinen hihkaisu sallitaan.

Vihaisen lesken minäkertoja on 74-vuotias Ullis, joka on leskeytynyt pitkän ja kuluttavan avioliiton sekä sen loppuvuosien omaishoitouurastuksen jälkeen. Hän saa solmittua kontaktin kolmeen vanhaan tuttuun. Uusi murrosikä voi alkaa, vaikka sitä yrittävät nelikymppiset lapset jarrutella.

”Meitä sanotaan ikäihmisiksi! Niin kuin muilla ei ikää olisi ollenkaan! Varttuneempi väki, niinkin meitä kutsutaan. Ja mitä me vielä olemme, seniorikansaa ja kypsiä aikuisia, vai kuinka? Hedelmä on kypsä, kun se syödään, mieluiten ennen mätänemistä. Jos me olemme kypsiä, ovatko 80-vuotiaat ylikypsiä? Vai jo pilaantuneita, mitä?”

Näin vaahtoaa Pike-ystävä, ikään perustuvasta syrjinnästä tuohtunut seitsenkymppinen bilepimu. Lindgrenille tuttu kärjekäs huumori iskee ikäasioihin. Minua huvittaa Ulliksen sisäinen ääni, joka kirjaan kirjataan kursivoidusti. Se sinkoaa perkeleitä, kun muuten Ullis ulkoisesti esiintyy tavalla, johon hänet ovat odotukset ja kasvatus koulinut: hillitysti ja näennäisen kuuliaisesti. Pieniä hairahduksia kuitenkin sattuu. Raikasta on tyystin moralisoimaton ote.

Kärjistykset korostuvat Ulliksen ylenmäärin mustavalkoisen ymmärtämättömissä lapsissa. Kiinnostavaa on kuitenkin Ulliksen kovin matalalla liekillä kytevä äidinrakkaus ja vasta vähitellen lämpenevä mummous, kun hän tutustuu sukupuolineutraaleihin toisen tuotantokauden lapsenlapsiin. Ensimmäisen kauden jo aikuisiin lapsenlapsiin hänellä ei ole mitään kontaktia.

Vihainen leski

Vaikkei Vihainen leski minulle ollut napakymppikirja, se viihdyttää, ja riemuitsen sen railakkaasta tavasta välittää revanssin mahdollisuutta naisille, joita painaa elämätön elämä. Oman kohtalon haltuun otto ei ole koskaan myöhäistä. Tietoisuus yhdestä ainoasta elämästä ja kuoleman läheisyydestä voimistaa vimmaa vaikuttaa jäljellä oleviin päiviin.

Kai Lindgrenin tyyliä voi kalkkunakirjallisuudeksi (turkey lit) kutsua, eli myöhempien aikojen chick litiksi, elämänkokemusta kerryttäneiden naisten elämänongelmia viihdyttävästi kuvaavaksi kirjallisuudeksi. Sille on paikkansa, ja sitä sopii lukea muidenkin kuin seitsenkymppisten.

– –

Minna Lindgren
Vihainen leski
Teos 2018
romaani
247 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Leena Lumi on myös viihtynyt Ulliksen seurassa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Lukuviikon kirjavinkki

Lukuviikon merkeissä on ilo levittää lukuvinkkejä. Kirjabloggaajia on mukana Oksan hyllyltä -blogin haasteessa, jossa tänään on tunnin välein ilmestynyt vinkkauksia tai omia tarinoita kirjallisuuteen liittyen (linkit tässä). Tosin jokainen kirjabloggaajan juttu on myös lukuvinkki, mutta tällä viikolla 16.-22.4.2018 olemme myös osa Lukukeskuksen kampanjaa, jolla muistutetaan antoisasta lukuharrastuksesta. Teemana tämä vuonna on ”mun tarina”. Levitä sinäkin sanomaa ja lisää tunnisteet #lukuviikko ja #muntarina.

Lukuviikko_logo_pienempi-1024x1024

En nyt sepittele omaa lukijatarinaani, vaan valikoin alkuvuoden kirjakokemuksista neljä tärppiä: romaani, tietokirja, runoja ja käännösromaani. Koska olen alkuvuonna niukasti lukenut dekkareita sekä lasten- ja nuortenkirjallisuutta, vinkkivalikoimani on nyt tämä. Kirjavalinat ovat tietysti osa mun tarinaa, sillä valikointi limittyy omiin (luku)mieltymyksiini, minulle tärkeisiin asioihin ja kokemuksiini.

Olli Jalonen: Taivaanpallo

Taivaanpallo2Jos haluat lukukokemuksen, jossa romaanin kieli, kerronta, kuvaustapa, ajatusrakennelmat ja tunnelma tarjoavat täyteläisen kokonaiselämyksen, Olli Jalosen uutuuskirja Taivaanpallo (Otava) on täysosuma.  Haltioiduin väkevästi. Olen historiallisten romaanien ystävä, joten romaani iskee siksikin, mutta se on myös kehitys- ja aateromaani. En voi kuin ihaillen ihmetellä, miten kirjailija voi tarjota minulle 1600-luvun pojan elämän Saint Helenalla ja Lontoossa näin, vain sanoin, näin elävästi.

Satu Leisko: Tulin Suomeen

Tulin SuomeenEipä erityisen runsaasti kirjallisuudessamme ole autenttisia maahanmuuttajatarinoita. Nyt on haastattelukirja Tulin Suomeen (Avain), johon Satu Leisko on koonnut muutaman eri syistä maahamme kotiutuneen tarinat. Siten saa kokemusperäistä tietoa taipaleesta kansalaiseksi. Leiskon kirja on selkokielinen, mikä ilahduttavasti lisää potentiaalista lukijakuntaa. Kaiken monimuotoisuuden ohella tarvitsemme kirjoja, jotka on kirjoitettu helpolla kielellä. (Muistutan tässä, että minulla on käynnissä Klaaran päivän selkokirjahaaste: lue siitä lisää.)

Olli Sinivaara: Purkautuva satama

Purkauva satamaOlen nauttinut monista runokokoelmista alkuvuoden aikana. Jos yksi pitää valita, keikun kahden vaiheilla: Saila Susiluodon Metropolis (Otava) vai Olli Sinivaaran kokoelma Purkautuva satama (Teos)? Koska Sinivaaran kirjan lukeminen on tuoreessa muistissa, valitsen vinkiksi sen. Etenkin alkupuolen lyhyet, selkein sanoin saavutetut luontokokemukset vaikuttavat minuun, samoin ihan loppuosan metsärunot. Mutta hei, älä luulekaan, että runot ovat vain luontohelskyttelyä. Niistä kasvaa elämän- ja maailmannäkemystä.

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin

He hukkuvat äitiensä kyyneliinJos haluat lukea ajankohtaisen romaanin, joka liittyy maahanmuuttajiin, kotoutumiseen ja uskomusten/asenteiden yksilöllisiin ja yhteiskunnallisiin vaikutuksiin, valitse tämä kirja. Johannes Anyurun romaanin He hukkuvat äitiensä kyyneliin (S&S) on hienosti kääntänyt Outi Menna. Kirjan sisältö, kieli, kerronta ja rakenne antaa ajateltavaa. Se on myös elämys, niin kuin hyvä kirjallisuus on. Se värisyttää, kauhistuttaa, herkistää – ja antaa toivoa sen ohella, että se herättää kysymyksiä, joihin ei ole yhtä vastausta.

Lukemisiin!

#lukuviikko
#muntarina

4 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, haaste, Kirjallisuus, Romaani, Runot, Selkokirja

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin

Mitä voi kertoa kirjasta, jonka viimeiset sivut saavat ihan kananlihalle? Reaktio syntyy viimeistellyn tarinan jäntevyydestä, jopa jännittävyydestä. Viimeiseksi tarjotaan käänne, joka vie miettimään monta asiaa uudelleen. Jotain voin kertoa, mutta kyllä kirja kannattaa ennen kaikkea itse lukea.

Kyse on Johannes Anyurun romaanista He hukkuvat äitiensä kyyneliin (S&S 2018), joka sai vuoden 2017 August-palkinnon Ruotsissa. Romaanin aihepiirit ovat ajankohtaisia: maahanmuuttajien asema, enemmistökansalaisten asenteet, ääriliikkeet ja terrorismi. Anyurun käsittelytavan omaperäisyys kääntää uutisaiheet kaunokirjallisuudeksi, jossa on jotain odottamatonta, käsittämätöntä ja vavisuttavaa.

He hukkuvat äitiensä kyyneliin.jpg

Tarinakehyksenä toimii kolmen musliminuoren isku tukholmalaiseen sarjakuvakauppaan. Keskeinen henkilö on kolmikon tyttöjäsen, jonka tehtävä on videoida terroriteko. Tytön mieli mullistuu h-hetkellä. Tätä käännettä kerronta kerii sekä tytön näkökulmasta että minäkertoja-kirjailijan kautta. Yhtä tärkeä kokonaisuudelle on kirjailijan elämäntilanne ja -ratkaisut kuin arvoituksellisen muslimitytön menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. Näin tyttö kuvaa tilaa, jossa hän elää – tilaa, jossa aika ei ole jatkumo:

”Niin ei ikinä tapahtunut. Mutta muistin sen silti.” Hän pudisteli päätään ikään kuin torjuakseen kokemuksen, karkoittaakseen sen mielestään, ja nosti sitten kätensä, hieroi niskaansa ja kuiskasi sävyllä joka kertoi, ettei hän itsekään uskonut sitä mitä aikoi sanoa: ”Muistin että olin tehnyt sen tulevaisuudessa. Olin räjäyttänyt itseni.”

Romaani on hämmentävästi tämänhetkistä ja samalla dystopiaa. Muisti ja aika hallitsevat tematiikkaa ja kerrontaa. Pidän kirjan kielestä ja rakenteesta, joka antaa kurkistaa muttei nähdä selvästi. Välillä kihelmöin kiinnostuksesta, mistä oikein on kyse. Toisaalta ankkuroidun lähiaikojen Ruotsiin, jossa on tapahtunut terroritekoja, mutta jonka luulen tuntevani melko toleranttina kansakuntana. Toisaalta löydän itseni kummallisen natsityyppisestä yhteiskunnasta internointeineen, kansalaisluottamuksen menettämisineen ja ihmiskokeineen.

He hukkuvat äitiensä kyyneliin -nimi viittaa suoraan niihin tunteisiin, joita äidit kokevat, kun he menettävät lapsensa islamistiterrorismille. Romaanin yhteiskunnallisen näkemyksen voimakkuus iskee minuun täysillä, koska maahanmuuton merkitys ja vaikutus yksilöihin ja yhteiskuntaan välitetään moniuloitteisesti. Romaani esittää minulle enemmänkin kysymyksiä. Kuka saa olla kansalainen? Mikä tekee kansalaiseksi? Mikä on oikea tapa uskoa? Mitä saa toisille ihmisille tehdä? Jäädä vai lähteä?

”Koska ihmiset pelkäävät, ja koska he ovat viime kädessä valmiita tekemään mitä tahansa päästäkseen eroon peloistaan.”

Tuo on yksi vastaus. Ei se ole helppo. Tämä romaani ei ole helppo. Eikä helppo ole yksi sen ydinlauseista: ”Sinä olet minä.” Hetkittäin tämä hieno kirja tekee minut toivottomaksi. Ei sittenkään. Toivoa on, aina jossain. Ihmisessä. Sinussa. Minussa. Se riippuu valinnoistamme.

”Eikä mikään koskaan oikeasti lopu.”

– –

Johannes Anyuru
He hukkuvat äitiensä kyyneliin
suomentanut Outi Menna
S&S 2018
romaani
301 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

Koska toinen päähenkilöistä on kirjailija, liitän postauksen myös taiteilijaromaanihaasteeseen.

Lue blogeista, mm. Kirsin Book Club, Kosminen KLukuisa, Mitä luimme kerran, Nannan kirjakimara ja Reader why did i marry you?

Lukuviikko_logo_pienempi-1024x1024

Aloitan tällä kirjalla Lukuviikon. Lukuviikon kirjavinkkini ilmestyvät blogiini tänään klo 21.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Anniina Tarasova: Venäläiset tilikirjani

Esikoisromaanissa Venäläiset tilikirjani (Gummerus 2018) liikutaan Pietarissa ja liike-elämässä. Anniina Tarasova on löytänyt tuoreen aiheen: nuori nainen firman sisäisenä tarkastajana.

Murjottava turkulainen poikaystävä ei vaa’assa paljon paina, kun uraylennykseltä vaikuttava komennus Pietariin käynnistyy. Kaupunki on Reijalle ennestään tuttu, ja siellä on paljon kiinnostavaa kuten väristyksiä aiheuttava komistus. Firman tilien setviminen ei etene mutkattomasti, ja lisäksi Reijaa alkaa vaivata kadonneen työntekijän tapaus. Reijalle sattuu ja tapahtuu sikari suupielessä ja skumppalasi kädessä.

Heitin laukussa lämmenneen piccolo-pullon skumppaa jääkaappiin ja avasin asunnon molemmat ikkunat. Huoneeseen tulvi kesäillan ääniä, kantosiipialusten tööttäilyä Nevalta ja raskasta pakokaasua. Epämääräisen vihreä ja suloinen Aura-joki tuntui taas kaukaiselta, samoin painajaismainen junamatka. Turun Tovereiden putkikassista paljastui Shaun White -lumilautailupeli ja matkailulehden Alpit-numero.

Humautan heti alta pois lievät nillitykseni kuten sen, että kirjan käynnistys venyy turhan pitkäksi. Jokunen tapahtumaketju jää kesken tai ne arvaan helposti. Edellisistä seikoista huolimatta tähdennän, että Venäläiset tilikirjat on kelpo seikkailu.

Venäläiset tilikirjani

Kirjan kirpakka chick lit -henki haisee raikkaalta. Siitä pidän eniten, kun taas jännitysjuonteet eivät ole niin tehokkaita. Minut saa tämän viihdytyskirjan puolelle eritoten kieli ja kerronta. Reijan rento, toimelias ote siirtyy tapahtumista kerrontaan.

Siispä toivotan Raija Wernin tervetulleeksi viihdekirjallisuuden naiskaartiin. Virkistyn suoraviivaisesta rempseydestä ja inhimillisistä toilailuista. Ehkä jatkoa seuraa.

Raja-asemalla venäläiset tilikirjani alkoivat tuntua yhä kurantilta tavaralta kuin auringossa nuhjaantuneet philadelphiajuustosushit. En silti voinut olla vilkaisematta bussin takaikkunasta taivaanrantaa, jossa Pietari hehkui lilana.

– –

Anniina Tarasova
Venäläiset tilikirjani
Gummerus 20-8
viihderomaani
469 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

Muissa blogeissa mm. Kirja vieköön!, Kirjakko ruispellossaKulttuuri kukoistaa ja Satuilualusta,

5 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

JP Koskinen: Kalevanpoikien kronikka

Äänikirjana on pitkään pätkittäin korvissani soinut JP Koskisen Kalevanpoikien kronikka (WSOY 2018). Kokemukseni Kalevanpojista on voinut hieman vääristyä pitkittyneestä kuuntelurupeamasta. Ensin siis huonot uutiset: kronikka tuntuu paikoitellen venytetyltä ja aiheet rönsyileviltä. Sitten hyvät uutiset.

Jo oli aikakin, että Kalevalaa fiktioidaan uuteen uskoon! Onpa Kantelettaren Elinan surma juuri ilmestynyt Kristiina Vuoren romaanina. Koskisen kirjan kronologisesti etenevä kronikoija on Väntti, myös Anttina tunnettu Lemminkäisen lehtolapsi ja Väinämöisen kasvattipoika. Tapahtumat sijoittuvat 1100-luvulle, jolloin Suomenniemen riitelevät pikkuruiset kuningaskunnat kohtaavat Ruotsin vallan ja kristinuskon. Maailmalla tapahtuu: ristiretket leviävät, uusia sotakoneita keksitään, tiedonhalu kytee, vaikkakin se koskee vähemmistöä, enemmistöä hallitsee taikausko – on sitten kyse luonnon- tai kristinuskosta.

Väntti on silminnäkijä, joka välittää tapahtumat jälkipolville. Hän on runonlaulaja, joka suustaan taitavana sepittäjänä itkettää akat, ukot ja vakuuttaa rahvasta muun muassa Väinön, Sepon ja Lemminkäisen tarunhohtoisista taipaleista sankaruuden suurilla saloilla.

Väntin kronikka on paljastuskirja siitä, millaisia kaippareita Kalevalan kärkihahmot ”oikeasti” ovat Väntin nelipolvisena trokeena sepiteltyjen sankariluritusten takana. Lukija tietysti saa lisäksi hykerrellä, miten Lönnrotiin sittemmin meni täydestä suusta suuhun levinneet ”Väntin” loruttelut.

Kalevanpoikien kronikka

Mukana on paljon Lönnrotin kirjaan liittyvää, mutta lisäksi Väntti kertoo kaikenlaista Kalevalasta ”poistettua”. Esimerkiksi sankareiden matka Miklagårdiin eli Konstantinopoliin on ainakin minulle uutta ”tietoa”. (Paavo Haavikon runoelma Kaksikymmentä ja yksi tulee kyllä hiukan mieleen.) Mieluusti suurkaupungin ihmeistä ja elämänmenosta kuuntelen. Kerrontameininki lähenee waltariaanista historiatarinointia.

Suomi-uroot poukkoilevat, kiukuttelevat ja juonittelevat ulkomailla, ja samalla saan seurata Väntin kehitystarinaa. Eritoten uskonasioiden pragmaattisuus kiinnostaa: vallasta on kyse.  Kristinuskon leviämiseen liittyy monenmoista, ja piispa Henrkin ”Lalli”-kohtaamisesta tarjotaan taas uusi tulkinta, Paula Havasteen Kertte-sarjassa on toisenlainen.

Henkilökuvaus ei ole kovin syvää, enkä jostain syystä ylläty, ettei naiskuvaus korkealle kohoa, vaikka Väntin ystävä Irene on itsellinen asiantuntijaosaajanainen. Toisaalta verrattuna Waltariin – ei hassumpaa. Väntti ei ainakaan kohtalokkaasti sekstaile madonna-huora-ääripäissä (vaikka onhan hänellä yksi villi metsänpeittokokemus…). Vai jättääkö Väntti jotain kertomatta, keksii osan ja lisää puolet?

Eikä suinkaan ole totta, että olisin koskaan juonitellut Jumalaa vastaan tai pettänyt hyvän piispa Henrin, niin kuin jotkut ovat väittäneet. Pakanoiden taikuuttakaan en ole harjoittanut, ellei sellaiseksi lasketa avuliaisuutta ja hyväntahtoisuutta. Parhaani mukaan ja nöyrästi olen elänyt, kaikki muu on kateellisten panettelua.

Kaikkiaan Koskisen kronikkakirja on kulttuuritietoinen historiaviihdeseikkailu, joka höystyy huumorilla. Paikoittain tekstirytmi mukailee kalavalaista kieltä, välillä siinä kuuluu kronikointiin sopiva juonijuoksutus, välillä on suvanto- mutta myös junnauspaikkoja. Onneksi kuuntelen romaanin loppuun, vaikka välillä hyydyttää. Viimeinen virke naurattaa ääneen, ja muikea ymmärrys fiktion rakentamisesta tulee muutenkin nautittavasti loppuluvussa julki. Mikään ei ehkä ole totta: kertoja valitsee intentioidensa mukaan. Eläköön epäluotettava kertoja!

– –

JP Koskinen
Kalevanpoikien kronikka. Historiallinen romaani
WSOY 2018
äänikirjana 9 tuntia, 27 minuuttia
lukijana Jarkko Nyman
Kuuntelin äänikirjana BookBeatin kautta.

Muuten, Kulttuuri kukoistaa heittäytyy Kalevanpoikien seikkailuun.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja

Maija Sirkjärven novellikokoelma Barbara ja muita hurrikaaneja (Teos 2018) on pitkään viihtynyt yöpöytäni kulmalla. Kirjan yhdestätoista novellista olen lukenut harvakseen yhden kerrallaan. Minun on pitänyt säännöstellä niitä.

Sirkjärven novelleita kuvailen sanalla omalaatuinen. Haluan sanan soivan monimerkityksellisenä: novellit ovat sekä kummallisia että omaperäisiä. Siksi olen lukenut niitä hitaasti, yhden kerrallaan illoin silloin tällöin. Kirjastoluokitus näkyy kirjan selkämyksessä: kauhu. Osa novelleista nostaa ihokarvoja pystyyn pahaenteisen tunnelman vuoksi ja osa herättää muuten määrittelemätöntä levottomuutta. Perinnekauhuksi en näitä luonnehtisi.

Barbara ja

Pidän pääsääntöisesti aukkoisista teksteistä. Näin käy myös Sirkjärven arvaamattomien novellien kanssa. En heti hurahda niihin, vaan lähestyn niitä varovaisesti, yllättävän varauksellisesti. En olisi aloittanut kokoelmaa aika saavuttamattomalla ”Kolme kuulustelua” -novellilla vaan vaikka ”Manattu”-novellilla, joka murtaa varautuneisuuteni.

”Manattu”-novellin henkilöistä ja lähtötilanteesta saan kiinni: äiti tuo kolmikymppisen poikansa maalle omatoimiseen vieroitushoitoon. Sitten niksahtaa. Tulee eteen miljöitä ja tapahtuma- ja tunnelmavaihdoksia, jotka nyrjäyttävät odotukset. Kaikki tämä tarjoillaan yhdistellen tarkkaa, havainnollista kieltä ja matto alta -tempaisuja. Jokin käsittämätön tekijä ilmestyy, toistuvasti. Se on henkilö, tilanne tai laajeneva aukko, sellainen, johon ei tarjota mitään vihjettä tai selitystä. Ah, nämä aukot!

Myyjä naurahti.
– Ei. En ole naimisissa.
Myyjä ei sanonut, että lähestyi neljääkymmentä eikä edes seurustellut. Lisäksi hänellä oli gradu kesken ja reikä sukkahousun haarukassa. Ja tuo reikä venyi puolihameen alla päivä päivältä pikkuisen suuremmaksi.

Juuri tuo sitaatti selittää minulle parhaiten Sirkjärven novelleja: aivan tavallisen alla piilossa kasvaa jotain peiteltyä – ammottava aukko. Se vaikuttaa kaikkeen, muuttaa kaiken. Sitaatti on yhdestä lempinovellistani, ”Ankerias”. Myös novelli ”Perhehuolia?” kihelmöittää mieltäni, ja sitten ”Southern belle” ja…

– Mitä siellä on?
– Siellä on harmia, Tyttö mutisi. – Pistorasia.
Mutta jostain syystä Noora kuuli korvissaan ”Siellä on Narnia. Siellä on pimeys ja fantasia”. Hänen olisi kovasti tehnyt mieli kurkata komeroon.

Näin Noora novellissa ”Perinneryijy”, näin minä kokoelmasta Barbara ja muita hurrikaaneja. Siis mieli tekee kurkata novellien odottamattomaan pimeään kummallisuuteen, vaikka epäilyttää tai ymmärtää väärin, mitä siellä on. Hus, Sirkjärven rakentamaan novellikomeroon te, jotka toivotte kirjallisuudelta yllättävyyttä!

– –

Maija Sirkjärvi
Barbara ja muita hurrikaaneja
Teos 2018
novelleja
236 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Kirjabloggaajat ovat novellien omapäisyydestä otettuja, ainakin Kirjojen keskellä, Kosminen KOmppu, Luettua elämää ja Tekstiluola.

novellihaaste2_banner1_500px

Nipvetin novellihaasteesta lisää: http://nipvet.blogspot.fi/2017/06/novellihaaste-2.html

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Olli Sinivaara: Purkautuva satama

Nämä runot satun lukemaan otolliseen aikaan. Olli Sinivaaran kokoelma Purkautuva satama (Teos 2018) aloittaa huhtikuisesta maisemasta, kevättalven näyistä ja tunnoista. Ja niin kuin hienon runon pitää, Sinivaaran säkeet ovat sekä aistillista totta että sen ylittävää kokemusta, tunnetta ja laajentuvaa tajuntaa.

Nyt kolahtaa ja kunnolla. Luen runoja omikseni. Huomaan, että hurahdan tämäntyyppiseen lyriikkaan, jossa runon voi sijoittaa omiin maisemiin, havaintoihin ja muistoihin. Esimerkiksi metsä on Sinivaaran runoissa minun metsäni, jotain runon puhujan metsästä ja vielä sanaansa suurempi, laaja kuva kaikkea siitä, mitä se symbolina merkitsee.

Purkauva satama

Kokoelmassa on vain rapiat 40 sivua, mutta ne ovat täysiä. Ei kaikki avaudu kerralla, mutta jaan kokemuksen. Runoissa on runokäsitys, maailmannäkemys, mentaliteettisanoma, ajattelukipinöinti, elämänarvoitus. Esimerkiksi näin:

Lumi ja pilvet, pilvet ja lumi,
taivas ja maa, maa ja taivas

alkavat sekoittua, ja tämä, tämä alku
on se hetki, loppu: tämän jälkeen

taas kerran tunnustan tappioni
puille ja pakkaselle, taas myönnän

miten vähän voin elää sitä
mikä ulkona aina elää, ja elää.

Huomaan herkistyväni kaupunki- ja luontokuvista, jotka laajenevat mentaaleiksi mielentiloiksi: ”Siihen ei ole kirjoitettu mitä siinä lukee”. Runoissa on sellaista puhuttelevuutta ja kauneutta, joita haluan hiljaa itsekseni sulatella, maistella sanoja ja säkeitä.

*

Runokokoelma jakautuu perinteisesti erilaisiin osastoihin. Selvästi muoto on tärkeä. Osin runoille on ominaista kaksisäkeisyys ja säkeitä ylittävät lauseet, ajatusjatkumot. Runot kytkeytyvät traditioon, ja niihin jopa nimetään aikalaisrunoilijoita. Silti minulle kokoelman ydintä on kielen ja kokemuksen liitto.

Runoista sikiää mielikuvia, joista syntyy ajatusvälittämö, josta kehittyy maailma. Tärkeitä kuviksi avautuvia sanoja käytetään tiuhaan kuten maa, taivas, pilvet, aurinko, lumi, meri, metsä ja värit – erityisesti värit. Sanat ja värit, niistä luen Sinivaaran runousoppia.

– –
Taivas aukeaa laajemmaksi ja korkeammaksi,
sen rinteet kasvavat violetin ja turkoosin vanoja

kuin paksuja tukkeja, tienpieleen pinottuja virtoja,
polun viereen kerättyjä leiskuvia oksia, niitä ne ovat,

värit ja sanat, polkuja: uusi juuri juuren takana
miten se on uusi, onko uusi oikea sana kun polku

joka kerta on uusi, kun jokaisen hyökyvän pilven
jokainen muoto on vielä löytämätön sana, yhdysviiva

jonka jälkeen tuleva on tuntematon kuin pihan hiekka.
Sitä kohti kulkevat pilvien sammalryöppyiset laumat,

kun horisontin oranssi ja taivaanlaen turkoosi
voittavat ne, kun auringon taltat lävistävät ne.
– –

Vaikka runoissa on ajatonta ja paikatonta, kytkeytyvät ne myös siihen, mitä on nyt. Turkoosin Välimeren voi nähdä täällä, esimerkiksi tänä kevättalvisena pakkasaamuna lumessa. Luen runoista myös ikiaikaista kiertoa: asiat muuttuessaankin toistuvat. Kokemuksemme ovat sellaisia, joita on ollut ennenkin, silti tavoissa nähdä on eroja ja etenkin sokeita pisteitä: ”silmämme ovat / liiaksi eri aikakausilta”. Ja tämä vielänämä runot eivät jumiudu estetisoivaan sanahelinään. Etenkin kolmiosainen nimiruno ”Purkautuva satama” kommentoi tämänhetkistä maailmaa ja vastuutamme tulevasta.

*

Luen runoja edestakas, uudestaan ja uudestaan. Nautin joka kierroksella uusista sana- ja ajatuslöydöistä. Runon puhuja ilmaisee  ”- – Runo / käyttää ruumistani kirjoituskoneena – -.” Otan tämän nyt sanatarkasti siten, että puhujalla on välittäjän velvollisuus, ja siksi minulla on vastaanottajan oikeus. Iloitsen siitä.

– –

Olli Sinivaara
Purkautuva satama
Teos 2018
runoja
43 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta. Ostan kyllä kirjan itselleni.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Kristiina Vuori: Elinan surma

Kristiina Vuori kertoo uusimmassa historiallisessa romaanissaan Elinan surma (Tammi 2018) Kantelettaresta tutun runon uudesta näkökulmasta. Nyt keskiössä on suurtilan emäntäpiika Kirsti, ei runon hyveellinen uhri, nuori Elina-rouva. Tavoite on selvä, sillä kirja omistetaan historiassa parjatuille naarasusityyppisille naisille: ”Menneisyyden naiselle, jonka ainoa synti oli olla yhtä lujatahtoinen ja ylpeä kuin mies.”

Vuori poimii Lönnrotin muokkaamasta kansanrunosta ympäristön ja päähenkilöt ja lisää sopivasti omiaan. Historiankirjoista lisäksi selviävät ilmeiset ristiriidat Klaus Kurjen ja Elinan elämänkaaresta verrattuna runoon, ja sitä Vuori hyödyntää romaanissaan. En paljasta 1460 -70 -luvuille keskittyvän juonen lopputulemaa, kerron vain lähtökohdat draamalle, joka on enemmän kuin triangeli.

Kirsti jäi pikkutyttönä orvoksi ja kasvoi Elinan isän suojeluksessa nuoreksi naiseksi, jota Elinan äiti syrjii sumeilematta mitättömän sukutaustan ja orpouden vuoksi. Ulkopuolisuus ja osattomuus seuraavat Kirstiä, vaikka kasvinkodissa Elina ja maitoema Pörösilmä kohtelevat Kirstiä hyvin, ja myös myötämielinen on Uoti-nuorukainen, Kirstin ensirakkaus. Kun Elina pääsee luostarioppiin, Kirsti siirtyy Klaus Kurjen emäntäpiiaksi ja vällyjen väliin. Ei orvosta oteta emäntää isoon taloon, joten Kirstille jää domina-Elinan piian asema.

Elinan surma.jpg

”Mutta minä en olisi minä, jos en yrittäisi tehdä asialle mitään.”

Kirsti on yhteiskunnallista asemaa vailla oleva piika, joka ei malta säästää ainoaa kauppatavaraetuaan eli itseään, vaan lankeaa isännän pauloihin ilman julkisia kihlavaloja. Nainen on miehen omaisuutta joka säädyssä, mutta säädytön nainen – kaikessa merkityksessä – arvoton. Kirsti ei tahdo taipua moiseen, vaikka vaihtoehdot ovat vähissä.

Vuori on rohkaistunut kertojana. Minäkertoja-Kirsti vuodattaa kaunaansa sumeilematta ja välillä pomppii muistoissaan, joissa on sapenkarvaita pettymyksiä lieventämässä hyviä hetkiä ja nykytilaa taustoittavia muistoja. Tuttua Vuorta valuu Kirstiin, sillä aiemmissakin romaaneissa on esiintynyt ristiriitaisia puolensapitäjiä ja tuittuilijoita (esimerkiksi Siipirikko ja Disa Hannuntytär). Kirsti on aiempia variatioita vahvemmin hahmoteltu nainen. Hän reflektoi kostotoimiaan ja on pitkälti tietoinen sekä kaunansa syistä että seurauksista – ei vain voi itselleen mitään oikeutta hakiessaan ja puoliaan pitäessään.

Katkera ääni pääkopassani ei huuda eikä paru, mutta seuraa sitkeästi läpi päivän ja yön aina uuteen aamuun. Kuin kantaisin äänekästä hepokattia vyöllispussissani.

”Kyllä kolli kuin kolli aina kalan hajun tuntee.”

Elinan surma on viisto rakkausromaani, jossa lihanpiilotus on keskeisessä roolissa. Rehevästi seksuaaliset suoruudet ja piilomerkitykset tursuavat tekstistä. Tunnepuoli maustuu romaanissa kirpeäksi, sillä himo ja rakkaus sotkeutuvat vallanhaluun ja ylpeyteen. Kirstikin niiden kynsissä sekoittaa oikean ja väärän rakkauden, oikeat ja väärät teot.

Ihailen monesti virkepoljentoa, jossa vanha sanasto lisää uskottavuutta Kirstin persoonaan. Eläväinen kieli sopii Kirstin suuhun ja välittää 1400-luvun loppupuoliskon elämänehtoja. Aiempien romaanien tapaan Vuori kuljettaa rinnan kristinuskon oppien juurtumista ihmiseen ja taikauskon vaikutusta toimintaan. Kansanuskoaineksia romaaniin ripsautellaan nyt mainiosti tekoihin sovittaen, ei luennoiden. Vuori parantaa näin kerrontaa kirja kirjalta.

Jos vakuuttaisin lempeäni nyt, kun hän on lähdössä, käyttäytyisin kuin mikäkin jalkajakkara.”

Kirstin sumeilematon puolustuskanta lisää ongelmia, joista hän osin on tietoinen, osin ei suostu tunnustamaan. Niin inhimillistä ja ajatonta. Eikä Elina ole vain kalpeanhauras nuorirouva, eikä Kirsti ainoastaan juonitteleva, petetty piika. Naisten särmä terävöityy kissatappelun kiihtyessä. Kumpikin pitää asemiaan niillä keinoin, jotka ovat mahdollisia. Vanha ystävyys ei paljon valtataistelussa paina.

Viihdelukemistoa Elinan surma mielestäni on, vaikka Angelica-tyyppinen seikkailuromanssitarinointi on syventynyt. Historiaviihde ei ole pahasta, kun se on näin vakuuttavasti hahmoteltua. Naiskeskeisyys vahvistaa tarinaa, sillä miehet jäävät persoonina yhden ilmeen uroiksi. En ole varma, onko loppuratkaisu perusteltu, mutta jotain kihelmöivää siinä on. Se jättää kutinan miettiä, mitä seuraa vääristä valinnoista väärin syin ja miten tarina voi vielä jatkua.

P. S. Kirjan lopussa Vuori taustoittaa Elinan surma -runoa ja historiallisia faktoja, ja myös alkuperäinen runo on lisätty luettavaksi. Lopussa on myös sanasto.

– –

Kristiina Vuori
Elinan surma
Tammi 2018
historiallinen romaani
201 sivua.
Luin BookBeatin eKirjan.

Juttujani Kristiina Vuoren kirjoista: tässä.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani