Juho Nieminen: Lainatut kumisaappaat lonksuvat jalassa

Mikä sen passelimpaa kuin heinäkuun käynnistykseksi lukea kesämökkirunoutta. Sellaiseksi Juho Nieminen alaotsikoi kokoelmansa Lainatut kumisaappaat lonksuvat jalassa (Monrepoo 2014).

Oikeastaan alaotsikko kuuluu kokonaisuudessaan seuraavasti: Kesämökkirunoutta ja valaistumisen luonnoksia 2001 – 2012. Kyseessä on siis jonkin sortin koonti runoilijan tuotannosta. Joukossa onkin runoja aiemmin ilmestyneistä kokoelmista tai kursiivilla kirjattuja huomioita. Muuten kokoelma jakautuu viiteen osastoon, joilla on omat teemansa. Jokainen osasto kuorrutetaan kuuluisuuksilta lainatuin säkein.

Kokoelmassa on tiettyä sekavuutta mutta silti oma selkeä linjansa. Koska siinä on koostetun tuntua, se saa minun puolestani sisältää heilahtelua puolelta toiselle. Viimeisen osan filosofointi menee minulta pitkälti ohi, mutta muuten löydän kirjasta nautittavia säkeitä sieltä täältä. Selitän tarkemmin syyn juttuni lopussa. Mutta nyt siihen kesämökkirunoiluun.

Niemisen sanonta on suoraa. Usein se kääntää katseensa proosan puoleen, niin suoraa sanonta on. Joukossa on suorasanaisia runokertomuksia ja hieman sadulta lainattua rakennetta. Selkeästi runokieli välttää erikoisimmat kommervenkit.

Polttopuiden etsijät /
palaavat metsän rajasta. /
Kuivat oksat räsähtävät polvea vasten. /

Makkara kierii hiekassa.

Edellinen sitaatti on sikermästä ”Juhannuskuvia (2004)”. Siis noin suoraa ja ilmeistä. Miksipä ei. On runoissa myös havainnoista laajenevia kuvia, kielimaalailua ja yllätysverbalisointeja, esimerkiksi rakkaudesta rustailussa kosketuksen tai koskettamattomuuden tunnetiloihin vieviä. Tässä esimerkkinä loppuosa ”Sanat”-runosta:

– –
En kaipaa kirjoilta mitään,/
minkä saan lukea silmistäsi./

Kirjaimet vain varisevat /
murusina lattialle, /
lauseet leivän kovat reunat. /
Puhekuplat kuin tyhjät pullot /
kilisten kärrätään markettiin. /

En tahdo sanoa sitä, /
minkä voin koskettaa.

Lopputulemani on se, että kokoelma toteuttaa mainiosti alaotsikonsa tuottamia odotuksia. Työvuoden pehmentänyt pää kaipaa hengenravintoa, joka tarjoaa pienin ponnisteluin oivalluksia, havaintojen jakamista, helpohkoa aivopähkinäpurtavaa ja kielenkäytön mahdollisuuksien vilauttamista. Tavallaan voi luonnehtia kirjaa käyttörunoudeksi. Kirjaksi, josta voi silloin tällöin lukaista pätkän sieltä täältä aurinkoisessa riippukeinussa tai kesäsaderopinan rytmissä.

Pidän siitä, että Niemisen runonäkemys on kaukana tosikkomaisesta, eikä kokonaisuus ole silti silkkaa höttöistä havainnehöpinää. Harmillisesti kansi vie mietteet lastenkirjaan. Runoissa silloin tällöin ailahtava naivius kuuluu asiaan, mutta kansi johdattelee silti mielstäni harhaan.

20180701_085447.jpg

Ja sitten lupaamani syyselitys. Huomaan jakavani Niemisen runonäkemyksen, siis mutkattomasti saavutettavan runouden olemassaolon oikeutuksen muunlaisen ohella. (Samoin periaattein olen kirjoittanut kaksi selkorunokokoelmaa: tämän ja tuon.) Runokirjansa loppusanoissa Nieminen kirjoittaa siitä, miten usein aikamme vaatimusten mukaisten ”runojen lukeminen tuntuu työltä, vaikka sen sietäisi olla hermolomaa”. Nieminen ajaa takaa sitä, että monenlaista runoutta tarvitaan, sellaistakin, ”joissa toissijaista on kielen uudistaminen ja taiteellinen korkealentoisuus”. Eli runot saavat rentoilla sekä nojata oivallukseen ja havaintoon. ”Hyvän runouden mitta ei ole suuruus. Se sallii itselleen heikkouden ja epätäydellisyyden.” Se sallittakoon. Sellainenkin runous sisältää hengenravintoa, jota myös kesälömalla kaipaa. Siispä tiivistäen #runosunnuntain juttuni lainaan Niemiseltä kokonaisen runon:

Mystikon hourailuja
 
Runo osaa harvoin opettaa /
uutta, mutta vahingossa se /
antaa muistoillemme muodon. /
 
Riittää /
kun luet runoistani ne, /
jotka olet itse kirjoittanut./
 
 
 
On suurempaa /
tavoittaa kuin saavuttaa.

– –

Juho Nieminen
Lainatut kumisaappaat lonksuvat jalassa. Kesämökkirunoutta
kuvitus Sanni Seppä
Monrepoo 2014
runoja
144 sivua.
Sain kirjan yllätyksenä runoilijalta toukokuussa 2017 istuessani samassa pöydässä Olet täyttänyt ruumiini tulella -runoantologian julkkareissa – siis silkkaa sattumaa, en tunne Niemistä.

Muita lukijoita mm. Maailman ääreen ja Kirjasähkökäyrä.

P.S. Avitan mobiililukijoita lykkämällä runorivien perään kenoviivan: hahmottuu runorivitys, joka voi kapella näytöllä rikkoutua.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

4 responses to “Juho Nieminen: Lainatut kumisaappaat lonksuvat jalassa

  1. riitta k

    Minulla oli viime kesänä joku Niemisen kokoelma lainassa, mutta en ehtinyt lukea. Kyllä, monenlaista runoutta tarvitaan, erilaisiin tarpeisiin. Rentouttavaa lomaa Tuija.

    • Riitta, kiitos lomatoivotuksesta! Juuri niin se on, että kieltä, ilmaisua ja teemoja uudistavaa runoutta ilman muuta tarvitaan siinä kuin pelkistettyä, suoraa, tiivistä ja helppotajuistakin. Runon kuitenkin joka lukija lukee ja tulkitsee tavallaan sekä löytää merkitykset – ihan niin kuin Nieminen kuvaa runossa, joka on juttuni lopussa.

  2. raamatunarr

    Olen samaa mieltä, että runot ovat ”hermolomaa”. 🙂 Tykkäsin varsinkin siitä ”Sanat” loppuosasta ja ajattelin, että miten kaunista voi olla koko se runo. Kiitos Tuija ja hyvää kesää!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s