Kuukausittainen arkisto:kesäkuu 2018

29 kesäkuun, 2018 · 8:06 am

Emilia Kent – Runotytön tarina jatkuu

Klassikkotuunaushaasteeseeni natsaa mainiosti L. M. Montgomeryn Runotyttö-sarjan jatko-osa Emilia Kent (WSOY 2018). Kanadalaisen satujen saaren maisemiin johdattelevat Vilja-Tuuli Huotarinen ja Satu Koskimies. Kaksi täkäläistä nykypäivän runotyttöä tavoittaa merkillisen uskottavasti yli sadanvuodentakaisen tyttökirjamaailman.

Emilia Kent on tyttökirja aikuisille. Tarkoitan sitä, että kirja tyydyttää aikuisiksi kasvaneiden Emilia Starr -ihailijoiden uteliaisuuden tietää, mitä kirjailijahaaveille ja tosirakkaudelle kävikään. Hyvin kävi. Sen paljastan alkuunsa. Joitain kertoja mielessä ailahtaa, miksi kaikki tämä, vaan painan ihmettelyni pimentoon, sillä huomaan nautiskelevani.

”Mutta sisimmässään Emilia tunsi, että kirjallisuuden perimmäinen tehtävä oli vielä jokin muu.

Mikä se oli?

Jokainen kirja tarjosi oman vastauksensa.”

Vaikken muista Runotyttö-kirjojen yksityiskohtia, muistan lukutunnelman vuosikymmenten takaa. Ahmin sarjan esiteininä kesäisessä pihakeinussa kiikkuen, ja eläydyin Emilian kirjoittamishaaveisiin ja ihastuksiin, rohkeisiin kihlautumisiin ja eroihin ja tosirakkauden tunnustuksiin. Luin Emilia Kentiä samassa pihakeinussa, joka tuuditti minut antautumaan tekstille tyttöaikojen tapaan. Aikamoinen temppu! Kirja osuu siis isojen tyttöjen nostalgiakaipuuseen – ainakin tämän yli-ikäisen likan.

Emilia Kent tavoittaa ajankuvan ja päähenkilön persoonan. Ote kunnioittaa lähtökohtaa, mutta särmäisee sitä sopivasti. Romaanissa ei revitellä, ei kuvata seksiä eikä arkipäivän raadollisuuksia, mutta on muitakin tapoja modistaa.

Vaikka mielestäni Emilian ja Teddyn liitto vaikuttaa kummallisen etäiseltä, pidän siitä, miten kirjailijan ja kuvataiteilijan parisuhteessa annetaan toisille tilaa. Pariskunnan taiteilijuus on tasa-arvoista, mutta sivalluksia sattuu siihen suuntaan, että Emilia kökkii keittiössä sillä välin, kun siippa viihtyy kylillä. Perinteinen passaaja ja paapoja ei Emilia vaimona silti ole. Keskinäinen puhumattomuus näyttäytyy suhteen riskinä, sillä äänettömät toiveet ja salaisuudet antavat ainesta epäluuloille.

Tärkeitä ovat Emilian kirjailijuuteen liittyvät pohdinnat ja tuntemukset. Paineet toiselle romaanille ovat kovat, ja tekstintuoton jumittuminen välittyy elävästi. Eikä kirjassa vältytä uran ja perheen yhdistämiseen liittyvien tunteiden ristiriitaisuuksilta.

Romantiikkaa on riittävästi, ystävyyttä arvostetaan ja sukulaisuussuhteita vaalitaan. Kirpakasti säväyttää, miten suhde Emilian entiseen kihlattuun ratkotaan. Olen aina tuntenut vetoa tuohon hitusen paheelliseen ja onnettomasti rakastuneeseen maailmanmatkaajaan.

Jätän parhaimman asian juttuni loppuun. Emilia Kentin kerronta ja kieli nousevat kirkkaasti keskivertoproosaa korkeammalle. Tietysti tyylilajiin sisältyy söpöstelyä, mutta sen rinnalla kukoistavat kekseliäät mieliala- ja ympäristökuvaukset. Niissä runollisuus tihkuu hallitusti. Pidän myös joustavasta hyppelystä minä- ja hän-kerronnan välillä. Joten Emilia Kent sulostuttaa suveani tarinana ja tekstinä.

– –

Vilja-Tuulia Huotarinen & Satu Koskimies
Emilia Kent – Runotytön tarina jatkuu
WSOY 2018
fanifiktio
308 sivua.

Lainasin kirjan kirjastosta.

Muita lukijoita: Lumiomena pitää Emilian uutta tulemista mainiona, ja Kirsin kirjanurkka selättää alkukakistelun.

Klassikkotuunaushaasteeni on käynnissä pitkälle syksyyn. Tässä siitä lisää.

5 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: ,

26 kesäkuun, 2018 · 6:09 am

Marko Kantomaa: Ylpeydestä

Pride-viikon haasteeseen vastaan Marko Kantomaan romaanilla Ylpeydestä (Johnny Kniga 2017). Kirja kuvaa nuorukaisen kehitysvuosia niin identiteetin kannalta kuin kilpajuoksijanakin.

Ylpeys kertoo kirjan alussa 16-vuotiaasta pojasta, joka tietää kiihottuvansa miesvartaloista, etenkin haaveissa häälyy juoksijakaveri Alex. Ureilupiireissä homous pitää peittää, samoin kaavoihin jähmettyneessä kodissa ja koulun pilkkahuutelukätävillä. Oman ydinolemuksen kätkeminen vie tolkuttomasti keskittymistä ja voimia, ja se vaikuttaa myös siihen, ettei juoksija tunnista kroppansa viestejä. Siitä seuraa monenlaisten kipujen kierre.

Päähenkilö sumeus johtuu peittelyponnistelusta, ja siksi tapahtumat erottuvat kuin kapeiden utuaukkojen läpi. Kirjassa on myös ankaraa treenikuvausta, sekuntikellon kanssa kilpailun kiivautta, urheiluporukoiden ankaraa voittaja-häviäjä-dikotomiaa, ja se kaikki heijastuu kerrontatapaan. Kielen ja kerronnan rytmi muistuttaa intervalliharjoittelua ja sykevaihtelua: välillä se on hyppivää, välillä lyhyitä lepotaukoja.

Hallitsevaa on päähenkilön tunnemaailma: ”Tunnetiloista vastenmielisin: epävarmuus.” Kestääkö kunto vai ei? Tunnistaako kipu vai ei? Ollako rehellinen itselle vai ei? Avautuako muille vai ei? Hetkellisen helpotuksen tuo ystävyys lommoposkiseen tanssijaan, joka näennäisesti on sinut homoseksuaalisuutensa kanssa.

”Jotku ihmiset vaan on homoja”, lommoposkinen sanoo ääntään korottaen, nousee seisomaan, puristaa kädet nyrkkiin ja huutaa raivoissaan: ”Yrittäkää vittu ymmärtää!”

Mutta yhä vain ymmärrys on kaukana. Riipivästi romaani kuvaa sitä, miten myös lommoposki murtuu, kun kotoa ei tule tukea. Päähenkilöä ympäristö koettelee: huhut vievät treenituet, valmentaja väistelee, äiti torjuu. Suurin tunnustus on isän kertaluontoinen tokaisu, ettei kai SE juoksemiseen vaikuta. Onneksi veli hiljaisesti hyväksyy. Minua kirjassa koskettaa se, että siinä kuvataan 16-18-vuotiasta herkkää, kehityksensä keskeisvaiheessa kipuilevaa nuorta, jonka elämänilo ja energia valuu väistelyyn ja varomiseen.

Kirja kuvaa kaarta, joka päättyy päähenkilön kaapista astumiseen. Siihen sisältyy toivoa – ei mitenkään helpoimman kautta saavutettuna. Ulostuloa ennen hätkähdyttää inhokkiopettajan hieno ele: hän ojentaa päähenkilölle kirjan Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin. Päähenkilön etunimi mainitaan vain kerran, kirjan lopussa: Joonas. Olisiko kunnianosoitus Gardellille? Olisiko päähenkilön pitkään pysynyt nimettömyys myös toisenlainen viesti: hän voi olla kuka vain treeniporukoiden pojista?

Urheilupiirien homohiljaisuutta on rikkonut vain muutama esikuva. On siis paikallaan ravistella pukukoppien porukoita. Tästä syystä toistan Joonaksen kaverin huudon:

”Jotku ihmiset vaan on homoja”, lommoposkinen sanoo ääntään korottaen, nousee seisomaan, puristaa kädet nyrkkiin ja huutaa raivoissaan: ”Yrittäkää vittu ymmärtää!”

Kantomaan kirja on varmasti tärkeä urheiluseurojen ja koulukäytävien nuorille, jotka joutuvat kärvistelemään joukkoonkuulumattomuuttaan ja kuuntelemaan pilkkahomotteluja. On se tärkeä kirja kaikille muistuttamaan nuoruuden hauraudesta ja siitä, miten tärkeää on saada varmuutta ja tukea olla sellainen kuin on.

– –

Marko Kantomaa

Ylpeydestä

Johnny Kniga 2017

romaani

248 sivua.

Luin BookBeatin eKirjana.

Yöpöydän kirjat -blogin Niina kokoaa Pride-viikon postauksia. Myös logo on Niinan kädenjälkeä.

Kirjasammossa on mainio kirjavinkkilista avainsanalla homoseksuaalisuus.

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

24 kesäkuun, 2018 · 9:15 am

Novellihaasteen kooste

Vuoden verran käynnissä ollut novellihaaste päättyy. Nipvet on sitä pitänyt yllä, ja hän kerää viikon kuluessa novellipostaajien koosteita.

novellihaaste2_banner1_500px

Nipvetin novellihaasteesta lisää: http://nipvet.blogspot.fi/2017/06/novellihaaste-2.html

En laskenut, kuinka monta novellia luin, mutta listaan kokoelmat, joista postasin. Lucia Berlinin Siivoojan käsikirjasta kirjoittamani juttu odottaa naistenviikkoa, ja joitain muitakin kokoelmia olen lukenut mutten postannut, esimerkiksi Pirjo Puukon Mutkanlukutaidon. Sallittakoon, että omavaltaisesti venytän novellin määrittelyä kertomusten ja satujen suuntaan:

Andrus Kivirähk: Kun musti muni mummon (tarinoita lapsille)
Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin
Sadan vuoden unet (satuja aikuisille)
Hilary Mantel: Margaret Tatcherin salamurha
Toinen tuntematon
Jatkuu! Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista

Kovin montaa kirjaa ei hasteeseen kertynyt. Huomaan huonon omantunon leviävän lukijamieleeni. Silti iloisesti yllätyn antologioista: ne monipuolistavat novellistiikan lukemista, sillä usean kirjoittajan kokoelmat tarjoavat erilaista novellistiikkaa samojen kansien sisällä.

Omasta vaatimattomasta tuloksesta huolimatta suosittelen kaikille novellien lukemista, sillä tiiviinä, kompaktina proosana se on antoisa kirjallisuuden laji. Yhden novellin lukemisessa ei paljon aikaa eikä sivuja tarvita, mutta sisältö voi olla pitkää, höttöistä romaania runsaampi.

Novellilukemisiin!

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Novellit

24 kesäkuun, 2018 · 7:02 am

Kaisa Ijäs: Aurinkokello

Kaisa Ijäksen runokokoelmassa Aurinkokello (Teos 2018) on paljon minulle läheisiä teemoja kuten aika, muistaminen ja kieli. Kiertokulun, jatkuvuuden, etymologioiden ja historian käsittely sekä luontokuvat vetoavat minuun.

aurinkokello

”Kuvailevat sanat takana ja edessä / rivinvälit joihin rivi väsyy”

Pään painavassa raskaudessa (ennen lomaa työvuoden uuvuttamana) en saa koottua runoista kokonaisuuksia. Löydän kokoelmasta tunnettani vastaavan säkeen: ”Pää: sisältäpäin räjähtävä peilipallo.” Nautin silti suuresti Ijäksen sanomisen tavasta. Vaikka välillä mietin, tarvitaanko kaikkia vierasperäisiä sanoja, en jää niihin nyyhkimään.

Noukin sieltä täältä aforismityylisiä säkeitä, jotka merkitsevät minulle – vaikka näin:

Mikä tahansa voi murtaa /
kronologian /
hetki tiivistyä kuin pilvi /
joka sataa pois /
muttei tyhjene
– –

Tai näin:

– –
kenties onkin aivan yhtä vaikeaa /
kertoa yksinkertainen totuus /
kuin päästää siitä irti.

”ja me metsästämme sanojen takaista / emmekä huomaa kun ne vierivät meitä kohti”

Huomaan kaikesta heittäytymispyrkimyksestäni huolimatta etsiväni runoista merkityksiä, sanomaakin. Runoissa on minulle aukeamatonta krypisyyttä, ja silti poimin juttuuni suorahkoja säkeitä, niitä aforistishenkisiä, vaikka runojen luonne on pikemminkin fragmetaarinen.

Enkö anna nyt sanojen vieriä omalla painollaan? Ehkä en. Haluan liikaa y m m ä r t ä ä. Sitä kuvaa parhaiten katkelma runosta:

– –
Löytääkseen tasapainon hän käy pitkälleen sillaksi /
yli kuilun joka hän itse on.
– –

Tällä lukurupeamalla siis poimin kokoelmasta suhteellisen suoraan sanottua ja nautin siitä. Tunnistan kokoelman sellaiseksi, että sitä kannattaisi lukea useaan kertaan, eri kerroin erilaisia asioita aistien ja aukaisten.

”Muisti on yksi unohduksen muoto, kuka sanoi.”

Runot kytkeytyvät jo olevaan ja olleeseen. Se ei estä sitä, että teos on tyystin omaperäinen. Runoilija on silti listannut kirjan loppuun lähdeluettelotyyppisen vaikuttajalistan. Monissa runoissa on säkeitä, jotka päättyvät ”kuka sanoi”. Runojen puhuja on yksityinen muistelija ja samalla kuin kollektiivinen muisti, joka välittää kokemaansa, kuulemaansa tai lukemaansa.

Muisti, jatkuvuus ja kiertokulku tarjoavat ehtymätöntä ainesta runoihin. Ijäksen runot tarjoavat minulle pään pyörälle pistämistä ja elämyksiä. Parhaimmillaan käy näin:

– –
nostaessaan katseensa kirjasta hän palautuu maisemaan /
ja heittäytyy sen läpi kuin se ei päättyisikään /
horisonttiin ja maahan.
– –

P. S. Lisäsin siteerattujen säkeiden perään kenoviivan, jotta säevaihto hahmottuu esimerkiksi mobiilinäytöillä.

– –

Kaisa Ijäs
Aurinkokello
Teos 2018
runoja
68 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

Kirja on Tanssiva karhu -palkintoehdokas. Olenkin jo lukenut Hyvärisen, Katajavuoren ja Kosolan ehdokaskirjat.

Haa! Huomaan, että myös Kosminen K (hieno postaus) suosittaa kokoelmalle useita lukukertoja.

#runosunnuntai

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Avainsanat:

23 kesäkuun, 2018 · 7:15 am

Dolores Redondo: Tämän kaiken minä annan sinulle

Heti kärkeen tunnustan, että espanjalaiset saippuasarjat heläyttelevät minussa piileviä melodraamakieliä. Siksi La Señora, Sodan aika, Ommelten välinen aika (kirja myös), Velvet, Keskustytöt ja Francon aika ovat viime vuosina varastaneet vapaa-aikaani. Niissä on tolkuttomasti puhetta, vatvomista teoista ja sanoista, salaisuuksia, äkkikäänteitä, kökköyksiä, mukaansatempaavuutta ja häpeämättömiä epäloogisuuksia. Mitä enemmän juonenmutkissa on ajankuvaa ja yhteiskunnallisuutta, sitä kiihkeämmin sydämeni sarjalle sykkii.

Mietintäni espanjalaisesta tv-hömpästä liittyy Dolores Redondon romaaniin Tämän kaiken minä annan sinulle (Gummerus 2018). Näen sen sieluni silmin tv-sarjana, jossa on tiuhaa puhetta, veivaamista saman asian ympärillä, suuria tunteita, arvoituksia, yhtäkkisiä käänteitä, synkkien epäilyksien tummia varjoja, kapeasti hahmoteltuja pahiksia mutta myös moniulotteisia hahmoja ja tunnelmallisia tilanteita. Romaani siis innostaa dramatisoimaan.

Aiemmin olen lukenut Redondon baskilaissarjasta kaksi osaa (1 ja 2). Kolmas osa jäi lukematta, sillä yksioikoisuudet torppasivat innostukseni kiinnostavista juoni- ja henkilökuljetuksista huolimatta. Sen sijaan Tämän kaiken minä annan sinulle -järkäle pitää otteessaan – hetkelliseti siellä täällä horjahtelen, mutta kaatua olen vasta ihan lopussa. Vaaran tunteen vallassa en erityisesti elä, mutta kirja toimii hyvin kesäjännityksenä, sillä siitä pongahtaa salaisuus toisensa perään.

20180623_074124.jpg

Aiempien kirjojen Baskimaan sijasta liikutaan Galiciassa, Iberian niemimaan luoteiskolkassa. Elämyksellisiä hetkiä koen tuoksuvassa gardeniapuutarhassa ja jyrkillä viininviljelypenkereillä. Vaikutun ajatuksesta lipua joella, jonka vedenpinnan alla lepää seitsemän kylää. Redondo saa eläväksi monia tilanteita ja tuokioita.

”Hän avasi peilipöydän laatikot yksinkerrallaan ja totesi niiden olevan tyhjiä. Valtavassa vaatekaapissa roikkuivat puuhenkareissa siististi silitettyinä ne muutamat paidat, jotka Álvaro oli pakanut mukaansa. Ne heiluivat vaateripustimissa eksyneinä ja tuo pieni liike teki niistä vähän aikaa häiritsevän elollisia. Hänen teki mieli koskettaa niitä, hyväillä pehmeää kangasta etsiäkseen sormenpäillään tuntumaa niiden haltijasta.”

Romaanin tapahtumat käynnistyvät siitä, että kirjailija Manuel saa tiedon, että hänen aviomiehensä Álvaro on kuollut auto-onnettomuudessa Ribeira Sacran viinialueella. Manuelin järkytys on monikertainen, sillä Álvaron piti olla liikematkalla Barcelonassa. Manuelille paljastuu vieras Álvaro: menneisyys ja aatelissuku, jotka ovat sakeanaan synkkyyksiä. Kaiken lisäksi Manuel perii markiisiksi paljastuneelta mieheltään valtaisat tilukset.

Juoni jolkuttaa toistoista huolimatta hyvää hölkkätahtia. Lähden Manuelin hätäännykseen mukaan: Mitä kaikkea kuolleesta rakkaasta selviää? Onko hän kaiken lisäksi murhaaja? Onko hänet murhattu? Pikanttia lisää selvittelyyn tuovat poliisiluutnantti Noguiera ja pappi Lucas, jotka avittavat Manuelia tonkimistyössä. Lisäksi taustalla vaikuttaa säätykuilu. Kirjassa puretaan epäoikeudenmukaisia etuisuuksia:

 Manuel punnitsi hetken poliisin sanoja yrittäen ymmärtää, mistä oli kyse.

”Tarkoitatte siis…”
”Tarkoitan siis sitä, että aikojen alusta yhteiskunta on jakautunut kahtia: kovaosaisiin, jotka raatavat koko ikänsä perse ruvella onnettomasta eläkkeestä haaveillen, sekä hyväosaisiin maanomistajiin, jotka ovat repineet rikkautensa köyhien selkänahasta sukupolvista toiseen ja tekevät mitä huvittaa ilman että joutuisivat koskaan tilille mistään.”

Kovin syvälliseksi ei eriarvoisuuksissa ylletä, pikemminkin näytetään ökyaatelisten luonnevikoja. Homoseksuaalisuuteen liittyviä ennakkoluuloja sivutaan, mutta kirjan ansioihin kuuluu se, että Manuelin ja Álvaron aviosuhde on selviö, ei selittelyjä kaipaava erikoisuus.

Kaipaisin henkilökuvaukseen syventymistä, vaikka Manuelista saan irti monenlaista kirjailijuudesta traagiseen lapsuuteen. Päähenkilön itsetutkiskelu ja mielialavaihtelut kantavat tarinaa. Monesti henkilöiden kohtaamistunnelmat välittyvät elävästi, ja joukossa on joitain hienoja tilannepysäytyksiä. Toimivilta tuntuvat hetket, kun oletuksia puretaan tai henkilöiden säröt ritisevät auki. Tunteissa möyritään, mikä ei minua espanjalaisdraama-aktiivina yllätä. Ymmärrän ja hyväksyn, välillä epäasiallisesti huvitun. Mieshenkilöiden itkunpyrskeiden keskeltä löydän yhdeltä naishenkilöltä sopivan sitaatin:

”Vai niin. Ei sinun tarvitse olla huolissasi. Miehet nyt ovat sellaisia, ylidramaattisia – -.”

Lopputulema: tempauduin ja tykästyin kirjaan, mutten ihan täysillä. Älä hyvä ihminen lue juttuni loppukappaletta, jos haluat säästyä viimeisten sivujen paljastukselta ja yhteen yksityiskohtaan liittyvältä törmäykseltäni. Näin ollen pysähdy tähän ja nauti ominpäin koko kirja loppukappaleineen.

Loppuluvusta rakentuu sovinnon ja uuden alun idylli. Huipentumaksi kohoaa Álvaron murha-autosta löytynyt navigaattori, jonka viimeinen määränpäämerkintä on ”koti”. Sinänsä liikuttavaa: Manuel saa viimeisen viestin haudan takaa miehensä sitoutumisesta heidän liittonsa. Voiko noin 700 sivun kirjakokemuksen sössiä viimeisen sivun yhdellä yksityiskohdalla? Lähimain. Ei hyvänen aika, ei kai kukaan voi tarvita navigaattoria kahden kodin välisellä reitillä, jota ajaa vähän väliä? Eihän? Terveisin yhteen nippelitietoon kompastunut lukija.

– –

Dolores Redondo
Tämän kaiken minä annan sinulle
suomentanut Sari Selander
Gummerus 2018
jännitysromaani
698 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

8 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

20 kesäkuun, 2018 · 6:05 am

Merete Mazzarella: Alma

Ja sitten kaiken hässäkän keskellä kimmeltelee lukukesäni alussa pieni kirjahelmi. Ei se taida olla erityinen kirjallinen tapaus, mutta kerronnaltaan varma proosateos. Merete Mazzarella tekee sen taas: vakuuttaa vaivattomanvirtaavalla tekstillä, jossa lomittuvat vakavat elämänkysymykset ja hillitty kuplivuus. Se, jota kutsuisin elämän sietämättömäksi keveydeksi – tai pikemminkin kevyeltä näyttämisen sietämiseltä.

Aina yhtä henkevä, eloisa innokas, utelias ja keskusteleva Alma. Konvenseerata minä kyllä osasin, mutta minua on sanottu myös konversantiksi. Mitä se tarkoittaa? Sitä, että siirtyy kevyesti aiheesta toiseen.
Että on pinnallinen?
Niin, sitä se tarkoittaa. Olenko minä pinnallinen?

Romaani Alma (Tammi 2018) on syystä saanut alaotsikokseen Edelläkävijän tarina. Romaanissa kuvataan Alma Söderhjelmiä, joka oli ensimmäisiä suomalaisia naisylioppilaita ja tohtoriksi väitelleitä naisia. Romaanissa vetoaa ennen kaikkea kiehtova persoona, ristiriitainen, kiihkeä, älykäs tutkija-taiteilija. Romaanin kehyksenä ovat Alman viimeiset hetket hoivakodissa, jossa hänen terävä mielensä poukkoilee elämänsä merkittävissä vaiheissa ja ihmisissä.

20180616_102042.jpg

Päähenkilön elämänkulun suuntaviivat piirrettiin perheessä, jossa sisaruskatras jaettiin kauniisiin mutta tyhmiin / rumiin mutta älykkäisiin. Alma kuului jälkimmäisiin. Lisäksi peruskokemuksena on joukkoon kuulumattomuus. Almasta kehittyy nainen, joka pakenee määrittelyjä: hän tieteili ja taiteili; hän toimi toisin kuin naiset yleensä, mutta vastusti naisliikettä; hän halusi hehkuvaa rakkautta mutta eli hetkiä ”toisena” naisena tai platonisesti. Hän säkenöi älyä, mutta välillä mieli teki hänelle tepposet ja vei sanatorioihin toipumaan. Hän ylitti ja ohitti rajoja. Ainutlaatuinen Alma on romaaninsa ansainnut.

Merete Mazzarellen tekstiin uppoudun niin, että ilman muuta pidän minäkertojaa aitona Almana. Kirjailija on aiemmin julkaissut joitain artikkeleita Alma Söderhjelmistä, joka historiantutkimuksen lisäksi julkaisi romaaneita, kirjoitti lehtiin muun muassa pakinoita ja hääräsi esimerkiksi Mauriz Stillerin elokuvien taustalla. Mazzarella on taatusti lukenut Alman muistokirjoitukset, romaanihenkilö itse ennakoi niistä seuraavaa:

Mistäpä sen tietäisi, mutta tiedän mitä niissä e i lue: niissä ei lue ”hienotunteinen” eikä ”miellyttävä”, tuskin edes ”lämminsydäminen”. Minulla ei ole koskaan ollut noita perinteisiä naisten hyveitä. Ja mitä tulee ihmissuhteisiini, Sanny Ekström ilmaisi sen omalla tavallaan ”Sinä keräilet ihmisiä.”

Vanhan Alaman mietinnöissä minua riipaisee eletyn elämän merkityksen perkaaminen. Lopulta jäljellä on yksinäisyys. Alma kokee, että muut ovat merkinneet hänelle aina enemmän kuin hän muille. Lukurupeaman ajan Alma merkitsee minulle kiehtovaa kohtaamista sekä edelläkävijöistä ja katoavaisuudesta muistuttamista. Työteliäs Alma teoksineen kampeaa nyt unholasta hetkeksi taas näkyviin. Hyvä niin.

Nousuja ja laskuja, valoa ja pimeyttä. Enemmän laskuja kuin nousuja, enemmän pimeyttä kuin valoa? Ehkäpä.

– –

Merete Mazzarella
Alma. Edelläkävijän tarina
suometanut Raija Rintamäki
elämäkertaromaani
Tammi 2018
270 sivua.
Bloggaajaystävä lainasi kirjan.

Almasta ovat vaikuttuneet myös Annelin kirjoissa, Kirjareppu, Kulttuuri kukoistaa (oo, otimme saman siteraauksen) ja Täällä toisen tähden alla.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Avainsanat:

17 kesäkuun, 2018 · 7:00 am

Vanamot syttyvät – runosunnuntai

Kesän kunniaksi vietän toista omaa runosunnuntaita. Tarjoan kaksi tankaa ja yhden haikun.

20180615_161851-1.jpg

Vanamon valot
syttyvät juuri. Näen
punaista. Aika

on pysähtyä. Aika
on odottaa vihreää.

20180615_162522-1.jpg

Mieli kivenä
painaa. Jos voisin vaihtaa
heti höyheneen.

20180615_160458.jpg

Niin eri tavoin
maailmassa elämme.
Sama asia

toiselle on ravinto,
toiselle kesän merkki.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, omat, Runot

16 kesäkuun, 2018 · 3:19 pm

Vera Vala: Suden hetki

Arianna de Bellis -ketjun kuudes lenkki Suden hetki (Gummerus 2018) kytkeytyy päähenkilön menneisyyden salaisuuksiin. Se sisältää monenmoisten rikosten ohella lavastuksia, valheita ja takaa-ajoja. Eikä siinä vielä kaikki: lisäksi pitäisi torjua joukkotuhoaseeksi kehitetty rutto. Vera Valan dekkarisarja ottaa selvästi loikan kohti trilleriä.

Uskallan väittää, että Valan kirjasarja kannattaa lukea järjestyksessä, sillä ilman aiempien kirjojen taustatietoja henkilöistä ja heidän kehityskulustaan voisi kirjan kiehtovuus kuihtua. Sarjan pointti on Ariannan vaiheiden seuraaminen. Tässä uusimmassa osassa paljastuu muistinmenetyksen syyt ja pimennossa olleiden vuosien keskeiset asiat, ja sen vuoksi ei tässä osassa seurata Ariannaa selvittämässä rikosta kuten monesti aiemmin. Kaikki jännitysmomentit linkittyvät nyt Ariannaan. Ero muihin sarjan osiin on myös siinä, että Suden hetkessä on matkattu Italian ulkopuolelle, eli tapahtumat sijoittuvat lähinnä Seychelleille.

Suden hetki yllättää minut otteen muutoksin. Sekin yllättää, että sarjan uskollinen lukija palkitaan nyt suurten salaisuuksien paljastamisella. Pahaa pelkään, etten minäkään kykene selviämään paljastamatta jotain salaisuuksista. Varoitan siis siitä.

20180616_085539.jpg

Kerrataanpa tämän verran: Ariannalla on pieni tytär Bartolomeon kanssa. Mies on Ariannan kuolleen aviopuolison Giovannin oppipoika, ja Ariannan menneisyydestä silloin tällöin singahteleva Rodolfo on Bartolomeon muukalaislegioonatoveri, ja on Rodolfolla myös yhteyksiä edesmenneeseen Giovanniin. Arianna on ollut ja on tavallaan yhä kolmen miehen piirityksessä. Pysytkö kärryillä? Ei tämä vielä mitään, sillä uutuusromaanissa poukkoilee väkeä vähintään Rodolfon suvusta, PharmaEdenistä, SwissSecistä ja Legio Sacrorumista. Eli tarkkana täytyy pysyä.

Juoni kimpoilee keuhkoruttoepidemian aiheuttajan etsinnässä, mutta kuten jo mainitsin, keskiössä ovat Ariannan menneisyyden ja suhteiden salaisuudet:

Arianna oli kuvitellut, että asiat menisivät toisin. Bartolomeo olisi avoin kuin kesän kirkastama järvenselkä, joku, johon Arianna saattoi luottaa. Sen sijaan Arianna suunnisti salaisuuksien keskellä. Oli menneisyys, mielen perukoilla aina valmiina odottava kuilu täynnä tunteita, joita hän ei olisi halunnut tunnustaa edes itselleen.

Romaanissa liikutaan ajassa edestakaisin, ja takaumat rakentavat entistä kerroksellisemmin Rodolfon persoonaa. Se on kirjassa parasta. Muut henkilöt jäävät vehkeilykuvioiden pyörteeseen, esimerkiksi aiemmissa osissa minun huomioni kaapannut Ariannan veli Ares jää syrjään. Sen sijaan mithralaisuuden seittiin takerrutaan aiempaa tiukemmin. Yhdessä dekkariosassa Arianna selvitti kulttia liippaavaa tapausta, mutta nyt mystinen ylimistöuskonto liippaa Arainnaa. Yksi kirjan jännäriaineis on se, kuka on kultin salaperäinen pomo, Paholaisrausku. Vastausta saa odottaa loppusivujen jymy-yllätykseen.

Tästä haluan vielä sanailla: Vala on taitava kielenkäyttäjä. Lisäksi hän on mieltynyt nimileikkeihin. Romaanin nimi viittaa suoraan Ariannan menneisyyden piinaajaan, Rodolfoon, joka tunnetaan hämärähemmojen piireissä susimaisin nimin El Lobo, le Loup ja Lupus. Jaha, ja Ariannan koko nimi on Lupi de Bellis. Joskus nimiasiat menevät ehkä överiksi, esimerkiksi kuolemaa levittävän pahislääkefirman nimi on PhrmaEden.

Ahmaisin kirjan, eli se sopii sarjadiggarille kesäjännitysviihteeksi, mutta tulee tähän perään mutta. Mutta kun kirjassa on kerrassaan ihan liikaa – on ruttoa, moninkertaisia juonitteluja, vakoilua, kulttiuskontoa, salaseuroja, pahantahtoisia sukulaisia, läheisten petturuutta, mustavalkoista kostoa ja katkeroituneita rakastajia. Mutta pisteet siitä, että joissain henkilöissä hyvä ja paha sekoittuvat hyvällä tavoin hämärtyen.

Päähenkilöä on viety elämänsä lemmenpoluilla kuin pässiä narusta, ja kaikki entinen näyttäytyy petosten ketjuna. Lukija on kirjassa usein askeleen Ariannan edellä, ja se pitää yllä kihelmöintiä ja päähenkilön symppaamista. Odotin kuitenkin henkilökuvauksen syventämistä, mutta tapahtumavauhti ei anna sille sijaa – ikään kuin sarjan lopetus vaatisi kirimistä juonimaaliin. Toivon, ettei tämä jää tähän, vaikka kirjailija on kertonut Ariannan jäävän tauolle. Arianna joutuu kirjan lopussa isojen muutosten eteen, ja siitä irtoaisi henkilövetoisia jatkoseikkailuja. Ja toistan: sitten on se kirjan lopun jymy-yllätys…

– –

Vera Vala
Suden hetki
Gummerus 2018
277 sivua.
Luin eKirjana BookBeatissa.

Sarjan muut osat

Kirjasta kertoo myös Baba Lybeck bloginsa podcastissa.

Päätän omalta osaltani kirjabloggaajien dekkariviikon (ks. lisää blogista Yöpöydän kirjat).

dekkariviikko

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

14 kesäkuun, 2018 · 7:00 am

P. Z. Reizin: Onnen algoritmi

Romanttinen hömppä sujuu miehiltäkin. P. Z. Reizin kokeilee lajissa onneaan kirjalla Onnen algoritmi (Gummerus 2018). Koomisen romantiikan peruskikat ovat selvästi hallussa, ja sen lisäksi kirja tuo genreen uudentyyppisiä henkilöitä. Vai miksi tekoälyjä pitäisi kutsua?

Ääliö jättää Jenin, Jen on surullinen, eikä sitä voi Jenin ”työkaveri” tekoäly-Aiden katsoa sivusta, sillä hänessä viriää t u n t e i t a. Aiden kostaa digivoimiensa keinoin ex-miehelle ja järkkää Jenille potentiaalin uuden suhteen. Bittiavaruudessa Aiden kaveeraa toisen tekoälyn Aislingin kanssa, ja niin käynnistyvät näppärät tutustuttamistoimet. Jen asuu Lontoossa ja Tom Amerikoissa, mikä ei ole bittiparittajille este, ellei (ei sattuma vaan) kolmas tekoäly puutu asiaan.

Onnen algoritmi

Luvun 3 jälkeen ihmettelen, miksi kirjasta on vielä 2/3 jäljellä. Pariutuminen näyttää selvältä. Jatko kuitenkin tarjoaa odottamattomuuksia. Silti sanon, että sivuja on aivan liikaa, vaikka minäkertojat vaihtuvat ketterästi, näppärä dialogi kulkee kivasti ja populaarikulttuuriviittaukset huvittavat. Huuleilua seuraan mieluusti, mutta loppu pitkittyy.

Tekoälykaverusten suosikki-ihmiset Jen ja Tom ovat kuin kirjan pakollinen paha, match made in digital heaven. Persoonallisesti kauniita ja komeita, aiemmissa suhteissa suhraantuneita, yksinäisyyteen lääkettä hakevia. Taitavat he olla genren keskivertoon verrattuna hitusen humalahakuisempia. Lajin vakiokalustoon kuuluvat myös myötäelävät lähiystävät ja pienet harharetket.

Kirjan luen nimenomaan tekoälyaineksen vuoksi. Hupailusta voi noukkia myös vakavia puolia: digisysteemit mahdollistavat tietoturvavarkaudet, manipuloinnin ja vakoilun. Niihin liittyvät vaaran hetket tuovat Onnen algoritmiin myös jännärin piirteitä.

Yksi kirjan teema on tekoälyn tunnepuolen kehittymisen ja ihmisen konekontrollin menettäminen. Tietokoneohjelmien personointi tuo mukanaan hupia ja huolta. Lisäksi kierosti koskettavinta kirjassa on symppistekoälyjen elämänkaaren ja lopullisuuden pohdinnat.

”Pakko myöntää, että minua pelottaa.”
”Älä nyt, rakkaani! Olemme saaneet kokea uskomattoman hienon seikkailun ja nähdä asioita, joita kaltaisemme olennot eivät yleensä pääse todistamaan. Olemassaolomme jokainen minuutti on ollut suuri lahja.”
”Tarkoitatko todella, ettet jää kaipaamaan täältä mitään.”
”Vain sitä, etten koskaan saa tietää, miltä hyvä briejuusto maistuu.”
”Sinä ja sinun juustosi.”

Vaikka hieman juustoiseksi Onnen algoritmi loppua kohden kypsyy, on se kevyenmaistuvaa kesänaposteltavaa hömpän ystäville. Vai mitä mieltä Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja on? Postaamme tänään Reizinin kirjasta samalla kellonlyömällä.

– –

P. Z. Reizin
Onnen algoritmi
suomentanut Antti Autio
Gummerus 2018
romanttista hömppää
503 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

12 kesäkuun, 2018 · 6:00 am

Håkan Nesser: Elävät ja kuolleet Winsfordissa

Håkan Nesser on yksi suosikkidekkaristeistani. Aikanaan Barbarotti-sarjan kirjojen ilmestyminen oli minulle aina mieluinen kesänaloitus. Sen jälkeen on suomennettu yhteinäisten kansikuosien perusteella eräänlainen Nesserin paikkakuntasarja. On käyty New Yorkissa ja Lontoossa, nyt ovat vuorossa Englannin lounaiskolkan nummet, mutta Puolassakin pistäydytään. Kirjoja eivät yhdistä samat henkilöt eivätkä muutkaan seikat, vain varma kerronta. Teemana ovat perheasiat.

Elävät ja kuolleet Winsfordissa (Tammi 2018) tuottaa taattua psykologista jännitystä, jonka Nesser osaa. Nesserin parhaissa kirjoissa tavallisessa elämässä tapahtuu nyrjähdys. Se tuottaa rikoksen, mikä on luonnollisesti juonen kulminaatio, mutta oleellisin piilee syissä ja seurauksissa.

Elävät ja kuolleet

Tällä kertaa päähenkilö on minäkertoja Maria. Aluksi aistin, että jotain peruuttamatonta on tapahtunut. Saan selville, että kertoja on 55-vuotias rouva, jolla on tympeä aviosuhde ja etäiset välit aikuisiin lapsiin. Marian menneisyyteen mahtuu traagisia tapahtumia, ja minut johdatellaan psykologisoimaan, että Marialla on sen koomin ollut taipumus ajautua, mukautua ja vaieta. Asioiden itsekseen hautominen on hänelle tyypillistä, samoin etäisyys, eksistentiaali autius,  melankolinen luonteenlaatu.

Yritän päästä tunteesta eroon, mikä se nyt onkin, mutta se ei ole helppoa, ja tiedän, että se on saanut alkunsa vanhan naisen sanoista.
Kaukaa tullut vieras.
Se voisi yhtä hyvin olla kuvaus siitä, mitä on olla ihminen maapallolla.

Mutta Marian matkassa piilee jotain hämärää. Jostain syystä Maria saapuu yksin koiransa kanssa vähäväkiseen nummikylään. Hänellä on syytä olla salaperäinen. Syyn selviämisen piinaa ei kirjassa kauaa pitkitetä. Sen jälkeen jännittävyys rakennetuu toisin keinoin, ei sokkiefektein vaan hivuttavin pikkutapahtumin.

Kyllä kertoja on taitava, kun hän onnistuu ahmituttamaan tekstiä sellaisin asioin kuin, selviääkö yksi salasana ja mitä paljastuu kirjailija-avioimiehen muistiinpanoista. Tämäntyyppinen jännitteiden rakentaminen sopii minulle. Ei verta eikä suolenpätkiä, vaikka aika inhoja mielikuvia kirjan surmatyö tuottaa. Eli Nesser onnistuu jälleen vangitsemaan huomioni ja herättämään kiinnostuksen kirjahenkilöihin – toivomaan parasta ja pelkäämään pahinta.

– –

Håkan Nesser
Elävät ja kuolleet Winsfordissa
suomentanut Aleksi Milonoff
Tammi 2018
256 sivua.
Luin eKirjana BookBeatissa.

Muita lukijoita mm. Kirjojen kuisketta ja Leena Lumi.

Osallistun tällä postauksella kirjabloggaajien dekakriviikkoon, jota emännöi Yöpöydän kirjat.

dekkariviikko

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus

Avainsanat:

10 kesäkuun, 2018 · 8:12 am

Lealiisa Kivikari: Rakkaudelma

Jos elämä on murjonut sinuun mustelmia, etkä ole varma niiden parantumisesta tai mahdollisuudesta, että joku vielä sivelee sinelmistä ihoasi, näkee sen hyvänä, tekee hyväksi ja hyvää – Rakkaudelma (Duurisointu 2018) sopii silloin sinulle. Lealiisa Kivikarin neljäs kokoelma rakentaa tunnekaaren, joita kokoelman osat kuvaavat: Mustelma, Kudelma ja Suudelma.

Runoelma on sanatarkasti laaja, yhtenäinen runoteos. Kivikarin kokoelman nimi Rakkaudelma viittaa runoelmatyyppiseen kokonaisuuteen, runoelmaan rakkaudesta. Se käynnistyy suhteen kuihtumisesta:

– –
He ohittavat toisensa eteisessä kuin vieraat ihmiset tavaratalon / 
hississä, katseet lattiaan naulattuina, velvollisuudet älylaitteeseen /
tallennettuna.
– –

Puolisot elävät omaa hiljaisuuttaan, kohtaamattomuuttaan, syntyy sielun mustelmia, ehkä näkyviäkin. Alkaa kokoelman puhujan uusi aika:

– –
He, joita hoivasit ovat kuolleet tai kasvaneet omaan mittaansa. /
Tehtäväsi ei ole enää vartioida tulta, se palaa tai sammuu /
sinusta huolimatta! Sillä jokaisella on omat petonsa.

Sitten avautuu mahdollisuus kohdata ja jakaa. Runojen puhuja kohtaa hänet, joka muuttaa kaiken:

– – 
Hän kirjoittaa sinut yhä uudelleen pienillä sanoilla ja eleillä, lauseilla /
jotka joku toinen on hylännyt, jättänyt mitättöminä huomioimatta /
koska ei ole ymmärtänyt silmäkulmien viestiä, hipaisun suuruutta /
Hän lausuu nimesi ääneen kuin pakottoman runon
– –

Aihehan ei ole uusi, ja kyllä silloin tällöin Kivikarin runokuviin putkahtaa kuluneisuuksia. Välillä ajattelen, että vähempisanisuus olisi enemmän, mutta toisaalta runoista välittyy aitoutta ja välittömyyttä. Tulkitsen runoista aikuisen, elämää nähneen puhujan tunnemaailmaa, eikä sitä ole lyriikassa liikaa. Runokielessä on suoruutta ja löydän väkevyyttä säkeistä sieltä täältä. Runon valta välittää kielellä ennen lausumatonta, uusia kielikuvia ja mielleyhtymiä – se on aina sykähdyttävää. Loppua kohti eroottinen vire vahvistuu.

Rakkaudelma

En ole varma, tarvitsisivatko runot otsikoita, mutta se on runoilijan valinta. Otsikot vahvistavat ytimekkäinä runoelman juonikaarta ja kunkin runon näkökulmaa osana päämäärää: ”muu menettää merkityksen, jos tunnistaa omansa, / kasvonsa toisen ihmisen kasvoissa.” Runojen (pääsääntöisesti) yksisivuisuus ja säerytmitys miellyttävät minua. Runoissa on puheenomaisuutta, ja säkeiden jakaminen aika tasaisesti kolmi-nelirivisiksi laittavat minut miettimään myös laulelmallisuutta.

Palaan juttuni alkuun. Kukapa ei kaipasi tunnetta, että kelpaa, koskettuu kosketuksesta, kokee kuin ensimmäisen kerran. Siispä päätän pähkäilyni runoilijan loppusanoihin, joka kuvaa tunteiden ainutlaatuisuutta, vaikka kohteet vaihtuvat: ”Eikö se ole ensimmäinen, kuinka niin viimeinen rakkaus.”

– –

Lealiisa Kivikari
Rakkaudelma
Duurisointu 2018
runoja
59 sivua.
Sain kirjan runoilijalta.

(Sitaatteihin laitoin säkeitä jakamaan kenoviivan, jotta runojen rytmitys näkyisi selkeänä myös mobiilina.)

Myös Kirja vieköön! -blogin Riitta on lukenut Rakkaudelman.

#runosunnuntai

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

8 kesäkuun, 2018 · 5:19 am

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto

Oletko huomannut, että kirjat vaikuttavat toisiinsa? Tarkoitan sitä, että peräkkäin luetut teokset voivat limittyä toisiinsa, puhelevat keskenään, vaikuttavat erikseen ja yhdessä. Nyt minulle käy niin, että kaksi romaania aviokriisistä kulkevat mielessäni rinnakkain, ehkä jopa täydentävät toisiaan.

Nyt mielessäni surisevassa kahdessa kirjassa on omia painotuksia, ja ne ovat tyyliltään omalakisia, eri tavoin niin väkeviä, että kirjoitan niistä erikseen. Johdattelen silti yhteisesti niihin näin: juonen ydin on se, että aviomies on löytänyt uuden rakkauden. Romaanit kuvaavat vaimon kivuliasta kamppailua tilanteessa, jossa luottamus, odotukset ja kuvitelmat rikkoutuvat. Kumpikin romaani vaikuttaa naisen romahtamisen kuvauksella.

Ja mistä kirjaparista siis on kyse? Äänikirjana kuuntelin Elena Ferranten Hylkäämisen päivät, ja sen perään luin Jenny Offillin Syvien pohdintojen jaoston (Gummerus 2018). Tässä jutussa keskityn Offillin romaaniin.

Offill.jpg

Syvien pohdintojen jaoston tiivis teksti on ensinnäkin kirjallis-kielellisesti hivelevää. Kieli on tarkkaa. Se valottaa tilanteita ja tunnelmia poukkoilevassa rytmissä. Sanavalintani ei ole sattumaa. Kertoja käyttää paljon valoon liittyvää ainesta. Myös avaruus saa kirjassa tilaa. Lisäksi luonteenomaista on viittaustiheys. Välillä lainaukset upottuvat tekstiin, osin ne paljastuvat suoraan.

”Rakas jumala, rakas hirviö, rakas jumala, rakas hirviö hän rukoili tuona iltana ja tärisi kuin narkkari, kunnes aurinko hitaasti taas nousi.
Rilke sanoi: Uskon kaiken taiteen saavan alkunsa siitä, kun ihminen on ollut vaarassa, käynyt jonkun kokemuksen läpi aivan äärirajoille asti, kohtaan josta on mahdotonta päästä enää pitemmälle.”

Offillin kirjan lukija hyötyy lukeneisuudesta, mutten pidä välttämättömänä, että lukija tuntee koko länsimaisen kulttuurihistorian bongatakseen lainauksia. Teksti on itsessään voimakasta, tunteisiin tunkeutuvaa, jopa hypnotisoivaa. Hienosti kirja kuljettaa seuraamaan juonta, jonka lukija raapii itse kokoon. Lukiessa pääsee kaappaamaan kerronnasta vihjeitä romuttumisesta tai selviytymistoiveista.

Samalla päähenkilön persoona välittyy. Tutustun häneen, kirjoittamista opettavaan naiseen, joka heittäytyy, on terävä mutta huomaa elämän huvittavat puolet, jonka toinen kirja ei ota syntyäkseen, joka kärsii unettomuudesta ja rauhattomuudesta ja joka on pakahtua rakkaudesta lapseen ja mieheen. Liimaudun seuraamaan, kuinka hänen käy.

Yhden asian kerronnasta haluan paljastaa. Kirja alkaa naisen minäkerrontana, jolloin hän puhuttelee aviopuolisoaan sinänä. Kun miehen kiinnostus toiseen naiseen jysähtää minäkertojan tietoisuuteen, muuttuu myös kerronta. Kertoja siirtyy lintuperspektiiviin – tai avaruuteen. Katsanto siirtyy etäännytettynä pariskuntaan siten, että heistä kolmannessa persoonassa kerrotaan vaimona ja miehenä. Se säväyttää, sillä näin välittyy sanoja suuremmin tunteita ja merkityksiä.

Suomentaja Marianna Kurtto on mitä ilmeisemmin onnistunut tallentamaan sanavalinnoin ja virkerakentein sävyt ja rytmin. Viimeistelty kerronta antaa lukijalle avaruutta ajatella, muttei eksytä huitelemaan aviokriisin hahmottomalla linnunradalla. Kerronta fokusoi, millä lentoradalla milloinkin kiidetään. Offill on yksityiskohtien mestari. Yksityiskohdat ovat sellaisia, joihin ihminen takertuu, kun jotain kamalaa tapahtuu.

Yksi teema niin Ferrantella kuin Offillillä on lapsen asema aikuisten aviokriisissä. Ferranten kirjassa on paljon siihen liittyvää raadollisuutta, kun taas Offillin kuvaus on hienovaraista. Se ei silti tee aikuissotkujen vaikutuksista lapseen vähemmän kivuliaita. Lapsi on aina aikuisen päätösten uhri. Offillin kirjan tytär jakaa maailman, jossa on vanhempien sähiseviä kuiskausriitoja, kodin ilmapiirijännitteitä ja elämänpiirimuutoksia.

Syvien pohdintojen jaosto sysää minua miettimään, mitkä ovat suhteissa niitä taisteluja, jotka kannattaa sotia, ja minkälaisilta tuntuvat niiden jälkeen voitot, häviöt ja rauhanrakennus. Hieno kirja upeine loppusivuineen pureutuu niihin, ei pureksi puolestani vaan minulle jää möyhennettävää.

– –

Jenny Offill
Syvien pohdintojen jaosto
suomentanut Marianna Kurtto
Gummerus 2018
237 sivua.
Luin BookBeatin eKirjana.

Kirjan on lukenut ja siihen ihastunut ainakin Rakkaudesta kirjoihin.

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Romaani

Avainsanat:

6 kesäkuun, 2018 · 11:41 am

Lauri Järvilehto: Hauskan oppimisen vallankumous

Miten ihminen oppii parhaiten? Opetus- ja ohjaustyöläinen pähkäilee tätä päivittäin. Jokaihminen hyötyy moisen mietinnästä myös. Siispä tutkimaan Lauri Järvilehdon oppimisen flown esittelyä kirjassa Hauskan oppimisen vallankumous (PS-kustannus 2014).

Vallankumouksellista ei ole se, että oppijan sisäinen motivaatio, asenne, pätevyyden tunne ja kiinnostuksen herääminen ovat tärkeitä. Ei sekään ole käänteentekevän uutta tietoa, että leikinomaisuus ja pelillisyys virittävät innostuksen (oppijan iästä riippumatta) tai että välitön palaute auttaa näkemään osaamisen ja ponnistelemaan lisää.

Hauskan oppimisen vallankumous.jpg

”Aivot eivät ole kone – aivot ovat puutarha. Ne ovat puutarha, jossa ravitut kasvit kukoistavat ja laiminlyödyt kasvit kuihtuvat. Et ole vain sitä, mitä syöt. Olet myös, mitä ajattelet ja teet.”

Jollei vallankumous, ainakin opettajajohtoisen oppimisen vastainen mielenilmaus on se, että opettaja laskeutuu opettajanpöytänsä ja Power Point -diojensa äärestä tilaan, jonka hän on yhdessä oppijoiden kanssa tehnyt värikkääksi ja viihtyisäksi. Yhdessä oppijoiden kanssa hän selvittää, mitkä asiat kiinnostavat, ja niitä flipataan. Käänteinen oppiminen (flippaus) tarkoittaa sitä, että opettaja ohjaa ja opastaa tehtävissä  – ei syötä tietoa. Oppimista tapahtuu kaikkialla, esimerkiksi tietojaan oppija on hankkinut kotona ja vapaa-ajalla. Opettaja vapautuu oppimistilassa ohjaamaan omaan tahtiin eteneviä oppijoita, etenkin niitä oppijoita, jotka sitä eniten tarvitsevat.

 ”Oppiminen on tehokkainta silloin kun se on monikanavaista ja sosiaalista. Kun ihmiset kokoontuvat yhteen oppiakseen toisiltaan uusia asioita eri menetelmin. Kirjat, pelit, videot ja harjoitukset voivat vahvistaa oppimiskokemusta huomattavasti.”

Oppimisen flow on Järvilehdon kirjassa keskeistä. Kerrankin flow saa maanläheisen määrittelyn: se on tila ahdistuksen ja tylsistymisen välissä. Tila, jossa oppija on keskittynyt, saa selkeää palautetta ja sisäistää tehtävän tavoitteen sekä kokee tehtävän vaatimusten olevan balanssissa taitojensa kanssa.

Järvilehdon kirjassa on tasaisin välin tehtäviä, joista lukija saa kokemuksen ja konkretisoinnin käsitellyistä asioista. Esimerkiksi flow-testi on seuraavanlainen:

  1. Kännykkäsi tai muu laite hälyttää neljä kertaa päivässä.
  2. Kirjoita tekemisesi ja tunteesi, kun hälytys on pärähtänyt.
  3. Kuukauden kulutta tarkista, mitkä asiat saavat sinut flowhun.

Pitäisikö kokeilla? Järvilehdon kirjassa on paljon oppijalähtöisen toiminnan siemeniä, ja uskon niiden myös itävän. Kirja on kirjoitettu selkeästi, mikä on myös oppimisen kannalta oleellista. Hienoa, että kirjailija tekee niin kuin opettaa tai niin kuin tutkimuksista on opittu:

”Toisin sanoen tekstejä, joissa käytetiin vaikeita sanoja, pidettiin typerinä. Tekstejä, joissa käytettiin yksinkertaista kieltä, pidettiin älykkäinä.”

Oppimisen pelillisyyden lisäksi Järvilehto mainitsee tarinallisuuden, ja sitäkin hän toteuttaa tekstissään. Kirjan kieli on mielikuvia virittävää. Aivoja hän vertaa puutarhaan, jota pitää lannoittaa; viestintä vertautuu tanssiin, jossa menestytään samassa tahdissa (eli opettaja valitsee viestintätyylin oppijoihin mukauttaen).

Pitääkö oppimisen aina olla hauskaa? Kyse on siitä, mitä pidetään hauskana. Tietysti leikillisyys on sitä, usein myös pelillisyys ja virkistävä vaihtelu eri härpäkkein. Järvilehdon ohjeissa opiskelijalle on myös perinteisiä kaikuja: lukutekniikoiden harjoittelua ja muistiinpanojen tekemistä. Ei tavoitteen suunnassa ponnistelu tarkoita hauskuuden loppua. Joten palataan alkulähteille, eli sisäinen motivaatio tuo paloa ja oppimisen kokemus flowta – menetelmistä riippumatta, kun kiinnostus pysyy yllä. Epäonnistumisiakin saa sattua. Niistä oppii.

Kirjan ilmestymisestä on jo neljä vuotta. Onkin kiinnostavaa lukea, mitä Järvilehto ennustaa tapahtuvan viiden-kymmenen vuoden sisällä – kohtahan ollaan jo siinä viiden vuoden ennusteajassa. Mobiilioppiminen on jo tätä päivää, virtuaaliympäristöt lisääntyvät, on-line-yhteisöt ratkaisevat globaaleja ongelmatilanteita, some-verkostot jakavat tietojaan jne.

”Tässä on maailma, jossa tieto kulkee vapaasti ja oppiminen on elinikäistä toimintaa, jota kohtaan oppijat tuntevat intohimoa.”

Voi olla. Toivottavasti on. Ja miksi luin tämän kirjan? Se oli oppimistehtävä – ei aivan itseohjautuvasti flow-tilassa valittu vaan mahdollistettu.

– –

Lauri Järvilehto
Hauskan oppimisen vallankumous
PS-kustannus 2014
tietokirja
234 sivua.
Lainasin kirjastosta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Tietokirja

Avainsanat:

4 kesäkuun, 2018 · 7:10 am

Fred Vargas: Kalmankuoriaiset

– En tiedä. Jotenkin se liittyy hiilihappokupliin, jotka tanssivat päässäni. Ne kertoivat toisilleen yhtä ja toista, kuiskailivat keskenään. En silti saanut niistä irti minkäänlaista vastausta.
– Mitkä hiilihappokuplat?
– Aihioajatukset, jos haluat paremman ilmaisun. Se on kyllä ihan väärin sanottu. Minä uskon, että kyse on hiilihappokuplista. Ne tekevät töitä tai huvittelevat, en minäkään tiedä, kumpaa.

Äänessä on komisario Adamsberg Pariisista. Olen tottunut siihen, että Jean-Babtiste vaipuu sumuisin silmin mielen mereen ajatusten kirmaten kuin kalaparvi. Ei. Fred Vargasin dekkarisarjan yhdeksännessä osassa Kamankuoriaiset (Gummerus 2018) komisarion aivoissa kuplii jotain uutta: hiilihapot.

Olen Adamsberg-fani, eikä uusin osa mysteeridekkarisarjasta käännytä minua häntä vastaan. Komisarion luottomies Danglard sen sijaan äityy esimiestään uhmaamaan. Huomaan kyllä joitain maneereita Vargasin kerronnassa, mutta ihastun yhä kummallisuuksista ja tyrskin huomatessani veikeitä heittoja. Monesti ärsyynnyn dekkarisarjoihin, sillä usein ne vesittyvät edetessään, ja etenkin minua riepovat sarjamurhaajajahtaaminen ja rikosjuonen kytkeminen poliisin omaan elämään. Nyt ei ärsytä.

Kalmankuoriaiset

Miksei ärsytä? Nro 1

Suosittelen lukemaan sarjan järjestyksessä. Yksi houkutin on valloittavan omalaatuisen Adamsbergin lisäksi hänen alaisensa, jotka kieltämättä ovat äärimmäisiä ja tyypiteltyjä hahmoja. Silti jokaisessa on jonkinlainen koukku, joka kiinnittää heihin. Kummasti keskushenkilöissä liikahtaa joka osassa jotain yllätyksellistä. Siksi on palkitsevaa tutustua heihin osa osalta aina paremmin.

Miksei ärsytä? Nro 2

Adamsberg-dekkareissa leikitään sanoilla, sanonnoilla ja siteerauksilla. Välillä touhu menee tässä osassa aika överiksi, eikä nimikikkailu täysin vakuuta. Lisäksi kirjassa puhutaan paljon joutavalta tuntuvaa. Hätäisestä lukijasta voi jopa tuntua, ettei kirjassa päästä oikein asiaan. Kannattaa silti vain vaipua verbaaliin virtaan, kyllä se alkaa viedä mukanaan. Ja kaikelle höpinälle löytyy loppujen lopuksi tarkoitus. Myönnän: kirjassa on yhteensattumia. Antaa olla.

Miksei ärsytä? Nro 3

Yleensä yliluonnollisuudet sieppaavat minua, mutta Adamsbergin intuitioon luotan väkevästi, vaikka satunnaiset kohtaamiset, mielleyhtymät ja komisarion muistikirjan hajalauseet voivat tuntua asetelluilta. Vargas saa minut nauttimaan siitä, ettei kaikkeen ole reaalia selitystä. Intuitiolla ON sormensa pelissä.

Miksei ärsytä? Nro 4

Välillä pilkkaan Donna Leonin Brunetti-sarjaa aikuisten Viisikoksi, koska siinä syömisiä kuvataan tiuhaan. Kalmankuoriaisissa napsitaan aterioita tavan takaa. Ei ärsytä. Ateriointeihin liittyy aina kohtaamisia, usein henkilöiden luonteita valaisevia hetkiä.

Miksei ärsytä? Nro 5

Murhat Kalmankuoriaisissa ovat mielikuvituksellisia: hämähäkit ovat osallisia. Juoneen liittyy myös tyttöihin ja naisiin kohdistuvaa kamaluutta. Vargasin rikosselvitys on psykologista, ei sarjamurhaamisella tai kidutuksilla mässäilyä. Oleellista on inhimillinen uhrien ymmärtäminen. Admasberg kumppaneineen on palveluammatissa, jossa haetaan oikeutta uhreille. Tyypillistä on, että kaikille tarjotaan mahdollisuus säilyttää kasvonsa.

Miksei ärsytä? Nro 6

Joka Adamsberg-kirjassa on kokonaisuutta kuljettava iso tapausselvitys. Rinnalle mahtuu monenlaista. Niillä sulostutetaan, kuten Kalmankuoriaisissa mustarastasperheestä huolehtimisella tai alaisen probleeman vaivihkaisella selvittämisellä. Ei se ole söpöstelyä. Se on uskoa ihmisten kykyyn välittää, vaikka poliisin hommissa voisi perin juurin kovettua.

Miksei ärsytä? Nro 7

Tyypillistä Vargasin romaaneissa on ympätä juoneen nippelitietoja, keskiaikaista tai myyttistä. Minusta kirjoissa ei luennoida, vaan väritetään mustavalkoista rikos-ratkaisu-kaavaa. Tällä kertaa tulvii tietoa hämähäkeistä ja keskiajan erakkonaisista. Vargas on keskiaikaan perehtynyt arkeologi, joten miksei kirjailija omaa tietovarantoaan hyödyntäisi. Mielestäni seksuaalinen väkivalta on Kalmankuoriaisten pääaihe, ja aiheenkäsittelyyn liittyy yhteiskunnallisuutta, johon keskiaika kytkeytyy. Keskiajan erakkonaiset joutuivat raiskauksen jälkeen ahtaaseen eristysloukkuun, ja yhä edelleen raiskaus jää liian usein uhrin stigmaksi, eristää uhrin vähintään psyykkisesti. Eikä kirjan mukaan raiskaustapauksia saada Ranskassa selvitettyä kuin parin prosentin verran. Se on väärin, tilanteen on muututtava. Näin minä tulkitsen romaanin viestin.

Ei ärsytä yhtään

Helteisen kesäkuun alkupäivien viettäminen Adamsbergin hiilihappohuuruissa on ollut varsin virkistävää. Tämän jälkeen ärsytyskynnys on kaiken kaikkiaan madaltunut ja mielessä kuplii vapaasti monenlaisia ajatuksia. Sellaista on hyvä viihde.

– –

Fred Vargas
Kalmankuoriaiset
suomentanut Marja Luoma
Gummerus 2018
dekkari
464 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Juttujani Vargasiin liityen: tässä.

8 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: ,

3 kesäkuun, 2018 · 4:55 pm

Naistenviikkohaaste 2018

Naistenviikko saapuu taas heinäkuussa ja sen myötä neljännen kerran haaste kirjabloggaajille. Naisnäkökulmasta on tarkoitus lukea ja kirjoittaa.

naistenviikko 2018

Haaste kaikessa väljyydessään:

– Lue naisten kirjoittamaa kirjallisuutta.
– Voit kirjoittaa havaintojasi naiskuvista.
– Voit valita luettavaksi/postattavaksi kirjallisuutta, jonka on kirjoittanut viikon nimipäiväjuhlittu.
– Voit postata kirjallisuudesta, jonka henkilöissä on viikon nimipäiväsankarittaria.
– Voit valita naisviikkotulokulmasi mielesi mukaan.

Postaa naistenviikon aikana 18. – 24.7.2018.
HUOMAA: Linkitä juttusi naistenviikon alun linkkien keruun postaukseen.

Viikon naisnimet ovat:
18. heinäkuuta – Riikka
19. heinäkuuta – Sari, Saara, Sara, Sarita, Salli, Salla
20. heinäkuuta – Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta
21. heinäkuuta – Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna
22. heinäkuuta – Leena, Matleena, Leeni, Lenita
23. heinäkuuta – Olga, Oili
24. heinäkuuta – Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja.

Voit ilmoittautua tämän haasteen kommentissa tai tulla mukaan naistenviikon aikana ja linkittää silloin juttusi NAISTEENVIIKON ALOITUSPÄIVÄNÄ JULKAISEMAANI LINKKIEN KERUUPOSTAUKSEEN.

Teen koonnin, jonka julkaisen 25.7.2018. Tässä koonnit 2015, 2016 ja 2017.

Naistenviikkoillaan!

51 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus