Klassikkotuunaushaasteeseeni natsaa mainiosti L. M. Montgomeryn Runotyttö-sarjan jatko-osa Emilia Kent (WSOY 2018). Kanadalaisen satujen saaren maisemiin johdattelevat Vilja-Tuuli Huotarinen ja Satu Koskimies. Kaksi täkäläistä nykypäivän runotyttöä tavoittaa merkillisen uskottavasti yli sadanvuodentakaisen tyttökirjamaailman.
Emilia Kent on tyttökirja aikuisille. Tarkoitan sitä, että kirja tyydyttää aikuisiksi kasvaneiden Emilia Starr -ihailijoiden uteliaisuuden tietää, mitä kirjailijahaaveille ja tosirakkaudelle kävikään. Hyvin kävi. Sen paljastan alkuunsa. Joitain kertoja mielessä ailahtaa, miksi kaikki tämä, vaan painan ihmettelyni pimentoon, sillä huomaan nautiskelevani.
”Mutta sisimmässään Emilia tunsi, että kirjallisuuden perimmäinen tehtävä oli vielä jokin muu.
Mikä se oli?
Jokainen kirja tarjosi oman vastauksensa.”
Vaikken muista Runotyttö-kirjojen yksityiskohtia, muistan lukutunnelman vuosikymmenten takaa. Ahmin sarjan esiteininä kesäisessä pihakeinussa kiikkuen, ja eläydyin Emilian kirjoittamishaaveisiin ja ihastuksiin, rohkeisiin kihlautumisiin ja eroihin ja tosirakkauden tunnustuksiin. Luin Emilia Kentiä samassa pihakeinussa, joka tuuditti minut antautumaan tekstille tyttöaikojen tapaan. Aikamoinen temppu! Kirja osuu siis isojen tyttöjen nostalgiakaipuuseen – ainakin tämän yli-ikäisen likan.
Emilia Kent tavoittaa ajankuvan ja päähenkilön persoonan. Ote kunnioittaa lähtökohtaa, mutta särmäisee sitä sopivasti. Romaanissa ei revitellä, ei kuvata seksiä eikä arkipäivän raadollisuuksia, mutta on muitakin tapoja modistaa.
Vaikka mielestäni Emilian ja Teddyn liitto vaikuttaa kummallisen etäiseltä, pidän siitä, miten kirjailijan ja kuvataiteilijan parisuhteessa annetaan toisille tilaa. Pariskunnan taiteilijuus on tasa-arvoista, mutta sivalluksia sattuu siihen suuntaan, että Emilia kökkii keittiössä sillä välin, kun siippa viihtyy kylillä. Perinteinen passaaja ja paapoja ei Emilia vaimona silti ole. Keskinäinen puhumattomuus näyttäytyy suhteen riskinä, sillä äänettömät toiveet ja salaisuudet antavat ainesta epäluuloille.
Tärkeitä ovat Emilian kirjailijuuteen liittyvät pohdinnat ja tuntemukset. Paineet toiselle romaanille ovat kovat, ja tekstintuoton jumittuminen välittyy elävästi. Eikä kirjassa vältytä uran ja perheen yhdistämiseen liittyvien tunteiden ristiriitaisuuksilta.
Romantiikkaa on riittävästi, ystävyyttä arvostetaan ja sukulaisuussuhteita vaalitaan. Kirpakasti säväyttää, miten suhde Emilian entiseen kihlattuun ratkotaan. Olen aina tuntenut vetoa tuohon hitusen paheelliseen ja onnettomasti rakastuneeseen maailmanmatkaajaan.
Jätän parhaimman asian juttuni loppuun. Emilia Kentin kerronta ja kieli nousevat kirkkaasti keskivertoproosaa korkeammalle. Tietysti tyylilajiin sisältyy söpöstelyä, mutta sen rinnalla kukoistavat kekseliäät mieliala- ja ympäristökuvaukset. Niissä runollisuus tihkuu hallitusti. Pidän myös joustavasta hyppelystä minä- ja hän-kerronnan välillä. Joten Emilia Kent sulostuttaa suveani tarinana ja tekstinä.
– –
Vilja-Tuulia Huotarinen & Satu Koskimies
Emilia Kent – Runotytön tarina jatkuu
WSOY 2018
fanifiktio
308 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.
Muita lukijoita: Lumiomena pitää Emilian uutta tulemista mainiona, ja Kirsin kirjanurkka selättää alkukakistelun.
Klassikkotuunaushaasteeni on käynnissä pitkälle syksyyn. Tässä siitä lisää.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Tämä on ihan pakko lukea jossain vaiheessa 🙂 Kaikista tyttökirjahahmoista on Emilia ollut aina se, joka sydämessäni on väräyttänyt jotain erityistä säiettä.
Suosittelen, Minna! Mielenkiintoista on se, että monet ovat tyttönä valinneet Annan tai Emilian. Minä en muista kiikkuneeni heidän välillään. Ehkä Emilia oli särmikkäämpi ja hitusen enemmän mieleen.
Muuten hauska yhteensattuma: ajattelin juuri käydä kurkkaamassa blogiisi – omani kilahti, ja sieltä löytyi kommenttisi.
Sain Pieni Runotyttö-kirjan palkintona kansakoulun neljännellä luokalla (Raittiuskilpakirjoitukset!). Ihastuin ja kirjan innoittamana kirjoitin tarinoita ja runoja, joita julkaistiin Helsingin Sanomien Nuorten Postissa.
Olen nimenomaan ensimmäisen Runotyttö-kirjan ihailija. Ehkä sen vuoksi en jaksa kritiikittä ihastua nyt ilmestyneeseen ”jatko-osaan”. Kieli on varsinkin luontokuvauksissa kaunista, mutta Emilia ei tunnu aikuiselta eikä Teddyn ja hänen avioliittonsa kuvaus toimi. ”Kaikkien” aiemmissa kirjoissa esiintyneiden henkilöiden ja tapahtumien mukaanotto tekee kerronnasta pinnallista.
Edellisestä huolimatta: kiitän kirjasta. Luin sen mielelläni ja viehätyin siitä, että sain sukeltaa muistojeni Uuteen Kuuhun.
Oi, sinulla onkin vaikuttava Runotyttö-historia! Minustakin avioliitto oli kuvattu etäiseksi, mutta muuten kirja vetosi mainiosti.
Paluuviite: Etkot – Turun kirjamessut 2018 | Tuijata. Kulttuuripohdintoja