Kirsti Kuronen: Pönttö & säekirjamietteitä selkokirjan suuntaan

Kirsti Kuronen on kirjoittanut kaksi säekirjaa, joista viimeisin on Pönttö (Karisto 2017). Kuuleman mukaan Amerikassa tämäntyyppiset nuortenromaanit ovat jo vakiintunut ilmiö. Mistä on kyse?

Mikä ihmeen säekirja?

Säekirja saa nimensä taittotavasta. Tekstikappaleet ovat lyhyitä ja palsta kapea. Pääsääntöisesti yhdellä rivillä on yksi ajatus, eikä sivun oikean reunan tekstiä tasata. Silmämääräisesti tämä kuulostaa todella tutulta eli selkokirjalta. Palaan tähän ajatukseen myöhemmin.

Yksi aukeama Pöntöstä.

Säekirjalla houkutellaan kirjan kimppuun esimerkiksi nuoria, jotka ovat tottuneet silmäilemään. Helppo, väljä muoto edistää lukuprosessia. Ilmeisesti säekirjan ideaan kuuluu myös se, että kirjat ovat sivumäärältään lyhyitä. Siis nopeasti (lyhytjännitteisen someteinin) hotkaistavissa.

Muoto ja sisältö

Kurosen Pönttö kertoo ylioppilaaksi päässeestä tytöstä, jonka muista eristävä trauma ja etenkin sen syy paljastuu lukijalle vähitellen. Nuortenkirjoissa on tavallista, että niissä käsitellään vaikeita aiheita.

Ihmeet eivät enää mahdu lauseisiin
kun ei itsekään tiedä
mistä tyhjyys, miksi puristaa
mitä kaipaa, mikä painaa

Pöntön minäkertojatyttö Luna potee ahdistusta. Rivien välistä ja suoraan voi lukea psykososiaalisia ongelmia. Lisäksi tärkeällä isoäidillä on muistisairaus, ja perheasioissa on sotkua. Oleellisinta on kuitenkin se, että kertoja kokee suurta tuskaa aikuistumisesta.

Kaipaan mummulan rantakivellä istuvaa tyttöä
kesäloman ensimmäisenä päivänä,
Siinä maailma on helppo ja sopivan kokoinen.
Asiat selviä tai ainakin kuviteltavissa.
Aamuruoho kosteaa jalan alla,
merenneito mahdollinen ammatti

Ja mummu valitsee aina valkoiset, voittaa othellon.

Edellinen sitaatti on kuvaava monessa mielessä. Se välittää kertojan mielentilaa. Se kertoo myös siitä, että lukija hyötyy siitä, että hänellä on fiktiotottumusta. Viittaukset ja fragmentaalinen tunnelmien, mielialojen ja takaumaväläysten kuvaus edellyttää tarinan lähilukutaitoa. Sellaista lukutyyliä, jossa sirotelluista palasista saa itse koottua juonen ja tarinan. Se palkitsee, mutta jos siihen ei ole tottunut, ei lukijaa auta teknistä lukutaitoa helpottava säekirjamuoto.

Pönttö viehättää

Tiivistän tuntemukseni Pöntöstä. Siinä ripotellaan mielenkiintoisesti päähenkilön elämäntilanteeseen liittyvät tunteet ja tekijät. Hieno oivallus on linnun pesimisen seuraaminen osana kertojan tarinaa. Se on myös kaunis symboli: poikasten on uskallettava lentää pesästä, pöntöstä.

Kirjassa paljastuu seksuaalisuuteen liittyvä trauma, vääräaikainen seurusteluyritys, joka on lamaannuttanut tytön. Huojentavasti kirjassa edetään kohti toiveikasta tulevaisuutta. Lisäksi Lunalla on kaikesta elämän epävarmuudesta huolimatta ammattihaave, valokuvaus. Mainiosti fiktiota ja faktaa sekoittaa se, että kuvausharrastuksen tuloksia pääsee katsomaan Instagramista: @kuulunakuva.

Säekirja vai selkokirja?

Edellä jo totesin, että säekirja ei välttämättä ole sisällöltään helppo, eli ulkonäkö voi pettää. Esimerkiksi Kurosen säekirjan ilmaisu lähenee välillä lyyristä metaforisuutta. Epäkronologisen, mielenjohtumia seuraavan tekstin ystävää Pönttö ilahduttaa.

Monet nuoret lannistuvat, jos heidän mielestään tarina tuntuu sekavalta. Osa lukijoista tarvitsee juoneltaan ja sisällöltään selkeitä ja helppoja kirjoja. Silloin vaihtoehtona ovat selkokirjat. Selkokirjoissa sisältö, rakenne ja sanasto ovat yleiskieltä helpompaa. Esimerkiksi virke ei ylitä kahta riviä, eikä asiasta voi pomppia villisti toiseen. Muuten muoto on siis säekirjan lailla kapeapalstainen ja lyhytkappaleinen.

Esimerkkiaukeama selkokirjasta (Marja-Leena Tiaisen Poika joka katosi)

Oo, nyt haaveilen. Nuoret innostuvat lukemaan. Välillä he valitsevat nopeasti luettavia kirjoja kiinnostavista, nuoria koskettavista aiheista. Toiset ahmaisevat säekirjoja, toiset selkokirjoja. Kaikki saavat elämyksiä! Puffaan sen verran, että Kurosen Pöntön rinnalla voi lukea ja luettaa selkoromaaniani Lauralle oikea (Avain), joka ilmestyy elokuussa. Siinäkin kuvataan nuoren naisen kasvua omaksi itsekseen, omalle alalle ja toiveikkaasti toisen ihmisen lähelle.

– –

Kirsti Kuronen
Pönttö
Karisto 2017
säekirja
86 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Katso myös Päivi Heikkilä-Halttusen juttu ”Nuorille suunnatun säeromaanin teksti on kuin runoa – ja se sopii hyvin rankkojen aiheiden käsittelyyn” (HS 13.5.2018).

Toivottavasti kiinnostuit selkokirjoista. Tule mukaan selkokirjahaasteeseeni, tässä siitä lisää: Klaaran päivän selkokirjahaaste.