Kuukausittainen arkisto:Touko 2018

Jukka Viikilä: Suomalainen vuosi

Hei, Suomen satavuotisjuhla meni jo! Hakeutuuko Jukka Viikilän pienproosateos Suomalainen vuosi (Otava 2018) sen jälkilämpöön? Onko Viikilän kirja sittenkään leimallisesti tai pelkästään suomalaisuuden tai kotomaamme vuodenaikojen asialla? Kyseenalaistan, mutta aloitan silti Suomi-kiteytyksellä:

”Ennen juotiin saunakahvit. Tavassa yhdistyi suomalaisuuden tärkeimmät ainekset. Sauna, joka on rakennettu ympäröivistä puista, ja kahvi, joka on tuotu kauempaa kuin mihin mielikuvitus kantaa.”

Tämä on ”Kahvi”-nimisen jutun lopetus. Sitaatti mielestäni kuvaa kirjan tyyliä. Jutut ovat pituudeltaan noin sivun mittaisia ja ne usein päättyvät aforistisiin ajatelmiin. Tämä kyseinen lopetus on mainio: sen lukee moneen kertaan ja joka kerta huvittaa tai melkein liikuttaa.


Viikilän kirjassa on kirjavia sivalluksia elämänmenosta. Runoilijuus heijastelee tekstien takana. Tiiviys tuo mukanaan selkeän asianakutuksen lisäksi monitulkintaisuutta. Kuten sanoin, juttujen lopetus sisältää usein yli aiheen astuvan kiteytyksen – tai yllätyskäänteen. Lainaan tähän todisteeksi yhden k o k o n a i s e n jutun kokoelmasta.

OHEISTYÖ

Parhaat hankkeet syntyvät oheistyönä. Liika keskittyminen, liika valmistautuminen ja ajan varaaminen pilaa työn kuin työn. Siksi on hyvä olla päätyö, joka on otettu ainoastaan arvokkaita oheistöitä silmällä pitäen. Päätöiden ei pidäkään valmistua. Ne uhrataan aina, jotta pienimmät ja tärkeimmät askareet tulisivat tehtyä.

Aprikoin monesti lukurupeaman aikana, onkohan kirja Viikilän oheistyö – siinä perinteisessä merkityksessä. Piikkini tylsistyttää se, että kirjan kertoja antaa jutussaan oheistyölle arvokkaan merkityksen. No, joka tapauksessa osa kirjan jutuista menee minulta ohi, osaa tavaan tarkasti.

Suomalainen vuosi

En pääse oikein sen yli, etten osaa asemoida, miksi kaikki tämä. Hieman hiertääkin ikuinen suomalaisuusriivaus määritellä ja vatvoa itseään ja olevaisuuttaan maailmankaikkeudessa. Mutta se taitaa ollakin tietoinen kirjan harhautus: ei suomalaisuus ole kirjassa sittenkään niin oleellista. Yleinen ihmiselo on.

Kummasti verrokiksi muodon puolesta mieleeni putkahtaa Petri Tammisen Suomen historia. Tamminen haastatteli satoja suomalaisia ja koosti pienproosajutuista arkikokemushistoriikin sadasta itsenäisyysvuodesta. Tammisen tarinoissa on aforismihetkensä, ja monet jutuista nousevat aihettaan isommiksi. Sitä samaa on joissain Suomalaisen vuoden jutuissa. Viikilä ei Tammisen tapaan ole ilmeisesti haastatellut kanssaihmisiä, vaan tarinat taitavat kummuta havainnoista ja kokemuksista muuten vain. Ja vaikka Viikilä jakaa kirjansa vuodenaikoihin, suuri osa jutuista voisi sopia mihin vuodenaikaan tahansa.

Suomalainen vuosi on minulle epätasainen lukukokemus. Olisi pitänyt totella ystävää, joka suositteli lukemaan kirjan pienissä osissa. Silloin juttuhelmet saavat tilaa hohtaa eivätkä huku tarinoinnin nauhaan. Tuosta huolimatta mieluusti palaan uudelleen hienoihin kirjan osiin kuten juttuihin ”Hyttyset”, ”Hukkuminen”, ”Metsässä”, Voimien loppu”, ”Ruska” – no, kyllähän näitä sykähdyttäviä sittenkin riittää.

– –

Jukka Viikilä
Suomalainen vuosi
Otava 2018
lyhytproosaa
219 sivua.
Lainasin kirjan ystävältä.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, lyhytproosa

Kirsti Kuronen: Pönttö & säekirjamietteitä selkokirjan suuntaan

Kirsti Kuronen on kirjoittanut kaksi säekirjaa, joista viimeisin on Pönttö (Karisto 2017). Kuuleman mukaan Amerikassa tämäntyyppiset nuortenromaanit ovat jo vakiintunut ilmiö. Mistä on kyse?

Mikä ihmeen säekirja?

Säekirja saa nimensä taittotavasta. Tekstikappaleet ovat lyhyitä ja palsta kapea. Pääsääntöisesti yhdellä rivillä on yksi ajatus, eikä sivun oikean reunan tekstiä tasata. Silmämääräisesti tämä kuulostaa todella tutulta eli selkokirjalta. Palaan tähän ajatukseen myöhemmin.

Pönttö_aukeama

Yksi aukeama Pöntöstä.

Säekirjalla houkutellaan kirjan kimppuun esimerkiksi nuoria, jotka ovat tottuneet silmäilemään. Helppo, väljä muoto edistää lukuprosessia. Ilmeisesti säekirjan ideaan kuuluu myös se, että kirjat ovat sivumäärältään lyhyitä. Siis nopeasti (lyhytjännitteisen someteinin) hotkaistavissa.

Muoto ja sisältö

Kurosen Pönttö kertoo ylioppilaaksi päässeestä tytöstä, jonka muista eristävä trauma ja etenkin sen syy paljastuu lukijalle vähitellen. Nuortenkirjoissa on tavallista, että niissä käsitellään vaikeita aiheita.

Ihmeet eivät enää mahdu lauseisiin
kun ei itsekään tiedä
mistä tyhjyys, miksi puristaa
mitä kaipaa, mikä painaa

Pöntön minäkertojatyttö Luna potee ahdistusta. Rivien välistä ja suoraan voi lukea psykososiaalisia ongelmia. Lisäksi tärkeällä isoäidillä on muistisairaus, ja perheasioissa on sotkua. Oleellisinta on kuitenkin se, että kertoja kokee suurta tuskaa aikuistumisesta.

Kaipaan mummulan rantakivellä istuvaa tyttöä
kesäloman ensimmäisenä päivänä,
Siinä maailma on helppo ja sopivan kokoinen.
Asiat selviä tai ainakin kuviteltavissa.
Aamuruoho kosteaa jalan alla,
merenneito mahdollinen ammatti

Ja mummu valitsee aina valkoiset, voittaa othellon.

Edellinen sitaatti on kuvaava monessa mielessä. Se välittää kertojan mielentilaa. Se kertoo myös siitä, että lukija hyötyy siitä, että hänellä on fiktiotottumusta. Viittaukset ja fragmentaalinen tunnelmien, mielialojen ja takaumaväläysten kuvaus edellyttää tarinan lähilukutaitoa. Sellaista lukutyyliä, jossa sirotelluista palasista saa itse koottua juonen ja tarinan. Se palkitsee, mutta jos siihen ei ole tottunut, ei lukijaa auta teknistä lukutaitoa helpottava säekirjamuoto.

Pönttö viehättää

Tiivistän tuntemukseni Pöntöstä. Siinä ripotellaan mielenkiintoisesti päähenkilön elämäntilanteeseen liittyvät tunteet ja tekijät. Hieno oivallus on linnun pesimisen seuraaminen osana kertojan tarinaa. Se on myös kaunis symboli: poikasten on uskallettava lentää pesästä, pöntöstä.

Kirjassa paljastuu seksuaalisuuteen liittyvä trauma, vääräaikainen seurusteluyritys, joka on lamaannuttanut tytön. Huojentavasti kirjassa edetään kohti toiveikasta tulevaisuutta. Lisäksi Lunalla on kaikesta elämän epävarmuudesta huolimatta ammattihaave, valokuvaus. Mainiosti fiktiota ja faktaa sekoittaa se, että kuvausharrastuksen tuloksia pääsee katsomaan Instagramista: @kuulunakuva.

Pönttö

Säekirja vai selkokirja?

Edellä jo totesin, että säekirja ei välttämättä ole sisällöltään helppo, eli ulkonäkö voi pettää. Esimerkiksi Kurosen säekirjan ilmaisu lähenee välillä lyyristä metaforisuutta. Epäkronologisen, mielenjohtumia seuraavan tekstin ystävää Pönttö ilahduttaa.

Monet nuoret lannistuvat, jos heidän mielestään tarina tuntuu sekavalta. Osa lukijoista tarvitsee juoneltaan ja sisällöltään selkeitä ja helppoja kirjoja. Silloin vaihtoehtona ovat selkokirjat. Selkokirjoissa sisältö, rakenne ja sanasto ovat yleiskieltä helpompaa. Esimerkiksi virke ei ylitä kahta riviä, eikä asiasta voi pomppia villisti toiseen. Muuten muoto on siis säekirjan lailla kapeapalstainen ja lyhytkappaleinen.

selkokirja-aukeama

Esimerkkiaukeama selkokirjasta (Marja-Leena Tiaisen Poika joka katosi)

Oo, nyt haaveilen. Nuoret innostuvat lukemaan. Välillä he valitsevat nopeasti luettavia kirjoja kiinnostavista, nuoria koskettavista aiheista. Toiset ahmaisevat säekirjoja, toiset selkokirjoja. Kaikki saavat elämyksiä! Puffaan sen verran, että Kurosen Pöntön rinnalla voi lukea ja luettaa selkoromaaniani Lauralle oikea (Avain), joka ilmestyy elokuussa. Siinäkin kuvataan nuoren naisen kasvua omaksi itsekseen, omalle alalle ja toiveikkaasti toisen ihmisen lähelle.

– –

Kirsti Kuronen
Pönttö
Karisto 2017
säekirja
86 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Katso myös Päivi Heikkilä-Halttusen juttu ”Nuorille suunnatun säeromaanin teksti on kuin runoa – ja se sopii hyvin rankkojen aiheiden käsittelyyn” (HS 13.5.2018).

Toivottavasti kiinnostuit selkokirjoista. Tule mukaan selkokirjahaasteeseeni, tässä siitä lisää: Klaaran päivän selkokirjahaaste.

selkokirjahaaste2018

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Romaani, Säekirja, Selkokirja

Välähdykset: Helsinki Lit 25.5.201n

Lämmin toukokuun ilta hiljenee Savoyn hämäryyteen. Lavalla on kaksi tuolia ja ne täyttyvät kirjakeskusteluista.

Lit1

Johannes Anyuru

Lit2

– Olen tulevaisuuden suhteen toiveikas, vaikka kirjoitin dystopiaa. Rakkaus on vihaa vahvempi.

”Sinä olet minä.”
(He hukkuvat äitiensä kyyneliin)

Ilmar Taska & Sofi Oksanen

Lit8.jpg

– Synnyin Siperiassa mutta sudet kohtasin Hollywoodissa.

Samanta Scheblin

Lit3

”Mitä muuta? Miksi vaikenit?
No, olen ankkuroitunut tähän tarinaan, näen sen täydellisesti, mutta välillä tuntuu työläältä ponnistella eteenpäin.”
(Houreuni)

Golnaz Hashemzadeh Bonde & Jani Toivola

Lit

– Sain ajatuksen, että ihmiset eivät lähde siksi, että he antavat periksi. Valitsemme, mutta emme tiedä, onko valintamme lopulta oikea.

Morten Strøksnes & Juha Hurme

Lit5

”Meri on alkukoti. Muinaiset aallot virtaavat lävitsemme kuin kaikuna pienistä loiskeista vaikeapääsyisessä luolassa meren äärellä.”
(Merikirja)

Kirjallisuusilta antaa kenkää arjelle

Lit6

Illan kirjoista on koosteeni tässä jutussa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Tapahtuma

Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois

Nigerialainen nykyromaani! Kiinnostavaa. Sellaisia en liiemmin ole lukenut, aiemmin vain Chimamanda Ngozi Adichien suomennettuja kirjoja. Tartun Ayòbámi Adébáyòn kehuttuun romaaniin Älä mene pois (Atena 2018).

Aikatasojen vaihtelu sopii minulle. Takaumat käynnistyvät vuodesta 1985, jona Yejidelle esitellään avioimiehen Akinin mahdollinen toinen vaimo. Pariskunnan kipupisteet näyttäytyvät oitis: he ovat lapsettomia, ja kummankin suku painostaa asiasta. Rakkaus on kovilla lapsen saannin toiveiden kierteissä.

Koska nykyhetki 2008 vuorottelee menneen kanssa, tiedän jotain käänteentekevää sattuneen aiemmin. Se on taattu koukutuskeino: haluan saada selville, mitä on tapahtunut. Itse asiassa käänteitä on paljon, ja kiinnostavuutta lisää se, että välillä niistä kertoo vaimo, välillä aviomies.

Näin mies vaimostaan:

Yejide luotiin lauantaina. Silloin Jumalalla oli runsaasti aikaa maalata hänet täydellisen mustaksi kuin eebenpuu. Siitä ei ole epäilystäkään. Valmis työ on elävä todiste.
   Nähdessäni hänet ensi kerran tahdoin koskettaa hänen farkkujen verhoamaa polveaan ja kertoa hänelle siinä paikassa: ”Nimeni on Akin Ajayi. Aion mennä kanssasi naimisiin.”

Näin vaimo miehestään vuosien jälkeen:

En nähnyt hänessä muuttunutta ihmistä vaan miehen, jota en ollut koskaan tuntenut. Epäilin rakkautta, josta olin aikanaan ollut niin varma, ja päättelin hänen menneen kanssani naimisiin, koska hän piti minua herkkäuskoisena.

Älä mene pois tehoaa juoniromaanina pariskunnan avioliitosta, jota nakertaa salaisuus. Lisäksi romaani tarjoaa paljon ajateltavaa patriarkaalisesta kulttuurista. Ennen kaikkea siinä matriarkat näyttävät pitävän yllä rakenteita, joissa oleellisinta on suvulle uusien (miespuolisten) jälkeläisten tuottaminen. Moniavioisuus näyttäytyy mutkikkaana suhdesuhmurointina. Romaani kuvaa myös yhteiskunnallista muutosta. Poliittiset levottomuudet lisäävät juonen jännitteitä.

Älä mene pois

Naisen asemaa mietin monelta kannalta. Yejide on opiskellut mutta tuntee vetoa itseoppineeksi kampaamoyrittäjäksi, myöhemmin hän menestyy liikenaisena. Silti vaimona ei naisella ole sananvaltaa, jos suku päättää jotain, esimerkiksi aviomiehen uusi vaimo on otettava ”tyttärenä” samaan huusholliin. Ja sanomattakin taitaa olla selvää, että miehille sallitut asiat ovat naisilta kiellettyjä. On tosin kaikille kiellettyäkin.

Luin kirjaa äitienpäivänä. Ehkä siksi lapsettomuuden tuska ja sittemmin lasten kohtalot kirpaisevat kovasti. Traagisuuden kertautuminen jo sattuu. Sen paljastan, että lopussa on toiveikkuutta, jonka otan avosylin vastaan.

Parasta minusta kirjassa on kerronta. Asiantilat paljastuvat vähitellen, ja tehokasta on se, miten Yejidelle valkenevat pimitykset ja miten hän käsittelee pettymyksiä, pelon ja toivon tunteita. Ne säväyttävät. Koska pidän henkilövetoisista romaaneista, Älä mene pois on nautittavaa luettavaa.

– –

Ayòbámi Adébáyò
Älä mene pois
suomentanut Heli Naski
Atena 2018.
Sain kustantajalta ennakkokappaleen.
300 sivua.

Monista lukijoista muutamia: Kirjanurkkaus, Kirsin Book Club, Kulttuuri kukoistaa, LukuisaRakkaudesta kirjoihin ja Suketus.

Tämä vielä: kirjailija on 26.5.2018 mukana Helsinki Lit -tapahtumassa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Paketoin: vuoden 2018 Helsinki Litin kirjoja

Huomenna se alkaa – keväinen kirjafiesta Helsinki Lit 2018. Savoy-teatteriin saapuu mielenkiintoinen kooste kirjailijoita meiltä ja muualta. Idea parittaa kotimainen ja ulkomainen kirjailija keskustelemaan yleisön eteen on loistava. Kirjailijat keskenään valitsevat keskustelun teemat. Kirjamessujen kaltainen hälinä on kaukana, läsnä on itse kirjallisuus.

Yllätyn, miten monta Lit-kirjaa olen lukenut. Siksi paketoin ne koosteeksi päivää ennen h-hetkeä. Valitettavasti pääsen itse paikalle vain perjantaina, mutta luotan Yleen ja Arenaan. Niiden välityksellä olen aiemminkin ollut etänä mukana tapahtumassa.

Huomaan kirjailijavieraiden kirjojen sijoittuvan kolmeen pakettiin. Koska muusta ei kuuleman mukaan kannata kirjoittaa kuin rakkaudesta ja kuolemasta, ne sopivat pakettieni nimilapuiksi, mutta sitten on myös jotain siltä väliltä.

Kuolemasta

Moni Lit-kirja käsittelee kuolemaa tai kuolemista. Aikuisen lapsen kuolemaa käy läpi Naja Marie Aidtin omakohtainen kirja Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin. Se on fragmentaarinen, kirjallinen surumarssi.

Golnaz Hashemzadeh Bonden Olimme kerran kuvaa kuolemista ja sen odotuksessa vimmaista elämästä kiinni pitämistä. Kirjassa on myös muita aihelmia kuten maahanmuuttoon liittyviä.

Kim Leinen kirjasta Kuilu on moneksi, mutta käärin sen nyt kuolemakirjojen kanssa samaan pakettiin. Romaani alkaa Suomen sisällissodasta. Verinen lahtaaminen vaikuttaa peruuttamattomasti veljeksiin, joiten elämänvaiheet kirja käy läpi toiseen maailmansotaan asti.

Siltä väliltä

Samanta Schebelin Houreuni voisin sijoittaa edelliseen pakettiin, mutta pistän sen silti tähän. Olen jo aiemmin kuvaillut välitilakirjaa mini-Oneironiksi. Tiivis romaani on dystooppinen, ja sellaisia piirteitä on myös Johannes Anyurun kirjassa He hukkuvat äitiensä kyyneliin.

Anyurun romaani tekee minuun suuren vaikutuksen monitasoisuudellaan. Dystopia ei ole kaukaa haettu, siksi se hyytää. Siinä on erilainen vinkkeli maahanmuuttajiin Ruotisissa kuin Bonden Olimme kerran -romaanissa. Niitä on kiinnostava lukea rinnakkain.

Välimaaston pakettiin pistän myös Ilmar Taskan romaanin Pobeda 1946. Voisin sen toisaalta linkittää Leinen romaaniin sotimisen seurausten vuoksi. Pobedassa kuvataan toisen maailmansodan neukkuajan alun vaikutuksia virolaisiin sisaruksiin. Koskettavinta kirjassa on toisen siskon pienen pojan maailma.

Tästä paketista löytyy myös Morten Støksnesin Merikirja, jonka lukemisessa juutuin puoliväliin. Hukkasin pointin, miksi jahdata haita, joka haisee pahalta ja on syömäkelvoton. Ymmärrän toki, että kirja kertoo muustakin: paljon on kulttuurihistoriallisia linkityksiä erilaisiin meriaiheisiin. Ehkä kirjailijan keskustelu Juha Hurmeen kanssa saa minut lukemaan kirjan loppuun.

Rakkaudesta

Huomaan, etteivät Litin kirjat ole luonteeltaan erityisen valoisia, joten ei tästä paketista  onnellisia lemmentarinoita tursua. Kaikkiaan Helsinki Lit -kirjoissa on järeitä aiheita hienosti kuvattuina.

Melkoinen kirjapari on Domenico Starnonen ja Ebba Witt-Brattströmin avioliittoromaanit. Kummassakin käydään taistelua, jossa kaikki häviävät. Starnonen kirjan lukija voittaa minut lukijana puolelleen, sillä Solmut-romaani on rakenteeltaan monipuolinen, kerronnaltaan yllätyksiä tarjoava. Witt-Brattströmin Vuosisadan rakkaussota kuvaa asemasotaa, jossa pariskunta pysyy erillisissä poteroissa, vuosi vuodelta syvemmissä.

Ayòbámi Adébáyòn Älä mene pois on myös avioliittoromaani. Siinä kaikki ei ole, miltä näyttää, ja niinpä juoni-, aika- ja kertojatasojen vuorottelun keinoin rakkaudesta erottuu monenlaisia sävyjä. Eikä vain rakkaudesta. Sopisi tästä romaanista osa myös ”Kuolemasta”-pakettiin.


Kaikkia tapahtuman kirjoja en ole lukenut enkä tässä esitellyt. Helsinki Lit -kirjoissa riittää kyllä koettavaa kirjatapahtuman jälkeenkin. Siis huomenna kirjallisuusiltaan. Suosittelen.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Listaus, Romaani

Ilmar Taska: Pobeda 1946

PobedaViro viettää 100-vuotisjuhlaansa, ja vuosien määrään lasketaan myös Neuvosto-aika. Synkän punavallan alkukautta kuvaa Ilmar Taskan romaani Popeda 1946 (WSOY 2017).

Romaanin keskiössä on pikkupoika, joka lumoutuu upea autosta ja autoa ajavasta komeasta sedästä Pojan kautta setä iskee kyntensä pojan perheeseen, kansanvihollisiin. Perheen hajoamisen seurauksena poika päätyy äidin siskon Johannan hoteisiin. Neuvosto-Viron silmissä Johanna on epäilyttävä brittirakastetun vuoksi.

Juonenmutkia kuljetaan eri näkökulmin. Etenkin pienen pojan näkökulmasta kerrottuna Pobedan kyyti kylmää. Jälleen kerran onnistuu se, että lapsi kuvailee viattomasti ja aikuinen lukija tulkitsee vaaran paikat, joita lapsi ei huomaa. Olen vaikuttunut traagisen tarinan lopusta. Siinä Johannan strategia onnistuu – melkein. Viime sivuille saakka saan surra lapsen asemaa poliittisessa pelissä. Ja saan surra sitä viimeisen pisteen jälkeenkin.

Pobeda-sedän osuus ei oikein vakuuta, sillä aivopesty mies jää yksiulotteiseksi. En silti pysty hykertelemään ”paha saa palkkansa” -ratkaisusta, sillä tiedän: Pobedan kuskiksi löytyy aina toinen jahtaamaan kanssakansalaisia. Juoniaineksena Pobeda-setä on osoitus siitä, miten poliittisessa koneistossa kuka tahansa milloin tahansa voi menettää asemansa.

Pobeda 1946 vie aikamatkalle ja jättää jäytäviä kysymyksiä. Miten paljon Virossa sodan ja sen jälkimaininkien jäljiltä jäi sotaorpoja? Miten se on vaikuttanut virolaiseen yhteiskuntaan? Miten on vaikuttanut vainoharhainen vakoilukulttuuri? Entä se, että väkeä pakkosiirrettiin Viroon? Vaikka olen tiennyt neuvostoaikaisesta kurimuksesta, romaanin jälkeen tietoon sekottuvat tunteet, eli kaunokirjallisuuden voima on taas osoitettu.

Sen totean vielä, että kirja sopii mainiosti kuunneltavaksi äänikirjana. Juonenkuljetus saa romaanin tuntumaan trilleriltä. Mielenkiinnolla odotan, mitä Taska ja Sofi Oksanen keskustelevat muun muassa Pobedasta Helsinki Litissä 25.5.2018.

– –

Ilmar Taska
Pobeda 1946
suomentanut Jouko Vanhanen
WSOY 2017
8 t 46 min, lukija Jukka Pitkänen.
Kuuntelin äänikirjana BookBeatissa.

Liitän kirjan Rakas Viro -haasteeseen.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran

Minulle sanottiin: Sinulla on syöpä ja sinä kuolet. Ja minä halusin kamppailla kuolemaa vastaan sen sijaan että olisin puristanut viimeiset mehut elämästä. Miksi minä tämän tien valitsin, sitä en oikein ymmärrä. Mutta valitsisin sen uudelleen, jos valita pitäisi, sen minä tiedän. Huomaan pelkääväni kuolemaa enemmän kuin sitä, että eläisin kunnon elämää. Sellainen minä kai olen ollut aina.”

Tässä yksi ydinkohdista Golnaz Hashemzadeh Bonden romaanissa Olimme kerran (Otava 2018). Toinen tulee tässä:

Ajattelen usein pakoamme. Mietin, oliko se oikein. Oikein vai väärin. On niin vaikea sanoa, mikä on oikein ja mikä väärin, kun vuodet ovat kuluneet ja kaikki on muuttunut sumuiseksi ja sekavaksi. Joskus ihmettelen, ovatko oikea ja väärä vastakohtia vai vain kaksi eri tapaa ilmaista sama asia.

Paolla minäkertoja Nahdi viittaa siihen, että hän miehensä ja lapsensa kanssa pakeni Iranin islamilaista vallankumousta Ruotsiin. Sen ohella sitaatissa pohdittu oikea vai väärä konkretisoittuu Nahidin tavassa ilmaista itseään. Se on usein tylyä ja hyökkäävää  – ilmeisen väärää tapaa ilmaista pelkoa, yksinäisyyttä, hylätyksi tulemista mutta minäkertojasta kullakin hetkellä ainoaa oikeaa suhteessa omiin kokemuksiin ja tunteisiin. Hyökkäykset ja torjunnat saa kokea niin tytär kuin hoitohenkilökunta. Ei se ole muita kohtaan oikein, mutta miten itse käyttäytyisin, jos tietäisin kuolevani?

”En minä ollut tällaista kuvitellut. En ollut odottanut elämältä tällaista. Tätä pitkittyvää kuoleman odotusta.”

Eikä siinä kaikki. Tavoistani poiketen alan pidäkkeettömästi suoltaa juonipaljastuksia. Eli stop tykkänään, jos haluat suojella itseäsi kirjan tapahtumilta. Romaanissa minäkertoja kuvaa juuriaan Iranissa, perhettään, rakastumista Masoodiin, osallistumista islamistisen vallankaappauksen vastarintaan, pikkusiskon kuolemaa ja pakolaisuutta Ruotsissa. Karvasta on lukea kuvauksia isosiskon ja kertojan omasta perheväkivallasta, niihin liittyvistä syyllisyyden tunteista. Syyllisyyttä kertoja kantaa monesta muustakin seikasta, mikä syö sisuksia ja tulee ulos räyhäkkyytenä.

Olimme kerran

Kerronta nakuttaa terävänä. Lähtökohtien ja elämän kiertokulun tunnot selviävät osana kertojan elämänpitkittämiskamppailua. Hienoja vertauskuvia löytyy hiekasta ja juurakoista. Käsien välistä valuvaan muistojen hiekkaan on vaikea juuria juurruttaa, kun taas Nahidin jälkeläisten on mahdollista päästä kiinni ruotsalaiseen kallioperään. Elämästä luopumisen tuskaa lievittää se, että kuin korvaukseksi kaikesta kärsimyksistä Nahdin tytär synnyttää tyttären. Elämä jatkuu. Vimmaiset tunnevaihtelut välittyvät kirjasta, ja pidän oikeana ratkaisuna tiivistä ilmaisua, vellomisen välttelyä.

Olimme kerran osoittautuu ajatuksia herättäväksi maahanmuuttajatarinaksi, toisen ruotsalaisen maahanmuuttajaromaanin rinnalle. Johannes Anyurun He hukkuvat äitiensä kyyneliin on monitasoinen lukukokemus. Se hätkähdyttää kirjan henkilöiden kokemuksin ja vie järisyttävästi dystopiaan, kun taas Olimme kerran -romaanin painopiste on yhteiskunnallisuutta korostamatta yhden henkilön kohtalon oikuissa, joihin kätkeytyy kaiken elämän epäreiluuden ohella elämän tarkoitus: jatkuvuus. Sillä on merkitystä, ja niin on tarinoilla ja lauluilla, jotka jatkuvat. Kuuntele vaikka romaanissa mainittu Lalehin Some Die Young.

Ymppään tähän: sekä Golnaz Hashemzadeh Bonden että Johannes Anyurun pääsee kohtaamaan Helsinki Lit -tapahtumassa 25.5.

– –

Golnaz Hashemzadeh Bonde
Olimme kerran
suomentanut Jaana Nikula
Otava 2018
224 sivua.
Kustantaja lähetti kirjan.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Sally Salminen: Katrina

Sally Salmisen Katrina-romaanin (Teos 2018, alkuteos 1936) uusi tuleminen tuntuu hieman hämmentävältä, ja luen kirjaa alkuun haparoiden. Luenko sitä vain suomentaja Juha Hurmeen vuoksi? Onnistuuko aikanaan maailmanmenestyksen saavuttanut kirja puhutella nykylukijaa vai pitääkö minun peilailla sitä ilmestymisaikaansa? Onko tämä kirja, josta nyt pitäisi pitää?

Ahaa, tämä on tällaista tavallista luokkatietoista suomalaisproosaa, Linna tulee mieleen, vaikka Ahvenanmaalla ollaankin. Aijaa, ei tässä ainakaan mitään kokeilevan modernia ole, kronologista kolmannen persoonan kerrontaa vain.

Sitten karkottuvat tausta-ajatukset: luen vain romaania, joka kertoo yhden naisihmisen elämäntarinan 1800-luvun loppukymmeniltä 1920-luvulle. Mitä pitemmälle romaanissa etenen, sitä vähemmän vaivaan päätäni ulkokirjallisella, ja viimeisiä sivuja tihrustelen liikuttuneena.

Katrina

En ryhdy aprikoimaan, mikä aikanaan Katrinassa väkeen vetosi (vaikkei Suomessa: siitä kuulin Hurmeen näkemyksiä, ks. tässä). Minuun kirja vaikuttaa konstailemattomuudellaan. Kerronta on suoraa tilanteiden kuvausta, jossa vilkkuu tarkka psykologinen silmä. Kirja on arvokas köyhälistökuvaus, kehityskertomus, avioliitto- ja perheromaani, kyläyhteisökuvaus ja muuttuvan saaristolaiselämänmuodon tallennus.

”Eikö hän siis ollut mikään muu kuin väline uusien orjien hankkimiseksi.”

Katrina haksahtaa nuorena pohjalaisneitona suurisuiseen merimieheen ja saapuu nuorikkona kallion kyljessä kököttävään mökkiräyskään Ahvenanmaalle. Talollisen tytär luulee saapuvansa omenapuiden ympäröimään valkoiseen huvilaan. Katrina huomaa pian löperön miehensä olevan kylällä yleinen pilkan kohde ja työläisten elinolot vauraiden kapteenien käskyvallan alla alisteiset.

Realismin perinteitä noudattaen romaanissa on paljon arkisen työn kuvausta. Katrina köyhän torpan eukkona on velvollinen tekemään työtä kuin työtä isännälle kuin isännälle. Välillä hän sisuuntuu pitämään puoliaan, mutta kokonaisuutena elämä on kunnollista, kunniallista ja kuuliaista. Naapurin Beda toteaa kuolinvuoteellaan seuraavaa:

”Nyt se on loppu, enkä tiedä minkä tähden olen elänyt. Hätää ja kurjuutta ja raskasta työtä koko ajan. Ei ole ollut aikaa olla ihminen.”

Romaanissa on paljon katkeruutta ja eri tapoja käsitellä sitä. Katrinalla on katkeruuden ohella aikaa olla myös ihminen. Hän synnyttää neljä lasta, ymmärtää vaistomaisesti jokaisen erilaisuuden ja seuraa sydän syrjällään poikien kasvua miehiksi, jotka irtautuvat äidistään.

Merkityksellistä on merenkäyntiyhteisön vuodenkierto, jossa miehet sulan kauden ajan seilaavat merillä ja talvet tekevät töitä talollisille. Arvo lasketaan työpanoksen mukaan. Katrina tekee kaikkensa perheensä eteen, ja hän raataa kodin kalliopihaan myös kolmen omenapuun puutarhan, yhden puun jokaiselle pojalle. Kaksi puuta kuolee – miten käy poikien? Katrinan tarina ylistää sitkeyttä, periksiantamattomuutta ja elämänuskoa. Se koskettaa.

”Maailma ei ollut läpeensä pimeä niin kauan kuin joku ajatteli häntä ja kaipasi häntä ja tarvitsi hänen läheisyyttään.”

Katrinan ja Johanin avioliiton kuvaus yllättää. Tässä ei käykään niin, että liitto tuhotuu odotusten romahtamiseen ja puolison kunnioittamisen vaikeuteen. Suhde muuttuu:

”Se pakotti hänet unohtamaan Johanin laiminlyönnit ja olemaan näkemättä hänen heikkouttaan. Ja siksi, että hän kerran oli varmuudella täysin riistänyt Johanilta kaikki hyvät ominaisuudet, tuli jokainen huolenpidon tai ystävyyden osoitus tämän taholta hänelle ilahduttavana yllätyksenä. Oli kuin hän olisi alkanut löytää helmiä roskaläjästä.”

Lojaalius kuvataan rujosti, silti siinä on lämpöä. Romaani saa ymmärtämään, ettei Katrina vain alistu kohtaloonsa lapsellisen ja saamattoman miehen puolisona. Suurin kaikista puetaan koruttomasti sanoiksi: ”Hän oli löytänyt onnen tekemällä toisen onnelliseksi.”

Katrinan ulkopuolisuus ja perheen asema yhteisössä määrittävät paljon. Se, miten vanhemmat ja kodin köyhyys vaikuttavat lapsiin – se on toinen tarina, kipeästi mutta hienosti kirjassa kuvattu.

Oliko elämä kärsimisen arvoista, kun kaikki katosi tällä tavoin kuin kaste auringonpaisteessa, niin että mitään ei jäänyt jäljelle?”

Lue vastaus Katrinasta. Minulle romaani on lukemisen arvioinen elämys. Sen realismi  tuo oudosti turvallisuutta, enkä kaipaa kerrontakikkoja, aukkoja tai näkökulmakeikauksia. Yhden elämänkohtalon, ”pienen ihmisen”, tarina riittää. Luen kirjaa kuin olisin juurtunut Västerbyn kylän Klintenin töllin pihakallion koloihin – niihin, joihin Katrina raahasi multaa ja istutti kehäkukkia omenapuiden juurille. Romaani nostaa epäkohtia, näyttää monet uhraukset ja varattomuuden vaikutukset elämään. Näin yksi fiktiivinen elämäntarina voi olla kuva ajasta, ihmisistä ja ihmisen arvosta. Sellaisenaan ajaton.

– –

Sally Salminen
Katrina
suomentanut Juha Hurme
Teos 2018, alkuteos ilmestyi 1936
romaani
446 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

P.S. Katrina oli viime vuonna Ylen Kirjoen Suomi -sarjassa vuoden 1936 kirja. Kirjan esittelyssä on uuden suomennoksen tekijän, Juha Hurmeen ajatuksia kirjasta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Elif Shafak: Eevan kolme tytärtä

Odotan aina jännittyneenä Elif Shafakin uutta suomennosta. Minkälainen kuva Istanbulista tällä kertaa välittyy? Miten eri henkilöitä kuljetetaan niin, että erilaiset mentaliteetit välkehtivät? Onko mukana historiaa ja eri aikatasoja? Pureeko lännen ja idän dikotomia? Tuleeko juoniyllätyksiä niin kuin yleensä tulee?

Eevan kolme tytärtä (Gummerus 2018) sisältää tuota kaikkea. Romaani kulkee kahdessa aikatasossa. Menneessä liikutaan usean vuoden ajan, ensin lapsuudessa riitaisassa perheessä Istanbulissa, sitten Perin mullistavassa opiskeluajassa Oxfordissa. Nykyhetki on tavallaan yhdenpäivänromaani, jossa muutaman tunnin ajan valotetaan Perin elämäntilannetta kotiäitinä ja Turkin nykytilaa. Nykyajan näyteikkunana toimivat sekalaisen istanbulilaisyläluokan kutsut. Aikatasoja vuorotellaan siten, että jännite pysyy tiukkana: tiedän merkittävän käänteen tai salaisuuden vähitellen paljastuvan. Se selviää, sen lisäksi lopussa tapahtuu yllärikäänne.

eevan kolme tytärtä

Safak kirjoittaa vetävää henkilö- ja juonivetoista proosaa. Se on niin sujuvaa, että tärkeät teemat ovat välillä jäädä sen jalkoihin. Nyky-Turkin jäytävä tilanne ja uskonnollisuuden voimistuva varjo häilähtää usein, ja on ehkä todenmukaista, ettei se saa selkeää päivänvaloa. Näppärästi kaksijakoisuus maallisen ja uskonnollisen, jopa taikauskoisen rituaalisen uskonnonharjoittamisen,välillä näytetään jo Perin vanhemmissa, jotka kinastelevat äärilaitojen edustajina.

Jumalan pohtiminen on Perin perisynti – jos niin voi sanoa. Se muuttuu kirjan agendaksi Oxford-kuvauksessa, jossa Peri päätyy karismaattisen opettajan Azurin jumaluuskurssille. Azuriinkin liittyy romaanin vaihtoehtopyörittely: mikä on oikein vai väärin vai siltä väliltä, esimerkiksi onko Azur nuorten sieluilla pelaava manipuloija vai omaa ajatteluun johdattava hyvä haltia – vai erehtyväinen, yksinäinen ihminen. Kolmen erilaisen muslimitytön tuttavuus – ja oikeastaan heidän suhtautumiseroavaisuutensa – on romaanin keskeisaineistoa.

Nyt on pakko juhlia”, Shirin sanoi. ”Kolme nuorta musliminaista Oxfordissa! Syntinen, Uskova ja Epävarma.”

Mona ja Peri miettivät hetken hiljaa, mikä nimitys sopii keneenkin. Sitten Peri otti viinilasin ja kohotti sitä. ”Meidän ystävyydellemme!”

Eevan kolme tytärtä koukuttaa minut rakenteen vuoksi. Perin persoonassa on kiinnostavan aukeamattomia piirteitä, ja se lisää kiinnostavuutta. Pidän siitä, että lopussa joitain menneisyyden ovia suljetaan, mutta silti jää paljon auki. Syyllisyyden paino ja menneen vaikutus nykyiseen liittyy niin yksilöön kuin koko Istanbuliin ja Turkkiinkin. Sitäkin Shafak kuvaa. Henkilökuvaus ei ole järin syvää muuten kuin päähenkilön osalta, mutta se ei haittaa minua. Välillä jokin hiuksenhieno piirre erottaa Shafakin viihteellisyydestä, esimerkiksi valmiita vastauksia ei juuri anneta.

Ihastuin Shafakin proosaan Rakkauden aikakirjan avustuksella. Siinä kerrottiin nykyajan ohella Rumista, 1200-luvun merkittävästä suufifilosofista. Kirjan innoittaman olen jopa lukenut Rumin runoja. Eevan kolme tytärtä -romaania lukiessani harmittelen sitä, etten tiedä Rumista ja suufilaisuudesta tarpeeksi. Uskon rumilaisen pohjavirtauksen kulkevan Shafakin romaanin pinnan alla. Yhtä kaikki, romaani miellyttää minua vakavankutkuttavana lukuromaanina.

– –

Elif Shafak
Eevan kolme tytärtä
suomentanut Sari Karhulahti
Gummerus 2018
romaani
484 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Kaikki Shafak-kokemukseni: tässä.

Eevan kolme tytärtä muissa blogeissa, mm. Donna Mobilen kirjat, Kirjaluotsi, Kirjasähkökäyrä, Lukuneuvos, Mummo matkalla, Yökyöpelihapankorppu lukee.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Maritta Lintunen: Stella

Nautiskelen tätä kirjoittaessani Schumannin laulusarjasta Frauenliebe und leben. Pianosäestys tukee naisääntä, joka sävykkäästi etenee tunnelmasta toiseen. Se selkeyttää ajatuksiani, joita setvin Maritta Lintusen Stella-romaanin (WSOY 2017) jäljiltä.

Ja musiikissahan on outoja, lääkitseviä voimia.
Outoja, lääkitseviä voimia? Niin kuin minä en sitä tietäisi.

Stella on aikanaan ollut taitavan ooppera- ja operettilaulaja Sylvi Indreniuksen tähtirooli. Erinäisten epäonnisuuksien jälkeen Sylvi vetäytyi varhain estradeilta. Vanhan Sylvin luo muuttaa runoilusta kiinnostunut maalaistyttö Liisa, joka saa hetken kokea taiteilijadiivan kulissit ja niiden takaisen tavan elää. Sylvi imaisee Liisan elämänsä, samoin Liisan Juri-vauvan. Juri on synnynnäinen muusikko, mutta pojan teini-iässä äiti myy pianon ja painostaa sittemmin lapsensa opiskelemaan lääkäriksi. Aikuisena Juri on etäinen mies, elämässään hukassa.

Romaanin jännite vetää kahteen suuntaan. Siinä kerrotaan takautumin Liisan ja Sylvin yhteisvuosista. Reaaliaikaa on Jurin aikuisuuskriisi, johon liittyy selvittämätön menneisyys. Tematiikassa tärkeää tuntuu olevan taiteen lisäksi etäiset äiti-poika-suhteet ja vaietut asiat. Myös muistin salaisuuksia sivutaan, näin esimerkiksi Juri:

 Jos alle kaksivuotiaan muistiin painuu tuolla tavoin kokonaisia lauseita, on hyvinkin mahdollista, että minulla on jossakin muistini tiedostamattomissa kerroksissa kokonainen soittolista. Luoksepääsemätön arkisto. Mitä sieltä mahtaisi löytyä? Sylvi Indreniuksen laulua? Bachia ja Beethovenia? Hellittelyä ja lepertelyä? Ehkä kokonaisia tarinoita, joita hän on minulle äidiltä salaa kertoillut?

Musiikki on merkittävä motiivi ja symboli. Jurille se on tukahdutettu unelma onnesta, melkein menetetty mahdollisuus. Siihen liittyvät Jurin sopraanosuhteet ja tietyn flyygelin metaforaksi kasvava merkitys. Liisaan liittyen motiivi on monimutkaisempi. Musiikin kieltäminen on defenssi omaehtoisuuden säilyttämiseksi, mutta hän ei erota sitä, mitä vaikutuksia taiteen tukahduttamisella on omalle pojalle. Sylville taiteilijuudesta luopuminen merkitsee kokonaisvaltaista elämänpettymystä, jota kompensoi intensiivinen Liisan ohjailu ja Jurin omiminen.

Stella

Lukukokemuksessani ei kaikki loksahda oikein paikoilleen. Pidän heppoisena lähtökohtaa, jossa vanha nainen junailee itselleen Liisasta perheen, itsenäistynyt Liisa esittää ainoastaan kovanaamaa ja Jurin kihlattu on vain itsekeskeinen sopraanoäänen kaikukoppa. Hapuilen uskottavuusongelmissa, vaikka motiivit ja perustelut ovat selvät. Todennäköisesti vika ei ole kirjassa vaan ehkä lukutilanteessa, jossa en täysillä tempaudu kirjan tunnelmiin.

Stellan vaikutukset ovat vähittäisiä. Vaikken ensin valloitu, silti psykologinen tapa kuvata henkilöitä ja heidän vaikuttimiaan tuntuvat jälkijättöisesti. Taiteilijuuteen liittyvät voimakkaat tunteet siis ylettyvät kuitenkin minuun. Kolmen keskushenkilön kohtalot kiertyvät siten, että heiltä on eri syistä evätty mahdollisuudet toteuttaa itseään taiteilijoina. Se vaikuttaa niin, että he kasvavat väistämättä vinoon, ja ihmissuhteet kärsivät peruuttamattomasti.

Stella on rakenteellisesti vaihteleva eri kertojaäänien ja aikatasojen vuoksi. Toisaalta pidän romaania perusproosana, jossa juoni erottuu, kerronta on sujuvaa ja psykologinen ote on vahva. Maritta Lintusen tuotannosta olen aiemmin lukenut vain Hulluruoholan. Siinä on keskeistä Stellan tapaan epäselvät perhesuhteet ja menneisyyden painolastit. Tiedän, että Lintusen Mozartin hiukset -romaanissa on myös kyse pianistista Jurin tapaan.

No, nyt kirjoitusrupeamani taustalla soinut Schumannin laulusarja päättyy. Se ei sattumalta ole postaukseni ääniraita, vaan liittyy oleellisesti Stellan juoneen. Mielessäni kaikuu musiikin lisäksi Sylvin sanat: taiteilijat ovat ihan tavallisia ihmisiä, vaikka mahdollisesti keskivertoa itsekeskeisempiä.

– –
Maritta Lintunen
Stella
WSOY 2018
taiteilijaromaani
114 sivua e-kirjana.
Luin BookBeatin kautta.

Muistutan: taiteilijaromaanihaaste ei ole enää käynnissä, mutta Lintusen romaani olisi siihen hyvin sopinut. Haasteen yhteenveto on on TÄSSÄ.

Taitelijaromaani

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Ann Tyler: Äkäpussi

Shakespearea tuunaillaan suunnitelmallisesti uuteen suuntaan. Kustantamo Hogart Press on pestannut nimekkäitä nykykirjailijoita hommiin. Mukaelmia on tulossa esimerkiksi Margaret Atwoodilta ja Jo Nesbølta, mutta suomeksi sarjan avaa Ann Tyler Äkäpussilla (Johnny Kniga 2018).

Kustantamon sivuilta selviää, että Tyler inhoaa Shakespearea, mutta Äkäpussin kirjoittaminen on ollut hauskaa. Minä hyvässä uskossa ryhdyn kuuntelemaan äänikirjana, miten modernisoituu Kuinka äkäpussi kesytetään? En ole lukenut alkuteosta, olen siis netistä löytämäni juoniselosteen varassa. Siihen verraten Tylerin juonikuviot kulkevat vapaasti omille teilleen. Loppu kummastuttaa minua; palaan siihen myöhemmin.

Äkäpussi.jpg

Alkuteoksessa ja Tylerin kirjassa lähtökohta on sama: Kate pitää saada naimisiin. Motiivi on eri. Äkäpussissa pointti on se, että tutkijaisä painostaa tyttärensä naimakauppoihin venäläisen assistenttinsa kanssa, jotta assari voisi jatkossakin luotsata isukin tutkimukset menestykselliseen päätökseen. Avioliitolla vältettäisi tutkija-apurin maastakarkoitus.

Kulmikas, sosiaalisista kuvioista melko piittaamaton Kate on pohjimmiltaan leski-isälle kuuliainen ja purjehtii kohti avioliiton satamaa. Hetkittäin kiinnostavan tympeässä tyypissä on lupaavaa särmikkyyttä ja sosiaalisten tilanteiden kuvailussa kivoja pistoja. Täysin päiväkotiin sopimaton Kate työskentelee lasten kanssa, ja se tuottaa herkkuhetkiä. Esimerkiksi lasten suusta kuullaan totuus amerikkalaisesta aviotodellisuudesta.

Kuinka sitten kävikään? Modistus tuntuu hampaattomalta. Vitsikkyys vaikuttaa minusta väsyneeltä – näille huokaan: tutkijatyyppien käytännönvieraus sekä maahanmuuttajan kieli- ja kulttuurihapuilu. Tutkijoiden ja eläinsuojelijoiden koe-eläinselkkaus huitaistaan sinnepäin. Toteutus tuntuu paikoittain jopa tylsältä. Tai sitten teksti ei sovi äänikirjaksi.

Shakespearen näytelmän lopussa on Katen monologi vaimojen kuuliaisuudesta. Tyler tyrmää minut täysin oman Katensa loppupurkauksella, jossa tulee tuutin täydeltä sitä, miten nykymiehet ovat ahtaalla odotuksien paineissa. Oudoksun – tämäkö todella on komedian pakkonaittamisjuonen lopputulema? Epilogi on jo silkkaa söpöstelyä.

Äkäpussi ei siis lukulistallani kovin korkealle kohoa. Kuunnellessani kirjaa mieleeni putkahtaa, että kirja sopisi romanttisen komedian käsikirjoitukseksi indieleffatyyliin. Palautan siis mieleen Ian McEwanin Pähkinänkuoren ja Jari Järvelän Romeon ja Julian, joissa Shakespeare saa kunnolla uutta kyytiä.


Käynnistän tällä kirjalla haasteen Klassikkotuunaus. Olen kiinnostunut muiden bloggaajien ja lukijoiden kokemuksista kirjoista, joiden idea iskee tunnetusta klassikosta.

Klassikkotuunaus_banneri

– –

Ann Tyler
Äkäpussi
suomentanut
Johnny Kniga 2018
äänikirjana 6 t 44 minuuttia, lukijana Putkonen-Örn.

Kuuntelin BookBeatissa.

Tähän mennessä tietääksen ainakin näissä blogeissa: Kirjarouvan elämää ja Kirsin Book Club

5 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani

Haaste: Klassikkotuunaus

Kirjabloggaajat postaavat puolivuosittain Klassikkohaasteen innoittamana. Seuraava klassikkojuttujen julkaisupäivä on heinäkuun lopussa.

Herättelen siihen rinnalle haasteen Klassikkotuunaus. Innostan lukemaan ja kirjoittamaan kirjoista, joiden lähtökohta tai esikuva on tunnettu klassikko. Idea haasteeseen syntyi siitä, että klassikkovaikutteisia kirjoja ilmestyy tasaiseen tahtiin. Ainakin minua kiinnostavat kokemukset kirjoista, joissa klassikko kierrätetään ja puetaan uuteen kuosiin. Mikä tekee kirjasta sellaisen, että se inspiroi kierrätykseen? Miten tuunaus toimii?


Haasteohjeet

Lue ainakin yksi kirja, joka perustuu tunnettuun klassikkoon. Haasteaika on 14.5. – 30.11.2018.

Bloggaaja

    1. Julkaise juttu. Käytä somessa tunnusta #klassikkotuunaus, ja ilman muuta voit käyttää haasteen banneria.
    2. Vinkkaa haasteen aikana somessa tai tässä haastepostauksessa kirjoista, jotka tunnistat klassikkotuunauksiksi.
    3. Lisää linkki tähän haastealoitukseen, johon voit myös ilmoittautua. Mukana voi olla ilmoittautumattakin. Lisää klassikkotuunauspostauksistasi linkki myös haasteen koontipostaukseen 30.11.2018.

Lukija

  1. Lue tuunattuja teoksia. Lue myös niistä kirjoitettuja blogijuttuja.
  2. Kommentoi kokemuksiasi tämän jutun kommenteissa ja  bloggaajien postauksien kommenteissa – tee se viimeistään koontipostaukseni kommenttiin 30.11.2018. Välitä myös vinkkejä klassikkotuunauksista, ja someen sopii kuittaus #klassikkotuunaus.

Klassikkotuunaus_banneri



Klassikkotuunaus-haasteen innoittajiksi poimin joitain jo lukemiani klassikkomuunnoksia.

Jane Austen
Jo Baker: Longbournin talossa

Kalevala, Kanteletar ja kansanrunomytologia
JP Koskinen: Kalevanpoikien kronikka
Jenna Kostet: Lautturi
Mauri Kunnas: Koirien Kalevala
Seija Vilén: Pohjan akka
Kristiina Vuori: Elinan surma

Seitsemän veljestä
Riina Katajavuori: Venla Männistö
Mauri Kunnas: Seitsemän koiraveljestä

Shakespeare
Jari Järvelä: Romeo ja Julia
Ian McEwan: Pähkinänkuori
Ann Tyler: Äkäpussi

Tuntematon sotilas
Matti Rönkä: Yyteet
Toinen tuntematon

Kotimaisia klassikoita
Jatkuu! Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista

Sadut
Sadan vuoden unet. Satuja aikuisille


Iloitsen, jos lisäät komenttiin muita kirjoja, jotka mukailevat kalssikoita. Kerro myös, mikä klassikko on tuunauksen pohjana.


Tervetuloa tutkimaan, miten tuunatut teokset toimivat!

15 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus

Lassi Hyvärinen: Tuuli ja kissa

Selailtuani kevään uutuuskirjaluetteloita kiinnostuin Lassi Hyvärisen runokokoelmasta Tuuli ja kissa (Poesia 2018). Kirjaa kuvailtiin vakavanhauskaksi, oudoksi epätarinaksi. Tästä on otettava selvää.

Tuuli ja kissa vie minut runojen lukemisen oleellisen äärelle: yritänkö ottaa siitä selvää, vaivaanko päätäni vai annanko värssyjen, sana-asetelmien vain viedä? Ollako lukijana melankolinen, ajatuksineen yksinäinen ”minä” vai ”kissa”, jolle on vaistonvaraisesti kaikki mahdollista ja joka samalla huokuu selittämätöntä uhkaa?

– –
Mutta minä ajattelen ja ajattelen.
Kissa peittää korvat tassuillaan
ja on jo juosta tietä pitkin pölypilven luo.
– –

Edellä ihmettelemäni on yksi tapa lukea Hyvärisen kirjaa, ei todellakaan ainoa. Kokoelman voi lukea jossain määrin juonellisena, ja siinä on toistuvia henkilöitä kuten ”minä”, kissa, tuuli, nainen sipulinvarsihameessaan, mehiläistarhuri, ilves, hanhet, orava, yöhevoset. Jatkuvasti tapahtuu odottamatonta, absurdia satumaisuutta arkiseen kytkettynä.

Tuuli ja kissa.jpg

Kihlemöin tekstiä. Tuntuu kuin lyhyehköjen runojen joka sana olisi ladattu merkityksiä täyteen. Nainen sipulinvarsihameessaan? Jossain vaiheessa runon puhujan keittiön lattialla näkyy tuoreita sipulinvarsia – mikä on tämä suhde? Mehiläistarhuri? Tiedämme, että aikaamme kuuluu mystinen mehiläisten katoaminen – mahdollisuus kadota iäksi, ihmisen aikaansaamaa tuhoa. Tuuli? Ja kun tuuli käy ylitsemme… Kissa?

Kissa lyö päänsä ja saa jonkin erikoiskyvyn.
En kerro siitä, koska kissa ei ole enää kissa
vaan kuin kissoista koostuva haitari.

Maan alla on kylliksi hiekkaa räjäyttämään tajuntani.
Yritin sanoa: kissa ei ole kissa,
mutta ei minusta ollut tuohon korkeaan toimeen.

Kissuus kiehtoo. Feminiinisyys usein yhdistetään kissahahmoon: sensuelli, pehmeä, raukea, omapäinen, äkkiliikkeillään yllättävä, uhrillaan leikkivä saalistaja. Naista voidaan kutsua kisuksi, mirriksikin – tosin myös hanheksi, ja niitäkin kirjassa on. Ja mitkä ovatkaan some-suosion kärjessä – kissavideot. Hyvärisen ”kissassa” on tätä kaikkea, myös hilpeyttä ja ilkikurisuutta, lisäksi ainakin Bulgakovin ilveilevää Begmontia ja lopunajan venkoilijaa.

Tuuli avaa ikkunan.
Koko kylä herää kauhujen yöhön
suhteessa unen suloisuuteen.

Kissan pyytämä jänis aikoo karata
mutta ankara käpälä painaa sen tyynyyn.
Rakastan sinua pupuseni, kissa sanoo
ja tuijottaa oudosti jänistä, joka esittää nukkuvaa.

Kylmäävää eikö? Suloisuutta julmuudessa tai toisinpäin. Haluan siis runoista irti ajatuksia, joten kaivan runojen kissanhiekasta teemoja, ehkä sanomaa. Näen siellä sotaa, yksilöiden välistä ja yleistä uhkaa, koko sivilisaatiota uhkaavaa. Näen myös historiakytkennät ja ajattomuuden. Tai oikeastaan entinen on läsnä ja vaikuttaa: kissa vetää perässään viikinkilaivaa, keisari Augustus vain nukkuu kellarissa, ikuisen Rooman vaikutus yhä on: ”Minne menekin, näen jonoja / Kaikki jonot vievät Roomaan.” (Tuo kirjan viimeinen säe säväyttää ihan henkilökohtaisista, konkreettisista syistä, koska lähiaikoina Rooma-matkalta palanneena muistelen kauhulla ruuhkia ja jonoja.)

Luen Hyvärisen runoista ennen kaikkea fabulaa, jossa on huimaa leikkiä sanoilla ja mielikuvilla. Ihastelen runojen säe- tai sanapareja, vapautta keksiä yhdistelmiä ja mielleyhtymiä. Kieli on todellista, lauseet suoria – ja silti kaikki on väärää, outoa. Oikein. Hurahdan runojen käsittämättömään vapauteen. Liitelen mukana tukevaa maankamaraa vailla kuin Chagallin maalauksen pukki tässä värikkäässä, leijuvassa kokoelmassa. Välillä jään vain tunnelmoimaan huokuvasta uhasta huolimatta (tunnen polttavan laavan rikinhajun, tiedän junan vievän hahmottomaan teollisuuskaupunkiin tai sodan tai ydinlaskeuman olevan lähellä):

Tuuli ja kissa katsovat tähtiä ullakolla.
Tiellä vaeltaa öistä karjaa.
Metsässä kuusikon tilalla
erottuu hevoslauman siluetti.

Syvemmällä metsässä, melkein suossa
jähmettyy hidas laavavirta,
jossa kissa lapsena uitti pientä purtta.


Olen noin kuukauden lukenut kokoelmaa, pitänyt taukoja, pitkiäkin. Sillä välin Tuuli ja kissa on nimetty Tanssiva karhu -palkintoehdokkaaksi – siinä kuin Varisto ja Maailma tuulenkaatama (ja kolme muuta). Runoutta tulee palkita, nostaa ja mediarummuttaa, mutta vaikeaa on yksi kokoelma korottaa toisen yli. En kadehdi valintaraadin hommaa. Hirveä tehtävä. Olkoon tämänkin kisan merkitys siinä, että kirjallisuus, jopa runous, ylittää mediajulkisuuskynnyksen.

– –

Lassi Hyvärinen
Tuuli ja kissa
Poesia 2018
runoja
81 sivua.
Ostin kirjan.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Kirjailijoita kauppakeskus Kaaressa 12.5.2018

Kevään kaunein päivä, otaksun. Silti haahuilin kauppakeskus Kaaren keskusaukiolla kuunnellen kirjailijahaastatteluita (ks. ohjelma). Ymmärrän tilaisuuden tarkoittavan myynninedistämistä äitienpäivän alla, mutta kirjaystävälle se oli muutakin. Kuulin kirjailijoiden omaäänisiä ajatuksia kirjoista ja kirjoittamisesta. Seuraavassa kolme otantaa kirjailijakohtaamisista: Katariina Souri, Juha Hurme ja Rafael Donner. Haastattelijana toimi Eeva Kela.


Katariina Souri

Tiedän kirjailija-taiteilijan elämänvaiheista jotain naistenlehtijulkisuuden vuoksi. Yhtäkään Sourin kirjoittamaa kirjaa en ole lukenut. Kuuntelin sillä korvalla, alkaako uusin kirja Sarana (Teos 2018) kiinnostaa. Kyllä. Esimerkiksi isän muistisairauden merkitys tuntuu tärkeältä.

Eeva Kela keskusteli Sourin kanssa medikalisaatiosta ja diagnosoinnista, sillä Sarana tunnustuksellisesti kuvaa mielenterveys- ja alkoholiongelmia, omaisesta vieraannuttamista, Alzheimer-kokemuksia ja niihin liittyvien vaikeuksien selvittämistä. Kirjan kirjoittaminen on ollut Sourille terapeuttinen kokemus, oman elämän työstämistä.

– Tiedostin, että mun täytyy tehdä enemmän varjotyötä kuin valotyötä. Kirja oli tapa käsitellä ahdistusta. Elämässä täytyy ryvettyä, niin kuin Tommy Hellsten on sanonut.

Kirjailija-taiteilija Sourille mosaiikkitaiteen tekeminen on symbolista. Se kuvaa elämää, joka on luonnoltaan rikkinäistä. Palaset on koottavissa – siitä selviytymisen tunne välittyi haastattelusta.

Juha Hurme

Hurmetta olen päässyt kuuntelemaan useaan otteeseen, esimerkiksi Niemeen (Teos 2017) kytkeytyneen Finlandia-palkintopuheen ja pohjustusesittelyn Lemminkäinen-näytelmästä, jonka aihe ja ilme pongahti Niemi-kirjasta. Taitavaa sanailijaa on aina ilo kuulla.

Niemen tehtävä on mahdoton eli kaikkeuden historia suhteessa Suomeen, Hurme miettii.
– Kirjan nimi on Niemi, koska vasta parisataa vuotta Suomella on ollut nimi. Kirjaan mä en keksinyt itse mitään, lunttasin vain. Käytin kirjaston ja omia kirjoja, en googlettanut. Mulla oli satojen kirjojen pinoja, pari vuotta kompastelin kotona niihin.
– 11 000 vuoden aikana sivistys on kehittynyt ja levinnyt jopa viheliäisimpään kolkkaan, tänne Niemeen. Tänne äärilaitaan asettuivat luuserit, paras väestö jäi parempiin olosuhteisiin, etelään. Kirjakielikin synnytettiin eurooppalaisittain viimeisimpinä. En sano sitä Niemessä suoraan, mutta kirjassa kuritan rakkaudella Suomen hitautta ja hölmöyttä.

Pian ilmestyy Hurmeen suomennos 1930-luvun kansainvälisestä menestyskirjasta, Sally Salmisen Katrinasta (Teos 2018).
– Sally Salminen syntyi 11-lapsiseen ahvenanmaalaisperheeseen ja pakeni köyhyyttä piiaksi New Yorkiin. Siellä hän kirjoitti esikoisromaaninsa. Suomessa hän oli outo, vaikka kirja voitti pohjoismaisen palkinnon. Oikeistopiireille kirja oli ihan myrkkyä. Vuonna 1936 elettiin sovinistisessa ja kansallissosialistisvaikutteisessa ilmapiirissä. Suomenruotsalaiset tyrmäsivät feministisen ja työläishenkisen kirjan täysin, suomalaiset eivät tajunneet siitä mitään, koska käännös oli ihan paska.

Odotan mielenkiinnolla. Oletan, että käännös on nyt omaa luokkaansa.

Rafael Donner

Rafael Donnerin esseekirjasta Ihminen on herkkä eläin (Teos 2018) nautin avoimen ja taitavan tyylin vuoksi. Samoja piirteitä osoitti kirjailija haastattelussaan.
– Ihminen on irrationaalinen laumaeläin. Toisaalta kirjani nimi voi olla protesti lapsuusaikaiselle opettajalle, joka kysyi, mikä eläin haluaisin olla. Vastasin: ihminen. Opettaja ei hyväksynyt sitä.
– Kirjani yksi lähtökohta on se, että minun on ollut vaikeaa mahtua tyypilliseen mieskuvaan. Muotti, ettei saa näyttää heikkouksia tai ei saa olla herkkä, ei sopinut minulle. Esimerkiksi olen ollut kova itkemään.

Donner totesi, että asiat ovat muuttumassa. Tunteista voi ja saa puhua. Miehien pitää oppia puhumaan ja kuuntelemaan. Eeva Kela kuvaili, että kirjassa on isoja teemoja, joista kirjoittaja tuntee syyllisyyttä. Lisäksi hän mainitsi, että kirjasta saa sellaisen kuvan, että Donner häpeää sitä, että on vielä nuori (s. 1990).
– Ehkä pitää olla nöyrä, kun olen nuori, valkoinen, heteroseksuaalinen mies. Meitä on kuunneltu ihan tarpeeksi.
Mutta häpeään liittyy paljon muuta:
– Rehellisyys on vapauttavaa, en häpeä paljastaa mitään, mutta olen miehekkyyden vuoksi olen tehnyt paljon typerää kuten tappanut eläimiä. Kirjassani on paljon häpeää. Asioiden muuttaminen alkaa rehellisyydestä.

Keskustelun loppuun säästettiin donnerius.
– Halusin aloittaa kirjan kuvauksella isän sydänleikkauksesta, koska en halua kieltää, kenen poika olen. Se on tosiasia ja identiteettini kannalta oleellinen palanen. On silti epäreilu diili, että saan julkisuutta isäni takia. Syyskuussa ilmestyy yhteinen kirjeenvaihtokirja isän kanssa. En tiedä, onko fiksua kirjoittaa kirjaa hänen kanssaan ja lisätä kytköstä häneen. Mutta hän on 85-vuotias, eikä minulle välttämättä tule toista tilaisuutta kirjoittaa hänen kanssaan. Ja voi olla, etten kirjoita enää mitään koskaan.

Aika näyttää. Viehättävää vilpittömyyttä oli mukava kuunnella.



Tervetuloa kirjakeskustelut kansan pariin, kauppakeskuksiin! Toukokuinen hellepäivä verotti väkeä, mutta silti kiinnostuneita kuulijoita ja signeerauksia hakevia ostajia riitti keskeiselle kauppakeskuskäytävälle. Kirjatempaus ostosten lomassa voi olla yksi tapa lisätä kiinnostusta kirjoihin ja lukemiseen. Hengenravintoa ruoka-ostoksien lisäksi. Jotta kirjoja on ja tulevaisuudessakin olisi, niitä täytyy ostaa. Kaupallista toimintaa siis, ei voi kiistää.

9 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus

Samanta Schweblin: Houreuni

– Hän sanoi, ettei Davidin ruumis kestäisi myrkytystä, että poika kuolisi mutta että voisimme yrittää siirtoa.
– Siirtoa?
Carla tumppasi puolittain polttamansa savukkeen ja jätti käsivartensa etukenoon roikkumaan, ikään kuin tupakointi olisi uuvuttanut hänen ruumiinsa täysin.
– Jos siirtäisimme Davidin hengen tarpeeksi ripeästi toiseen ruumiiseen, osa myrkytyksestä ei olisi ehkä kuolemaksi. Hengissä selviytyminen ei ollut varmaa, mutta joskus se onnistuisi.

Ei sinun enempää etukäteen kannata tietää Houreunen (Like 2018) sisällöstä. Tai ehkä tämä: tiivis romaani rakentuu minäkertojan takautuviin tapahtumakuvauksiin. Niitä häneltä tivaa David, sitaatissa mainittu poika. Romaanissa koetaan hätää lapsen tai lasten kohtalosta ja ylipäätään vaaratilanteesta selviämisestä, vaikka äidit yrittävät pitää huolta pelastusetäisyydestä.

Samanta Schweblinin lyhyt romaani kannattaa ahmaista kerralla. Tai oikeastaan se pakottaa siihen. Arvoituksellisen alkutilanne vaikuttaa niin, että jatko tuntuu selvittämisen väärtiltä.

Tarinan aukeaa vähittäisin vihjein. Tiukka, selkeä kieli on paikallaan: se antaa lukuvarmuutta, koska tarinassa on hämähäkinseittimäistä aukkoisuutta – ja toisaalta se seitin tavoin takerruttaa etsimään juonta ja selityksiä. Romaanin kummallisuus ja uhkaavuus toimivat tehokeinoina. Fokusointi muutamaan henkilöön, rajattuun ympäristöön ja salaperäisyyteen rajaa sen tehokkaasti.

Houreuni

Houreuni tuntuu kauhuromaanilta. Dystooppiseksikin sitä tekee mieli kutsua. Jokin siinä muistuttaa minusta mini-Oneironia. Mutta, mutta. Kun kirjan lukemisesta on vierähtänyt muutama hetki, en intensiivisestä lukurupeamasta saa oikein irti erityistä jälkivaikutusta. Se on sääli, sillä kirja on kerronnallisesti taitava. Ekokatastrofihuoli on ymmärrettävä ja sen verhoaminen tähän tyyliin omaperäistä. Mutta, mutta. Liian helposti saan itseni irrotettua tunnelmaseitistä.

– –

Samanta Schweblin
Houreuni
Suomentanut Einari Aaltonen
pienoisromaani
121 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Moni on jo lukenut ja ihastunut, esimerkiksi KirjapolkuniRakkaudesta kirjoihin, Taikakirjamet.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kauhu, Kirjallisuus, Romaani