Lassi Hyvärinen: Tuuli ja kissa

Selailtuani kevään uutuuskirjaluetteloita kiinnostuin Lassi Hyvärisen runokokoelmasta Tuuli ja kissa (Poesia 2018). Kirjaa kuvailtiin vakavanhauskaksi, oudoksi epätarinaksi. Tästä on otettava selvää.

Tuuli ja kissa vie minut runojen lukemisen oleellisen äärelle: yritänkö ottaa siitä selvää, vaivaanko päätäni vai annanko värssyjen, sana-asetelmien vain viedä? Ollako lukijana melankolinen, ajatuksineen yksinäinen ”minä” vai ”kissa”, jolle on vaistonvaraisesti kaikki mahdollista ja joka samalla huokuu selittämätöntä uhkaa?

– –
Mutta minä ajattelen ja ajattelen.
Kissa peittää korvat tassuillaan
ja on jo juosta tietä pitkin pölypilven luo.
– –

Edellä ihmettelemäni on yksi tapa lukea Hyvärisen kirjaa, ei todellakaan ainoa. Kokoelman voi lukea jossain määrin juonellisena, ja siinä on toistuvia henkilöitä kuten ”minä”, kissa, tuuli, nainen sipulinvarsihameessaan, mehiläistarhuri, ilves, hanhet, orava, yöhevoset. Jatkuvasti tapahtuu odottamatonta, absurdia satumaisuutta arkiseen kytkettynä.

Kihlemöin tekstiä. Tuntuu kuin lyhyehköjen runojen joka sana olisi ladattu merkityksiä täyteen. Nainen sipulinvarsihameessaan? Jossain vaiheessa runon puhujan keittiön lattialla näkyy tuoreita sipulinvarsia – mikä on tämä suhde? Mehiläistarhuri? Tiedämme, että aikaamme kuuluu mystinen mehiläisten katoaminen – mahdollisuus kadota iäksi, ihmisen aikaansaamaa tuhoa. Tuuli? Ja kun tuuli käy ylitsemme… Kissa?

Kissa lyö päänsä ja saa jonkin erikoiskyvyn.
En kerro siitä, koska kissa ei ole enää kissa
vaan kuin kissoista koostuva haitari.

Maan alla on kylliksi hiekkaa räjäyttämään tajuntani.
Yritin sanoa: kissa ei ole kissa,
mutta ei minusta ollut tuohon korkeaan toimeen.

Kissuus kiehtoo. Feminiinisyys usein yhdistetään kissahahmoon: sensuelli, pehmeä, raukea, omapäinen, äkkiliikkeillään yllättävä, uhrillaan leikkivä saalistaja. Naista voidaan kutsua kisuksi, mirriksikin – tosin myös hanheksi, ja niitäkin kirjassa on. Ja mitkä ovatkaan some-suosion kärjessä – kissavideot. Hyvärisen ”kissassa” on tätä kaikkea, myös hilpeyttä ja ilkikurisuutta, lisäksi ainakin Bulgakovin ilveilevää Begmontia ja lopunajan venkoilijaa.

Tuuli avaa ikkunan.
Koko kylä herää kauhujen yöhön
suhteessa unen suloisuuteen.

Kissan pyytämä jänis aikoo karata
mutta ankara käpälä painaa sen tyynyyn.
Rakastan sinua pupuseni, kissa sanoo
ja tuijottaa oudosti jänistä, joka esittää nukkuvaa.

Kylmäävää eikö? Suloisuutta julmuudessa tai toisinpäin. Haluan siis runoista irti ajatuksia, joten kaivan runojen kissanhiekasta teemoja, ehkä sanomaa. Näen siellä sotaa, yksilöiden välistä ja yleistä uhkaa, koko sivilisaatiota uhkaavaa. Näen myös historiakytkennät ja ajattomuuden. Tai oikeastaan entinen on läsnä ja vaikuttaa: kissa vetää perässään viikinkilaivaa, keisari Augustus vain nukkuu kellarissa, ikuisen Rooman vaikutus yhä on: ”Minne menekin, näen jonoja / Kaikki jonot vievät Roomaan.” (Tuo kirjan viimeinen säe säväyttää ihan henkilökohtaisista, konkreettisista syistä, koska lähiaikoina Rooma-matkalta palanneena muistelen kauhulla ruuhkia ja jonoja.)

Luen Hyvärisen runoista ennen kaikkea fabulaa, jossa on huimaa leikkiä sanoilla ja mielikuvilla. Ihastelen runojen säe- tai sanapareja, vapautta keksiä yhdistelmiä ja mielleyhtymiä. Kieli on todellista, lauseet suoria – ja silti kaikki on väärää, outoa. Oikein. Hurahdan runojen käsittämättömään vapauteen. Liitelen mukana tukevaa maankamaraa vailla kuin Chagallin maalauksen pukki tässä värikkäässä, leijuvassa kokoelmassa. Välillä jään vain tunnelmoimaan huokuvasta uhasta huolimatta (tunnen polttavan laavan rikinhajun, tiedän junan vievän hahmottomaan teollisuuskaupunkiin tai sodan tai ydinlaskeuman olevan lähellä):

Tuuli ja kissa katsovat tähtiä ullakolla.
Tiellä vaeltaa öistä karjaa.
Metsässä kuusikon tilalla
erottuu hevoslauman siluetti.

Syvemmällä metsässä, melkein suossa
jähmettyy hidas laavavirta,
jossa kissa lapsena uitti pientä purtta.

Olen noin kuukauden lukenut kokoelmaa, pitänyt taukoja, pitkiäkin. Sillä välin Tuuli ja kissa on nimetty Tanssiva karhu -palkintoehdokkaaksi – siinä kuin Varisto ja Maailma tuulenkaatama (ja kolme muuta). Runoutta tulee palkita, nostaa ja mediarummuttaa, mutta vaikeaa on yksi kokoelma korottaa toisen yli. En kadehdi valintaraadin hommaa. Hirveä tehtävä. Olkoon tämänkin kisan merkitys siinä, että kirjallisuus, jopa runous, ylittää mediajulkisuuskynnyksen.

– –

Lassi Hyvärinen
Tuuli ja kissa
Poesia 2018
runoja
81 sivua.
Ostin kirjan.