Tulenkantajien valiopari ei koskaan ollut varsinainen pari, mutta yhdessä ja erikseen he hohtivat moderniutta. Katri Vala runoillaan toi uusia rytmejä, kuvia ja tunnelmia lyriikkaan ja Olavi Paavolainen hääri ikään kuin uuden elämäntunnon lavastajana ja sirkustirehtöörinä. Ei mikään hullumpi lähtökohta romaanille, vai mitä? Aiheeseen on tarttunut Asko Jaakonaho romaanissaan Valon juhla (Otava 2017).
Romaanin nimi saattaa johtaa harhaan, sillä tosiasiassa kirjassa eletään himmennyksen aikaa, sotavuosia. Silloin Paavolainen toimii tiedotusupseerina ja Vala riutuu tuberkuloottisena epäilyksenalaisena vasemmistoyhteyksiensä vuoksi. Valan puoliso vapautuu juuri vankilasta ja joutuu uusiin vaikeuksiin, ahne äiti riivaa ja pieni poika aiotaan lähettää sotalapseksi Ruotsiin. Ollaan siis kaukana 1920-luvun hurmoshenkisestä ikkunat auki -elämöinnistä.
Jaakonaho on selvästi perehtynyt kuvauskohteidensa elämänkulkuun ja tuotantoon. Kummankin persoona on tunnistettavissa sen perusteella, mitä heistä on kirjoitettu ja mitä he ovat kirjoittaneet. Onnistunutta on fokusointi kummankin kertojahenkilön tilanteeseen.
Vala auttamattomasti hiipuu kuolemaa kohti, Paavolainen puolestaan parhaat päivät nähneenä ponnistelee ja pyrkii tallentamaan jotain kadonneista ajoista. Kahden kertojan ristivalotus välittää erilaisia elämänvalintoja ja sen lisäksi sen, miten he näkevät toisensa vuosien jälkeen. Näkökyky ulottuu sisäiseen, mutta myös ulkokuori kertoo. Esimerkiksi näin Vala Paavolaisesta, sitten Paavolainen Valasta:
Hänelle suorapuheisuus on helppoa, hän on tehnyt elämäntehtävänsä toisten ihmisten suututtamisesta. Hän tuo pöytään digestiivin ja pikkunleivoksia, kantaa kaikkia herkkuja kuin härnätäkseen. Hän on onnistunut säilyttämään ryhtinsä, vatsaa ei ole juuri kertynyt. – – Hänelle on käynyt kuin Dorian Greylle, kasvot ovat säilyneet nuorina vaikka hän on viettänyt vuosikausia elostelijan elämää.
Hän huitoo minut kauemmaksi, yskii terävästi muutaman kerran. Hän riisuu baskerin ja mustan talvitakkinsa. Hänen hiuksensa ovat suorat ja nutturalla takana, entiset leikkisät laineet ovat poissa, puna on kadonnut. Hän kuuluu niihin ihmisiin, jotka näyttävät erilaisilta joka kerta, antavat aina jotain uutta itsestään. Jokainen otettu kuva näyttää erilaiselta.
Ehkä nostalgisuus vaivaa minuakin vastakohtana sota-ajan kerrontatilanteen synkkyydelle, sillä tunnen syttyväni kummankin kertojan kultaisen 1920-luvun muisteluista. Ensitapaaminen, kesäinen yhteinen irrottelu Paavolaisen huvilalla ja reissailu Ranskassa hohtelevat nostalgiaa. Mennyt nuoruuden uskallus, ilo ja tarmokkuus vertautuvat ankeaan nykyhetkeen, jolloin keski-iän ja sotavuosien varjo selvästi peittää tulevaisuudenuskon.
Moneen kertaan veivattu Tulenkantajien kannakselaisbakkanaali tuntuu taas hupaisalta kuriositeetilta, kun Valon juhlan kertojat siihen muistoissaan palaavat. Kokemukseeni taitaa kyllä vaikuttaa myös viime keväänä lukemani Enni Mustosen Ruokarouvan tytär, jonka kertoja päätyy näille samoille Nuoren Voiman liiton talvipäivien jatkoille. Happaman tarkkailijan tarinointi itämaisista naamiaisista palautuu mieleeni, samoin se, miten Mustosen romaanin minäkertoja ällöää Paavolaista ja kitkeröityy Valan käytöksestä. Paavolaisen heikko ranskantaito saa myös moitteita – samaan puutteeseen viittaa Jaakonahon romaanin Katri Vala.
Kummallisesti jään Valon juhlissa epätietoiseksi siitä, mikä on vanhojen ystävien pohjimmainen suhtautuminen toisiinsa. Lähentymiseen väliin jääneet vuodet tuntuvat ylittämättömiltä. Samalla tunnen, etten saa kirjan henkilöihin kosketusta. Kirjassa ei ole moitittavaa tai vikaa, sillä kerronta vaikuttaa uskottavalta, luonteikkaalta ja ajankuvaan napsahtavalta. Myös kerronnan sujuvuus menneestä nykyiseen tuntuu sulavalta. Käy vain niin, että kirjan ja minun välinen ”se jokin” jää puuttumaan. Ehkä se on jotain samaa välimatkaa kuin mitä aika levitti Valan ja Paavolaisen väliin.
– –
Asko Jaakonaho
Valon juhla
Otava 2017
romaani
316 sivua.
Sain kirjan kustantajalta Kirja vieköön! -infossa 2017.
Romaani kahdesta kirjailijasta sopii mukaan taiteilijaromaanihaasteeseeni. Vielä on pari päivää aikaa valmistella taiteilijaromaanikokemuksista kertomista, sillä koontipostaukseni ilmestyy 29.4. puoliltapäivin.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 