Hei, Suomen satavuotisjuhla meni jo! Hakeutuuko Jukka Viikilän pienproosateos Suomalainen vuosi (Otava 2018) sen jälkilämpöön? Onko Viikilän kirja sittenkään leimallisesti tai pelkästään suomalaisuuden tai kotomaamme vuodenaikojen asialla? Kyseenalaistan, mutta aloitan silti Suomi-kiteytyksellä:
”Ennen juotiin saunakahvit. Tavassa yhdistyi suomalaisuuden tärkeimmät ainekset. Sauna, joka on rakennettu ympäröivistä puista, ja kahvi, joka on tuotu kauempaa kuin mihin mielikuvitus kantaa.”
Tämä on ”Kahvi”-nimisen jutun lopetus. Sitaatti mielestäni kuvaa kirjan tyyliä. Jutut ovat pituudeltaan noin sivun mittaisia ja ne usein päättyvät aforistisiin ajatelmiin. Tämä kyseinen lopetus on mainio: sen lukee moneen kertaan ja joka kerta huvittaa tai melkein liikuttaa.
Viikilän kirjassa on kirjavia sivalluksia elämänmenosta. Runoilijuus heijastelee tekstien takana. Tiiviys tuo mukanaan selkeän asianakutuksen lisäksi monitulkintaisuutta. Kuten sanoin, juttujen lopetus sisältää usein yli aiheen astuvan kiteytyksen – tai yllätyskäänteen. Lainaan tähän todisteeksi yhden k o k o n a i s e n jutun kokoelmasta.
OHEISTYÖ
Parhaat hankkeet syntyvät oheistyönä. Liika keskittyminen, liika valmistautuminen ja ajan varaaminen pilaa työn kuin työn. Siksi on hyvä olla päätyö, joka on otettu ainoastaan arvokkaita oheistöitä silmällä pitäen. Päätöiden ei pidäkään valmistua. Ne uhrataan aina, jotta pienimmät ja tärkeimmät askareet tulisivat tehtyä.
Aprikoin monesti lukurupeaman aikana, onkohan kirja Viikilän oheistyö – siinä perinteisessä merkityksessä. Piikkini tylsistyttää se, että kirjan kertoja antaa jutussaan oheistyölle arvokkaan merkityksen. No, joka tapauksessa osa kirjan jutuista menee minulta ohi, osaa tavaan tarkasti.
En pääse oikein sen yli, etten osaa asemoida, miksi kaikki tämä. Hieman hiertääkin ikuinen suomalaisuusriivaus määritellä ja vatvoa itseään ja olevaisuuttaan maailmankaikkeudessa. Mutta se taitaa ollakin tietoinen kirjan harhautus: ei suomalaisuus ole kirjassa sittenkään niin oleellista. Yleinen ihmiselo on.
Kummasti verrokiksi muodon puolesta mieleeni putkahtaa Petri Tammisen Suomen historia. Tamminen haastatteli satoja suomalaisia ja koosti pienproosajutuista arkikokemushistoriikin sadasta itsenäisyysvuodesta. Tammisen tarinoissa on aforismihetkensä, ja monet jutuista nousevat aihettaan isommiksi. Sitä samaa on joissain Suomalaisen vuoden jutuissa. Viikilä ei Tammisen tapaan ole ilmeisesti haastatellut kanssaihmisiä, vaan tarinat taitavat kummuta havainnoista ja kokemuksista muuten vain. Ja vaikka Viikilä jakaa kirjansa vuodenaikoihin, suuri osa jutuista voisi sopia mihin vuodenaikaan tahansa.
Suomalainen vuosi on minulle epätasainen lukukokemus. Olisi pitänyt totella ystävää, joka suositteli lukemaan kirjan pienissä osissa. Silloin juttuhelmet saavat tilaa hohtaa eivätkä huku tarinoinnin nauhaan. Tuosta huolimatta mieluusti palaan uudelleen hienoihin kirjan osiin kuten juttuihin ”Hyttyset”, ”Hukkuminen”, ”Metsässä”, Voimien loppu”, ”Ruska” – no, kyllähän näitä sykähdyttäviä sittenkin riittää.
– –
Jukka Viikilä
Suomalainen vuosi
Otava 2018
lyhytproosaa
219 sivua.
Lainasin kirjan ystävältä.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 