Miten ihminen oppii parhaiten? Opetus- ja ohjaustyöläinen pähkäilee tätä päivittäin. Jokaihminen hyötyy moisen mietinnästä myös. Siispä tutkimaan Lauri Järvilehdon oppimisen flown esittelyä kirjassa Hauskan oppimisen vallankumous (PS-kustannus 2014).
Vallankumouksellista ei ole se, että oppijan sisäinen motivaatio, asenne, pätevyyden tunne ja kiinnostuksen herääminen ovat tärkeitä. Ei sekään ole käänteentekevän uutta tietoa, että leikinomaisuus ja pelillisyys virittävät innostuksen (oppijan iästä riippumatta) tai että välitön palaute auttaa näkemään osaamisen ja ponnistelemaan lisää.
”Aivot eivät ole kone – aivot ovat puutarha. Ne ovat puutarha, jossa ravitut kasvit kukoistavat ja laiminlyödyt kasvit kuihtuvat. Et ole vain sitä, mitä syöt. Olet myös, mitä ajattelet ja teet.”
Jollei vallankumous, ainakin opettajajohtoisen oppimisen vastainen mielenilmaus on se, että opettaja laskeutuu opettajanpöytänsä ja Power Point -diojensa äärestä tilaan, jonka hän on yhdessä oppijoiden kanssa tehnyt värikkääksi ja viihtyisäksi. Yhdessä oppijoiden kanssa hän selvittää, mitkä asiat kiinnostavat, ja niitä flipataan. Käänteinen oppiminen (flippaus) tarkoittaa sitä, että opettaja ohjaa ja opastaa tehtävissä – ei syötä tietoa. Oppimista tapahtuu kaikkialla, esimerkiksi tietojaan oppija on hankkinut kotona ja vapaa-ajalla. Opettaja vapautuu oppimistilassa ohjaamaan omaan tahtiin eteneviä oppijoita, etenkin niitä oppijoita, jotka sitä eniten tarvitsevat.
”Oppiminen on tehokkainta silloin kun se on monikanavaista ja sosiaalista. Kun ihmiset kokoontuvat yhteen oppiakseen toisiltaan uusia asioita eri menetelmin. Kirjat, pelit, videot ja harjoitukset voivat vahvistaa oppimiskokemusta huomattavasti.”
Oppimisen flow on Järvilehdon kirjassa keskeistä. Kerrankin flow saa maanläheisen määrittelyn: se on tila ahdistuksen ja tylsistymisen välissä. Tila, jossa oppija on keskittynyt, saa selkeää palautetta ja sisäistää tehtävän tavoitteen sekä kokee tehtävän vaatimusten olevan balanssissa taitojensa kanssa.
Järvilehdon kirjassa on tasaisin välin tehtäviä, joista lukija saa kokemuksen ja konkretisoinnin käsitellyistä asioista. Esimerkiksi flow-testi on seuraavanlainen:
- Kännykkäsi tai muu laite hälyttää neljä kertaa päivässä.
- Kirjoita tekemisesi ja tunteesi, kun hälytys on pärähtänyt.
- Kuukauden kulutta tarkista, mitkä asiat saavat sinut flowhun.
Pitäisikö kokeilla? Järvilehdon kirjassa on paljon oppijalähtöisen toiminnan siemeniä, ja uskon niiden myös itävän. Kirja on kirjoitettu selkeästi, mikä on myös oppimisen kannalta oleellista. Hienoa, että kirjailija tekee niin kuin opettaa tai niin kuin tutkimuksista on opittu:
”Toisin sanoen tekstejä, joissa käytetiin vaikeita sanoja, pidettiin typerinä. Tekstejä, joissa käytettiin yksinkertaista kieltä, pidettiin älykkäinä.”
Oppimisen pelillisyyden lisäksi Järvilehto mainitsee tarinallisuuden, ja sitäkin hän toteuttaa tekstissään. Kirjan kieli on mielikuvia virittävää. Aivoja hän vertaa puutarhaan, jota pitää lannoittaa; viestintä vertautuu tanssiin, jossa menestytään samassa tahdissa (eli opettaja valitsee viestintätyylin oppijoihin mukauttaen).
Pitääkö oppimisen aina olla hauskaa? Kyse on siitä, mitä pidetään hauskana. Tietysti leikillisyys on sitä, usein myös pelillisyys ja virkistävä vaihtelu eri härpäkkein. Järvilehdon ohjeissa opiskelijalle on myös perinteisiä kaikuja: lukutekniikoiden harjoittelua ja muistiinpanojen tekemistä. Ei tavoitteen suunnassa ponnistelu tarkoita hauskuuden loppua. Joten palataan alkulähteille, eli sisäinen motivaatio tuo paloa ja oppimisen kokemus flowta – menetelmistä riippumatta, kun kiinnostus pysyy yllä. Epäonnistumisiakin saa sattua. Niistä oppii.
Kirjan ilmestymisestä on jo neljä vuotta. Onkin kiinnostavaa lukea, mitä Järvilehto ennustaa tapahtuvan viiden-kymmenen vuoden sisällä – kohtahan ollaan jo siinä viiden vuoden ennusteajassa. Mobiilioppiminen on jo tätä päivää, virtuaaliympäristöt lisääntyvät, on-line-yhteisöt ratkaisevat globaaleja ongelmatilanteita, some-verkostot jakavat tietojaan jne.
”Tässä on maailma, jossa tieto kulkee vapaasti ja oppiminen on elinikäistä toimintaa, jota kohtaan oppijat tuntevat intohimoa.”
Voi olla. Toivottavasti on. Ja miksi luin tämän kirjan? Se oli oppimistehtävä – ei aivan itseohjautuvasti flow-tilassa valittu vaan mahdollistettu.
– –
Lauri Järvilehto
Hauskan oppimisen vallankumous
PS-kustannus 2014
tietokirja
234 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Toi oli hyvä: oppiminen on kuin tanssi.
Tai tämä: aivot kuin puutarha.
Kiitos kirjan esittelystä. Mielenkiintoinen kirja. Tuija, ihan tuli vähän ikävä (ihan vähän!) työelämään kuin luin tätä. Englanninopettajana niin allekirjoitan tuon, että on tärkeää, että opettajalla on mahdollisuus ohjata omaan tahtiin eteneviä oppijoita, koska ainakin englantia opitaan niin paljon koulun ulkopuolella.
Kyllä flippaamisessa on paljon oppimista tukevaa! Ohjauksellisuus on minusta oleellista, sillä kokemukseni mukaan monien oppijoiden on vaikea tunnistaa osaamistaa. Siihen tarvitaan osoittaja eli opettaja-ohjaaja.
Allekirjoitan tuon puutarhan 🙂 Oppiminen on kokonaisvaltaista, kaikkialla tapahtuvaa ja joka iässä tapahtuvaa puuhaa ja puuhastellessa samalla opitaan vertaa tehtävien tekeminen. Toisinaan tarvitaan virikkeitä mm. pelejä, videoita, mutta toisinaan ne ovat liikaa. Pelillisyydestä on myös tutkittua tietoa, että siinä opitaan vain se peli. Onneksi oppimispeleihin on liitetty myös mm. äänteitä, jolloin peli muuttuu oppimisvälineeksi, eikä vain peliksi. Tämä aihe on mielenkiintoinen ja aiheesta tehdyt kirjat vanhenevat nopeasti, yhtä nopeasti vanhenevat pelit ja laitteet.
Mai, niin totta on tuo, että tiedon ja tekniikan muutosvauhti on nopea. Oppimisessa on jotain pysyvää: se muuttaa ajattelua. Eli pään puutarhanhoito jatkuu tavalla tai toisella.