Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran

”Minulle sanottiin: Sinulla on syöpä ja sinä kuolet. Ja minä halusin kamppailla kuolemaa vastaan sen sijaan että olisin puristanut viimeiset mehut elämästä. Miksi minä tämän tien valitsin, sitä en oikein ymmärrä. Mutta valitsisin sen uudelleen, jos valita pitäisi, sen minä tiedän. Huomaan pelkääväni kuolemaa enemmän kuin sitä, että eläisin kunnon elämää. Sellainen minä kai olen ollut aina.”

Tässä yksi ydinkohdista Golnaz Hashemzadeh Bonden romaanissa Olimme kerran (Otava 2018). Toinen tulee tässä:

Ajattelen usein pakoamme. Mietin, oliko se oikein. Oikein vai väärin. On niin vaikea sanoa, mikä on oikein ja mikä väärin, kun vuodet ovat kuluneet ja kaikki on muuttunut sumuiseksi ja sekavaksi. Joskus ihmettelen, ovatko oikea ja väärä vastakohtia vai vain kaksi eri tapaa ilmaista sama asia.

Paolla minäkertoja Nahdi viittaa siihen, että hän miehensä ja lapsensa kanssa pakeni Iranin islamilaista vallankumousta Ruotsiin. Sen ohella sitaatissa pohdittu oikea vai väärä konkretisoittuu Nahidin tavassa ilmaista itseään. Se on usein tylyä ja hyökkäävää  – ilmeisen väärää tapaa ilmaista pelkoa, yksinäisyyttä, hylätyksi tulemista mutta minäkertojasta kullakin hetkellä ainoaa oikeaa suhteessa omiin kokemuksiin ja tunteisiin. Hyökkäykset ja torjunnat saa kokea niin tytär kuin hoitohenkilökunta. Ei se ole muita kohtaan oikein, mutta miten itse käyttäytyisin, jos tietäisin kuolevani?

”En minä ollut tällaista kuvitellut. En ollut odottanut elämältä tällaista. Tätä pitkittyvää kuoleman odotusta.”

Eikä siinä kaikki. Tavoistani poiketen alan pidäkkeettömästi suoltaa juonipaljastuksia. Eli stop tykkänään, jos haluat suojella itseäsi kirjan tapahtumilta. Romaanissa minäkertoja kuvaa juuriaan Iranissa, perhettään, rakastumista Masoodiin, osallistumista islamistisen vallankaappauksen vastarintaan, pikkusiskon kuolemaa ja pakolaisuutta Ruotsissa. Karvasta on lukea kuvauksia isosiskon ja kertojan omasta perheväkivallasta, niihin liittyvistä syyllisyyden tunteista. Syyllisyyttä kertoja kantaa monesta muustakin seikasta, mikä syö sisuksia ja tulee ulos räyhäkkyytenä.

Kerronta nakuttaa terävänä. Lähtökohtien ja elämän kiertokulun tunnot selviävät osana kertojan elämänpitkittämiskamppailua. Hienoja vertauskuvia löytyy hiekasta ja juurakoista. Käsien välistä valuvaan muistojen hiekkaan on vaikea juuria juurruttaa, kun taas Nahidin jälkeläisten on mahdollista päästä kiinni ruotsalaiseen kallioperään. Elämästä luopumisen tuskaa lievittää se, että kuin korvaukseksi kaikesta kärsimyksistä Nahdin tytär synnyttää tyttären. Elämä jatkuu. Vimmaiset tunnevaihtelut välittyvät kirjasta, ja pidän oikeana ratkaisuna tiivistä ilmaisua, vellomisen välttelyä.

Olimme kerran osoittautuu ajatuksia herättäväksi maahanmuuttajatarinaksi, toisen ruotsalaisen maahanmuuttajaromaanin rinnalle. Johannes Anyurun He hukkuvat äitiensä kyyneliin on monitasoinen lukukokemus. Se hätkähdyttää kirjan henkilöiden kokemuksin ja vie järisyttävästi dystopiaan, kun taas Olimme kerran -romaanin painopiste on yhteiskunnallisuutta korostamatta yhden henkilön kohtalon oikuissa, joihin kätkeytyy kaiken elämän epäreiluuden ohella elämän tarkoitus: jatkuvuus. Sillä on merkitystä, ja niin on tarinoilla ja lauluilla, jotka jatkuvat. Kuuntele vaikka romaanissa mainittu Lalehin Some Die Young.

Ymppään tähän: sekä Golnaz Hashemzadeh Bonden että Johannes Anyurun pääsee kohtaamaan Helsinki Lit -tapahtumassa 25.5.

– –

Golnaz Hashemzadeh Bonde
Olimme kerran
suomentanut Jaana Nikula
Otava 2018
224 sivua.
Kustantaja lähetti kirjan.