Kim Leine: Kuilu 

Kim Leinen romaanin Kuilu (Tammi 2018) ahmaisen kunnioittaen sen rakennetta, kieltä ja kerrontaa, joilla raadollinen veljesparitarina minulle välitetään. Raskaiden aiheiden tiiliskiviromaanin luen nopeasti, mutta sulateltavaa siinä riittää pitkään. Jotta pääsen ajatusteni alkuun, lainaan kirjailijaa itseään, romaanin loppusanoja:

Romaanin perustana ei ole elämäkerta, ei ainakaan minun kirjoittamani, vaan elämänkaari toimii rakenteellisena periaatteena. Sen sijaan romaanin herättävät henkiin väärät, epämoraaliset, törkeät ja häpeälliset teot, kaikki ne virheet ja typeryydet, joita kirjailija pakottaa hahmonsa tekemään ja joiden seurauksia nämä yrittävät koko elämänsä vältellä.

Tanskalaiset kaksoset Ib ja Kaj Gottlieb osallistuvat vapaaehtoisina Suomen sisällissotaan, mikä vaikuttaa ratkaisevasti veljesten elämänkulkuun ja -otteeseen. Sitä ennen heidän elämäänsä on määrittänyt äidin varhainen kuolema. Romaani päättyy vuoteen 1944, joten natsien nousu ja Tanskan miehitys vastarintaliikkeineen kuuluvat oleellisesti romaaniin siinä kuin 1920-30 -lukujen villi kausi.

Kuoleman ja sodan vaikutus ihmiseen paljastuu romaanissa puistattavana. Julmuuden mahdollisuus piilee jokaisessa. Ydinkokemukseksi nousevat Kajn tunnelmat punaisten teloituksessa.

Latausotteet kalahtelevat rivissä, ja kymmenen kivääriä osoittaa viittä naista, ja hiljaisuus on ehdoton, ja näiden seluntien väliin työntyy ikuisuus, ja Kaj tuijottaa lumoutuneena tätä arvoitusta, tätä kuilua, ja hän on liian turta kuullakseen käskyä numero kaksi – Tulta! – tai laukauksia tai kaikua joka kajahtaa metsässä tai siipien havinaa kun linnut lehahtavat lentoon puista, hän näkee vain miten kaarna kuoriutuu äänettömästi puunrungoista kaivannon takana ja miten naiset putoavat siihen takaperin ikään kuin äkillinen tuulenpuuska puhaltaisi risuaidan kumoon. 

Käänne toistuu vuosikymmeniä myöhemmin, kun Kaj käy sotakirjeenvaihtajana Tampereella ja muistelee vuoden 1918 sotakokemuksiaan.

Verta oli niin paljon. Minne kaikki veri joutui? Hänestäkin vuoti vähän verta, hän valutti sen maahan, jätti sen siihen, keräsi luunsa ja palasi kotiin. Oliko se virhe? Täällä, lähes tuntemattomalla taistelutantereella, hän kätteli itseään ja jätti jäähyväiset. Hän jakautui kahtia, siksi joka hän oli ja siksi joka hänestä tuli.

On varmasti suureellista sanoa, että romaani kuvaa elämän tarkoitusta –  tarkoituksen arvoitusta ja sitä, että se sisältää paljolti tarkoituksettomuutta. Mikä elämän tarkoitus edes voi olla, koska ihmiset tekevät toisilleen kaameuksia, unohtavat kaiken inhimillisyyden ja ottavat kontolleen päättää toisten elämästä ja kuolemasta? Tai mitä se oikein on, että karmeuksien kuvauksessa on kolkkoa kauneutta, jota ei oikein edes tohtisi tunnustaa? Hyvä on: kiergegaardilaisittain ei ole absoluuttista totuutta.

Romaanista voisi kertoa vaikka kuinka paljon. Sen runsaus pursuaa veljesten ihmissuhteista ja toiminnasta. Valtaosa romaanista kerrotaan Kajn kautta, hän tulee veljeään tutummaksi: poukkoilu, naiset ja aistimusten jahtaaminen. Ib tavataan välillä – tai oikeastaan hänen jäätynyt psyykensä. Se välittyy himoina ja tekoina, joita päivänvalo ei kestä. Hän ei todellakaan toteuta lääkärinammattinsa Hippokrateen valaa. Romaani päättyy Ibin sotapäiväkirjaan. Sen avainlause sopii koko romaaniin on kyse sitten sodasta tai rauhasta: ”Kerron sodasta, mutta sota kertoo minusta.”

Kuilu

Mielessäni pyörivistä kirjan teemoista poimin vain pari. Ensinnäkin Kuilu kertoo ihmisen osasta. Siksi päähenkilöinä ovat identtiset kaksoset, jotka jakavat samat geenit, varhaisvuodet ja sotakokemukset. Silti he näkevät ja tuntevat eri tavoin ja kulkevat eri suuntiin. Veljeysteema osoittaa myös sen, miten niin lähellä toisiaan olevat eivät kuitenkaan pääse tai päästä toisiaan lähelle. Sellainen ihminen lopulta on, eksistentiaalisesti erillinen, vaikka joitain yhteisiä kokemuksia voi jakaa ja ne yhdistävät.

Kuolema seuraa veljeksiä. Vähintään se vaikuttaa Kajn läheisten sairauksina. Vastapooli rakkaus käväisee myös. Kohteet vaihtuvat, tiuhaankin, mutta rakkaudelta se hetkittäin vaikuttaa. Sitä selvemmin esiintyy elämää ylläpitävää seksuaalisuutta. Se ei ole useinkaan siloista tai suloista, se on pakottavaa tarvetta, himoa tai hyytävää laskelmointia hengenpitimiksi – tai sekä-että. Rakkaus on myös jotain sellaista, josta pitää luopua, eikä se Kuilun maailmassa ole aina kaukana väkivallasta.

Minua askarruttaa veljesten sukunimi, Gottlieb. Rakkauteen ja jumalaan liittyvä nimi ei voi olla sattumaa. Jumalan läsnäolosta ei voi puhua, ja jos sitä on, sitä luonnehtii lähinnä tyhjyys ja hiljaisuus, vaikka Kaj opiskelee teologiaa ja muiden henkilöiden puheissa vilahtaa hetkittäinen synnintunto. Jumalan sanan mukaan ei elämää eletä sota-aikaan eikä sotien välissä.

Leinen edellinen suomennos Ikuisuusvuonon profeetat hullaannutti minut. Taidan pitää sitä yhä ykkösenä, vaikka Kuilu vaikuttaa ja vakuuttaa, sillä Profeetat tempasi täysillä matkalle vanhaan Kööpenhaminaan ja salaperäiseen Grönlantiin. Kuilu sen sijaan kertoo kirjallisuuden jo monesti kaluamista sodista. Kertoo se muustakin, mutta sodat räjähtävät silmilleni, ja niiden rankkuudessa olen rypenyt viime aikoina usein. Tuskin kaksoisveljien tarinaa ja romaanin tavoitteita olisi haavoittanut pieni tiivistys Kuilun loppupuoliskolla. Taitavaa Leinen teksti eittämättä on. Hänen romaaneilleen on yhteistä kihelmöivä arvaamattomuus ja ihmisyyden pinnanalaisten virtausten pulppuaminen virkeaaltojen harjalle.

Vaikka esitän edellisessä kappaleessa pienen varauksen, Kuilu on hieno romaani. Se vie ihmisyyden kuilun partaalle. Sen pimeydessä on lukuisia sävyjä. Sieltä on mahdollisuus kivuliaasti kivuta elämän puolelle.

– –

Kim Leine
Kuilu
Suomentanut Katriina Huttunen
Tammi 2018
727 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muissa blogeissa mm. Nannan kirjakimara, Kirjaluotsi ja Kirjapolkuni.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

3 responses to “Kim Leine: Kuilu 

  1. ”On varmasti suureellista sanoa, että romaani kuvaa elämän tarkoitusta – tarkoituksen arvoitusta ja sitä, että se sisältää paljolti tarkoituksettomuutta.”

    Ei ollenkaan suureellista, vaan mielestäni saavutit jonkun tämän romaanin ydinajatuksen. Puit sen sanoiksi. Kuilun lukeminen on minulla vielä kesken, mutta jotain tuollaista olen Leinen tekstistä huomaavinani. Upea romaani, sen tiedän jo nyt.

    • On se upea! Ja niin täynnä kaikenlaista, että sen voi kahmaista kokonaisuuteena ja halutessaan sieltä nostaa jonkun teeman. Jätin jutussani käsittelemättä tukun kiinnostavia aiheita kuten isän, salaperäisen Edwinin, Kajn Saksan suhteet, vaimot, lapset… hurja kertoja on Leine. Katja, kiitos kovasti kommentistasi!

  2. Paluuviite: Paketoin: vuoden 2018 Helsinki Litin kirjoja | Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s